sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Arboretum Mustila

Viimein toteutui monivuotinen haaveni käydä Arboretum Mustilassa Elimäellä. Vietimme siellä yhden kesäisen päivän parhaaseen alppiruusujen kukinta-aikaan. Päivä oli varsin helteinen, mutta metsän siimeksessä oli mukavan suojaisaa.

Arboretum Mustila on Suomen vanhin ja suurin arboretum eli puulajipuisto. Mustila tunnetaan erityisesti rikaslajisista havupuumetsiköistään sekä kesäkuussa kukkivista alppiruusuista ja atsaleoista. Arboretumin perusti A. F. Tigerstedt Mustilan kartanon länsipuolella sijaitsevalle Kotikunnaan mäelle. Istutuksia tehtiin jo vuonna 1902 eli vanha, perintenen paikka on tosiaan kyseessä. Arborteumin 120 hehtaarin alueelle mahtuu monenlaista: alppiruusulaakso, atsalearinne, tammimetsä, hemlokkimetsä, tuijarinne ja -laakso jne. jne. Alueelle on tehty eri pituisia kävelyreittejä. Alueelta löytyy mukavasti myös palveluja: useampi kahvittelu/ruokailupaikka, taimimyymälöitä ja viinitupakin (!).

Tänä kesänä alppiruusujen ja atsaleojen kukinta oli varmaan hillittömän nopeaa helteisessä säässä. Helle voimisti myös tuoksuja, atsaleoista monet ovat vahvatuoksuisia.  Atsaleojen väritkin ovat eksoottisia. Näitä oli ihana katsella puistossa, mutta omaan puutarhaani ne ovat hieman liian eksoottisia...

Alppiruusuja minulla sen sijaan on omassa puutarhassanikin, mutta ne eivät ole voimakkaan värisiä esim. punaisia, liloja tai pinkkejä. Minun alppiruusuni ovat hennon vaaleanpunertavia ja muuttuvat ajan myötä valkoisiksi. Mustilassa tuli vastaan myös oman Mikkelini lajikumppani, jonka totesin siellä olevan huolestuttavan korkea ja harva kasvutavaltaan - toivottavasti oma, vasta nuori Mikkelini pysyy tuuheampana.


Puistossa oli aika ruuhkaista siinä alppiruusu/atsalea-alueella, mutta kun lähdimme vähän pidemmälle reitille, oli paljon rauhallisempaa. Polkujen varsilta löytyi viehättäviä pysähdyspaikkoja ja penkkejä.



Havupuualueilla erityisesti hemlokit olivat suloisia, koska uusi kasvu niissä oli oikein kevään vihreää ja erottui hyvin vanhemmista neulasista. Eivätkö olisikin viehättäviä tällaiset kaksiväriset havut?

Alppiruusuja voi toki ihailla muuallakin (sitten tulevina kesinä...), mekin olemme käyneet Luken Piikkön tutkimusasemalla Arboretum Yltöisessä, joka sekin oli varsin viehättävä retkikohde. Siellä oli myös perennapuutarha ja sijainti oli kivasti meren rannalla.

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Lounais-Hämeen Rastin omatoimirasteilla

Lounais-Hämeen koronatilanne aina vain kiristyy intialaismuunnoksen kourissa. Kirottua! Joukkopaikkoja on välteltävä, menkäämme siis metsään!

Joskus vuosia sitten tuli harrastettua Forssan Lehden iltarasteja - nyt kaivettiin suunnistusharrastus naftaliinista ja kokeiltiin,  vieläkö karttamerkit avautuvat. Korona-aikana tiettynä kelloaikana tapahtuvat kilpailuluontoiset iltarastit on ainakin toistaiseksi siirretty metsässä tapahtuvaksi omatoimisuunnistukseksi, mikä oikeastaan sopii ainakin minulle paremmin. Nykyään rauhallinen metsässä samoilu eväskahveineen houkuttaa enemmän kuin kellon kanssa kilpaa hosuminen. Jos kohta se hyvää kuntoilua olikin. 

