Sedät jaksaa heilua: Putro, Alanko ja Tuomari Nurmio

Kuluneen syksyn aikana on vietetty monen kunnioittamani artistin syntymäpäiviä. Yle on osallistunut juhlintaan kiitettävästi eli vaikka juhlakiertueet on peruttu, syntymäpäivistä on päässyt osalliseksi. Ehkä jopa intiimimmällä tavalla kuin käymällä keikalla.

Näille kaikille muusikoille on yhteistä, että vuosien varrella he eivät ole urautuneet tekemään vain yhdenlaista musiikkia vaan ovat uusiutuneet ajoittain. Nähdäkseni rohkeasti, pelkäämättä sitä, seuraavatko fanit mukaan vai eksyvätkö matkalle... Arvostan.

Juhlakauden aloitti Samuli Putro, joka täytti elokuussa 50 vuotta. Mietteitäni Putrosta voi lueskella keikkapostauksesta vuodelta 2018.  Yle Areenassa on kuunneltavissa ensi elokuuhun asti Putro-aiheinen musiikin teemailta Elämä on juhla. Sitä oli ilo kuunnella, koska Putro on hauska haastateltava, joka puhuu nopeasti ja paljon, ja kontrolloimatta itseään liikaa. Kahden ja puolen tunnin kuluttua uskoo Putrosta ja hänen urastaan jo jotain tietävänsä. Putrolta on tulossa uutta musiikkia, ja ainakin tämä uusi kappale, Sydän hakkaa ahneesti, on mukavaa kuultavaa. Pelkistetyn musan ja konetaustojen jälkeen (hienoja nekin ovat olleet!) on aivan hullaannuttavaa kuulla jousia ja koskettimia - kappale saa väkisinkin valssailemaan pitkin taloa... 

Seuraavaksi vuosia (60) täytti Ismo Alanko, joka myös on ollut monessa mukana uransa aikana ja omien sanojensakin mukaan pyrkinyt tekemään musiikkia aina omilla ehdoillaan. Omia muistojani ihan ikimuistoiselta keikalta voi lukea tästä. Alanko-paran juhlat jäivät jo ihan koronan jalkoihin, Hassisen koneen Stadion-keikat ja Tavastian festivaaliviikko piti unohtaa. No, onneksi Yle pelasti ja lähetti Tavastian konsertin kansalle katsottavaksi. Myös Alanko vieraili radion puolella Ylen musiikin teemaillassa, ohjelman nimi oli Ilta Alangolla. Putron iltaan verrattuna haastattelijat ja soittelijat olivat vähän liikaakin ääneessä ja ohjelman ote oli turhankin palvova. Mutta kannatti toki kuunnella!

Last but not least: Tuomari Nurmio täytti 70 vuotta. Ja mitä muuntautuvuuten tulee, tässä on oikea mestari sillä alalla, tuotanto on kaikkea väliltä italoiskelmästä räppiin. Radion teemailtaa ei lähetetty, mutta uskoisin sen olleen enemmän kiinni Tuomarista kuin Ylestä... Yle juhlisti syntymäpäivää kuitenkin julkaisemalla laajan artikkelin Tuomari Nurmion vaiherikas ura äänin ja kuvin, jossa on paljon linkkejä Ylen arkistotallenteisiin. Tuomaria olen kuullut livenä lähinnä soolokeikoilla, ja se kyllä vähän harmittaa. Joskus olisi kiva  kuulla Tuomaria vaikka Spuget-bändin kanssa. Tuomarihan ilmoitti hiljattain, että uuden musiikin tekeminen loppuu,  mutta kaikeksi onneksi hän on viime aikoina vähän pyörtänyt sanojaan. Ehkä uuttakin musiikkia vielä tulee.

Kovat syntymäpäiväsankarit tänä syksynä...

Syysretki Aulangonjärven ympäri

Tällaisena harmaana marraskuun päivänä tekee mieli palata aurinkoisempiin muistoihin...

Siis: oli kaunis syyspäivä luvassa ja jotenkin tuntui, että pitäisi lähteä katsomaan jotakin tavallisesta arjesta kohottavampaa maisemaa, ihan kotoinen metsä tai pururata ei tuntunut riittävän. Auton nokka siis kohti Aulankoa. Aulanko on kiva vierailupaikka ihan nopeasti ohi ajaessakin. Usein on piipahdettu näkötornissa maisemia ihailemassa (kyllä, ymmärrän miksi kaikki intoutuvat puhumaan kansallismaisemasta ja Sibeliuksesta tornissa käytyään). Joskus poiketaan myös kahvilla tornin juurella olevassa kahvilassa. Joskus on riittänyt matkan katkaisuun jäätelö joutsenlammen rannalla.

Mutta nyt oli retkimieli ja mukaan pakattiin siis eväät ja kahvit termospulloon. Suuntana Aulangonjärven polku (pituus n. 6 km), joka siis kiertää koko Aulangonjärven ympäri. Polku kulkee järven länsipuolella osittain Aulangon luonnonsuojelualueella, itäpuolella 2018 perustetulla Sibeliuksen metsän luonnonsuojelualueella. Polku on merkitty maastoon sekeästi keltaisin maalimerkein. Ajoimme auton Aulangon Luontoliikuntakeskuksen parkkipaikalle (= entinen Aulangon ulkoilumaja), siitä oli hyvä startata.

