Päiväretki Tampereelle: Kielletty kaupunki ja Kimmo Kaivanto

Pistäydyimme Tampereella jo kesäkuussa, mutta koska Tampereen näyttelyt kestävät syksyyn asti, kannattaa niitä vielä mainostaa.

Museokeskus Vapriikki
Museokeskus Vapriikin vaihtuvassa näyttelyssä esitellään 1.10. asti  Kielletyn kaupungin aarteita. Pekingin Kielletty kaupunki on maailman suurin palatsialue, 72 hehtaaria. Se rakennettiin vuosina 1406–1420, ja keisarikuntahan kukistui vuonna 1911. Näyttelyssä tutustutaan Ming-dynastian jälkeisen Qing-dynastian (1644–1911) ja heidän hovinsa yltäkylläiseen elämään. Esillepano on entiseen tapaan hieno ja dramaattinenkin, tässä pari yleiskuvaa näyttelytilasta:

Näyttelyssä on juuri sopiva määrä informaatiota ja esineitä - ei liikaa vaan, no, sopivasti. Esillä on seremoniallisia vaatteita, koruja, posliinia, keramiikkaa, taidetta ja uskonnollista esineistöä. Esineiden kirjo on siis mukava, suurin esine lienee ollut keisarillinen valtaistuin ja toisaalta vitriineissä oli esillä pieniä, mikroskooppisen tarkasti tehtyjä kulta- ja jade-esineitä. Korut ja posliiniesineet tuli tutkittua aika tarkasti. Ihan oikeasti oli näkevinään, mikä kausi oli hienoimman posliinin aikaa ja kuinka posliininmaalaustaito taantui sitten ajan kuluessa...

Sara Hildénin taidemuseo

Tamperelaissyntyisen taidemaalarin, kuvanveistäjän, piirtäjän ja graafikon, Kimmo Kaivannon (1932 – 2012) töistä on esillä suurnäyttely 3.9. asti Sara Hildénin taidemuseolla. Sara Hildén oli Kaivannon ystävä ja mesenaatti. Onneksi nuo kaksi tamperelaista löysivät toisensa. Takautuva näyttely perustuu Sara Hildénin säätiön kokoelmaan (johon kuuluu 128 teosta!). Niiden lisäksi esillä on taiteilijan tuotannon kannalta keskeisiä lainoja muun muassa Kimmo Kaivanto -säätiöltä.

Kaivanto on  jotenkin peritamperelainen ilmiö, niin kuin musta makkara. Töitä löytyy muualtakin kuin Hildénin varastoista. Valtuustosalin aulasta oli tuotu näyttelyyn esille 13-osainen Tori-suurteos, jossa Kaivanto kuvaa Tampereen vaiheita alkaen kaupungin perustamisesta. Mutta näyttelyn ulkopuolellakin Kaivantoon törmää kaupungilla kulkiessaan:  Tapparan logo, Väinö Linnan muotokuva Metsossa, Sininen suora -teos Tampere-talossa jne. Kaivanto asui Tampereella vuoteen 1989 ja muistan, että  Keskustorin laidalla sijaitsevan Palanderin talon ateljeeikkunoita tuijoteltiin nysseä odotellessa, että siellä se taiteilija asuu...

Kaivannon keskeinen aihe oli luonto ja hänet tunnetaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottavista teoksista. Kantaaottavuus tekee joistakin töistä ehkä vähän aikaan sidottuja, mutta silti ne ovat mielenkiintoisia.  Kaivannon kuuluisaa sinistä riittää myös hänen kenties tunnetuimmassa teoksessaan Kun meri kuolee II (1973), joka oli ajankohtainen silloin ja nyt ja varoittaa luonnon tuhoutumisesta.  Yksi versio tästä lummetyöstä näkyy tässä näyttelysalin yleiskuvan oikeassa laidassa:

Kaivannon 1960-luvun maalauksien tyylilajina oli abstrakti ekspressionismi. Tämän metsä- ja järviluontoa kuvaavan työn värimaailma miellytti silmääni kovasti:

1970-luvulla tyyli muuttui. Esimerkkinä tältä aikakaudelta That's the Way It Happens -työ (1971), jossa näkyy usein  esiintyvä Kaivannon teema, kädet (tai sormet):

Pidän eniten Kaivannosta graafikkona, koska hän nyt vain on niin jumalattoman hyvä piirtäjä. Erityisen viehättävä oli vitriini täynnä minikokoisia töitä, enemmän tai vähemmän kehystettyjä. Ne olivat Kaivannon Sara Hildénille esim. jouluina tai syntymäpäivinä lähettämiä tervehdyksiä. Toki mesenaattia on ilahduttanut taiteilijan omakätinen pikkutyö enemmän kuin joku persoonattomampi tervehdys!

