Kuopio, mon amour

Talvilomalla poikettiin Kuopiossa, tuossa ihanassa "oekeetten immeisten" kaupungissa vuorokauden verran. Ja paljonhan sitä ehtii kun kiirettä pitää...

Ihan ensimmäiseksi poikettiin VB-valokuvakeskukseen, jossa olen nähnyt lukemattomat hyvät valokuvanäyttelyt. Nyt mentiin ihan summassa, ja hyvä tuuri kävikin: VB-valokuvakeskuksessa oli viimeistä viikonloppua auki mielenkiintoinen vanhojen valokuvien näyttely.  Näyttelyssä oli tosi kivoja kuvia: muotokuvia, kuvia vanhasta Kuopiosta jne. Ihanaa, että ehdimme. Victor Barsokevitschin (1863-1933) nimi kyllä tunnetaan hyvin, mutta tämä näyttely valotti sitä, että Barsokevitschin nimen takaa löytyi itse asiassa työryhmä, kollektiivi, jonka nimettömiksi jääneistä jäsenistä iso osa oli naisia. Näyttelyn nimi olikin “Adélesta Gretaan - Valokuvaajia Victorin varjossa”. Tässä yksi noista keskeisistä naiskuvaajista, Hilma Koivisto. Eikö hän olekin hurmaava ilmestys? 

Hilma Koivisto (os. Miettinen), 1908

Kuopiossa juhlitaan olan takaa 150 vuotta sitten syntynyttä maalari Juho Rissasta. Juho Rissasen juhlavuosi huipentuu syntymäpäiväviikkoon 2.–10.3.2024, kaupungissa olisi tarjolla monenlaista kiinnostavaa juhlaohjelmaa. Mutta me juhlimme jo etukäteen ja menimme siis Kuopion kaupunginteatteriin katsomaan Antti Heikkisen käsikirjoittamaa ja Taava Hakalan ohjaamaa "Maalari - Juho Rissanen" -näytelmää. Rissasen roolissa nähdään Ilkka Pentti. Ei ollut kummia odotuksia, joten yllätyin ihan positiivisesti. Tarina kulki hyvin, näyttelijät osasivat hommansa ja savon  murre hiveli korvia. Teatteri on tilanakin hieno, remontoitu vimpan päälle ja 60-luvun arkkitehtuuri hivelee silmiä.

Tämän portaikon muistan jo lapsuudesta.

Seuraavana päivänä suunnattiin Kuopion taidemuseolle, jossa taas on juhlavuoden näyttely "Juho Rissanen – Kuvauksen vilkkaus" (29.9.2023–7.4.2024). Näyttely avasi kirjein ja valokuvin mukavasti Rissasen elämää (kuten toki edellisen päivän näytelmäkin). Itse maalauksia oli esillä ehkä vähän vähemmän kuin odotin, ja niistäkin pidän kyllä eniten nuoruuden töistä, joissa Rissasen kuuluisa viiva vielä näkyy. Tämän "Savon Mona Lisana" tunnetun maalauksen eteenhän sitä oli pysähdyttävä toviksikin.

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo (1897)

Museon alakerrassa oli "Überhund – taiteen kiehtovat koirat" -näyttely (16.2.-19.5.2024), joka kiertää hieman vaihtuvin kokoonpanoin eri museoissa. Näyttelyn on alunperin kuratoinut museonjohtaja Susanna Luojus Salon taidemuseoon, siellä se jäi näkemättä. Näyttely oli tosi runsas ja monipuolinen, esillä oli taidetta ikivanhoista veistoksista ihan uusimpaan nykytaiteeseen. Yllättävän hauska näyttely, ja siellä kuluikin enemmän aikaa kuin  Rissasen näyttelyssä. Kuvittelisin, että tämä näyttely olisi esim. koululaisryhmille ja tarharyhmille ihan mahtava tapa tutustua taiteeseen.

Alvar Cawén: Metsästäjän kotiinpaluu (1925)

Sitten oli tarkoitus nopeasti poiketa kahvilla Kahvila Kantissa, Kuopion museon ja päkirjaston uudessa kompleksissa, mutta sinnekin juututtiin toviksi näyttelyyn. Kuopion museon uudessa näyttelytilassa oli näet viimeistä päivää esillä Wildlife Photographer of the Year -kilpailun palkitut kuvat, pitihän nekin katsoa.