Alkumatka kuljettiin ihan hiekkatietä ja golfkentän laitaa, mutta sitten päästiin metsään:

Melko jyrkkä rinnettä päädyttiin Käärmekallion (Kärmeskallion?) näköalapaikalle, jossa eväsvoileivät ja kahvit olikin kiva nauttia lämpimässä auringonpaisteessa maisemaa ihaillen. Näkötorni oli nyt siis vastarannalla, hyvät on näkymät tältäkin puolelta.

Toiseen suuntaan jatkaessa saimmekin laskeutua portaita pitkin, näitä ei ollut kun edellisen kerran kävimme täällä (mutta siitä onkin jo kymmenisen vuotta).

Eteen päin kuljettiin tiiviisti järven rantaa noudattelevia pitkospuita.

Vaihtelevalla reitillä vastaa tuli vielä viljava peltoaukio...

... ja ihana John Bauer -tyyppinen satumetsä.

Muistathan, että kuvat suurenevat kun niitä klikkaa. Lisää ihania kuvia näet vaikka tästä Retkipaikka-sivuston artikkelista.

Helsingin Kirjamessut verkossa 22.–25.10.2020

Alkuun siteeraus viime syksyn postauksestani Turun kirjamessuilta: "Tungos oli lähes sietämätön, yhtään en pysty sellaiseen normimessumeininkiin, että kuljeskellaan tiskeillä, verkostoidutaan ja minglaillaan. Mutta ei se mitään, kirjamessut toimivat introvertimmällekin ihmiselle, kun keskittyy haastatteluihin ja keskusteluihin. On aina mukavaa kuulla kun kirjailija kertoo kirjastaan."

Arvata saattaa, että tämän syksyn virtuaalikirjamessut sopivat minulle kuin nenä päähän. Onhan se tietysti vähän valjua istua kotisohvalla kuulokkeet korvilla katselmassa iPadin näyttöä. Toisaalta en koskaan ole jaksanut kirjamessumeininkiä päivää enempää, joten paljon kiinnostavaa on aina jäänyt kuulematta - tänä vuonna pystyi neljän päivän ohjelmasta poimimaan kaiken kiinnostavan, ja mikä parasta hommaa voi jatkaa vielä 8.11. asti. Lipunkin ostin ihan itse, enkä edes pidä hintaa pahana (olikohan neljän päivän lippu 17 €?). Katsoin messuohjelmaa osin suorana, osin tallenteina, välillä istuin kuin kirkossa, välillä puuhasin ohessa muuta, ja vieläkin on kiinnostavia tallenteita katsomatta -  mikä vapaus!

Tallenteita tuijotellessa tuli mieleen, että oi jospa Yle lähettäisi vaikka kerran viikossa puolen tunnin kirjallisuusohjelman - ihan vaan yksinkertaisella idealla, että käytettäisiin puolisen tuntia jonkin kirjailijan/kirja-alan toimijan haastatteluun. Katsojia luulisi löytyvän, vaellammehan messuillekin, Akateemisen Kohtaamispaikalle, Helsinki Litiin jne. Ylen aamussa lienee Aamun kirja -lähetys melko säännöllisesti, mutta kun ei suorana voi katsoa, niin ei sitä tule Areenastakaan kaivettua esille. Sitä paitsi, kymmenessä minuutissa ei ehdi kun pintaa raapaista - pitäisi varata enemmän aikaa kunnon keskustelulle! Kirjallisuus- ja kultttuuriohjelmat ovat nykyään aika huonossa hapessa televisiossa.

Muutama ihan must-juttu näiltä virtuaalimessuilta:
1) Väinö Linna on minulle todella tärkeä klassikko ja Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija olikin jo tullut luettua. Niinpä oli mukava kuunnella Hämäläisen kertovan kirjastaan. Panu Rajalan toimittaman Päivä on tehnyt kierroksensa -kirjan aion myös lukea, joten Jyrki Nummen ja Rajalan keskustelu Linnasta oli kiintoisaa kuultavaa.
2) Elisabeth Strout on ollut viime vuosien kovimpia elämyksiä, joten oli kiva nähdä hänet live-haastattelussa, vaikka Sofi Oksanen oli mielestäni vähän turhan monisanainen haastattelija ja ohjasi vähän liikaakin keskustelun kulkua.
3) Heikki Herlin kertoi Tuollapäin on highway -kirjastaan (Juha Hurme oli myös melko monisanainen haastattelija...). Koneen ruhtinas -kirja on jäänyt mieleen, ja tämäkin siis kiinnostaa.

Surffailusta jäi mieleen myös seuraavia juttuja:
1) Miika Nousiainen osaa hienosti kiteyttää asioita: "keski-ikäisen demarimiehen kirjoittama chicklit" on määritelmä, joka saa heti kiinnostumaan Pintaremontti-kirjasta!
2) En haaveile kirjailijan urasta, mutta Otavan, Teoksen ja S&S:n kustannustoimittajien keskustelut "Haluatko kirjailijaksi" ja "Käsikirjoituksesta kirjaksi" olivat kiinnostavia, kirjallisuuden loppukäyttäjänä on mukava kuulla tästäkin näkökulmasta.
3) Tommi Kinnusen haastattelussa jäin ihmettelmään, miten voidaan kirjoittaa historiallinen romaani aiheesta, jota ei ole dokumentoitu, ja josta  KUKAAN, EI KUKAAN, ole suostunut puhumaan - niinpä haastattelukin oli vähän tyhjän pyörittämistä...

Kuten sanottua, vieläkin on tallenteita katsomatta eli niistä riittää huvia näin pyhäinpäiväviikonlopuksikin. Olisiko kenelläkään mitään omaa must-vinkkiä?