Naisia Tampereen taidemuseolla

Suunnilleen viime hetkellä ehdin poiketa Tampereen taidemuseolla katsomassa Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttelyn. Näyttely on auki 28.5.2017 asti. Näyttelyssä esitellään paitsi tuttuja nimiä (Helene Schjerfbeck, Ester Helenius, Sigrid Schauman jne.), myös monia ajan aaltoihin hautautuneita taiteilijoita. Minulle ihan tuntemattomia nimiä olivat mm. Helmi Kuusi, Elga Sesemann ja Hilda Flodin.

Museokaupassa selasin Riitta Konttisen kirjoittamaa näyttelykirjaa ja lainasinkin sen kirjastosta heti kotiin tultuani. Samalla lainasin Konttisen Modernistipareja -kirjan. Kirjat antavat hyvän kuvan 1900-luvun alun ja sotienvälisen ajan taide-elämästä ja etenkin naisten roolista siinä.

Tuolle välille osuvat lama-aika ja sotien myllerrykset, eikä miestaitelijoillakaan liene ollut helppoa. Mutta naisilla vielä vaikeampaa... Työläisperheestä taiteilijaksi ponnistaminen lienee ollut lähes mahdotonta. Ja vaikka sivistyneistöperheessä tyttären taideharrastuksia olisi tuettukin, kriitikot ja taiteenostajat arvostivat helpommin miesten töitä. Usein taitelijanurasta haaveilleet naiset päätyivätkin esim. taidekäsityön pariin tai opettajiksi.  Monet naistaiteilijat myös luopuivat urastaan perheen hyväksi, puolisokin kun oli usein taiteilija. Kahden taiteilijan avioliitossa nainen otti usein kodin- ja lastenhoidon vastuulleen ja usein myös kävi ansiotyössä mahdollistaakseen puolison taiteen tekemisen. Taiteen ja perheen yhdistäminen ei ollut helppoa.

Etenkin uransa alkupuolella todella raikkaalla, iloisella otteella maalanneen Greta Hällfors-Sipilän tunnetuin työ lienee Ateneumissa oleva Johanneksen kirkon riemukas kuva. Hänen elämänsä vaikuttaa kuitenkin aika traagiselta. Puoliso Sulho Sipilä oli paitsi taitelija, myös merikapteeni ja paljon  pois matkoilla. Pari oli lapseton ja Greta kärsi yksinäisyydestä, vaikka Sulhon kotona olleesa seuraelämä lienee ollut vilkasta ja boheemiakin. Gretan sanotaan hoitaneen kodin käytännön asiat. 1940-luvun puolivälissä Greta sairastui skitsofreniaan (vai masennukseen?) ja joutui sairaalahoitoon. Hän vietti loppuelämänsä Kellokosken sairaalassa jatkaen kuitenkin maalaamista.

Hällfors-Sipilä: Uspenskin katedraali, 1920

Modernistipareja -kirjassa kerrotaan Ragni Holmberg-Cawénista ja Alvar Cawénista. Ragni ajatteli, että taiteelle pitää omistautua täysin ja kun se ei perheellistyneenä enää onnistunut, hän luopui taiteesta Alvarin vastustuksesta huolimatta ja omistautui Alvarin uran edistämiselle. Alvar Cawén kuitenkin kuoli aika nuorena (1935), ja Ragni löysi tien takaisin  taiteen pariin ja jatkoikin sitten maalaamista aina kuolemaansa saakka (1981).