Kahvila Kantissa saatiin hyvät kahvit, eikä Kuopiossa toki koskaan tarvitse nälkää nähdä. Teatterimatkalla poikettiin Hanna Partasen kalakukkoleipomoon syömään lihapiirakat, näitä on pakko aina saada Kuopion reissuilla. Koska yövyttiin hotellissa, kalakukko jäi ostamatta tällä kertaa. Illalla oli tarkoitus suunnistaa muikkuaterialle Sampoon, mutta se olikin remontissa. Ehkä hyvä niin, tulee välillä kokeiltua muitakin ruokapaikkoja. Nyt nälältä pelasti mainio uusi tuttavuus, ravintola Kreeta. Täällä käydään varmaan toistekin.

Partasen leipomon uunit lämpiävät puilla

Karitsaa ja retsinaa Kreeta-ravintolassa

Poistuimme Kuopiosta kaikkemme antaneina, ruumis ja sielu ravittuina.

Kuopio: VB-valokuvakeskus ja uusi Kantti

Susanna Majuri: Rakkaus (VB-valokuvakeskus)

Pikareissulla Kuopiossa piti tietysti katsastaa kaupungin näyttelyanti. VB-valokuvakeskuksessa oli esillä Susanna Majurin (1978–2020) retrospektiivinen näyttely Rakkaus. Valokuvaaja valmistui sekä Turun Taideakatemiasta että Taideteollisesta Korkeakoulusta.

Tilassa pyöri Susanna Majuria koskeva dokumentti, jonka voi katsoa Yle Areenastakin. Dokumentissa seurataan Majurin valmistautumista  näyttelyyn Pariisissa. Valokuvaaja kertoo tulevaisuuden haaveistaan, rakkaudestaan Islantiin sekä syömishäiriöstään. Välillä shoppaillaan erikoisia kuvausvaatteita UFF:ilta ja käydään tanssitunneilla. Taitelija vaikuttaa käsittämättömän hauraalta ja herkältä, hieman björkmäiselta hahmolta. Jotenkin uskon, että maailma musersi liian herkän ihmisen ennen aikojaan.

Vaikka kuvissa on jollakin lailla sadunomainen tunnelma, ne ovat mielestäni usein ahdistavia, ilmaisevat ahdistusta. Useimmissa kuvissa oli paljon vettä ja vahvoja värejä (usein turkoosia). Naiset kahlaavat, uivat ja sukeltavat vedessä. Joissakin kuvissa vesi on kannatteleva, kaunis elementti, mutta useammin se vangitsee. Uusimmissa kuvissa Majurilla on mielenkiintoinen tekniikka, jossa uima-altaan pohjalle on viety iso kangas, joka luo veden kanssa maalauksellisen taustamaiseman kuvaan.

Tässä pari esimerkkiä "vesikuvista", jälkimmäinen tuota uudempaa tuotantoa.

Farevel Kanal (Farewell Channel), 2005

Me as Icy (Icy as Me), 2018

Kuopion uusi Kantti

Käväisin myös tsekkaamassa ensimmäisen kirjastoalan työpaikkani, Kuopion kaupunginkirjaston, nykytilanteen ja huomasin, että Kuopion museon ja kirjaston väliin rakennettu uusi rakennus oli avattu. Kirjasto ja museo yhdessä muodostavat nyt uuden tilan, Kantin. Siispä tutustumaan.

Kuopion uudistunut museo avautuu kahdessa vaiheessa: kesällä 2021 on avautunut tämä yhdysosa, jossa on vaihtuvien näyttelyiden tila, kiva museokauppa, työpajatilat sekä kahvila. Museon vanha puoli ja kulttuurihistorialliset sekä luonnontieteelliset näyttelyt avataan keväällä 2022. Sitten pitää varmaan tehdä uusi vierailu. Kantin uudet tilat ovat hieno lisä varmaan sekä kirjaston että museon toimintaan.