Kirjat ja elokuvat: 2020 3-kvartaali

Koronako lienee vienyt lukuhalutkin, mutta kolmas kvartaali oli lukemisen suhteen aika vaisua aikaa. Oli vaikeaa päästä lukemisen vaatimaan keskittyneeseen, rauhalliseen tilaan. Kun tähän sitten vielä yhdistettiin pari vaikeampaa tapausta, joiden lukemiseen juutuin (kun välttämättä ne halusin kuitenkin lukea), ei ihme että kirjasaldo jäi vähän laihaksi.

Pahimman lukujumin teki Hilary Mantelin Thomas Cromwellin elämää koskevan trilogian 3. ja viimeinen osa, Kuningashuone - sivumäärältään vaatimattomat 922 sivua. Ensimmäisen osan luin sen ilmestyttyä kuin hurmiossa, toinenkin oli ihan sujuvaa luettavaa, mutta tässä kolmannessa osassa alkoi olla vakavia vaikeuksia. Osin se johtuu siitä, että ensimmäinen osa julkaistiin jo vuonna 2011, toinen 2012 ja tämä kolmas osa vasta nyt. Ja väkeä kirjassa on kuin meren mutaa... vähän väliä piti palata alkusivujen luetteloihin tarkistamaan kuka kukin onkaan. Ja joka toisen miehen etunimi tuntui olevan Thomas! Kirjasarja pitäisikin lukea yhdeltä istumalta, niin että ihmiset eivät unohtuisi välillä. Sellaisena se olisi varmaan kauttaaltaan hieno lukuelämys.

Seuraavaksi juutuin lukemaan Kjell Westön uutta Tritonus-kirjaa. Siinähän toinen päähenkilö on kansainvälisen tason kapellimestari. Niinpä musiikilla ja musiikitermeillä on kirjassa aika tärkeä osa. Koska olen ihan idiootti klassisen musiikin tuntemuksessa ja harrastuksessa, lukeminen tahmoi pahemman kerran. Enkä oikein pysty arviomaan kirjaa millään tavalla, koska en saanut tekstiin oikein mitään suhdetta. Mutta arvostan kyllä Westön tekemää ratkaisua, joka ei ole helpoin eikä myyvin. On aina tyylikästä, kun tehdään asiat tinkimättömästi omaan tapaan.

Kvartaalin miellyttävin lukuelämys oli Elisabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö, joka kertoi yksinhuoltajaäidin, Isabellen, ja hänen Amy-tyttären vaikeasta suhteesta, ja pikkukaupungista heidän ympärillään. Stroutin kirjat ovat olleet NIIN vaivatonta luettavaa - samaan tunteeseen muistan päässeeni lukiessani jotakin kirjoja esim. Ann Tyleriltä, Colm Tóibínilta ja Kazuo Ishigurolta. 

Elokuvat käynnistyivät taas koronatauon jälkeen, mikä autuus! Väkeä on ollut tosi vähän katsomossa, joten elokuvissa käyminen ei ole tuntunut edes koronariskiltä. Pelkään vain, miten paikalliset pienet teatterit kestävät tilannetta, jos se jatkuu vielä pitkään. Kvartaalin elokuvista Jankerin ohjaama Metsäjätti oli yllättäen sympaattisin kokemus. Se vain nyt osui niin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen aiheeseen ja oli silti ihan hauska elokuva. Joku Ken Loach olisi toki lopettanut elokuvan synkemmin ja todenmukaisemmin, mutta tällaisenaan tämä oli mukavaa katsottavaa. Jotenkin elokuvaan oli onnistuttu vangitsemaan aika paljon suomalaisuuden ydintä.

Kun saapuu syys...

Lapsena ja nuorena syksyn tulo oli hyvin konkreettinen muutos: koulu alkoi, kesätöistä lähdettiin opiskelemaan. Koulu- ja opiskelumaailmassa syksy on aina jotenkin se vuodenkierron alku. Monilla ihmisillä näin on myöhemminkin, syksyllä innostutaan uusista harrastuksista ja laitetaan elämää uuteen uskoon. 

Olen syksyllä syntynyt ja koen vuodenajan jotenkin läheiseksi. Tunnelmani ovat kuitenkin usein hyvin kaksijakoisia, kesästä on vaikea päästää irti ja vaikka alkusyksy upeine väreineen on melkein lempiaikaani, ajatus loka-marraskuun pimeistä aiheuttaa ahdistusta. Sinänsä tuo pimeä kausi ei pelottaisi, jos sen saisi jotenkin ottaa rauhallisemmin ja kääntyä sisäänpäin, mutta eihän nykymaailma sellaista salli. Marraskuussakin on oltava työpaikalla pirteänä ja tuottavana kello 8 ja töissä on kiireisempää kuin kesällä...

Alkusyksyn värikkyyttä tuskin on suunniteltu ihmistä silmällä pitäen, luonnolla on ruskaan omat syynsä. Minulle ruska ja kauniit syyspäivät ovat kuitenkin se viimeinen mahdollisuus tankata valoa, värejä ja lämpöä loppusyksyä varten. Nyt on ollut aivan loistavia päiviä sellaiseen. Olen koettanut käyttää hyväksi kaikki ulkoilumahdollisuudet. Tänään otin päiväkävelyllä tavoitteeksi ikuistaa värejä talteen valokuvaamalla. On tämä luonnon ilotulitus vaan huimaa!

