Valokuvan juhlaa

Parin viikon sisällä olen osallistunut useampaan kiinnostavaan valokuvatapahtumaan.

Niistä ensimmäinen oli oman kirjaston lastentapahtuman kirjallisuusosuus. Meillä kävi vieraana valokuvaaja Hannu Laakso, joka tunnetaan lapsille suunnatusta Me otukset -kirjasarjastaan. Kirjasarja on sellaista "tarinallista tietokirjallisutta" eli kirjasarjassa on kuvattu eri eläinlajien elämää valokuvin ja fiktiivisen tarinan keinoin. Toki faktatkin ovat kirjoissa kohdillaan! Into-kustannuksen julkaisemaan kirjasarjaan kuuluu jo seitsemän osaa, vanhimpia ovat Me Kettuset (2020) ja Me Karhuset (2021), tänä vuonna ilmestynyt uusin kirja on Me Oravaiset (2026). 2023 Laakson teossarja palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla taitavista valokuvistaan ja eläinten lajityypillisen käyttäytymisen yleistajuisesta kuvaamisesta. 

Hannu Laakso esitteli tilaisuudessamme kuvia kirjoistaan ja kertoi kuvaamisestaan lapsiyleisölle suunnatusti, mutta niin että kyllä viihtyi aikuinenkin. Eläimiä koskevilla kysymyksillä yleisö saatiin mukavasti mukaan. Kuvat olivat aivan hurmaavia. Ihan mahtava esitys kirjastoihin ja vaikkapa kouluihinkin, hyvä vaihtoehto kaunokirjailijavierailuille. 

Linkki Hannu Laakson kotisivulle: https://laakso.kuvat.fi/

Viime viikolla pistäydyin naapurikunnan kirjallisuusillassa, jossa oli vieraana Sami Karjalainen. Hän on erikostunut kuvaamaan suomalaisia hyönteisiä. Kirjoista mainittakoon esim. Suomen sudenkorennot (Tammi, uud. p. 2010), Suomen leppäkertut (Docendo, 2020) ja Suomen hyppyhämähäkit (Docendo, 2022). Tällä kertaa puhuttiin lähinnä uusimmasta kirjasta, Muodonvaihdoksia ihmettelemässä (Tammi, 2025). Kirja oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas viime syksynä.

Äkkiä ajatellen hyönteisvalokuvat kuulostavat, no, vähän kuivakkaalta... Mutta mitä vielä, kylläpä oli taas kiinnostavaa kuulla, kun aiheestaan innostunut kuvaaja kertoo työstään. Herra paratkoon, millaista vaivaa noin pienten kohteiden kuvaaminen vaatii ja millaista tekniikka! Muodonvaihdoksia-kirjaa varten hyönteisiä piti myös kasvatella.

Linkki Sami Karjalaisen kotisivulle: https://www.samikarjalainen.fi/

Last but not least. Eilen kävimme Salon Veturitallilla katsomassa Hannu Hautalan laajan retrospektiivisen näyttelyn. Esillä oli runsaat 100  eri tekniikoilla valmistettua valokuvaa useilta vuosikymmeniltä. Hautala asui vuodesta 1979 alkaen Kuusamossa, jossa oli hyvät olosuhteet kuvata pohjoisen luontoa, neljää vuodenaikaa ja valoa.

Esillä oli paljon ikonisia, tuttuja otoksia, myös Vuoden lehtikuvaksi 1973 valittu ainutlaatuinen valokuva parittelevista kotkista. Linnut olivatkin Hautalan suurin kiinnostuksen kohde koko elämän ajan, ja näyttelyssä oli siis paljon lintukuvia. Hautalan kuvissa oli usein huumoria, vai mitäpä pidätte tästä 1990-luvun kalasääsken kuvasta, jossa ensilento on mennyt vähän vituralleen:

Kannattaa poiketa Saloon, ihan ajan kanssa! Näyttely on auki 3.5. asti. Tässä vielä linkki Maikkarin tekemään juttuun näyttelyn avajaisten aikaan.

Gallen-Kallela, Klimt & Wien (Atenum 1.2.2026 asti)

Viime viikolla opin aivan uuden taidetermin: sesessionistit. Kävin siis katsomassa Ateneumin vaihtuvan näyttelyn. Osalllistuin myös puolen tunnin näyttelyintroon auditoriossa ennen näyttelyyn tutustumista - suosittelen! 

Wienin sesessio perustettiin vuonna 1897 Gustav Klimtin johdolla. Sana "sesessio" tarkoittaa eroamista jostakin.  Sessionistit pyrkivät irti perinteisestä taidekäsityksestä. Päätavoite oli kaikkien taiteenlajien - kuvataiteen, arkkitehtuurin, käsityön, muotoilun ja muodin - tasa-arvo. He halusivat kuvata taiteessaan uutta ja nykyaikaista elämäntapaa. Niinpä Ateneumin näyttelyssäkin voi kuvataiteen lisäksi nähdä myös valokuvia, astioita, huonekaluja, tyynyjä, koruja ja vaatteita. 

Suomalaisista taiteilijoista Akseli Gallen-Kallelalla oli kiinteä yhteys Wienin taidepiireihin. Maisemamaalaus oli sesessionistien arvostama kuvataiteen laji. Yhteistä sesessionistien kanssa oli myös symboliikan ja myyttien käyttäminen taiteen aiheena. Gallen-Kallelan taiteessa näkyy myös sesessionistien kokonaistaideteoksen idea. Taiteilijat suunnittelivat kokonaisuuksia, joissa rakennukset, sisustukset ja puutarhat muodostivat tyylillisesti yhtenäisen taideteoksen - ideahan toteutuu hienosti Gallen-Kallelan Tarvaspäässä ja Ruoveden Kalelassa.