Aula- ja tapahtumatiloja

Viihtyisä kahvila

Näkymä kahvilan ikkunasta

Vaihtuvien näyttelyjen tilassa oli nyt esillä hieno valokuvanäyttely: palkitun brittiläisen valokuvataitelijan Levon Bissin Microsculpure : hyönteisten muotokuvia -näyttely. Pienen pienten hyönteisten yksityiskohdat on paljastettu äärimmäisen tarkoilla mikroskooppiobjektiivin avulla otetuilla kuvilla. Kuvaaja on tehnyt yhteistyötä Oxfordin yliopiston Luonnonhistoriallisen museon kanssa, ja niinpä näyttelystä löytyy mm. otos  Charles Darwinin keräämästä hyönteisestä vuodelta 1856. Luonnonhistoria ja teknologia kohtaavat ihmeellisellä tavallla.

Näihin kuviin voi tutustua myös Microsculpture.net -verkkosivustolla - kannattaa käydä ihmettelemässä luonnon ylenpalttista ja tuhlailevaa monimuotoisuutta.

Upside Down : Saastamoisen säätiön kokoelman nykytaidetta 2010-luvulta Kuopion taidemuseolla 3.2. asti.

Käväistiin Kuopiossa ihanien hääjuhlien vieraina, ja pitihän ne lähtöaamun pari joutilasta tuntia jotenkin hyödyntää kulttuurin merkeissä. Käyntikohde valikoitu lähinnä sen perusteella, että mihin pääsee museokortilla ja missä ovet aukeavat sunnuntaiaamuna jo kello 10. (Sorry, VB-keskus, tässä kohti putositte pois, vaikka olette lempikohteitani Suomessa). Siispä suunta Kuopion taidemuseolle. Koska aikaa oli niin vähän, emme yrittäneetkään tutustua perusnäyttelyyn, vaan keskityimme esillä olleeseen Saastamoisen säätiön nykytaiteen näyttelyyn.

Saastamoisen säätiö on kuopiolaisille varmaan vähän arka kohta - koska kaupungilla ei aikanaan ollut osoittaa säätiön kokoelmalle riittäviä tiloja, kokoelma päätyi Espoon EMMAlle. Tämä näyttely on ensimmäinen kerta, kun säätiön kokoelmaa on tuon muuton jälkeen Kuopiossa esitelty. Toivottavasti yhteistyö EMMAn ja Kuopion välillä jatkuu, mukavaahan olisi, että kokoelmaa esiteltäisisin myös "juurillaan".

On hienoa, että Suomessa on näitä säätiöitä, jotka voivat käyttää rahaa taiteen tukemiseen, julkinen raha kun tahtoo olla tiukassa. Amos Rexiä voi pitää hienona näyttönä säätiöiden saavutuksista. Saastamoisen säätiön www-sivulla kerrotaan: "Saastamoisen säätiön taidekokoelma elää ja kehittyy jatkuvasti. Teoksia hankitaan Suomesta ja ulkomailta esimerkiksi museonäyttelyistä ja gallerioista, taidetapahtumista ja messuilta. Kokoelmaan vuosittain liitettävien teosten määrää ei ole sovittu etukäteen; viime vuosina se on ollut noin 30—50 teosta vuodessa."

Kuopion näyttelyn oli kuratoinut Saastamoisen säätiön taidevaliokunnan pj. Päivi Karttunen yhdessä kuvataiteilija Anna Tuorin kanssa. Mitään tiettyä teemaa näyttelyllä ei ollut, mutta kyllä iso osa teoksista jotenkin liittyi ihmisen ja luonnon suhteeseen, kestävään kehitykseen jne. Hyviä hankintoja, herätteleviä töitä.

Ensin pari luontoaiheista työtä. Eggert Péturssonin työn nimeä ei tullut otettu ylös, mutta se oli oikea väri-ilotulitus. Valtavan iso ja jotenkin paikoittain niin paksulla maalilla maalattu, että siitä tuli hyvin elävä vaikutelma, kuin aidon kukkarinteen ääreellä:

Tämä taas on yksityiskohta Erik Creutzigerin maalauksesta Flamingo (2016), jossa lintuaihetta toistetaan laajalla pinnalla hauskan kuviomaisesti:

Terävämpiäkin hätähuutoja luonnon ja kestävän kehityksen puolesta nähtiin. Jani Leinosen työn One day (present) (2016) olen jossakin Mäntän näyttelyssä ehkä nähnytkin, mutta aina Leinonen vaan onnistuu täräyttämään:

Vahva viesti oli myös tässä Roland Perssonin installaatiossa Panama papers, 2016 - eläimet peittyivät siinä mm. kuplamuoviin:

Sitten jotain aivan muuta, vaikka luonnon ja ihmisen yhteydestähän tämä graniitista "löytynyt" lapsikin kertoo. Eli Anne Koskisen veistos Alice (löytölapsi) 2014:

Sanoisin sunnuntaiaamun tuntia hyvin käytetyksi.

