Talot huokuvat historiaa

Aikoinaan katsoin televisiosta Strömsötä aivan ihastuneena siitä kaikesta hyggestä ja mysistä mitä ohjelma huokui - kevyttä ruotsinkielistä eleganssia, johon suomenkieliset ohjelmantekijät eivät koskaan pystyisi. No, Strömsö on jäänyt, nykyään Strömsö ei ole ihan entisensä (... no  niin, ehkä osansa viehätyksessä oli Matiaksen ja Mikaelin charmillakin).

Mutta olen löytänyt uuden ihailun kohteen: aitoruotsalaisen Talot huokuvat historiaa -ohjelman (alkuperäisnimeltään Det sitter i väggarna). Monet sen varmaan ovat jo löytäneet (esim. Hesarissa 11.4. Samuli Tiikkaja kirjoitti ohjelmasta aivan kuin minun suullani...). Ohjelmaidea on sellainen, että historioitsija ja rakennustutkija tutustuvat jonkin perheen omistamaan vanhaan taloon jossakin päin Ruotsin valtakuntaa. Talot ovat hyvin erilaisia, mutta aina yhtä ihania: kartanoita, torppia, kaupunkitaloja jne.  Kuvissa näkyy kauniita kaupunkitaloja ja puistoja tai vaihtoehtoisesti peltomaisemia, pientareen suloisia kukkia, kukkivia hedelmäpuita, kuopsuttavia kanoja tms. Nämä  ihanuudet herättävät välittömän halun pakata laukut ja matkustaa tutustumaan Skånen tai Upplannin maaseutuun, Tukholman saaristoon, Ruotsin pikkukaupunkeihin jne.

Rakennusasiantuntijana koko sarjan ajan on ollut sympaattinen Erika Åberg. Sarjan alkukausilla (1-3) historioitsijana oli fantastinen snobi, Christopher O'Reagan. Hänet on sittemmin (kaudet 4-6) vaihdettu hieman maanläheisempään hahmoon, Rickard Thunériin. Erika kertoo rakennuksen historiasta ja auttaa omistajia jonkin pienen korjauksen tekemiseen, oikeaoppisin perinnerakentamisen keinoin. Luulen katsellessa oppineeni kaikenlaista pinkopahvien laittamisesta, perinnemaaleista, puuosien korjauksista ja sen sellaisesta. Historioitsija taas ottaa tutkijan keinoin selvää talon asutushistoriasta ja hurjia ja uskomattomia tarinoita entisten asukkaiden menneisyydestä on usein paljastunutkin.

Kaikki on sillä tavalla viehättävää, että mitään ei ole ylikorjattu, vaan rakennukset, huoneet ja huonekalut on  jätetty aistikkaan kuluneiksi. Mikään ei siis ole keinotekoista ja kulissinomaista vaan interiöörit ovat aitovanhoja. Tällaista tunnelmaa ei saada aikaan sutimalla valkeaa maalia huonosti vanhojen huonekalujen pintaan tai viskelemällä pellavatyynyjä sinne tänne. 

Lähetysajoista minulla ei oikein ole käsitystä, mutta Yle Areenassa on pari kautta katsottavissa, ja jos oikein ymmärrän toukokuussa alkaa 1. kausi pyöriä Teemalla perjantaisin 7.5. alkaen klo 18.30-19.30. Jos et ole sarjaa katsonut, niin kannattaa kyllä vilkaista!

Kirjat ja elokuvat: 2021 1-kvartaali

Tammikuu oli kaikkineen oikein mukava lukukuukausi, sain lukea ihan niitä kirjoja, joita mieli teki. Kirjastonhoitajana kun välillä joutuu lukemaan kirjoja ammatillisistakin syistä, ja ehkä  niitäkin jotka eivät olisi ihan omia, vapaita valintoja. Koko tammikuu oli vahvaa lukua-aikaa, ei oikeastaan yhtään lukupettymystä.

Ehkä parhaiten mieleen jäi villisti fabuloiva elämäkerta eli Antti Heikkisen Ponssen perustajasta, Vidgrénistä, kertova Einari. Kirjaston elämäkertaluokituksesta huolimatta minusta kirja oli romaani siinä kuin esim. Karo Hämäläisen Väinö Linnasta kertova Kansalliskirjailijakin.

Helmikuussa sitten alkoi työprojekti eli tiettyihin teemoihin liittyvien uutuuskirjojen metsästys kirjavinkkausta varten. Siinä tuli kokeiltua kaikenlaista, jäipä muutama kirja surkeasti keskenkin, esim. Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapsia en saanut millään luettua, vaikka olisi sopinut tosi hyvin vinkkauksen teemaan "Kirjassa eletään poikkeusaikoja". No, sen kohdan selvitin Mikko-Pekka Heikkisen Sähkömies-kirjalla, joka oli ihan luettava, vaikka ei nyt sekään ihan ominta lajiani.