Akseli Gallen-Kallela: Omakuva freskossa (vesivärityö) 1894

Tunnustan, että juuri Klimt ei minua pinnallisen tietämykseni pohjalta ole hirveästi kiinnostanut, ensimmäinen mielikuva on ollut liiallinen kultaus. Olen tyynen viileästi käynyt Belvederin  puistossa käymättä itse museossa... Mutta tässä näyttelyssä oli Klimtiltä kyllä hienoja maisemamaalauksia ja pidin  näyttelyn mainoskuvanakin nähdystä muotokuvasta. Maalaushan on jäänyt aivan kesken ja ehkä juuri siksi se olikin niin hieno - huomio kiinnittyy kasvoihin ihan eri tavalla. Maalauksesta näkee myös hauskasti taitelijan työtavan.

Gustav Klimt: Amalie Zuckerkandl (1917/1918)

Gallen-Kallelan ja Klimtin töiden lisäksi näyttelyn taiteilijoista erityisesti mieleen jäivät Koloman Moser, Carl Moll, Broncia Koller-Pinell sekä Egon Schiele. Tässä muutama työ, joiden eteen pysähdyin pidemmäksi aikaa.

Kolomon Moser: Sisäinen tyyneys, 1912/1913

Carl Moll: Koivikko iltavalossa, n. 1902

Wilhelm Bernatzik: Liekki, 1902

Broncia Koller-Pinell: Omakuva n. 1905

Sukuni juuret ovat yöauringon maassa - Reidar Särestöniemi 100 vuotta (Rovaniemen taidemuseo 24.1.-1.6.2025)

Onkohan keneltäkään jäänyt huomaamatta, että nyt vietetään Reidar Särestöniemen (1925–1981) juhlavuotta? Särestöniemen syntymästä tulee siis kuluneeksi 100 vuotta. Didrichsenin taidemuseon näyttelyyn jonotetaan tiedotusvälineiden mukaan siihen malliin, että luovutin heti kättelyssä yrityksestä nähdä tuo näyttely. Onneksi lomamatka vei Rovaniemelle, jonka taidemuseossa on myös juhlavuoden näyttely, Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.

Sinnepä siis. Onneksi pääsimme ystäväni kanssa katsomaan näyttelyä ihan arkipäivänä. Olimme paikalla heti museon auetessa kello 11 ja saimme hyvän tovin kuljeskella näyttelytilassa ihan kahdestaan. Mitä ylellisyyttä! Näyttely oli laaja - ihan jäi ihmettymään, että mahtaako Didrichsenin näyttely olla yhtä laaja, ja kun vielä Kittilän Särestössäkin on juhlavuoden näytttely, niin pitää kyllä olla kyseessä tuottelias taiteilija!

Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka perinteisen taidekoulutuksen Särestöniemi on saanut. Olin aina ajatellut häntä sellaisena itseoppineena Kittilän maahisena. Mutta Särestöniemi kouluttautui 50-luvulla Suomen Taideakatemian koulussa, Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella ja myöhemin vielä Ilja Repin -instituutissa Leningradissa. Näyttelyssä oli paljon töitä noilta vuosilta, ja ne kyllä rikastivat mielikuvaani taiteilijasta. Perinteisempikin maalaustekniikka oli hallussa, jopa grafiikan töitä oli esillä näyttelyssä.

Istuva alaston ja Puisto (Ajan rajalla), 1950-luku

Särestö kevättalvella, 1956

Kurkia suolla, 1957

Porot tunturissa, 1959

Särestöniemi kehitti tunnetuksi tulleen maalaustekniikkansa ja tyylinsä 1960-luvun kuluessa. Näyttelyssä oli videomateriaalia, jossa esiteltiin taitelijaa työssään. Särestöniemi  kallisteli työtä antaen värien valua, ripotteli värijauhetta kostealle maalille, jolloin pinta krakeloitui, sitten lopuksi hän raaputti palettiveitsellä tai puukolla esiin alempia kerroksia ja lisäili yksityiskohtia maalaukseen. Taiteilijan tunnetuimpia teoksia ovatkin suuret ja värikkäät, usein luontoaiheiset maalaukset.

60-luvulta lähtien työt ovat lähes abstrakteja, väri ja struktuuri tuntuu olevan pääosassa. Mutta kyllä piirtustustaitokin tulee esille  jossakin yksityiskohdissa: videolta näki hyvin, kuinka esim. ilmeikäs poron hahmo ilmestyi kuvaan suunnilleen yhdellä käden liikkeellä. Lapin luonto kasveineen ja eläimineen oli taiteilijalle ehtymätön aihepiiri.

Kevätkoivikko, 1965

Yksiöinen jää, 1969

Särestöniemen näyttely vaikutti kuin piristysruiske. Ankeahkon, lumettoman talven jälkeen nautin kovasti näistä yltäkylläisistä väreistä.

Verholla – Painokankaiden taide (EMMA 12.2.2025 - 14.03.2027)

Painokankaat ovat tärkeä osa suomalaisen muotoilun historiaa. Espoon EMMAssa on esillä kankaita 31 taiteilijalta. Kankaat ovat eri tehtaiden tuotantoa 1930−2020-luvuilta, eniten on esillä kankaita 1950−80-luvuilta. Näinä vuosina suomalaiset painokankaat saivat mainetta myös ulkomailla.