Omatoimirastien kartan voi tulostaa itse Lounais-Hämeen Rastin sivuilta tai noutaa Forssan Citymarketista. Karttamaksun (5 €) voi suorittaa Lounais-Hämeen Rastin tilille. Suunnistettavissa on 13.6. asti Tammelan Jänijärvi, sinne siis suuntasimme tänään. Lounais-Hämeen rastin sivuilta selviää, että lähtöpaikka (=parkkipaikka) on osoitteessa Heinämaantie 205. Jänijärvi oli  entuudestaan tuntematon ja siksi kiinnostava paikka. Suunnistaminen on osoittautunut mukavaksi tavaksi tutustua alueen luontoon.



Omatoimirasteilla ei ole pakko tehdä mitään tiettyä reittiä, tietyssä järjestyksessä. Me valitsemme kartalle merkityistä rasteista (yhteensä 16) kahdeksan "sopivaa" eli reitin, jonka arvelimme pystyvämme käymään läpi helpohkosti. Kaukaisimmat ja kartasta katsoen soiden takana tai muuten hankalassa paikassa olevat rastit saivat jäädä hakematta. Ison osan rasteista pystyi bongaamaan niin, että kävelimme mukavaa hiekkatietä, josta teimme sitten pistoja metsään.


Yleisimmät karttamerkit löytää esim. Suunnistusliiton sivuilta. Yllä Jänijärven radan rastimääritteet ja esimerkkirasti 46 kartalla. Rastimäärite kertoo, että rasti 46 löytyy jonkun selvästi havaittavan kiven läheltä.  Karttaa katsomalla selviää, että rasti löytyy vasemman alakulman tieltä lähdettäessä vaikkapa niin, että mennään ensin hakkuualuetyyppisen alueen reunaa, ohitetaan vasemmalta yksi mäki, ylitetään notkopaikka (jossa ojantapainen?) ja kun kiivetään toista mäkeä ylös, rasti löytyy rinteesstä jonkun kiven luota. Matkan voi päätellä siitä, että tällä kartalla sentti vastaa 100 metriä luonnossa. Kuljetun matkan arviominen luonnossa on minusta melkein hankalinta suunnistuksessa. No, kompassin käyttäjänäkin olen huono, mutta karttamerkkejä tulkitsemalla  pääsee yllätttävän pitkälle.

Tältä rasti 46 näytti luonnossa, kivasti kiven taakse piilotettuna:

Itse asiassa toivoisin, että omatoimirastit säilyisivät koronan jälkeenkin. Kokemus oli oikein mukava. Oli ihana kesäinen päivä, mäntymetsä terpeenejä tulvillaan ja itikoistakaan ei vielä ollut riesaa.

Lisätietoa suunnistuksesta löytyy esim. suunnistus.fi -sivuilta


keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Talot huokuvat historiaa

Aikoinaan katsoin televisiosta Strömsötä aivan ihastuneena siitä kaikesta hyggestä ja mysistä mitä ohjelma huokui - kevyttä ruotsinkielistä eleganssia, johon suomenkieliset ohjelmantekijät eivät koskaan pystyisi. No, Strömsö on jäänyt, nykyään Strömsö ei ole ihan entisensä (... no  niin, ehkä osansa viehätyksessä oli Matiaksen ja Mikaelin charmillakin).

Mutta olen löytänyt uuden ihailun kohteen: aitoruotsalaisen Talot huokuvat historiaa -ohjelman (alkuperäisnimeltään Det sitter i väggarna). Monet sen varmaan ovat jo löytäneet (esim. Hesarissa 11.4. Samuli Tiikkaja kirjoitti ohjelmasta aivan kuin minun suullani...). Ohjelmaidea on sellainen, että historioitsija ja rakennustutkija tutustuvat jonkin perheen omistamaan vanhaan taloon jossakin päin Ruotsin valtakuntaa. Talot ovat hyvin erilaisia, mutta aina yhtä ihania: kartanoita, torppia, kaupunkitaloja jne.  Kuvissa näkyy kauniita kaupunkitaloja ja puistoja tai vaihtoehtoisesti peltomaisemia, pientareen suloisia kukkia, kukkivia hedelmäpuita, kuopsuttavia kanoja tms. Nämä  ihanuudet herättävät välittömän halun pakata laukut ja matkustaa tutustumaan Skånen tai Upplannin maaseutuun, Tukholman saaristoon, Ruotsin pikkukaupunkeihin jne.