Teemaan "Kirja sijoittuu tehdasmiljööseen" luin kovasti suosiota saaneen Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa, ja ymmärrän kyllä suosion syyt. Hyvää viihdettä, mutta samalla ihan kiva historiallinen makupala 1800-luvun lopun elämästä Turussa. Helppo suositella luettavaksi monen tyyppisille lukijoille. Samoin kuin toisen aivan uuden kirjailijan, Helena Steenin, Paikka hyvässä perheessä. Tässä kirjassa viehtätti vähän erikoisempi tapahtuma-aika ja - paikka. Kirja nimittäin kertoo Annista, joka on piikomassa 1930-luvun Englannissa.

Tähän kvartaaliin osui myös kovasti odottamani uutuus eli Elisabeth Stroutin Olive taas, joka jatkaa Olive Kitteridgen elämäntarinaa. Kirja oli ihan loistava, jälleen kerrran, ja sai mietiskelemään lähestyvää vanhuutta...

Pikkukaupunkimme toinen elokuvateatteri on sinnitellyt läpi korona-ajan, viime aikoina jokaiseen elokuvanäytökseen on voinut osallistua 6 katsojaa. Olen siis päässyt katsomaan muutaman uuden elokuvankin, vaikka paljon on tullut turvauduttua Yle Areenaan. Tässä kvartaalissa kaikki teatterissa näkemäni elokuvat olivat kerrassaan hyviä, parhaiten jäi ehkä mieleen Bong Joon Hon ohjaama, jo vanhempi elokuva (2009), Mother. Ohjaajan uudempi elokuvahan oli Oscar-voittaja Parasite. Vanhempikin elokuva onnistui olemaan intensiviinen katselukokemus.

Dokkari jos toinenkin...

Olen viime aikoina katsellut tavallistakin enemmän dokumenttielokuvia. Osin siitä syystä, että niitä (taivaan kiitos!) nykyään näytetään ihan elokuvateatterissakin. Elokuvateatterin suurelta valkokankaalta sain nauttia  Aalto-, Lost boys- ja Neiti Aika -elokuvat. Loput on sitten katsottu koronaturvallisesti kotitelevisiosta. Iso osa näistä seuraavista liittyy Ylen Dokkarifestivaaliin 2021 (eivät kaikki kuitenkaan), lähes kaikki löytyvät katsottavaksi Yle Areenasta.

Aalto (Ohjaaja: Virpi Suutari 2020)
"Alvarinkin nerouteen tarvittiin viisaita puolisoita, työtovereita ja käsityöläismestareita" sanotaan Ylen sivuilla tämän dokumentin esittelyssä. Onneksi heitäkin nostettiin esille tässä dokumentissa. Jää miettimään, olisiko Alvar loistanut ilman Ainoa?  Dokumentista jäi kuva, että Elissastakin koetettiin muokata Ainon kaltaista, vai ylitulkitsinko? Kauhistuttavalta kuulosti vaatimus vaihtaa nimi Elsasta Elissaksi ja puuttuminen jopa pukeutumiseen... Dokumentti toimi tehtävässään hyvin: tällainen vähemmän arkkitehtuuria tunteva sai paljon lisätietoa ja kiinnostusta aiheeseen.

Acasâ - kadotettujen paratiisi (Ohjaaja: Radu Ciorniciuc 2020)
Romaniperhe eli 20 vuotta luonnon keskellä Romanian Bukarestin Delta-suistoalueella, kunnes heidät pakotettiin muuttamaan kaupunkiin. Dokumentti seuraa Enachen perheen elämänmuutosta kolmen vuoden ajan. "Suo siellä, vetelä täällä" -ajatus nousee väkisin mieleen. Luonnon helmassa elämä on kovaa, talvet kylmiä, lasten koulunkäynti mahdotonta jne., mutta kovaa on kaupunkielämäkin....

Dinosaurus  (Ohjaaja: Veikko Aaltonen, 2021)
Tämä Rauni Mollbergista kertova dokumentti on vielä näkemättä, mutta aion sen kyllä katsoa pikimmiten. Uskoisin tämän valaisevan  olennaista osaa suomalaisesta elokuvahistoriasta...

Donner - privat (Ohjaaja: John Webster, 2021)
Pirjo Honkasalo on suunnitellut ja käsikirjoittanut tämän Donnerin viimeisen haastattelun. Kuolema on jo läsnä. Donner näyttäytyy dokumentissa monipuolisena taiteilijana ja ristiriitaisena henkilönä. Pilkahtaa siellä ohjaajan, Websterin, haastatteluissa mainitsema ujouskin. Donnerin omat, ennennäkemättömät valokuvat ovat hieno lisä dokumenttiin.