Risto Rasalla on lyhyt ja ytimekäs syysruno:

Puuruska, maaruska, maamaatuskan syystuska.

Alpo Jaakolan patsaspuistossa Loimaalla

Olen asunut Loimaalla muutaman vuoden 2000-luvun taitteessa. Enkä nytkään asu kaukana. Tänä kesänä VIHDOIN sain toteutettua suunnitelman käydä tutustumassa Loimaan tai saviseudun shamaanina tunnetun Alpo Jaakolan patsaspuistoon (Aura-Pirkkatie 84, Loimaa).

Alpo Jaakolan (1929 – 1997) taide tuo jotenkin mieleen ITE-taiteen kaikessa hurjuudessaan. Taiteilijana hän olikin lähes itseoppinut, sillä taideopinnot rajoittuivat yhteen lukukauteen Turun piirustuskoulussa. Taiteilijana hän oli monipuolinen: kuvataiteilija, kuvanveistäjä ja kirjailija.

Alpo Jaakola rakenteli sukunsa maille 1953 alkaen omalaatuisen alueen useine rakennuksineen: sieltä löytyy asuinrakennus, maalaus- ja veistoateljeet, savusauna jne. Rakentamiseen on käytetty monenkirjavaa purkumateriaalia, rautakaupasta tuskin on haettu mitään. Esim. entinen ateljee, joka nyt toimii kahviona, toimi aikoinaan Loimaan ruumiinleikkaushuoneena - sen Alpo Jaakola vaihtoi tauluun. Kahvion komea vanha puupöytä kuuluu olleen leikkaushuoneen ruumispöytä. Rakennusten yksityiskohtia, koristeleikkauksia ja seinämaalauksia voisi tutkailla tunteja.

Valtatie 9:n tielinjaus vedettiin niin läheltä Jaakolan reviiriä, että liikenteen aiheuttama melu lopulta pakotti hänet muuttamaan pois patsaspuiston alueelta vuonna 1979 uuteen taiteilijakotiinsa Torkvilleen, Loimaan Torkkalan kylään. Tätä ennen hän suojeli puiston takana sijaitsevan neljän hehtaarin metsäalueen. Siellä on uudempi Jaakolan mökki, Ylätalo, jota pääsee ihailemaan ulkopuolelta. Sielläkin  kannattaa poiketa, matka ei ole pitkä. Metsämökki on kuulemma koetettu tehdä mahdollisimman äänieristetyksi, mutta 9-tien äänet kantavat ainakin nykyään kyllä pihapiiriin asti. Mutta paikka sammalmattoineen ja polkuineen oli kyllä ihana, varsinainen menninkäismetsä!

1979 jälkeen puisto oli pitkään tyhjillään, ja luonto jätti oman kädenjälkensä veistoksiin ja rakennuksiin.  Patsaspuisto on ollut avoinna yleisölle vuodesta 1992 ja seuraavana vuonna Loimaan kunta lunasti puiston ja otti vastatakseen sen hoidosta. Vuonna 2000 puistoa kunnostettiin EU-rahalla.

Nykyisin patsaspuisto on auki kesäkuun alusta elokuun loppuun. Puistoon pääsee tutustumaan kävelemällä pitkin taiteilijan luomaa ”Taiteen kivistä polkua”. Alueelta löytyy lukuisa määrä mitä erilaisimpia veistoksia. Puistosta löytyvät myös Jaakolan ja hänen puolinsonsa haudat.

Pellonvartija

Kaksoiskotka

Laura Kilpiö on työstänyt ääniteoksen TODENSANOJA toimittaja Mikael Sieversin kokoamista Alpo Jaakolan äänitteistä. Käyntimme aikana se oli kuunneltavissa Alpo Jaakolan Patsaspuistossa sekä sisä- että ulkotiloissa (ääniteosta esitettiin 15.-30.8.2020 ja vielä tulevana Jaakola-päivänä 5.9.2020.). Alpo Jaakolan äänityksistä poimittuja ajatuksia oli esillä myös teksteinä alueella.

Lisätietoa: https://www.jaakolantaide.fi/

Kirjat ja elokuvat: 2020 2-kvartaali

Toisessa kvartaalissa Jenny Erpenbeckin Päivien loppu -kirja (2020)  astuu osaksi kovaa kolmikkoa. Se on kolmas lukemani todella kiinnostava romaani, joka kuvaa ihmien elämää sattumusten kautta - miten hauraita ovat elämänlangat, miten pienestä kohtalon käänteet voivat olla kiinni... Ensimmäinen sarjan romaani on Kate Atkinsonin Elämä elämältä (2014), joka kertoo Ursula Toddin vaihtoehtoisista elämistä historian pyörteissä, lähinnä maailmansotien aikaisessa Englannissa. Paul Austerin 4321-kirjassa (2017) taas kuvattiin amerikanjuutalaisen Archie Fergusonin ensimmäinen elämänkulku ja sukuhistoria luvuissa 1.1, 2.1, 3.1 jne., toinen elämänkulku luvuissa 1.2, 2.2, 3.2 jne. Ja nyt sitten tämä Päivien loppu, joka kuvaa juutalaisen tyttövauvan vaihtoehtoisia kohtaloita maailmansodissa Keski.Euroopassa, Stalinin Venäjällä jne. - dramaattisia käänteitä siis riittää ja historian ystävä on tohkeissaan!