Rakennusasiantuntijana koko sarjan ajan on ollut sympaattinen Erika Åberg. Sarjan alkukausilla (1-3) historioitsijana oli fantastinen snobi, Christopher O'Reagan. Hänet on sittemmin (kaudet 4-6) vaihdettu hieman maanläheisempään hahmoon, Rickard Thunériin. Erika kertoo rakennuksen historiasta ja auttaa omistajia jonkin pienen korjauksen tekemiseen, oikeaoppisin perinnerakentamisen keinoin. Luulen katsellessa oppineeni kaikenlaista pinkopahvien laittamisesta, perinnemaaleista, puuosien korjauksista ja sen sellaisesta. Historioitsija taas ottaa tutkijan keinoin selvää talon asutushistoriasta ja hurjia ja uskomattomia tarinoita entisten asukkaiden menneisyydestä on usein paljastunutkin.

Kaikki on sillä tavalla viehättävää, että mitään ei ole ylikorjattu, vaan rakennukset, huoneet ja huonekalut on  jätetty aistikkaan kuluneiksi. Mikään ei siis ole keinotekoista ja kulissinomaista vaan interiöörit ovat aitovanhoja. Tällaista tunnelmaa ei saada aikaan sutimalla valkeaa maalia huonosti vanhojen huonekalujen pintaan tai viskelemällä pellavatyynyjä sinne tänne. 

Lähetysajoista minulla ei oikein ole käsitystä, mutta Yle Areenassa on pari kautta katsottavissa, ja jos oikein ymmärrän toukokuussa alkaa 1. kausi pyöriä Teemalla perjantaisin 7.5. alkaen klo 18.30-19.30. Jos et ole sarjaa katsonut, niin kannattaa kyllä vilkaista!

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Kirjat ja elokuvat: 2021 1-kvartaali

Tammikuu oli kaikkineen oikein mukava lukukuukausi, sain lukea ihan niitä kirjoja, joita mieli teki. Kirjastonhoitajana kun välillä joutuu lukemaan kirjoja ammatillisistakin syistä, ja ehkä  niitäkin jotka eivät olisi ihan omia, vapaita valintoja. Koko tammikuu oli vahvaa lukua-aikaa, ei oikeastaan yhtään lukupettymystä.

Ehkä parhaiten mieleen jäi villisti fabuloiva elämäkerta eli Antti Heikkisen Ponssen perustajasta, Vidgrénistä, kertova Einari. Kirjaston elämäkertaluokituksesta huolimatta minusta kirja oli romaani siinä kuin esim. Karo Hämäläisen Väinö Linnasta kertova Kansalliskirjailijakin.

Helmikuussa sitten alkoi työprojekti eli tiettyihin teemoihin liittyvien uutuuskirjojen metsästys kirjavinkkausta varten. Siinä tuli kokeiltua kaikenlaista, jäipä muutama kirja surkeasti keskenkin, esim. Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapsia en saanut millään luettua, vaikka olisi sopinut tosi hyvin vinkkauksen teemaan "Kirjassa eletään poikkeusaikoja". No, sen kohdan selvitin Mikko-Pekka Heikkisen Sähkömies-kirjalla, joka oli ihan luettava, vaikka ei nyt sekään ihan ominta lajiani.

Teemaan "Kirja sijoittuu tehdasmiljööseen" luin kovasti suosiota saaneen Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa, ja ymmärrän kyllä suosion syyt. Hyvää viihdettä, mutta samalla ihan kiva historiallinen makupala 1800-luvun lopun elämästä Turussa. Helppo suositella luettavaksi monen tyyppisille lukijoille. Samoin kuin toisen aivan uuden kirjailijan, Helena Steenin, Paikka hyvässä perheessä. Tässä kirjassa viehtätti vähän erikoisempi tapahtuma-aika ja - paikka. Kirja nimittäin kertoo Annista, joka on piikomassa 1930-luvun Englannissa.