Esimerkiksi Marimekolla on osattu aina arvostaa ja nostaa esille suunnitttelijoita. Toisaalta vaikkapa Finlaysonin suunnittelijat ovat jääneet aika tuntemattomiksi. Kotikaupunkini Forssan museo on tehnyt ansiokasta työtä Forssassa toimineiden Finalysonin suunnittelijoiden esiin nostamiseksi esim. vuosittaisilla kesänäyttelyillä, jossa esitellään aina yhden suunnittelijan elämää ja tuotantoa. Nämä näyttelyt ovat herätelleet minutkin kiinnostumaan tekstiilisuunnittelusta. Tässä EMMAn näyttelyssä tuli vastaan paitsi uusia suunnittelijoita, myös aiemmin tuntemattomia alan yrityksiä, esimerkkinä vaikkapa E. Helenius tai Tikkurilan Silkki.

Vaikka edellä puhuin paatoksella suunnittelijoiden tuntemattomaksi jäämisestä, huomasin EMMAn näyttelyn jälkeen, että olin kyllä dokumentoinnut kankaiden nimet kuvien yhteyteen, mutta suunnittelijan nimi olikin jäänyt joistakin pois. Aion korjata tilannetta lainaamalla kirjastosta Kirsi Niinimäen ja Marjo Saloniemen kirjan Kretongista printtiin : suomalaisen painokankaan historia (2008) ja kertailla, mitä tulikaan nähtyä... Tässä joka tapauksessa muutama näyte kankaista, joita voisin kehystää vaikka tauluksi seinälleni. 

Anja Terhon Krookus (E. Helenius, 1970-luku)

Fujiwo Ishimoton Koski (Marimekko, 1986)

Leena Rewellin Metsä (Finlayson, 1965)

Juhani Konttisen kuosiluonnos Porin Puuvillalle 1950-luvulta

Kangasnäyttelyssä vierähti pitkähkö tovi, mutta olihan EMMAssa  muutakin katsottavaa, yhden aamupäivän aikana ei kaikkea ehtinytkään...

Rakastan Rut Brykin keramiikkaa ja kävinkin EMMAssa 2016 Brykin tuotantoa esitelleessä Taikalaatikko-näyttelyssä. Nykyään EMMAssa on Bryk & Wirkkala -katseluvarasto, joka  on sijoitettu kokonaisuudessaan yleisölle avoimiin tiloihin. Katseluvarasto on säilytystilan, näyttelyn ja työskentelytilan yhdistelmä. Yleisön nähtävillä on noin 2500 esinettä, loput ovat laatikoissa ja lavahyllyillä samassa tilassa varastoituna - oikeastaan Rut Brykin keramiikkaakin oli enemmän nähtävissä kuin tuossa vuosien takaisessa näytttelyssä!

Kyösti Kakkosen keräämästä, yli 10 000 muotoilu- ja taide-esineen kokoelmasta EMMAan talletetut yli 1400 teosta keskittyvät kokoelman ytimeen: suomalaiseen keramiikkaan ja lasiin. Lisäksi esillä on ryijyjä tunnetuilta suunnittelijoilta. Näidenkin parissa sai kyllä aikaa kulumaan!

Holmberg – Munsterhjelm – Westerholm (Turun taidemuseo 31.1.–18.5.2025)

Suomalaiset vanhat maisemamaalarit ovat aina olleet minulle vähän epäselvä joukko, ja työtkin näyttäneet vähän toistensa toisinnoilta. Jotta aihepiiri tulisi tutummaksi, oli syytä poiketa tutustumaan Turun taidemuseon tämän kevään näyttelyyn.

Näyttelyssä esitellään kolme suomalaisen maisemaalauksen klassikkoa: Werner Holmberg (1830-1860), Hjalmar Munsterhjelm (1840-1905) ja Victor Westerholm (1860-1919).

Heistä Werner Holmberg oli heistä vanhin ja saapui jo vuonna 1853 Düsseldorfiin opiskelemaan taidetta. Düsseldorf oli suomalaisten (ja yleisemminkin pohjoismaalaisten) taiteilijoiden tärkein opiskelupaikka 1850-luvulta alkaen kolmisenkymmentä vuotta. 1880-luvulla taitelijat siirtyivät sitten Pariisiin. Holmbergin jälkeen kaupunkiin muutti yli kaksikymmentä suomalaista, muiden muassa Anders Ekman, Victoria Åberg, Berndt Lindholm, Hjalmar Munsterhjelm, Fanny Churberg ja Viktor Westerholm.  

Holmberg kuoli jo1860 keuhkotautiin, ennen kuin ehti täyttää kolmeakymmentä vuotta. Holmbergiin ehti kuitenkin tutustua Hjalmar Munsterhjelm, joka oli suomalaisista ensimmäinen Düsseldorfin taideakatemian koulutuksen läpikäynyt. Victor Westerholm taas oli  Düsseldorfin koulukunnan viimeisiä suomalaisia, Euroopan taidekeskuksen siirryttyä jo selvästi Pariisiin.