Lost Boys (Ohjaajat: Sadri Cetinkaya ja Joonas Neuvonen 2020)
Juuri ennen tämän postauksen kirjoittamista Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI luokitteli uudelleen elokuvateatteriversiosta lyhennetyn version Lost Boys -elokuvasta. Elokuva on nyt K-18, ja poistettiin Yle Areenasta. KAVIn  mukaan elokuva on sekä ahdistava että huumeidenkäyttöä ihannoiva. Ensimmäisestä arviosta olen samaa mieltä, toisesta en. Kolmen pojan huuruinen elämä Kaakkois-Aasiassa on tosiaankin ahdistavaa katsottavaa. Tästä on tulossa tv-esitys TV2 -kanavalla torstaina 1. huhtikuuta klo 23.

Meren tuomat (Ohjaaja: Anna Antsalo, 2021)
Tämän dokumentin katsoin Docpoint-verkkofestarilla ja se on toinen näistä, joka ei ole katsottavissa Yle Areenassa (ainakaan vielä). Dokumentti seuraa tämän päivän beachcombaajia Iso-Britanniassa, Hollannissa ja Japanissa. Muovi on hirveä ympäristöongelma, ja oli kauhistuttavaa nähdä muovin määrä eurooppalaisillakin rannoilla (voi vain kuvitella mikä tilanne on jossakin Aasiassa...). Niinpä  minua vähän hämmensi näiden beachcombaajien tapa lähestyä tuota muovisälää. He keräsivät sälää, arkistoivat ja luokittelivat löytöjään, tekivät niistä taidetta jne. 

Neiti Aika (Ohjaaja Elina Talvensaari, 2020)
Neiti Aika on dokumenttielokuva Sirkka-Liisa Miettisestä, joka kuoli 98-vuotiaana Helsingin Kisakylässä. Ohjaaja Elina Talvensaari sattui ostamaan hänen asuntonsa, ja sai sen mukana naisen koko irtaimiston, koska naisella ei ollut omaisia. Ohjaajaa selvästi kauhistutti ajatus siitä, että jonkun elämä ja muisto voi hävitä tuolla tavalla ja hän päätti dokumentoida Sirkka-Liisan elämän elokuvaan. Ideasta on käyty aika tavalla polemiikkia jälkikäteen: saako noin tehdä? Elokuva on mielestäni hyvä ja puhutteleva,  mutta kyllä tuo eettinen puoli minuakin vähän arvelutti. Toisaalta ajattelen, että koska Sirkka-Liisa eli ymmärtääkseni täysissä ruumiin ja sielun voimissa vanhaan ikään asti, hän olisi voinut itse tuhota jäämistöään niin halutessaan.

Romantic Comedy (Ohjaaja: Elizabeth Sankey 2020)
Kiva dokumentti, jossa käydään läpi hirmuinen määrä romanttisia komedioita klippeina ja etsitään syytä niiden suosioon (tarvitseeko edes miettiä?). Ovathan ne tietysti vähän yksioikoisia. Kuten ohjaaja toteaa trailerissa: "Everyone is white, straight and want's to get married". Toivottavasti genre monipuolistuu, uskoisin että me katsojatkin alkaisimme olla valmiita siihen.

Self Portrait (Ohjaajat: Espen Wallin, Katja Hogset ja Margreth Olin 2020)
Elokuvan päähenkilö, valokuvaaja Lene Maria Fossen (1986–2019) halusi pysyä lapsena ja siispä hän pysäytti aikuistumisprosessinsa olemalla syömättä eli sairastui anoreksiaan. Jos Lost boys oli vaikeaa katsottavaa, tätä en pystynyt katsomaan, vaikka pitäisi kyllä ja yritänkin vielä. Tuo samalla kertaa lasta ja vanhusta muistuttava luurankomainen hahmo on minulle jotenkin valtavan vaikeaa katsottavaa. Mikä saa ihmisen tekemään itselleen noin?

Onneksi on Yle Areena!

Hyvä ruoka, parempi mieli

Aika usein on tullut annettua häälahjaksi keittokirja. Uskon vilpittömästi mainoksen lauseeseen "hyvä ruoka, parempi mieli" ja uskon myös, että hyvä ruoka voi perhe-elämässäkin pelastaa monelta harmilta. Nälkäisenä, väsyneenä ja verensokerit pohjilla tulee sanottua tiukemmin kuin jos vatsa on täynnä hyvää ruokaa ja mieli sen vuoksi leppeämpi.

Itse en ole kummoinenkaan keittiöihme, vaikka hengissä toki minunkin sapuskoillani pysyttäisiin. Onnekseni minua on siunattu siipalla, joka on innokas kokki ja nauttii ruuanlaitosta. Itse asiassa on suorastaan huvittavaa huomata, kuinka kärttyinen hänestä tulee, jos on sellaisia kiireitä, jotka estävät mukavan ruuanlaittoharrastuksen. 