Tähän kvartaaliin osui myös kovasti odottamani uutuus eli Elisabeth Stroutin Olive taas, joka jatkaa Olive Kitteridgen elämäntarinaa. Kirja oli ihan loistava, jälleen kerrran, ja sai mietiskelemään lähestyvää vanhuutta...

Pikkukaupunkimme toinen elokuvateatteri on sinnitellyt läpi korona-ajan, viime aikoina jokaiseen elokuvanäytökseen on voinut osallistua 6 katsojaa. Olen siis päässyt katsomaan muutaman uuden elokuvankin, vaikka paljon on tullut turvauduttua Yle Areenaan. Tässä kvartaalissa kaikki teatterissa näkemäni elokuvat olivat kerrassaan hyviä, parhaiten jäi ehkä mieleen Bong Joon Hon ohjaama, jo vanhempi elokuva (2009), Mother. Ohjaajan uudempi elokuvahan oli Oscar-voittaja Parasite. Vanhempikin elokuva onnistui olemaan intensiviinen katselukokemus.

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Dokkari jos toinenkin...

Olen viime aikoina katsellut tavallistakin enemmän dokumenttielokuvia. Osin siitä syystä, että niitä (taivaan kiitos!) nykyään näytetään ihan elokuvateatterissakin. Elokuvateatterin suurelta valkokankaalta sain nauttia  Aalto-, Lost boys- ja Neiti Aika -elokuvat. Loput on sitten katsottu koronaturvallisesti kotitelevisiosta. Iso osa näistä seuraavista liittyy Ylen Dokkarifestivaaliin 2021 (eivät kaikki kuitenkaan), lähes kaikki löytyvät katsottavaksi Yle Areenasta.


Aalto (Ohjaaja: Virpi Suutari 2020)
"Alvarinkin nerouteen tarvittiin viisaita puolisoita, työtovereita ja käsityöläismestareita" sanotaan Ylen sivuilla tämän dokumentin esittelyssä. Onneksi heitäkin nostettiin esille tässä dokumentissa. Jää miettimään, olisiko Alvar loistanut ilman Ainoa?  Dokumentista jäi kuva, että Elissastakin koetettiin muokata Ainon kaltaista, vai ylitulkitsinko? Kauhistuttavalta kuulosti vaatimus vaihtaa nimi Elsasta Elissaksi ja puuttuminen jopa pukeutumiseen... Dokumentti toimi tehtävässään hyvin: tällainen vähemmän arkkitehtuuria tunteva sai paljon lisätietoa ja kiinnostusta aiheeseen.

Acasâ - kadotettujen paratiisi (Ohjaaja: Radu Ciorniciuc 2020)
Romaniperhe eli 20 vuotta luonnon keskellä Romanian Bukarestin Delta-suistoalueella, kunnes heidät pakotettiin muuttamaan kaupunkiin. Dokumentti seuraa Enachen perheen elämänmuutosta kolmen vuoden ajan. "Suo siellä, vetelä täällä" -ajatus nousee väkisin mieleen. Luonnon helmassa elämä on kovaa, talvet kylmiä, lasten koulunkäynti mahdotonta jne., mutta kovaa on kaupunkielämäkin....

Dinosaurus  (Ohjaaja: Veikko Aaltonen, 2021)
Tämä Rauni Mollbergista kertova dokumentti on vielä näkemättä, mutta aion sen kyllä katsoa pikimmiten. Uskoisin tämän valaisevan  olennaista osaa suomalaisesta elokuvahistoriasta...

Donner - privat (Ohjaaja: John Webster, 2021)
Pirjo Honkasalo on suunnitellut ja käsikirjoittanut tämän Donnerin viimeisen haastattelun. Kuolema on jo läsnä. Donner näyttäytyy dokumentissa monipuolisena taiteilijana ja ristiriitaisena henkilönä. Pilkahtaa siellä ohjaajan, Websterin, haastatteluissa mainitsema ujouskin. Donnerin omat, ennennäkemättömät valokuvat ovat hieno lisä dokumenttiin.