Kuopiolainen Muikkuravintola Sampo

Heti Sampon eteisessä vastaan tulee lyömätön slogan: "Kaikki kävijät tuottavat minulle pelkkää iloa - toiset tulemalla, toiset lähtemällä"... niinpä.

Ravintolan henkilökunnalla on mukavan leppoisa, savolainen (ja huom! ei yhtään väkinäinen...) meininki. Savolaisuus ulottuu ruokalistaan asti, johon voit tutustua tästä pdf-linkistä. Koska käyn niin harvakseltaan (= muutaman vuoden välein), tilaan kyllä joka kerta nämä "Paestetut muikut Sampon tyyliin", mutta varmasti kaikki muukin on yhtä maukasta:

Ravintola on tosi vanha ja perinteinen (30-luvulta?), tämän hetken sisustus lienee jostakin 70-luvulta. On ihanaa, että on olemassa joku paikka, jota ei panna viiden vuoden välein uusiksi. Suomessa voitaisiin mielestäni yleensäkin uskoa enemmän perinteisten paikkojen vetovoimaan.

Ravintola jakaantuu ns. karvalakkipuoleen eli sisäänkäyntipuolen pubiin ja peremmällä olevaan valkoisten pöytäliinojen saliin. Tällä kertaa söimme ihan vaan pubin puolella. Paikassa on kosolti charmia, se on sellainen paikka, että jos harrastaisin ravintoloissa istuskelua ja oluen ottamista, tänne voisin unohtua lounaalta iltaan asti. Tällä kertaa ei tullut tarkistettua, vieläkö vanhanaikainen kolikkojukebox on paikoillaan - mutta minnekäs se olisi hävinnyt?

Sampo löytyy sieltä sataman suunnasta, osoitteesta Kauppakatu 13.

Maaseudun Tulevaisuuden Sata vuotta, sata kuvaa -juhlanäyttely Kuopion museossa 6.5.2017 asti

Onneksi toivuin sopivasti jouluksi kaameasta flunssasta ja jaksoin jo suunnitella vähän kulttuuririentojakin. Joululomareissulle lähtiessä päätettiin ajella Kuopion kautta, "jos ehditään museon aukioloaikana". No, Jyväskylän kohdalla piti jo välimatkataulukon kanssa laskeskella, jääkö aikaa tutustua museon näyttelyyn, jos nyt sitten sinne ajellaan. Käännettiin auton nokka kohti Kuopiota, ja kokonainen tunti jäikin aikaa vierailla Kuopion museossa.

Mikä meitä sinne sitten veti? Maaseudun tulevaisuuden 100-vuotisjuhlanäyttely "Sata vuotta, sata kuvaa". Näyttely avautui ensimmäisen kerran alkuvuodesta Pohjoisessa Valokuvakeskuksessa Oulussa. Oulusta näyttely siirtyi metsämuseo Lustoon Punkaharjulle, sieltä Kuopion kulttuurihistorialliseen museoon (missä se on esillä 6.5.2017 asti)  ja Kuopiosta matka jatkuu vielä maatalousmuseo Sarkaan Loimaalle. Tämä Loimaalle tuleminen selvisi oikeastaan vasta Kuopiossa, joten täytyy varmaan tehdä tuonne Sarkaan uusi retki ihan ajan kanssa, kunhan näyttely siirtyy sinne. Youtubessa voi tutustua Kuopion näyttelyn avajaisissa kuvattuun kuraattori Liisa Heikkilä-Palon haastatteluun.