Ruuanlaitto ja hyvin syöminen ovat olleet pelastuksena myös nyt korona-aikana. Toki välillä on ihan kannatuksenkin vuoksi haettu ruokaa paikallisista ravintoloista, mutta usein tylsää viikonloppua on piristetty tekemällä hyvä ateria ja  nauttimalla se rauhassa. Makeat leivonnaiset ja jälkiruuat eivät ole meille niin tärkeitä - onneksi, koska jo näistä ruuista tulee kyllä yllin kyllin kaloreita.

Ajattelin esitellä taannoisen sunnuntaiateriamme. Kattaukseen tulisi varmaan kiinnittää enemmän huomiota, se tahtoo olla aika arkinen, mutta kukat sentään tähänkin ruokapöytään oli nostettu:

Alkuruuaksi tarjoiltiin korvasienikeittoa. Tämä on herkku, jolla minua on hemmoteltu jo vuodesta 1984. Siippa vaelsi tuolloin työkseen Pohjois-Karjalan metsissä ja hänellä oli työkaveri, joka oli innokas sienestäjä. Korvasienikin tuli tutuksi. Alkuvuosina sieniä ei ehkä ihan NIIN huolella keitelty kuin  nykyään... Korvasieniä ei ihan joka vuosi löydy, mutta viime kesänä mökkimetsistä saatiin hyvä saalis ja toiveissa on, että ensi vuonnakin niitä vielä riittäisi samasta hakkuuaukeasta.

Keiton summittainen resepti:
- (kahteen kertaan keitettyjä) korvasieniä paistellaan pannulla
- (meillä pannulle lisätään myös sipulia...)
- lisätään vähän vehnäjauhoja suurukseksi
- viimeiseksi lisätään lihaliemi
- keitellään jonkin aikaa
- tarjoilukulhon pohjalle laitetaan kanamunan keltuainen, kermaa ja tilkka valkoviiniä (tai sitruunaa)
- kaadetaan keitto kattilasta kulhoon

Syömme paljon kalaa. Vuoden kallein ateria on perinteisesti ollut paikalliselta kalakauppiaalta ostetusta matikasta tehty matikkakeitto, jossa kuuluu olla mädit mukana. Ihmeellistä kuinka lapsuuden roskakalasta on nyt tullut vuoden gourmet-ruoka! Tällä kertaa selvittiin halvemmalla, veli on innokas kalastelija ja pakasteesta kaivettiin esiin häneltä saatuja kuhafileitä. Kuhafileet laitettiin uunivuokaan, vähän valkoviinia sekaan ja aiolia päälle. 

Lisäkkeeksi tehtiin pannulla paistettuja porkkanoita sekä puna- ja raitajuuria (pikkukaupunkimme ihmeelliseltä torilta saa hyviä juureksia talvellakin!). Niiden joukkoon tuli vähän hunajaa makua antamaan. Ja tietysti tehtiin myös pieni lisäkesalaatti. 

            

Kaveri, joka tuntee ruuanlaittoinnostuksemme, toi joskus tuliaisiksi tattirisoton raaka-aineet eli riisin ja kuivatut sienet. Päätimme sen olevan oiva lisäke kuhalle. Risotosta ei tehty oikeaoppiseen italialaiseen tyyliin löysää puuroa, vaan vähän kiinteämpi lisäkeriisi. Valkoviiniä sekoittiin siihenkin. Loppu valkoviini menikin sitten ruokajuomaksi, paljonhan sitä kului jo ruuanlaittovaiheessa.

Kun vatsa oli vähän vajunut, keiteltiin jälkiruokakahvit, jonka kanssa oli tarjolla nekun makuisia Wilhelmiina-pikkuleipiä (muuten ainoa todellinen kontribuutioni tähän ateriaan, keittöapulaisen hommia lukuunottamatta...).

Siinä ruokailun lomassa suunniteltiin jo tulevia aterioita...

Kirjat ja elokuvat: 2020 4-kvartaali

2020 neljännessä kvartaalissa seurailin Helsingin  kirjamessuja verkossa (yllättävän kiva kokemus!) ja niiden innottamana tulin lukeneeksi pari kirjaa eli Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaan ja Miika Nousiaisen Pintaremontti-kirjan - ovathan herrat niin sujuvia haastateltavia, että kiinnostus herää väkisinkin. Kyrön kirja nyt ei säväyttänyt, mutta minulla on kyllä "soft spot" Miika Nousiaiselle, joka tosi osuvasti luonnehti itse kirjaansa:  "keski-ikäisen miesdemarin chick-litiksi". Sitähän se Pintaremontti just oli, sympaattista  luettavaa kerrassaan.