Maisemamaalarina Holmberg oli kauimpana realistisesta maisemamaalauksesta: hän yhdisteli eri paikoissa luonnostelemiaan aiheita samoihin maalauksiin. "Suomalaisissakin" maisemissa on joskus melko vieraan tuntuisia elementtejä. Tämä seuraava kuva voisi kyllä olla ihan suomalainen maisema, mutta sekin  lienee vain luonnoksista koottu, koska taulun nimi on "Ihanteellinen maisema" (1860).

Hjalmar Munsterhjelm, joka oli syntyisin Tuuloksesta, keskittyi runsaslukuisessa tuotannossaan erityisesti hämäläisen maalaismaiseman kuvaukseen. Hänen tauluissaan valolla ja vuodenajoilla on erityinen asema. Turun näyttelyssä pidin kovasti tästä "Metsälampi kuutamossa" -maalauksesta (1883). Taivas tähtinen ja kuineen tuo elävästi mieleen elokuisen kuutamoillan kesämökillä.

Victor Westerholm oli muita huomattavasti nuorempi ja hän veikin maisemamaalausta realistiseen ja impressionistiseen suuntaan, maalaten teoksia suoraan ulkoilmassa. Monet työt toivat mieleen Järnefeltin ja Halosen maalaukset. Westerholm maalasi paljon Ahvenanmaan ja Kymijokiseudun maisemia. Veden kuvaajana hän olikin taitava, näyttelyssä oli esillä mm. tämä taulu, "Kymintehtaalta" (1899). 

Näyttelyä kiertäessä näiden kolmen taiteilijan erilaiset profiilit avautuivat minulle ehkä jo hieman paremmin.

Gothic Modern, Ateneum 4.10.2024 - 26.1.2025

Gothic Modern -näyttely esittelee sitä, millaisia vaikutteita 1800- ja 1900-lukujen taitteessa eläneet taiteilijat saivat keskiajan ja saksalaisen renessanssin taiteesta.  Tutkijoiden mukaan keskiajan ja saksalaisen renessanssin vaikutus modernin taiteen kehitykselle on paljon suurempi kuin tähän asti on ymmärretty. Yksi keskeisimpiä teemoja näyttelyssä on kuolema, aihe, joka on aina askarruttanut ihmistä. Kansainvälisen näyttelyn yhteistyökumppaneita ovat Norjan Nasjonalmuseet ja Wienin Albertina Museum, joissa näyttely nähdään Ateneumin jälkeen. Vanhoja mestareita on Ateneumissa esillä niukemmin (mm. Lucas Cranach, Albert Dürer jne.), vaikutteen saajia runsaammin. 

Kuolema on menneinä aikoina - ja vielä silloin 1800- ja 1900-lukujen taitteessakin - ollut tapahtuma, joka on koskettanut ihmistä enemmän kuin nykyään. Lapsikuolleisuus on ollut suurta, erilaiset sairaudet ovat temmaneet ihmisiä nopeastikin, ja kulkutaudit ovat harventaneet väestöä ihan eri tavalla kuin nykyään (vaikka korona pientä käsitystä antoikin, mitä oli elää ennen tehokasta sairaanhoitoa). Epäilemättä siksi taitelijatkin ovat pohtineet ja kuvanneet paljon kuolemaa.

Tässä matkamuistot näyttelystä, kortti ja kirjanmerki: Akseli Gallen-Kallelan Kuolema ja kukka (1896), ja Simbergin Kuoleman puutarha -maalauksen (1896 vuodelta sekin!) lempeä luuranko. Kuolema ja kukka -teos ajoittuu Gallen-Kallelan Marjatta-tytön kuoleman jälkeiseen aikaan, lieneekö se taiteilijan surutyötä? 

Kuolemamaalauksien tosi klassikko on Bernt Notke. Hän maalasi 1400-luvun lopulla Lyypekin Mariankirkkoon Kuolemantanssi-maalauksen, mutta kirkko paloi ja maalaus tuhoutui lopullisesti vuonna 1942. Notken työpajan maalaama Kuolemantanssi löytyy kuitenkin Tallinnan Nigulisten kirkosta. Kävin katsomassa maalausta noin vuosi sitten,  ja se teki kyllä säväyksen. On helppo kuvitella, että se on tehty ruton raivotessa ja tappaessa ihmisiä säätyyn katsomatta, edes paavi ja keisari eivät ole turvassa Kuoleman tanssiinkutsulta. Gothic modern -näyttelyssä Ateneumin seinälle oli tuotu suurikokoinen jäljennös Notken klassikosta.

Kuva Wikipediasta (suurenna klikkaamalla...)

Monta muutakin kuolemakuvaa näyttelyssä oli, Hugo Simbergin lempeät luurangot olivat hyvin edustettuina. Onpa kiva ajatella, että kohta myös eurooppalainen yleisö saa tutustua niihin. Uskoisin niiden herättävän huomiota myös Oslossa ja Wienissä.

Magnus Enckelliltä näyttelyssä oli Kuoleman vaellus -teos (1896, taas...), mutta jäin kyllä kaipamaan Enckellin Poika ja pääkallo -teosta (1893). Se ei ollut esillä myöskään Tampereen Enckell-näyttelyssä (2021-22). Lapsi kuoleman äärellä, tehokas rinnastus:

Kuva Wikipediasta

Eero Järnefelt Ateneumissa

Käväisinpä minäkin Ateneumin uudessa Järnefelt-näyttelyssä. Väkeä oli kuin pipoa, mutta ihmeen hyvin siellä tällainen yksinäinen kulkija pystyi puikkelehtimaan. Hieno näyttely, hieno taiteilija!