Näyttelyssä vanhinta kuva-aineistoa oli esim. I. K. Inhalta ja Eino Mäkiseltä (joka on kunnostautunut kuvaamalla paljon myös kansatieteellistä filmiaineistoa).  Näyttelyä muokataan ilmeisesti aina vähän paikkakuntakohtaisesti. Niinpä Kuopiossa näyttelyä on täydennetty museon omalla aineistolla eli Victor Barsokevitschin ja Karl Granitin valokuvilla. Tässä pari otosta 1800-luvulta viimeksimainitulta:

Sata vuotta, sata kuvaa –näyttely esitteli maaseutua monipuolisesti niin lehtikuvan, valokuvataiteen kuin kansatieteen näkökulman kautta. Maaseudun muutos tuli hyvin esille kuvakavalkadissa. Kuvaajien joukosta löytyi mm. vanhoja suosikkejani, Pekka Turusta ja Esko Männikköä, mutta paljon uusiakin tuttavuuksia. Tässä esimerkkinä Karl Granitin vanhojen kuvien vastapainoksi nykyaikainen tehoviljelty peltomaisema ja sen vuodenkierto eli Tapio Heikkilä: Halikonjokilaakso huhti-, touko- ja lokakuussa 2001:

Näyttely toi esille myös kotialbumien näkökulmaa maaseutuun. Siitä esimerkkinä esillä oli Maaseudun tulevaisuus -lehden latokuvakilpailun satoa. Ladoilla ei nykymaataloudessa ole suurtakaan roolia, ja se näkyy myös näissä kuvissa:

Näyttelyn loppupuolella tuli vastaan aarre: suuri kosketusnäyttö, joka piti sisällään lehtikuvaaja Erkki Voutilaisen elämäntyön hyvin eri teemoihin järjestettettyinä kokonaisuuksina. Vuodesta 1956 vuoteen 1981 Maaseudun Tulevaisuuden kuvaajana toiminut Voutilainen on ikuistanut Suomen maaseutua monesta eri näkökulmasta. Valitettavasti juuri tässä aika loppui kesken, mutta ehkä sitten Loimaalla... Tässä välillä Voutilaisen kuvia voi selata Museoviraston Kuvakokoelmat -sivustolta (tarkennetun haun hakuehdoksi: Alakokoelma/Erityiskokoelma: Maaseudun tulevaisuus). Ongelmana on vain se, että kuvia on niin paljon. Näyttelyn valikoma oli tosiaan kompakti ja aiheen mukaan järjestetty.

P.s. Blogini kuvat avautuvat isommiksi, kun niitä klikkaa.

Riuttalan talomuseo Karttulassa

Synkkiä pilviä Riuttalan yllä...

Lomalla kävimme tutustumassa Karttulassa Riuttalan talomuseoon. Riuttalan talonpoikaiskulttuurin suojelusäätiö hankki viimeisen yksityisen omistajan kuoleman jälkeen Riuttalan tilasta maa-alueen ja rakennukset vuoden 1975 alussa, ja myös pääosan talon irtaimistosta. Rakennusten kunnostus ja talon saattaminen 1900-luvun alkupuolen asuun aloitettiin jo samana syksynä Museoviraston tuella. Karttulan kunnan liittyminen Kuopioon hävitti museolta yhden tukijan ja säätiö painiskelee nyt valitettavasti rahoitusvaikeuksissa. Laajan rakennuskokonaisuuden ylläpitäminen ei ole halpaa lystiä. Markkinointia ei helpota se, että museon syrjässä (yli 40 km pieniä hiekkateitä Kuopiosta katsoen). Tätähän kannattaisi esitellä vaikka ukomaalaisille, jos se olisi helpommin saavutettavissa. Vaan syrjäisyyden vuoksipa se on säilynytkin... Vanhan sanonnan mukaan taloon ei tarvittu ulkopuolelta muuta kuin "suolaa ja Jumalan sanaa".

Toivottavasti rahoitus ylläpitoon järjestyy, sillä näin ehjää ja hienoa talokokonaisuutta ei ainakaan minulle ole muualla vastaan tullut. Museoalue käsittää yli 20 erilaista rakennusta. Kokonaisuutta ei ole turmeltu millään uudisrakennuksilla, vaikka viimeinen yksityinen omistaja siis kuoli 1975. Lähes kaikki Riuttalan nykyiset rakennukset on rakennettu  Ikäheimojen suvun omistuksen aikana. Pääkartano on valmistunut vuonna 1852. Kokonaisuus on melko täydellinen:  alueelta löytyy jopa ruumisaitta. Pari rakennusta on tuotu lähialueelta purettujen tilalle, esim tuulimylly ei ole ihan se alkuperäinen, vaikka on pystytetty alkuperäiselle paikalleen. Itse ihmettelin, missä halkoja on säilytetty, kunnes luin oppaasta juuri sen rakennuksen palaneen.