Kaikenkaikkiaan hyvä kirjakausi, monta kiinnostavaa kirjaa: Khemiri, Offill, Wähä, Karila, Maude... Huippuelämystähtiäkin suorastaan sateli. Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija oli ensimmäinen huippuelämys: mukaansa tempaavaa luettavaa, jossa faktan ja fiktion rajaa sekoiteltiin herkullisesti. Selväksi kuitenkin tuli, että taustatyöt oli tehty huolellisesti. Toinen huippuelämys oli odotettu. Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge oli juuri niin hyvä kirja kuin odotinkin. Televisiosarja nosti Oliven aina keskiöön, mutta kirjan novelleissa Olive vilahtaa välillä vain takavasemmalla. Sarjaan verrattuna oli ihanaa päästä sisälle myös Oliven ajatuksiin. Aivan huikea kirjallisuushahmohan tämä Olive on. Kolmas huippuelämys tällä kaudella oli Tiitu Takalon Memento Mori -sarjakuva. Takalohan on jo Sarjakuva-Finlandialla aiemmin palkittu, mutta tämä työ oli kyllä iha omaa luokkaansa omakohtaisena sairastumisen ja toipumisen kuvauksena. Tämä sarjakuva pitäisi määrätä hoitoalan ja lääketieteen opiskelijoiden kurssivaatimuksiin!

Pikkukaupungissamme on lähes koko ajan pyöritetty elokuvia (viime aikoina max. 10 katsojaa näytöksessä -periaateella). Sääliksi käy teatterinpitäjiä, mutta minulle tämä on ollut todella tärkeä henkireikä. Katsotaanpa 2020 viimeisen kvartaalin aikana näkemieni elokuvien listaa, ja arvioidaan  mitkä nousevat parhaiten mieleen. Tove-elokuva muistuu mieleen Alma Pöystin loistavan roolisuorituksen ansiosta, Lost boys -elokuva huumehelvetin tehokkaana kuvauksena ja Palm Springs -elokuva muuten vaan symppiksenä muunnelmana Päiväni murmelina -lempparistani...

Tällä kertaa elokuvan huippuelämystähti menee kuitenkin ohi näiden listojen Areenasta katsomalleni Sally Potterin Orlandolle (nyt se on sieltä jo valitettavasti poistunut). Tämä Virginia Woolfin romaaniin perustuva elokuva on jotenkin jäänyt minulta väliin, ja olipa se elämys! Vaikka meillä on naurettavan iso televisio, olisi kyllä hienoa nähdä se vielä joskus oikealta valkokankaalta, se oli  NIIN visuaalinen ja upea. Ja pääosassa maaginen Tilda Swinton! 

Helmet-musahaaste 2021

Uusi vuosi... Olen pyöritellyt mielessäni osallistumista Helmetin kirja- tai elokuvahaasteeseen, mutta lannistun pelkästä ajatuksesta, että pitäisi rajata omia mielitekojaan kirjojen ja elokuvien suhteen jonkin listan aiheuttamien tavoitteiden saavuttamiseksi. En oikeastaan kaipaa lisävirikkeitä kirjojen lukemiseen, enkä elokuvien katsomiseen. Aika ei muutenkaan tahdo riittää kaikkeen, mikä minua kiinnostaa.

Mutta musiikin suhteen kaipaan virikkeitä. Helmetin musahaaste on armollinen: aika monta kohtaa saa kuitattua kuuntelemalla vain yhden kappaleen (vrt. kirjan lukeminen / elokuvan katsominen). Täydennän vuoden mittaan alla näkyvään haastelistaan, miten ko. kohdan kuittaan. Tällainen tavoite siis vuodeksi 2021! 