Eero Järnefelt on jo perhe-ja sukutaustansa vuoksi kiinnostava ihminen, laaja-alainen kulttuurivaikuttaja. On ihan uskomatonta, miten samasta perhepiiristä on noussut niin paljon lahjakkaita, taiteellisia ihmisiä. Kannattaa ehdottomasti lukea Arvid Järnefeltin suvun vaiheista kirjoittama Vanhempieni romaani.

Eero Järnefelt on ollut taitelijana hyvin monipuolinen. 1800-luvun lopussa, nuorena taitelijana, hänkin innostui kansallisuusaatteesta ja karelianismista. Mutta hän ei ollut näissäkään töissä samalla tavalla irti arjesta kuin esim. Gallen-Kallela, jonka töistä tunnetaan erityisesti esim. Kalevala-aiheiset maalaukset. Järnefeltin kansallisuusaate näkyi maisemamaalauksessa ja realistisessa kansankuvauksessa. Erityisesti Koli innoitti Järnefeltiä. 

Syysmaisema Pielisjärveltä (1899)

Kesäyön kuu (1889)

Oman kansansa Järnefelt löysi Savosta. Erityisen paljon hän maalasi Lapinlahden Väisälänmäellä. Siellä on maalattu myös tunnettu kaskenpolttoa esittävä Raatajat rahanalaiset (1893). Kuvaa siunaillaan usein kuvauksena entisajan ihmisten surkeasta elämästä, mutta ei siinä nyt ehkä ihan siitä ole kyse. Kaskenpoltto tuohon aikaan on ollut normaali maatalouden työ, johon on osallistuttu koko perheen voimin, ja päälle on ymmärrettävästi pantu varmaan pahimmat ryysyt. Ankaraltahan se näyttää. Itse pidän yli kaiken Isäntä ja rengit -maalauksesta (1893). Järnefelt ymmärtääkseni piti savolaisia mukavina, mutta melko saamattomina. Maalauksessa ei kyse ole kuitenkaan saamattomuudesta, vaan ansaitusta ruokalevosta, josta noustaan iltapäivän töihin levänneempinä. Kyllä isäntä sen ymmärtää. 

Isäntä ja rengit (1893)

Näyttelyssä oli esillä paljon muotokuvia. Tilaustöiden määrään on varmaan syynsä, muotokuvamaalarina hän on ollut nähdäkseni todella taitava. Muotokuvia löytyy yhteiskunnan valtaapitävistä oman perheen jäseniin. Kuvissa on  näkevinään ihmisen luonteen ja olemuksen, melkeinpä näkee kuvattavan liikkeet ja ilmeet.

Aino Sibelius (1895)

Näyttely on esillä Ateneumissa 25.8. asti, hyvin ehtii siis.

Valokuvan viemänä Turussa ja vähän muuallakin

Liikennelakoista johtuen yövyin Turussa pari yötä ja jäi paljon luppoaikaa. No, kukkahattutäti kiertää tietysti museoita ylimääräisellä ajallaan.

Iiu Susiraja - Ei  mikään helppo nakki (WAM 2.2.-12.5.2024)

Kuvankaappaus videosta Fix (2017)

Alunperin olin ajatellut, että Iiu Susiraja ei ehkä kiinnosta niin paljon, että menisin WAMin näyttelyyn, mutta sinnekin tuli siis mentyä. Näyttelyssä oli paitsi valokuvia, myös videoita, installaatioita ja  3D -tulostuksena tehtyjä veistoksia, mukavan monipuolinen kattaus siis.

Koen Susirajan valokuvat jotenkin todella häritsevinä, jopa ahdistavina. Uskon, että taiteilija olisi siitä ihan tyytyväinen, onhan näyttelynkin nimessäkin "ei mikään helppo nakki". Näen kyllä töissä viitteitä feminismiin, kehopositiivisuteen ja anarkiaan, mutta... Susirajahan itse jättää tulkinnat katsojille, hän vain kiinnostuu esineistä ja miettii kuvakonteksteja niille. Töiden nimet ovat myös tärkeitä ja ne tuovat usein sinänsä haudanvakaviin astelmallisiin muotokuviin huumoriakin. 

Videoteokset ovat syystä tai toisesta mielestäni "kesympiä", ehkä siksi, että niissä esineitä oli vähemmän ja niiden käyttö videoissa (varmaan ihan vain kuvausteknisistä syistä) ei ole ihan niin provosoivaa. Hesarin arvostelija piti 3D -veistoksia kitschinä (HS 16.2.), itse koin ne ja installaatiot melkein henkireikinä näyttelyssä; että oli tarjolla jotakin kevyempääkin, joka sai välillä myös hymyilemään.

Iiu Susirajalla on hienot verkkosivut, joissa voi tutustua hyvin hänen tuotantoonsa. Esim. WAMin näyttelyn videot taitavat kaikki löytyä katsottaviksi sieltä.

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo:  Pohjoistuulen metsä (Turun taidemuseo 6.1.-19.5.2024)

Ritva Kovalainen: Biodiversiteetti (2021)

Tämä kuvaajakaksikko on työskennellyt jo 30 vuotta metsäaiheen parissa, joten heillä on aiheeseensa melkoinen perspektiivi. Aikaisemmissa töissä on pohdittu metsämytologiaa ja metsätalouden varjopuolia. Uusin näyttely ja siihen liittyvä valokuvataiteellinen tietoteos ovat kuvaus luonnonmetsistämme elämää ylläpitävänä monimuotoisena tilana. Se kuvaa niitä rikkaita ekosysteemejä, joita pohjoiset havumetsämme parhaimmillaan ovat. Näyttelyssä käsitellään myös metsäluonnon uhanalaistumista ja häviämistä. 