Selvästi tämän tyyppiset hämärät juonikuviot kiinnostavat minua, koska toinen tämän kvartaalin mieleen jäänyt kirja on Stuart Turtonin  Evelynin seitsemän kuolemaa -dekkari (2020). Kirjassa selvitetään tai oikeastaan yritetään estää Evelynin murha. Kirjan päähenkilö herää kahdeksana päivänä eri henkilönä, näkee tapahtumat ja muut henkilöt eri kulmasta ja kartuttaa päivä päivältä ymmärrystään tilanteesta. Mutta saako hän estettyä murhan? Vähän kikkailun makuahan tässä oli, eikä mitään syvempää sanottavaa, mutta kyllä juonikuvio vei pikkuhiljaa imuunsa.

Mukavasti aika kului myös Sayaka Muratan Lähikaupan nainen -kirjan (2020) (tuo ihmeellinen maa, Japani!) ja Johanna Vuoksenmaan hauskan elokuvallisen Pimeät tunnit -kirjan (2020) parissa.

Elokuvia ei sitten teatterissa esitettykään ja siinä suhteessa kevät oli aikuisikäni kummallisin. Kun on tottunut käymään elokuvissa lähes viikottain, oli korona-ajan suurimpia koettelemuksia, kun sinne ei päässytkään... Melkein  itkin  liikutuksesta, kun nyt heinäkuussa ensimmäisen kerran uskaltauduimme taas elokuvateatteriin. 

Tutustumassa Struven ketjuun Korpilahden Oravivuorella

25 vuoden ajan ollaan säännöllisesti ajettu Hämeen ja Savon väliä melko tiivistä tahtia. Lukemattomia kertoja ollaan Korpilahden kohdalla ihmetelty nähtävyysmerkkejä, joissa kerrotaan että niillä tienoin on Struven ketjun Oravivuoren mittauspiste. Sekin on selvinnyt, että ko. ketju on Unescon maailmanperintökohde, eli jotain hienoahan sen täytyy olla... Silti ei muka koskaan ole ollut aikaa pysähtyä tutustumaan tuohon pisteeseen, koska se on vähän syrjässä siitä nelostieltä, sivutien varressa.

Korona-aikaan matkatottumuksiin on tullut sellainen muutos, että on pakattu omat kahvit ja eväät  mukaan reissuun. Kun nyt siis joka tapauksessa oli pysähdyttävä syömään eväät jossakin, päätimme että pidetään nyt sitten kesäloman kunniaksi vähän pidempi tauko ja käydään siellä Struven ketjun pisteellä. Niinpä seurattiin opasteita ja käännettiin rattia Saakosken tienhaaran kohdalla sivutielle, hiekkatielle, jota ajeltiin n. 10 kilometriä. Parkkipaikkatilaa oli vähänlaisesti ja vaikka oli maantaiaamupäivä, pisteellä oli ihmeeksemme muitakin retkiseurueita. 

Parkkipaikalta Oravivuoren Struven pisteelle on noin kilometrin matka, jossa nousua on noin 90 metriä, eli kunnon retkivarusteet tarvitaan. Parkkipaikalta pisteelle johtaa hyvin opastettu polku. Polku kulki mukavassa vaihtelevassa maastossa, välillä oli juurakkoista ja kivistäkin osuutta ja melko tiukkoja nousuja. 

Koko Struven ketjun idea vetää nykyihmisen aika hiljaiseksi. Tieteen tekeminen ennen vanhaan on ollut raskasta touhua. Struven ketjun tieteellisenä tavoitteena oli  määrittää Maan muoto entistä tarkemmin. Tiedolle oli tarvetta niin tähtitieteessä kuin kartografiassa. Saksalaissyntyistä tähtitieteen professori Georg Wilhelm von Struvea pidetään kolmioketjun pääarkkitehtina. Struven ketju on siis maastoon mitattu ja merkitty kolmiomittausketju Pohjoisen jäämeren ja Mustanmeren välillä. Ketju muodostuu 258 peruskolmiosta ja 265 peruspisteestä. Suomessa  pisteitä oli ilmeisesti kaikkiaan 64, nykyisistä maailmanperintökohteeksi valituista mittauspisteistä kuusi sijaitsee Suomessa (mm. Oravivuori, Alatornion kirkko ja Avasaksa). Lisätietoa voi lukea Maanmittauslaitoksen esitteestä.

Oravivuoren huipulla sijaitseva piste, alkuperäiseltä nimeltään Puolakka, mitattiin vuonna 1834 ja merkittiin poranreiällä kallioon. Oravivuorella on tehty myös muita geodeettisia mittauksia vuosisatojen saatossa. Vuorelle on vuonna 1997 rakennettu kolmiomittaustornin kopio näkötorniksi. Tuo Maanmittauslaitoksen ja Geodeettisen laitoksen yhdessä rakennuttama kolmiomittaustorni muistuttaa alueen merkityksestä Suomen kartoitukselle. Tornista avautuvat hienot näköalat Päijänteelle, onhan vuoren huippu 193 metriä korkea.

Kannatti siis poiketa, vaikka niinhän siinä kävi, että kun oltiin vaellettu ylös, huomattiin että eväsvoileivät olivat jääneet kylmälaukkuun autoon ja repussa oli mukana vain kahvit ja jotain pienempää purtavaa. Mutta siitä saimme syyn poiketa toiselle tauolle Korpilahden kauniiseen satamaan...

Kevät puutarhassa

Koronakeväänä harrastukset ovat olleet kovin kotiinpäin suuntautuneita. Niinpä ajattelin tehdä postauksen puutarhastani, jossa on nyt sitten tullut tovikin vietettyä.