1. Teoksen nimi sisältää lupauksen tai toivomuksen
   Kiss a wish / Von Hertzen Brothers. Levyllä Approach (2006). No ainakin nimessä on "wish"... Kiva yllätys, kappale (yli 9 minuuttia!) kuulosti ihan Pink Floydilta, Voi olla, että kuuntelen koko levyn kuitatakseni kohdan 34.
2. Albumi, jossa on yksivärinen kansi
   The Crash: Melodrama (2003). Brunilan bändiä on tullut kuunneltua, mutta tätä levyä ei kokonaan aiemmin.
3. Lastenlaulu, jonka aiheena on eksoottinen eläin
   Merkillinen tapiiri / Arja Tiensuu, Maarit. Levyllä Kahlaajatyttö : Kim Kuusen lauluja (1978). Sävelletty Helvi Juvosen runoon. Spotifysta löytynyt levy vaikutti kaikin puolin kiinnostavalta muutenkin...
4. Laulu, jonka pääosassa on esine tai tavara, ja siihen liittyy tarina
   Krokotiilibuutsit / Erkki ja Tähti. Levyllä Takana loistava tulevaisuus (2014). Oululaisyhtyeen versio on rouheampi versio Jimmy Nailin Crocodile shoes -kappaleesta.
5. Paimenmusiikkia
   1914 musiikintutkija A. O.Väisänen keräsi Inkeristä paimensävelmiä. Sata vuotta myöhemmin suomalaisten kansanmuusikoiden Armas-yhtye julkaisi niistä valikoimalevyn Metsästä kuuluu (2014). Kuuntelin muutaman kappaleen...
6. Ystävästä tai ystävyydestä kertova laulu tai sävelmä
   Viitasen Piialta löytyi kappale Vanha ystävä. Levyllä Laulumaa (2016).
7. Albumi, jonka kannessa on valoa ja varjoa
   Roy Orbison: Mystery girl (1989). 1988 kuolleen Orbisonin postuumisti julkaistu comeback-albumi. Orbison on vain radiosta tuttu. Hyvää autoilumusiikkia?
8. Kalevalan inspiroimaa musiikkia
   Karelia-yhtye teki kansanmusiikin inspiroimat levyt Suomi Pop 1-2 (1971), ekalta levyltä löytyy Väinämöisen veljenpoika-kappale, jälkimmäiseltä Väinämöisen soitto. 
9. Japanilaisen säveltäjän instrumentaalimusiikkia
   Joji Hirota: Japanese drums (2009). Kirjastosta koko levyllinen taiko-rumpujen kuminaa, huh!
10. Musiikkia tai albumi, joka on julkaistu 1971
    Tarja Närhin iskelmäradio 17.1.2021 (löytyy Yle Areenasta). Ohjelman teemana "Näin soi vuosi 1971". Tuttuakin tutumpia biisejä, ainoa ennen kuulematon oli Viktor Klimenkon Dve gitary (Kaksi kitaraa).
11. Teoksen nimessä on lintu
    Liekki: Korppi (2003). Musahaasteen Facebook-sivulta saatu vinkki. Liekki on jäänyt varsin vieraaksi, vaikka nimi oli toki tuttu.
12. Puolalaisen säveltäjän teos
    Sväng: Sväng plays Chopin (2010). Kirjastosta. Sisältää useita Chopinin sävellyksiä huuliharppukvartetin soittamana. Ehkä kuuntelen seuraavaksi Svängin Sibelius-levyn?
13. Transsukupuolisen muusikon musiikkia
    Ryan Cassatan single Daughter (2018). Ihan kiinnostava tuttavuus.
14. Havaijin kielellä esitettyä musiikkia
    Halau Hula Ka No'eau: Hawaii : traditional hula (2003). Kirjastosta koko levyllinen lauluja havaijin kielellä.
15. Aiheiltaan yliluonnollisia lauluja
    Sormus se kulki itteksensä / J. Karjalainen. Levyllä Lännen-Jukka (2006). Musahaasteen Facebook-sivulta saatu vinkki. Tää Karjalaisen alter ego ei kyllä vaan pure...
16. Kirjaan perustuva tai kirjan inspiroima laulu tai teos
    Kurkela, Johanna: Sudenmorsian -levy (2012) lienee Aino Kallaksen insipiroima. Kuuntelin vain nimikappaleen.
17. Tanssista tai tanssimisesta kertova kappale tai albumi
    Cosmic dancer / Nick Cave. Versio T. Rexin kappaleesta tribuuttilevyllä Angelheaded Hipster (2020). Hyvä löytö: ihana biisi, ihana Nick Cave! Ja alkuperäistä Bolania pitäisi kuunnella kyllä...
18. Äidille omistettuja lauluja
    Mama / GASHI  (ft. Sting). Levyllä 1984 (2020). Levy lienee tehty pastissiksi 80-luvun musiikista, ja selvisipä sekin mitä Sting nykyään puuhailee...
    (Koska useampaa biisiä kysytään, kuuntelin hirveästi irvistellen myös Spice Girlsien Mama-kappaleen...)
19. Bossa nova -musiikkia Brasiliasta
    Satin beat of bossa nova / Jarkko Toivonen (2019). Ei tämä ihan aitobrasilialaista ole, mutta ymmärtääkseni levyllä kyllä kuullaan brasilialaisia bossa nova -klassikoita. Pääinstrumenttina siis kitara.
20. Kolme Eurovision laulukilpailun voittajaa eri vuosikymmeniltä
    1959: Claveau: Dors, mon amour (Ranska)
    1964: Cinquetti: Non ho l’età (Italia)
    1990: Cutugno: Insieme: 1992 (Italia)
21. Hiuksista kertova laulu
    [The Girl With The] Raven Hair / The Others aka 22PP. Levyllä Monochrome Set (2006). Tässä projektissa törmäsin tällaiseen lempiyhtyeeni cover-levyyn, josta en ollut kuullutkaan - hienoa!
22. Swing-orkesterin esittämää musiikkia
    Miller, Glenn: The essential collection (2004). Kirjastosta kokoelma, jonka eka levy "In the mood" vastasi mieleikuvaani swingistä, svengaava orkesterimusiikkia siis. Ikkunanpesun taustana ihan ok.
23. Krautrockia