Verrattuna Iiu Susirajan näyttelyyn, tämän näyttelyn tekijöillä todellakin oli agenda ja sanoma. Valokuvien ohessa tarjolla on paljon faktatietoa luonnonmetsien tilasta. Kaikessa perusteellisuudessaan näyttely oli ainakin minulle enemmän tiedollinen kuin taiteellinen elämys. Valokuva voi toimia siis näinkin.

Kummallakin kuvaajalla on verkkosivut, joissa esitellään heidän tuotantoaan:
Ritva Kovalainen
Sanni Seppo

Hannu Vanhasen yleisöluento Hannes Heikuran valokuvataiteesta Tampereella Galleria Himmelblaussa 16.2.2024 (Aamulehden striimaus)

Galleria Himmelblaussa on esillä Hannes Heikuran (1958–2015) toistaiseksi laajin retrospektiivinen näyttely. En ehdi käydä siellä (näyttely on auki 7.3.2024 asti), joten olin tosi iloinen, kun Hannu Vanhasen luento striimattiin ja on katsottavissa Aamulehden sivuilla parin viikon ajan. Muistan Heikuran loistavana Hesarin uutiskuvaajana, jonka monet kuvat jäivät kyllä mieleen ensi näkemältä. Kukapa ei muistaisi kuvia afganistanilaisesta poliisista unikkopellossa tai kuvia lopen uupuneesta  Mika Myllylästä harjoittelemassa suolla.

Näyttelyssä on esillä paitsi Helsingin Sanomissa julkaistuja ikonisia lehtikuvia eri puolilta maailmaa, myös Helsinki-trilogian taidevalokuvia. Etenkin jälkimmäiset kuvat avautuivat paremmin luennon avulla kuin jos olisi kierrellyt näyttelyssä itsekseen.

Kuvien lisäksi luennolla kerrottiin Heikuran työskentelytavoista. Uutiskuvaajana hän oli itsenäinen tekijä, ei toimittajan apulainen. Toimittajakin odotti mielenkiinnolla, millaisen kuvan kanssa Heikura palaa keikalta. Kuvat olivat oivaltavia ja Heikura saikin monena vuonna Vuoden lehtikuva -palkinnon. Myös taidekuvissaan hän tuntuu kuvanneen ympäristöään luonnonvalokuvaajan otteella, usein pitkällä objektiivilla niin, että oli itse ulkopuolinen kuvaustilanteissa. Hänen taidekuvansa ovat hetken taidetta.

Myös Heikuran tuotannosta löytyy kiinnostuneille hienot verkkosivut.

Olipa siis mainio valokuvaviikko!

Ryoji Ikeda (Amox Rex 27.9.2023–25.2.2024)

On tunnustettava, että kun näin televisiossa esittelyn tästä Ikedan näyttelystä, ensimmäinen ajatukseni oli, että tuota en välttämättä mene katsomaan. Mutta niin vain kävi, että maanantai-iltapäivänä roikuin ensin Eläinmuseon ovessa, huomatakseni taas, että useimmat museot ovat suljettuja juuri maanantaisin... Paitsi Amos Rex, ja niinpä suuntasin askeleeni sinne.

Sattuneesta syystä olin aika väsynyt, ja ehkä juuri siksi vastaanottavaisempi tällaiselle digitaaliselle taiteelle. (No, ekan näyttelyhuoneen strobotaide piti ohittaa kyllä pikavilkaisulla...). Mutta seuraavan salin isot näytöt olivat väsyneessä mielentilassa tavallaan aika maagisia. Kun oli maanantai, museossa oli mukavan väljää. Pystyin rauhassa istumaan salin seinustalla ja uppoamaan isojen näyttöjen vaihtuvaan kuvastoon.

En ollut etukäteen juuri tutustunut siihen, mitä on esillä. Erilaiset datamassat valuivat valtavilla näytöillä. Osa oli ihan rekisteritekstiä tai numeerista tietoa, osa tuntui vahvasti taiteellisesti käsitellyltä datalta. Mutta pikkuhiljaa massasta alkoi erottua datatyyppejä: nämähän on jotakin astronomiaan ja tähtitieteeseen liittyviä juttuja - nämä on on kyllä lentokoneiden reittejä - onko nämä satelliittien reittejä maapallon ympäri - voisko tämä olla laserkeilausaineistoa - tää on kyllä selvä piirilevy - mutta nyt siirryttiin kyllä lääketieteeseen - mitäs aivokuvantamiseen ja solujen tutkimukseen liittyvää tässä on -  onko nämä kromosomeja? Myöhemmin sitten luinkin, että osa Amos Rexissä nähtävistä teoksista perustuu muun muassa NASA:n, Human Genome -projektin ja CERN:in massiivisesta aineistosta kerättyyn dataan.

Ikeda on aloittanut uransa elektronisen musiikin tekijänä sekä dj:nä, ja äänimaisema sikäli varmaan oli olennainen osa kokonaistaideteosta, mutta on tunnustettava, että se puoli näyttelyä meni kyllä minulta kokonaan ohi. 

Vierailu oli melko nopea, minulla oli  aikaa vajaa tunti, mutta kiitos taas museokortin, tämäkin vierailu kannatti tehdä! Kivasti tuuletti päätä, kun näki taas jotakin aivan ennalta odottamatonta, joka ehkä pyöräytti aivoja vähän uuteen asentoon.