Kasvimaata meillä ei ole, vain raparperi ja lipstikkapuska - ja yllättäen vähän maa-artisokkaa kasvamassa. Kompostikasan päällä kesäkurpitsaa ja seinustalla kasvusäkissä avomaankurkkua ja ehkä papuja tai sitten ei... Vihannekset haetaan pääsääntöisesti kesätorilta. Tontilla oli jo alunperin viinimarjapensaita ja kirsikka- ja omenapuita ja lisää hedelmäpuita on istutettu. Tässä kuva viime syksynä hankitusta kriikunasta, joka pistää heti parastaan. Tiedä vaikka saisi syksyllä maistaa elämänsä ensimmäisen kriikunan? Siinä mielessä toki olen hyötypuutarhuri, että hedelmä-ja marjasadon otan visusti talteen.

Ihan yleislinjana voi sanoa, että olen perennaihminen - kesäkukka-amppeleita minulla on aina tasan yksi ja joka vuosi samanlainen eli kestävä, pärjäävä valkoinen lumihiutale. Pidän perinnekasveista ja sellaista, jotka on saatu jostakin, joilla on tarina. Toki kauppaostoksiakin on tullut paljon tehtyä. Kotipaikoilta Savosta tuodut juhannusruusu, syreeni, ukonhatut, tiikerinliljat, varjoliljat ja syysleimut ovat kultaakin kalliimpia. Tällä hetkellä puutarhassa ilahduttavat siskolta Savosta saatu pikkutalvio ja miehen enon kotoa saadut kevätesikot. Ne ovatkin matkaillutta lajia, koska taitavat olla alun perin Dragsfjärdistä Savoon vietyjä, ja sieltä siis taas etelään päin palautettuja...

Kukista hienoin tontin alkuperäisasukas on juhannuspionina pitämäni varhainen pioni, jonka taantumisia ja elpymisiä seuraan sydän syrjällään joka kevät. Alkuperäisasukkaita ovat myös kuunliljat, rusopäivänliljat, nyt nupulla olevat kerrotut unikot ja tällä hetkellä kukkivat vähän tylsät mutta aina luotettavat kevätvuohenjuuret ja vuorenkilvet, jotka jaksavat kasvaa kalliorinteessäkin. Samoilla paikoilla kalliorinteessä kasvaa myös taatusti alkuperäinen, varmaan ihan luonnonvarainen kielomatto, joka tuo kesäkuun alussa koko pihalle ihanan, vienon  kielon tuoksun. Tuoksujen kanssa voi puutarhassa tulla muuten vähän yllätyksiäkin - olin suorastaan helpottunut, kun keskellä pihaa kasvava jasmike kuivui pois. Olin sen kyllä ihan itse hankkinut, mutta heinäkuu  helteillä pensaan tuoksu oli mielestäni lähes etovan makea...

Tontin alkuperäiskasvistoa (ainakin osin)  ovat myös järjettömän luotettavasti nousevat punaiset Apeldoorn-tulppaanit. Olen joskus lisääkin istutellut, mutta uskoisin että vuodesta vuoteen selviävät nimenomaan ne alkuperäiset sitkeät sissit. Alkuperäiskasvistoa on myös kultatyräkkipensas, joka punaisten tulppaanien ja sinisten helmililjojen kanssa muodostaa varsinaisen väriharmonian... Tulppaaneista pidän toki muutenkin, useimpien kanssa se vain on arpapeliä jaksavatko nousta edes ensimmäisenä vuonna, useammasta vuodesta puhumattakaan. Oranssit Princess Irene -tulppaanit ovat myös osoittautuneet yllättävän sitkeiksi ja ihaniksi, mutta kukkivat täysin älyttömässä paikassa, varjoliljapuskan takana talosta päin katsoen. En näet varjoliljan sipuleita istuttaessa ihan tajunnut kuinka nopeasti ja isoiksi ne kasvavat.

Naapureiltakin kukkia on saatu - ainakin harmaamalvikki, vuorikaunokki ja sellainen vähän jalostetumpi esikkolaji ovat tulleet jakotaimina aidan yli.

Yksi jännittävä tapa hankkia perennoja  on ostaa/kerätä siemeniä, kylvää niitä ja toivoa parasta. Akileijat siirtyivät Savosta Hämeeseen kerättyjä siemeniä kylvämällä. Rohtosuopayrtin taisin kylvää ihan ostosiemenistä? Kuvan jalokiurunkannuksen siirsin kaupungilta vatukkapensaiden alle riipimällä siemeniä taskuun ohi kulkiessani. Illakon kanssa en ole onnistunut, niiden siemeniä olen tuonut tontille mielestäni useammankin  kerran, mutta eipä niitä näy.

Omia, uudempia kauppahankintoja, jotka kukkivat juuri nyt ovat esimerkiksi arovuokot ja alppiruusu Kaino. Lisäksi tontilla kukkii vähän turhankin innokkaasti levittäytyvää luonnonvaraista lemmikkiä - ja voikukkiakin toki kukkisi, mutta vaikka olen pörriäistenkin ystävä, voikukkia vainoan surutta...

Näinä ahdistavina aikoina...