Lost Boys (Ohjaajat: Sadri Cetinkaya ja Joonas Neuvonen 2020)
Juuri ennen tämän postauksen kirjoittamista Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI luokitteli uudelleen elokuvateatteriversiosta lyhennetyn version Lost Boys -elokuvasta. Elokuva on nyt K-18, ja poistettiin Yle Areenasta. KAVIn  mukaan elokuva on sekä ahdistava että huumeidenkäyttöä ihannoiva. Ensimmäisestä arviosta olen samaa mieltä, toisesta en. Kolmen pojan huuruinen elämä Kaakkois-Aasiassa on tosiaankin ahdistavaa katsottavaa. Tästä on tulossa tv-esitys TV2 -kanavalla torstaina 1. huhtikuuta klo 23.

Meren tuomat (Ohjaaja: Anna Antsalo, 2021)
Tämän dokumentin katsoin Docpoint-verkkofestarilla ja se on toinen näistä, joka ei ole katsottavissa Yle Areenassa (ainakaan vielä). Dokumentti seuraa tämän päivän beachcombaajia Iso-Britanniassa, Hollannissa ja Japanissa. Muovi on hirveä ympäristöongelma, ja oli kauhistuttavaa nähdä muovin määrä eurooppalaisillakin rannoilla (voi vain kuvitella mikä tilanne on jossakin Aasiassa...). Niinpä  minua vähän hämmensi näiden beachcombaajien tapa lähestyä tuota muovisälää. He keräsivät sälää, arkistoivat ja luokittelivat löytöjään, tekivät niistä taidetta jne. 

Neiti Aika (Ohjaaja Elina Talvensaari, 2020)
Neiti Aika on dokumenttielokuva Sirkka-Liisa Miettisestä, joka kuoli 98-vuotiaana Helsingin Kisakylässä. Ohjaaja Elina Talvensaari sattui ostamaan hänen asuntonsa, ja sai sen mukana naisen koko irtaimiston, koska naisella ei ollut omaisia. Ohjaajaa selvästi kauhistutti ajatus siitä, että jonkun elämä ja muisto voi hävitä tuolla tavalla ja hän päätti dokumentoida Sirkka-Liisan elämän elokuvaan. Ideasta on käyty aika tavalla polemiikkia jälkikäteen: saako noin tehdä? Elokuva on mielestäni hyvä ja puhutteleva,  mutta kyllä tuo eettinen puoli minuakin vähän arvelutti. Toisaalta ajattelen, että koska Sirkka-Liisa eli ymmärtääkseni täysissä ruumiin ja sielun voimissa vanhaan ikään asti, hän olisi voinut itse tuhota jäämistöään niin halutessaan.

Romantic Comedy (Ohjaaja: Elizabeth Sankey 2020)
Kiva dokumentti, jossa käydään läpi hirmuinen määrä romanttisia komedioita klippeina ja etsitään syytä niiden suosioon (tarvitseeko edes miettiä?). Ovathan ne tietysti vähän yksioikoisia. Kuten ohjaaja toteaa trailerissa: "Everyone is white, straight and want's to get married". Toivottavasti genre monipuolistuu, uskoisin että me katsojatkin alkaisimme olla valmiita siihen.

Self Portrait (Ohjaajat: Espen Wallin, Katja Hogset ja Margreth Olin 2020)
Elokuvan päähenkilö, valokuvaaja Lene Maria Fossen (1986–2019) halusi pysyä lapsena ja siispä hän pysäytti aikuistumisprosessinsa olemalla syömättä eli sairastui anoreksiaan. Jos Lost boys oli vaikeaa katsottavaa, tätä en pystynyt katsomaan, vaikka pitäisi kyllä ja yritänkin vielä. Tuo samalla kertaa lasta ja vanhusta muistuttava luurankomainen hahmo on minulle jotenkin valtavan vaikeaa katsottavaa. Mikä saa ihmisen tekemään itselleen noin?

Onneksi on Yle Areena!