Kustaa Saksi: Rajamailla (Desingmuseo 5.5.-15.10.23)

Kustaa Saksin näyttely esittelee Saksin suunnittelemia, Alankomaissa jacquard-tekniikalla kudottuja tekstiiliteoksia vuosilta 2013–2023. Näyttelyn luonnehditaan tutkivan hetkiä todellisen ja epätoden välillä. Saksin innoittajina ovat toimineet matemaattiset kuviot, optiset illuusiot sekä unen ja migreenin aikaiset näyt.

Desingmuseo muodostaa hienot puitteet näille suurille, värikkäille tekstiiliteoksille. Työt on toteutettu Tillburgin tekstiililaboratoriossa, huippuyksikkössä, jossa on osaavia kutojia, materiaalispesialisteja jne. Sinne voi mennä myös taiteilija ja suunnittelija, jolla ei ole tekstiilialan kokemusta, toteuttamaan ideoitaan työryhmän kanssa.

Näytelyyn liittyi kiinnostava video. Kiinnostavaa oli myös jälkikäteen kuunnella netistä Radio Helsingin Helsinki Design Weekly -podcast, jossa Kustaa Saksi kertoi työstään:
https://www.radiohelsinki.fi/podcastit/rajamailla/

Haastattelussa Saksi kertoo, että vaikka pitää itseään hyvin epämatemaattisena, hän on lapsesta asti ollut kiinnostunut matemaattisista kuvioista, optisista illuusioista ja sen sellaisesta. Myöhemmin hän on tullut huomaamaan, kuinka jokaisessa kulttuurissa on toistuvia kuvioita, joku noissa tietyissä kuvioissa puhuttelee ihmisiä universaalisti.

Haastattelussa Saksi kertoo näkevänsä aurallisen migreeninsä aikana toistuvia kuvioita ja tekstuureja. Hän sanoo pyrkivänsä näkemään migreenissä myös kauneutta, kuten kiertyvät  muodot, sahalaitakuviot jne. Kiehtova on Saksin pohdinta siitä, että migreenissä paljastuisi jotain aivojen toimintatavasta, näkyisi välähdyksenomaisesti joku aivokuoren ohjelmointikoodi...

Yksi innoittaja Saksille ovat näyt unen ja valveen rajamailla ja hän kertoo olevansa kiinnostunut myös ns. hypnopompisista unista.

Tässä vielä muutama kuva näyttelystä. Erityisesti minua puhutteli useassa työssä toistuva puolikaaren muotoinen "otus". Vähän pelottava, vai onko kuitenkin ihan ystävällinen?

Jörkkaa tapaamassa

Jörn Donner (1933–2020) oli noita multilahjakkaita ihmisiä: elokuvaohjaaja ja -tuottaja, kirjailija ja poliitikko. Ja hiljattain paljastui, että mies on myös etevä valokuvaaja. No, elokuvaaminenhan on tavallaan valokuvaamista, että ihmekös tuo...  Läpi elämänsä kuvanneelta Donnerilta jäi mittava valokuva-arkisto. Tämä selvisi vasta muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen.

Näitä valokuvia vuosilta 1951-1968 on nyt esillä Helsingissä Hakasalmen huvilassa 3.9. asti Jörn Donner - Matkalla 1951-68 -näyttelyssä. Näyttelyn kuratoinut ryhmä on päättänyt keskittyä työ- ja vapaa-ajanmatkoilla ulkomailla otettuihin kuviin. 50-60 -luvuillahan matkustaminen oli vielä aika harvinaista, mutta Donner on siis tosiaan matkustanut!  Donner matkusti jo tuolloinen reportterina ympäri maailmaa, sillä hän halusi ymmärtää ja selittää. Retkiltä syntyi lehtijuttuja ja kirjoja, esim. Berliini-raportti (1958) ja Maailmankirja (1968). Näyttelyssä on kuvia on Euroopasta, Afrikasta, Aasiasta, Kaukoidästä, Yhdysvalloista ja Latinalaisesta Amerikasta. Tämä kartta oli näyttelytilassa selventämässä Donnerin matkustelun laajuutta:

Kuvat eivät ole mitään "turistivalokuvia", vaan upeita maisemia, eläviä ja kiinnostavia katunäkymiä, ihmisiä arkiaskareissaan. Osa kuvista esittää elokuvaväkeä, kameraa on siis kuljetettu mukana myös filmijuhlilla. 

Sitaatteja Donnerin ajatuksista oli esillä paikoittain, jopa lattioihin oli joissakin huoneissa heijastettu Donnerin lauseita. Jotkut komentit heijastelivat vähän mennyttä maailmaa, kuten "Älä koskaan kieltäydy ilmaisesta matkasta", jonka kerrotaan olleen ainoa neuvo, jonka Donner antoi pojalleen Rafaelille. Ilmastonmuutos saa ajattelemaan, että mikään matka ei enää ole ilmainen... Sen sijaan tämä lause puhutteli minua kovasti - tosin tällaisen maailmankansalaisfiiliksen ehkä saavuttaa vain ankaralla matkustelulla:

Oli hauska huomata, että Donnerin tapainen maailmanmatkaajakin lähettelee postikortteja, keräilee kolikoita jne. Skaala on sitten ihan toinen kuin vähemmän matkustavilla:

Näyttelytilassa pyöri "Jörn Donner kertoo Helsingistä" -elokuvasarja vuodelta 1965 (4 osaa, sarja on katsottavissa myös KAVIn Elonetissä). Sitä katsoessa tosiaan havahtui siihen, miten lähellä elokuva ja valokuva voivat olla toisiaan. Esimerkiksi sarjan 2. osa (Kaupungin kesää) oli aivan kuin kuvasarja kesäisestä Helsingistä. 