    Kuuntelin Kraftwerkin Die Mensch-Machine / The Man Machine -levyä (1978). Pari tuttuakin kappaletta levyllä oli (hitit The Robots ja The Model), mutta koko levyä en ollut kuunnellut koskaan.
24. Aistirajoitteisen artistin tai muusikon musiikkia
    Ray Charles (2011). Kokoelmalevy Spotifyssä. 
25. Suomalaisen nykysäveltäjän teos
    L'amour de loin / säv. Kaija Saariaho, esitt. Deutsches Symphonie-Orchester johtajanaan Kent Nagano (2009). Tämä ooppera oli kyllä liian vaikea valinta, mutta urhoollisesti kuuntelin varmaan puoleen väliin...
26. Kanadalaisen artistin musiikkia
    Pienellä kaivamisella löytyi Alessia Cara -niminen nuori nainen, jota kuuntelin muutaman kappaleen verran Spotifystä. Ei hirveästi säväyttänyt...
27. Filippiiniläisen artistin tai yhtyeen musiikkia
    Kuuntelin Spotifystä filippiiniläistä trubarduurityyppistä laulajaa Noel Cabangonia. Hän on esiintynyt Suomessakin.
28. Laulu, jossa lauletaan useammalla kuin yhdellä kielellä
    Musahaasteen Facebook-sivulta saatu vinkki (Detlef Trefz): Roxy Music: A Song fo Europe. Niin kiinnostava kappale, että on varmaan kaiveltava koko Stranded -levy (1973) kuunneltavaksi...
29. Elektronisen musiikin klassikkoteos
    Jarre, Jean Michel: Oxygène (1976). Eipä hassumman kuuloista, etenkin Part IV on varmaan ihan klassikko :)
30. Kehtolauluja meiltä ja maailmalta
    Spotifystä kuunneltuna Suvi Teräsniskan Iltalauluja -levyn (2020) otteiden lisäksi unkarilainen Aludj Kedvesem -laulu ja ruotsalainen Trollmors vaggvisa -laulu.
31. Teos, jonka nimessä on viikonpäivä
    Emme muistele maanantaita / Matti Johannes Koivu. Levyllä Kauneimmat meistä (2015). Kappaleen sanat muuten jatkuvat "emmekä kaipaa tiistaita"... (Samaan syssyyyn tuli kuunneltua Maanantai -kappaleet Apulannalta ja Tuomari Nurmiolta).
32. Nu metal -musiikkia
    Kuuntelin Metal Hammer -lehden suht tuoreessa äänestyksessä parhaaksi nu metal -biisiksi valitun Limp Bizkitin Break Stuff -kappaleen ja vielä toiseksi parhaaksi valitun Kornin Blind -kappaleen. Se riitti.
33. Perinteisillä kiinalaisilla soittimilla soitettua musiikkia
    Musahaasteen Facebook-sivulta saatu vinkki (Virpi Söyrinki Työ): Zhang Hongyan soittaa pipaa jousikvartetin säestyksellä: https://youtu.be/RwzhtAJUtiM
34. 2000-luvulla julkaistu progressiivinen rock-albumi
    Von Hertzen Brothers: Approach (2006). Kai tämä on progressiivista rockia???
35. Italiaksi esitetty ooppera
    Puccini: Madama Butterfly. Kansallisoopperan sivulla ollut Spotify-lista: https://oopperabaletti.fi/ohjelmisto-ja-liput/madama-butterfly/
36. Chess Records -levy-yhtiön julkaisu
    Etta James: Etta James (1973). Ei varmaan artistin paras levy, mutta ihan vakuuttavaa funk / soul -musiikkia.
37. Suomenkielinen 2000-luvulla julkaistu albumi
    Litku Klemetti: Ding ding dong (2019), vaikkapa...
38. Huuliharpulla soitettua musiikkia
    Sväng: Karja-la (2014). Bändi alkoi kiinnostaa tuolla kohdassa 12. 
39. Mariachi-musiikkia
    Kuuntelin Spotifystä Mariachi Vargas de Tecalitlán -yhtyettä, joka lienee musiikkityypin klasikko...
40. Yhtyeestä onnistuneesti soolouralle siirtyneen laulajan musiikkia
    Enpä ollut vielä ehtinyt kuulla Samuli Putron uutta levyä, sillä kuittaan siis tämän kohdan: Keskellä kesää (2021). Sydän hakkaa ahneesti -kappale saa tanssahtelemaan...
41. Island Records -levy-yhtiön julkaisu
    Kuuntelin lähinnä radiosoitosta tuttua Cranberries-yhtyettä ja Dolores O'Riordania yhden kokonaisen levyn verran: Everybody Else Is Doing It, So Why Can’t We? (1993)
42. Iranilaisen pop-laulajan esittämää musiikkia
    Spotifystä This is Farzad Farsin -soittolistaa (randomvalinta netistä löydetyltä 15 Recent Persian Popsingers-sivulta).
43. Nallesta tai nukesta kertova laulu
    Monesta ehdokkaasta valittakoon Tasavallan presidentin I love you teddy bear. Levyllä Tasavallan presidentti (I) (1969).
44. Teos jolla soitetaan avainviulua (nyckelharpa)
    Erika Amper: Trollfågeln (2013).
45. Musiikkia yhtyeeltä, jonka nimessä on neljä kirjainta
    Kentin levy, jota en aiemmin ole kokonaan kuullut: Isola (1997)
46. Thaimaalaista rock-musiikkia
    Kuuntelin Spotifystä Carabao-nimistä yhtyettä.
47. Animaatioelokuvan soundtrack
    Kuuntelin Spotifystä Disney/Pixarin Soul-elokuvan soittolistaa.
48. Vuonna 2021 ilmestynyt albumi
    Arppa: Kinovalon alla (2021). Kritiikkiä on tullut ymmärtääkseni lähinnä siitä, että tämä on jo liian hyvä levy?
49. Oskar Merikannon säveltämiä yksinlauluja
    Oskar Merikanto: The Most Beautiful Songs (1999). Esittäjinä Jorma Hynninen ja Ralf Gothoni. Kestin noin puoleen väliin levyä.
50. Suomalaisen kuoron esittämää joulumusiikkia
    YL:ää sen olla pitää ja Matti Hyökkiä eli YL:n Joulu -levy (1989) soimaan.