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Hyvä ruoka, parempi mieli

Aika usein on tullut annettua häälahjaksi keittokirja. Uskon vilpittömästi mainoksen lauseeseen "hyvä ruoka, parempi mieli" ja uskon myös, että hyvä ruoka voi perhe-elämässäkin pelastaa monelta harmilta. Nälkäisenä, väsyneenä ja verensokerit pohjilla tulee sanottua tiukemmin kuin jos vatsa on täynnä hyvää ruokaa ja mieli sen vuoksi leppeämpi.

Itse en ole kummoinenkaan keittiöihme, vaikka hengissä toki minunkin sapuskoillani pysyttäisiin. Onnekseni minua on siunattu siipalla, joka on innokas kokki ja nauttii ruuanlaitosta. Itse asiassa on suorastaan huvittavaa huomata, kuinka kärttyinen hänestä tulee, jos on sellaisia kiireitä, jotka estävät mukavan ruuanlaittoharrastuksen. 

Ruuanlaitto ja hyvin syöminen ovat olleet pelastuksena myös nyt korona-aikana. Toki välillä on ihan kannatuksenkin vuoksi haettu ruokaa paikallisista ravintoloista, mutta usein tylsää viikonloppua on piristetty tekemällä hyvä ateria ja  nauttimalla se rauhassa. Makeat leivonnaiset ja jälkiruuat eivät ole meille niin tärkeitä - onneksi, koska jo näistä ruuista tulee kyllä yllin kyllin kaloreita.

Ajattelin esitellä taannoisen sunnuntaiateriamme. Kattaukseen tulisi varmaan kiinnittää enemmän huomiota, se tahtoo olla aika arkinen, mutta kukat sentään tähänkin ruokapöytään oli nostettu:

Alkuruuaksi tarjoiltiin korvasienikeittoa. Tämä on herkku, jolla minua on hemmoteltu jo vuodesta 1984. Siippa vaelsi tuolloin työkseen Pohjois-Karjalan metsissä ja hänellä oli työkaveri, joka oli innokas sienestäjä. Korvasienikin tuli tutuksi. Alkuvuosina sieniä ei ehkä ihan NIIN huolella keitelty kuin  nykyään... Korvasieniä ei ihan joka vuosi löydy, mutta viime kesänä mökkimetsistä saatiin hyvä saalis ja toiveissa on, että ensi vuonnakin niitä vielä riittäisi samasta hakkuuaukeasta.

Keiton summittainen resepti:
- (kahteen kertaan keitettyjä) korvasieniä paistellaan pannulla
- (meillä pannulle lisätään myös sipulia...)
- lisätään vähän vehnäjauhoja suurukseksi
- viimeiseksi lisätään lihaliemi
- keitellään jonkin aikaa
- tarjoilukulhon pohjalle laitetaan kanamunan keltuainen, kermaa ja tilkka valkoviiniä (tai sitruunaa)
- kaadetaan keitto kattilasta kulhoon


Syömme paljon kalaa. Vuoden kallein ateria on perinteisesti ollut paikalliselta kalakauppiaalta ostetusta matikasta tehty matikkakeitto, jossa kuuluu olla mädit mukana. Ihmeellistä kuinka lapsuuden roskakalasta on nyt tullut vuoden gourmet-ruoka! Tällä kertaa selvittiin halvemmalla, veli on innokas kalastelija ja pakasteesta kaivettiin esiin häneltä saatuja kuhafileitä. Kuhafileet laitettiin uunivuokaan, vähän valkoviinia sekaan ja aiolia päälle. 


Lisäkkeeksi tehtiin pannulla paistettuja porkkanoita sekä puna- ja raitajuuria (pikkukaupunkimme ihmeelliseltä torilta saa hyviä juureksia talvellakin!). Niiden joukkoon tuli vähän hunajaa makua antamaan. Ja tietysti tehtiin myös pieni lisäkesalaatti. 

            

Kaveri, joka tuntee ruuanlaittoinnostuksemme, toi joskus tuliaisiksi tattirisoton raaka-aineet eli riisin ja kuivatut sienet. Päätimme sen olevan oiva lisäke kuhalle. Risotosta ei tehty oikeaoppiseen italialaiseen tyyliin löysää puuroa, vaan vähän kiinteämpi lisäkeriisi. Valkoviiniä sekoittiin siihenkin. Loppu valkoviini menikin sitten ruokajuomaksi, paljonhan sitä kului jo ruuanlaittovaiheessa.