Asuinrakennuksia on kaksi erillistä: päärakennus ja "Pihanpää". Päärakennus on porstuan ja parin kamarin jakama, toisessa päässä on asuintupa eli miestentupa, toisessa päässä ruokatupa eli naistentupa. Lautavuoratun ja keltamullalla maalatun Pihanpään kamareiden sileäksi veistetyt hirsiseinät on maalattu (kalkkirappauksella tms.?) ja ne on sisustettu fiinimmin.

Päärakennus ja Pihanpää

Päärakennus toiselta puolelta

Sisäkuva päärakennuksen naistentuvasta

Aikaa museolla sai kulumaan vaikka kuinka, rakennuksia kun tosiaan riitti. Myös ulkorakennuksissa oli kiinnostavaa irtaimistoa: työvälineita, koneita, astioita, vaatetavaraa - sellaistakin, jonka funktiot jäivät arvoitukseksi. Kun katsoo näitä rakennuksia, ei voi olla ihmettelemättä, miten entisillä työvälineillä on pystytty rakentamaan jotakin näin kaunista.

3-kerroksinen riihi, siihen aikaan Suomen suurin

Naapurikylältä siirretty tuulimylly, lähes käyttökuntoinen

Nuottakota veneineen

Hienoja rakennusten yksityiskohtia

Vielä pienempiä ykistyiskohtia

Rakennusten yksityiskohtien lisäksi silmään tarttui paljon "sisustuksellista" kaunista ja ihanaa:

Kukkateema

Nyt museo on auki  vain kesäisin, tänä kesänä 10.6. – 28.8.2016, pe - su kello 12.00 - 17.00. Onneksi edes sen verran, joku kesä on kai jo mennyt ihan suljettunakin. Eipä voi kuin toivoa, että jostakin ilmestyisi taikasauva, joka taikoisi Riuttalalle elinmahdollisuudet tulevillekin vuosikymmenille!

Tietoa kohteesta Museoraitilla.

Iltapäivä Kuopiossa

Kesälomamatkalla ehdin viettää ohikulkumatkalla pari tuntia Kuopiossa. Vierailin kaksi lempikohdettani, Kuopion korttelimuseon (vain kahvilla!) ja VB-valokuvakeskuksen.

Korttelimuseon kahvila juurtui sydämeeni jo 80-luvulla, kun olin Kuopiossa kesätöissä. Iltavuoro alkoi usein kahvittelulla museon ihanalla sisäpihalla. Nyt tarjolla oli ihanaa mustikkakukkoa vaniljakastikkeen kera:

VB-valokuvakeskuksen Sacred Legacy -kesänäyttelyssä Kuopiossa on esillä 28.8. asti kuusikymmentä Edward S. Curtisin (1868-1952)  legendaarista valokuvaa Pohjois-Amerikan intiaaneista yli sadan vuoden takaa. Kuvat on otettu vuosina 1900-1930. Ne ovat esillä ensi kertaa Suomessa.

Wikipedian mukaan Curtis toimi 1890-luvulla Seattlen johtavana seurapiirikuvaajana. Mikähän lienee saanut hänet sitten vuonna 1900 jättämään tuon varmaan tuottoisamman leipäpuun ja siirtymään kuvaamaan ja dokumentoimaan intiaanien elämää. 20-osaisen The North American Indian -kirjasarjan viimeinen osa ilmestyi vuonna 1930.

Curtisin kansatieteellisiä kuvia on ilmeisesti vuosien varrella kritisoitu manipuloiduksi. Curtis retusoi kuvista pois modernin maailman merkkejä: sateenvarjoja, kelloja, vaunuja ym. perinteiseen intiaanikulttuuriin kuulumatonta ja toisaalta lavasti tilanteita kuvauksia varten.

Tässä VB:n näyttelyssä oli kansatieteellisten kuvien sijasta painotus muotokuvissa ja niistä pidinkin eniten. Seurapiirikuvaajana hankitut taidot tulevat esiin näissä ajattomissa ja tyylikkäissä intiaanikuvissakin. Tässä säädyttömän huonolaatuinen kollaasi muutamasta mutokuvasta, noin mallin vuoksi. Esim. tuo intiaanitytön kuva on aivan upea muotokuva ja voisi olla otettu vaikka eilen:

Savon Sanomien Taiteentuntija-blogissa esitellään näyttely hyvin.