Hakasalmen huvilan kahvila ja pihapiiri olivat myös mukava elämys näyttelyn ohessa.

Ateneum: Edelfelt ja uudistettu perusnäyttely

Ateneumin perusnäyttely on uudistettu ja kesän suurnäyttelynä kolmannessa kerroksessa on Albert Edelfeltin laaja näyttely. Nyt oli siis syytä poiketa taidemuseoon.

Albert Edelfelt (5.5.-17.9.2023)

Aloitin vierailun tutustumalla Edelfeltin näyttelyyn. Edelfelt ei ole mikään suurin suosikkitaiteilijani, mutta onhan kyseessä yksi Suomen kuvataiteen jättiläisistä. Esillä oli salikaupalla klassikoita. Vastaan tuli mm. erikoinen vastinpari. Ristiäissaatto-teos (1880) on muunnelma paremmin tunnetusta Lapsen ruumissaatto -teoksesta (1878). Edelfelt maalasi Ristiäissaaton sveitsiläiselle taidekauppiaalle, jonka mielestä alkuperäinen työ oli liian synkkä... 

Edelfeltin ns. suurista maalauksista pidän ehkä eniten tällä seinällä näkyvästä Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -taulusta (1887), siinä on jotenkin ihana sunnuntaitunnelma ja eri-ikäiset naiset on maalattu kauniisti ja luonteikkaasti.

Arvostankin Edelfeltiä ehkä erityisesti muotokuvamaalarina. Muotokuvia olikin paljon esillä. Niihin on vangittu Virginien rakastava katse, Ida Aalbergin ja Aino Acktén korskea asenne, Alexandra Edelfeltin arvokkuus jne. jne.

Mutta tässä vielä kuvamuistot parista pienemmästä työstä. Edelfelt maalasi paljon kotikulmillani, Tammelan Saaren kartanossa, joka oli hänen vaimonsa Ellanin lapsuuskoti. Saaren kartanon pehtoorin talo on tullut ikuistettua vuonna 1902:

Vitriineistä löytýi paljon ihasteltavaa, tällaiselta saattaa näyttää taitelijan kirjoittama (tai maalaama) kirje:

Ajan kysymys : Ateneumin uusi perusnäyttely

Ajan kysymys korvasi edellisen, vuonna 2016 avatun kokoelmanäyttelyn, Suomen taiteen tarinan.  Uusimistahti tuntuu aika kiivalta, mutta on se kyllä niin, että uusi ripustus tuo esille uusia töitä ja saa katsomaan entisiäkin uusin silmin. Eli peruskokoelmaakin kannattaa uusia säännöllisin väliajoin.

Klassikot ovat tosiaan saaneet rinnalleen Kansallisgallerian kokoelmista uusia teoksia. Entisen kronologisen järjestyksen sijaan kokoelmanäyttely on jaettu neljään eri teemaan: Luonnon aika, Kansan kuvat, Moderni elämä ja Taiteen vallassa. Näyttely täyttää Ateneumin ensimmäisen ja toisen kerroksen salit. 

Tutustuin ensin isossa salissa olevaan Luonnon aika -teemaan, jossa näyttelyopastuksen mukaan katsotaan sekä nykyhetken ilmastokriisiin että siihen, miten ihmisen suhde luontoon, ympäristöön ja eläimiin on muuttunut aikojen ja yhteiskunnan mukana.

Tästä salista mieleen jäi aivan uusi taitelija, Erkki Heikkilä, jonka Moreeni-maalauksen (1961) hienoja värejä oli lähes mahdoton vangita valokuvaan, vaikka mielestäni onnistuin  paremmin kuin Kansallisgalleria-sivusto (!): 

Toinen teema, johon ehdin tutustua, Moderni elämä, esittelee teoksia 1900-luvulta. Suomessa modernismin ajan taide oli pääosin esittävää: maisemia, asetelmia ja henkilökuvia. Moderni elämä muodostui viidestä teemakokonaisuudesta: Kaupunki, Lapsuus, Rytmi, Nocturne ja Sommitelma. Nocturne-teemaan kuului ymmärtääkseni Luonnon aika -teemaa muistuttavia maisemakuvia, esim. Otto Mäkilän Kesäyö (1938),  Vilho Lammen Nocturne (Liminka) (1930) sekä tämä ikisuosikkini eli Unto Koistisen Mustat kuhilaat (1959):

Lapsuus-teema esitteli minulle ihan uusia maalauksia. Gunvor Grönvikin Istuva tyttö -maalaus (1940), tuo jotenkin mieleen Tove Janssonin kirjat ja taiteen, eikö vain?:

Ja Alvar Cawenilta oli esillä viehättävä, hänen omaa poikaansa esittävä maalaus Matti (1933):

Kyllä kannatti taas poiketa Ateneumiin- ja vielä jäi katsottavaa seuraavallekin vierailulle eli loput uudistetusta perusnäyttelystä. Museokortti mahdollistaa tällaisenkin, että ei tarvitse urakoida kaikkea kerralla...