Koronatilanne ei ole mullistanut elämääni sillä tavalla kuin voin  kuvitella sen tehneen lapsiperheissä, jossa vanhemmat koettavat tehdä etätöitä ja lapset etäopiskella. Mun työ on jatkunut lähityönä, mutta olen pitänyt pari päivää viikossa vuosien varrella erilaisissa tilanteissa kertyneitä säästövapaita pois, joten työrintamalla on suunnilleen rauhallista tavalliseen verrattuna.

kuva: Pixabay

Mitä kulttuurijuttuja kaipaan  normielämästä eniten? Elokuvissa käymistä varmaan, se on ollut kesäkautta  lukuunottamatta lähes viikottainen rutiini koko aikuisikäni. Vaikka meillä on (nauretttavan) iso televisio, ei elokuvan katsominen televisiosta ole ollenkaan sama juttu. Lukemiseen olisi nyt hyvä mahdollisuus, mutta jotenkin on hirveän vaikea keskittyä siihen nyt - kaipaan siis sellaista hyvää normaalia lukumoodia, johon en nyt tunnu ollenkaan pääsevän! Joka tapauksessa muistutan siitä, että ensi viikolla vietetään Lukuviikkoa, ja netissä on tarjolla monenlaisia kirjallisia livejuttuja. Esimerkiksi keskiviikkona 22.4. klo 17 Seinäjoen kaupunginkirjaston virtuaalisessa kirjavinkkauksessa annetaan kirjavinkkejä aikuisille: https://www.kirjastokaista.fi/live/. Samana päivänä klo 15 Helsingin kaupunginkirjaston vieraana on Dome Karukoski kertomassa elämäkerrastaan. Tallenteen voi myöhemmin katsoa samalta sivulta: https://www.helsinkikanava.fi.

Mistä sitten olen saanut sitten iloa ja mielenrauhaa näin korona-aikaan? Minulla ei ole käytössä mitään television maksukanavia, mutta olen pärjännyt aika hyvin tv:n ilmaiskanavilla. Nostan tässä esiin kaksi mukavaa sarjatuttavuutta viime viikoilta. E. M. Forsterin vuonna 1910 julkaistun Talo jalavan varjossa -romaanin uusi draamatulkinta on luotettavan laadukasta brittituotantoa. Toinen sarja, jonka katsoin Areenasta suunnilleen putkeen on Aenne Burda, muodin voimanainen - ilahduttavaa nähdä vaihteeksi joku hyvä saksalaissarja.

Televisio on auttanut myös elävän musiikin kaipuuseen. Yle Jyväskylän livekeikoista on tullut katsottua Miljoonasateen keikka (myös tallenteena) ja tallenteena aion katsoa myös Pauli Hanhiniemen keikan. Yle Olohuoneen ohjelmista Olavi Uusivirran Toivekonsertti oli aika kiva kokonaisuus kaikessa monipuolisuudessaan (myös tallenteena). Eilen taas osallistuimme Facebookin kautta Oulun 45 Specialin Stayin’ Alive livestream -keikalle, esiintymässä olivat Maustetytöt. Kerrassaan mainiosta keikasta on tallenne katseltavissa ravintolan Facebook-sivuilla.

Iltaisin etsimme Areenasta aina sopivaa kuunneltavaa - on helpompi nukahtaa, kun saa mielen tyhjennettyä päivän huolista. Nyt on vähän myöhäistä mainostaa, mutta Lasse Pöystin lukemista Muumikirjoista on ollut suurenmoista apua ilta-ahdistuksiin. Valitettavasti ne vain poistuivat Areenasta juuri maaliskuun lopussa. Hesarissa 18.4. Sanna Kangasniemi kirjoitti aivan minun ajatuksiani Muumipappa ja meri -kirjan osuvuudesta juuri tähän aikaan:
"Lukiessani kirjaa väsyneenä korona-arjen keskellä olen pannut merkille, miten hirvittävän monet asiat tekstissä tuntuvat puhuvan juurikin tästä – korona-arjesta. Perhe eristyksissä, Mörkö alati ilmestymässä jostakin heitä tuijottamaan, Muumipapan tarve huolehtia perheestä."

Last but not least, liikunta. Jumppakin on sujunut yllättävän hyvin kotioloissa Internetin ja ison tv:n avustuksella. Nettihän on pullollaan jumppatallenteita, mutta myös liveliikuntaa tarjotaan. Oman paikallisen salini liveliikuntaohjelmiin voi osallistua pientä maksua vastaan, ja tänään sain juuri vinkin FressiTV:n ilmaisista livejumpista. Sen verran viimeksi mainittuja jo vilkaisin, että näyttävät hyvin kiinnostavilta... Ja paras rauhan ja lohdun lähde on luonto, joka onneksi näin pikkukaupungissa avautuu ulko-ovelta. Täällä voi vaellella varsin ruuhkattomilla väylillä!

Kirjat ja elokuvat: 2020 1-kvartaali

Kukkahattutädin elämä on nyt väkisinkin vähän tylsää, kaikenlaiset kulttuuririennot ovat peruuntuneet, elämä kapeutunut varsin pienille urille. Mutta mitäpä tässä valittamaan, kunhan tauti pysyisi kaukana. Vielä en ryhdy suremaan sitä miten oma työpaikka, kirjasto, pääsee jaloilleen ja normiarkeen kiinni tämän jälkeen.