Sedät jaksaa heilua: Putro, Alanko ja Tuomari Nurmio

Kuluneen syksyn aikana on vietetty monen kunnioittamani artistin syntymäpäiviä. Yle on osallistunut juhlintaan kiitettävästi eli vaikka juhlakiertueet on peruttu, syntymäpäivistä on päässyt osalliseksi. Ehkä jopa intiimimmällä tavalla kuin käymällä keikalla.

Näille kaikille muusikoille on yhteistä, että vuosien varrella he eivät ole urautuneet tekemään vain yhdenlaista musiikkia vaan ovat uusiutuneet ajoittain. Nähdäkseni rohkeasti, pelkäämättä sitä, seuraavatko fanit mukaan vai eksyvätkö matkalle... Arvostan.

Juhlakauden aloitti Samuli Putro, joka täytti elokuussa 50 vuotta. Mietteitäni Putrosta voi lueskella keikkapostauksesta vuodelta 2018.  Yle Areenassa on kuunneltavissa ensi elokuuhun asti Putro-aiheinen musiikin teemailta Elämä on juhla. Sitä oli ilo kuunnella, koska Putro on hauska haastateltava, joka puhuu nopeasti ja paljon, ja kontrolloimatta itseään liikaa. Kahden ja puolen tunnin kuluttua uskoo Putrosta ja hänen urastaan jo jotain tietävänsä. Putrolta on tulossa uutta musiikkia, ja ainakin tämä uusi kappale, Sydän hakkaa ahneesti, on mukavaa kuultavaa. Pelkistetyn musan ja konetaustojen jälkeen (hienoja nekin ovat olleet!) on aivan hullaannuttavaa kuulla jousia ja koskettimia - kappale saa väkisinkin valssailemaan pitkin taloa... 

Seuraavaksi vuosia (60) täytti Ismo Alanko, joka myös on ollut monessa mukana uransa aikana ja omien sanojensakin mukaan pyrkinyt tekemään musiikkia aina omilla ehdoillaan. Omia muistojani ihan ikimuistoiselta keikalta voi lukea tästä. Alanko-paran juhlat jäivät jo ihan koronan jalkoihin, Hassisen koneen Stadion-keikat ja Tavastian festivaaliviikko piti unohtaa. No, onneksi Yle pelasti ja lähetti Tavastian konsertin kansalle katsottavaksi. Myös Alanko vieraili radion puolella Ylen musiikin teemaillassa, ohjelman nimi oli Ilta Alangolla. Putron iltaan verrattuna haastattelijat ja soittelijat olivat vähän liikaakin ääneessä ja ohjelman ote oli turhankin palvova. Mutta kannatti toki kuunnella!

Last but not least: Tuomari Nurmio täytti 70 vuotta. Ja mitä muuntautuvuuten tulee, tässä on oikea mestari sillä alalla, tuotanto on kaikkea väliltä italoiskelmästä räppiin. Radion teemailtaa ei lähetetty, mutta uskoisin sen olleen enemmän kiinni Tuomarista kuin Ylestä... Yle juhlisti syntymäpäivää kuitenkin julkaisemalla laajan artikkelin Tuomari Nurmion vaiherikas ura äänin ja kuvin, jossa on paljon linkkejä Ylen arkistotallenteisiin. Tuomaria olen kuullut livenä lähinnä soolokeikoilla, ja se kyllä vähän harmittaa. Joskus olisi kiva  kuulla Tuomaria vaikka Spuget-bändin kanssa. Tuomarihan ilmoitti hiljattain, että uuden musiikin tekeminen loppuu,  mutta kaikeksi onneksi hän on viime aikoina vähän pyörtänyt sanojaan. Ehkä uuttakin musiikkia vielä tulee.

Kovat syntymäpäiväsankarit tänä syksynä...