Kun vatsa oli vähän vajunut, keiteltiin jälkiruokakahvit, jonka kanssa oli tarjolla nekun makuisia Wilhelmiina-pikkuleipiä (muuten ainoa todellinen kontribuutioni tähän ateriaan, keittöapulaisen hommia lukuunottamatta...).

Siinä ruokailun lomassa suunniteltiin jo tulevia aterioita...

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Kirjat ja elokuvat: 2020 4-kvartaali



2020 neljännessä kvartaalissa seurailin Helsingin  kirjamessuja verkossa (yllättävän kiva kokemus!) ja niiden innottamana tulin lukeneeksi pari kirjaa eli Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaan ja Miika Nousiaisen Pintaremontti-kirjan - ovathan herrat niin sujuvia haastateltavia, että kiinnostus herää väkisinkin. Kyrön kirja nyt ei säväyttänyt, mutta minulla on kyllä "soft spot" Miika Nousiaiselle, joka tosi osuvasti luonnehti itse kirjaansa:  "keski-ikäisen miesdemarin chick-litiksi". Sitähän se Pintaremontti just oli, sympaattista  luettavaa kerrassaan.

Kaikenkaikkiaan hyvä kirjakausi, monta kiinnostavaa kirjaa: Khemiri, Offill, Wähä, Karila, Maude... Huippuelämystähtiäkin suorastaan sateli. Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija oli ensimmäinen huippuelämys: mukaansa tempaavaa luettavaa, jossa faktan ja fiktion rajaa sekoiteltiin herkullisesti. Selväksi kuitenkin tuli, että taustatyöt oli tehty huolellisesti. Toinen huippuelämys oli odotettu. Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge oli juuri niin hyvä kirja kuin odotinkin. Televisiosarja nosti Oliven aina keskiöön, mutta kirjan novelleissa Olive vilahtaa välillä vain takavasemmalla. Sarjaan verrattuna oli ihanaa päästä sisälle myös Oliven ajatuksiin. Aivan huikea kirjallisuushahmohan tämä Olive on. Kolmas huippuelämys tällä kaudella oli Tiitu Takalon Memento Mori -sarjakuva. Takalohan on jo Sarjakuva-Finlandialla aiemmin palkittu, mutta tämä työ oli kyllä iha omaa luokkaansa omakohtaisena sairastumisen ja toipumisen kuvauksena. Tämä sarjakuva pitäisi määrätä hoitoalan ja lääketieteen opiskelijoiden kurssivaatimuksiin!

Pikkukaupungissamme on lähes koko ajan pyöritetty elokuvia (viime aikoina max. 10 katsojaa näytöksessä -periaateella). Sääliksi käy teatterinpitäjiä, mutta minulle tämä on ollut todella tärkeä henkireikä. Katsotaanpa 2020 viimeisen kvartaalin aikana näkemieni elokuvien listaa, ja arvioidaan  mitkä nousevat parhaiten mieleen. Tove-elokuva muistuu mieleen Alma Pöystin loistavan roolisuorituksen ansiosta, Lost boys -elokuva huumehelvetin tehokkaana kuvauksena ja Palm Springs -elokuva muuten vaan symppiksenä muunnelmana Päiväni murmelina -lempparistani...

Tällä kertaa elokuvan huippuelämystähti menee kuitenkin ohi näiden listojen Areenasta katsomalleni Sally Potterin Orlandolle (nyt se on sieltä jo valitettavasti poistunut). Tämä Virginia Woolfin romaaniin perustuva elokuva on jotenkin jäänyt minulta väliin, ja olipa se elämys! Vaikka meillä on naurettavan iso televisio, olisi kyllä hienoa nähdä se vielä joskus oikealta valkokankaalta, se oli  NIIN visuaalinen ja upea. Ja pääosassa maaginen Tilda Swinton!