Kirjoista viihdyin tässä kvartaalissa parhaiten brittikirjailijoiden teosten parissa. Niistä ensimmäiseksi mainittakoon David Nichollsin Suloinen suru, kaunis kuvaus ensirakkaudesta. Toivon aina, että nuoret aikuiset löytäisivät Nichollsin, tämäkin kirja kuten aiempi Sinä päivänä, olisi loistava siirtymäkirja nuorten kirjoista aikuisten puolelle. Kiinnostava nuorten rakkauskuvaus oli myös Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä - erikoisen, vaikean rakkauden... Maaliskuu menikin sitten Ian McEwania lukiessa. Sovitus-kirjasta olen  joskus nähnyt elokuvaversion ja koska se oli minusta melko ahdistava, olen McEwania väistellyt lukemista valitessani. Tämän keväinen Kaltaiseni koneet -kirja iski kuitenkin heikkoon kohtaani - vaihtoehtoista historiaa on vaikea vastustaa. Kirja sijoittuu siis 1980-luvun Lontooseeen, mutta kovin erilaiseen kuin minkä tunnemme. Tekniikan kehitys on ollut nopeampaa ja niinpä kirjan yksi päähenkilö onkin keinotekoinen ihminen, androidi Aatami. Hänen kauttaan päästään pohtimaan ihmisyyden peruskysymyksiä. Kiinnostavaa, voi  niin kiinnostavaa - huippuelämystähti! Samaan syssyyn luin pari vanhempaakin McEwania (ja vielä on hyllyssä lisää odottamassa). Kaikki McEwanin kirjat ovat teemallisesti hirveän kaukana toisistaan, joku aihe puhuttelee enemmän, joku vähemmän. Mutta on tosi virkistävää lukea kirjailijaa, josta ei pysty etukäteen lainkaan arvaamaan, mitä odottaa.

Huomaan muuten, että kaikki tämän kvartaalin kiinnostavimmat kirjat ovat Otavalta - hyvä Otava! Otavan kirjasto -sarja tuo kiinnostavia käännöksiä ulottuvillemme (siinä missä Tammen Keltainen kirjastokin).

Koska raportoin vain teattereissa katsomani elokuvat, saldo jää alkuvuodesta aika pieneksi. Näin kotimaiset uutuudet, Jokisen Helenen ja Tolan Teräsleidit. Huippuelämyksiksi näistä ei ollut, vaikka toki hyvä elokuvia olivatkin. Helene oli minun makuuni hieman liian maalauksellinen ja hidas ja Teräsleidit  liian roisi ja nopea.... Bong Joon-hon Parasitelle annan huippuelämystähden, koska se oli elämys siinä mielessä, että  elokuvassa mikään ei ollut ennalta arvattavaa. Pidätin hengitystä koko ajan.

Luonnon helmassa Hämeenlinnan taidemuseolla : Anni Rapinoja 10.5. asti

"Talvilomapäivä". Pimeää. Sataa vettä. Päätetään piristää päivää vierailulla Hämeenlinnan taidemuseolla, jossa on hailuotolaisen Anni Rapinojan laaja, retrospektiivinen näyttely. Jostain aiemmasta näyttelystä mieleen palaavat huikeat juolukanlehdistä tehdyt korkokengät.

Maan kuva - installaatio

Rapinojalla on sekä luonnontieteellinen että taidealan koulutus, ja se näkyy häneen taiteessaan. Töiden tekeminen vaatii varmaan uskomatonta määrää pohjatyötä eli luonnossa liikkumista, havainnointia, materiaalin keräämistä ennen kuin päästään ns. taiteelliseen työhön eli materiaalin käsittelyyn ja työstämiseen. Oulussa pidetyn näyttelyn esittelysivulla sanotaan kuvaavasti: "työskentelyssä yhdistyy pienviljelijäkodin perintö, akateemiset opinnot, elämäntapa, kenttätyö luonnossa ja intuitio".

Rapinojan tieteellisluontoinen lähestymistapa tuli esiin esimerkiksi Äitimaan arkisto -installaatiossa, jossa oli kerättynä, lajiteltuna ja nimikoituina mieletön määrä hänen käyttämiään materiaaleja: linnun kalloista ja höyhenistä erilaisiin kasvinosiin, lehtiin,  käpyihin, siemeniin jne. Laatikoita ja purkkeja piti tutkia ihan vatsallaan maaten alimpien hyllyjen edessä. Uskomattomin asia oli laatikollinen voikukan hattarapalloja...

Hurmaavia asioita noista luonnonmateriaaleista sitten oli koostettukin. Tuttujen puolukanlehtikenkien ja -laukkujen lisäksi löytyi suloisia kenkiä ja vaatteita, joissa oli käytetty materiaalina tupasvillaa tai pajunkissoja. Tai naavaa, järviruokoa - jopa ampiaspesätkin olivat saaneet uuden elämän "vaatteiden" materiaalina.

Eläinten papanat olivat materiaaleina mm. näyttävälle Luonnonvalot-sarjalle eli kristallikruunumaisille teoksille, joita oli esillä yksi salillinen. Tekniikka käy ilmi tästä kuvasta. Etualalla osa Metsän syli -teoksesta (hirven papanat), takana Tuhat tarinaa (peuran papanat).

Esillä oli myös videoteoksia. Stressitasojen laskuun oiva paikka oli näyttelyhuone, jossa seinille heijastettin n. 10 minuutin videoesityksessä metsän vuodenkierto. Sitä sopi tarkkailla lattialta käsin, suurilla tyynyillä makoillen. Harmaa, sateinen talvipäivä unohtui tehokkaasti!

Jos kiinnostuit (etkä pääse Hämeenlinnaan...), Rapinojalla on onneksi myös hienot kotisivut, jossa on hyviä kuvia hänen teoksistaan. (Ja muistathtan, että nämäkin blogin kuvat suurenevat kun klikkaat kuvaa...)