Holmberg-Cawén: Esikapungin katu, 1923

Tampereen näyttelyn yksi uusi tuttavuus, Hilda Flodin, oli suomalaisen taidegrafiikan uranuurtajia ja eräs ensimmäisistä naiskuvanveistäjistä Suomessa.  Hänen tuotteliain kautensa ajoittuu vuosille 1900 – 1930. Hilda oli sivistyneen ruotsinkielisen perheen tytär, jonka uraa vanhemmat kaikin tavoin tukivat - se ehkä mahdollisti hänen uransa, sillä mitään suurta menestystä hän ei valitettavasti saavuttanut. Hilda oli lyhyen aikaa naimisissa Juho Rissasen kanssa, mutta pari päätyi eroon varsin nopeasti. Tampereen näyttelyn grafiikka toi mieleen Hugo Simbergin, joka olikin Hildan opiskelutoverieita.

Flodin: Peikko kasvot siteissä, n. 1912

Flodin: Karhujen synty, n. 1912

Ester Helenius, Sigrid Schauman ja Hilda Flodin olivat kaikki opiskelleet Helene Schjerfbeckin
johdolla Suomen Taideyhdistyksen piirustukoulussa ja olihan Tampereen näyttelyssä toki töitä esillä myös häneltä. Turussa näkemäni näyttelyn  jälkeen kiinnitin huomiota tämän kukkamaalauksen pieneen punaiseen väripilkkuun, tuohon Helenen "tavaramerkkiin". Mikähän sen merkitys on?

Schjerfbeck: Leijonankitoja, 1909

Tampereen näyttelyyn  ei ehkä enää ehdi, mutta näitä kirjoja voin kyllä lämpimästi suositella modernistinaisista kiinnostuneille:
Konttinen, Riitta: Modernistipareja (Otava, 2010)
Konttinen, Riitta: Täältä tullaan ! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala, 2017)

Sorin Sirkuksen joulushow Las Necalas

Sorin Sirkus on vuonna 1985 perustettu tamperelainen, Nekalassa majaansa pitävä nuorisosirkus. Sirkuksen vuosi huipentuu aina joulushowhun. Tänä vuonna oli sitten  30-vuotisjuhlajoulushown aika. Showesityksillä on aina jokin teema. Muistan meidän nähneen ainakin kaduilta inspiraatiota hakeneen Kujalla -shown vuonna 2012, elokuvaiheisen Gaala-shown vuonna 2010 ja Japani-aiheisen Sorigami-shown vuonna 2009. Tämän juhlavuoden shown nimi oli Las Necalas, kasinoympäristössä siis liikuttiin.

Sirkuksen tiedotteen mukaan juhlaesityksessä oli mukana ennätykselliset 29 esiintyjää, 14-20 -vuotiaita Sorin Sirkuksen edistyneimpiä oppilaita. Musiikista vastasi 5-henkinen Las Necalas -housebändi. Kasinoteema antoi mahdollisuuden loisteeseen ja säihkeeseen, niitä oli sekä herkullisessa puvustuksessa että lavastuksessa. Lavastus näyttävine, valaistuine portaineen antoi hyvät puitteet ja portaita pystyttiinkin luontevasti hyödyntämään monessa esityksessä. Valaistusratkaisut kaikenkaikkiaan olivat värikkäitä ja näyttäviä: valokeilat halkoivat tilaa ja värit vaihtuivat lennossa. Kokonaisuus oli viihdyttävä, ammattitaitoinen SHOW, ei vai irrallisia temppuja toisensa jälkeen.

On vaikea muistaa, että tässä työtä tekevät nuoret harrastelijat. Välillä vain havahtuu ihmettelemään sitä, kuinka nuorelta joku esiintyjä näyttää ja sitten tajuaa, että niinhän hän onkin. Tällä kertaa taisin olla vaikutetuin notkeuttaan esitelleestä nuoresta akrobaatista, Kalle Pikkuharjusta. En kyllä muista tällaista käärmemiestä ennen nähneeni. Uskaltaudun lainaamaan sirkuksen pressikuvista Kallen kuvan. Halusin näet keskittyä esitykseen rauhassa, siksi en kuvannut, vaikka se ilman salamaa olisikin ollut salllittua.

Pressikuva, kuvaaja: Kristian Wanvik

Joulushowt ovat perinteisesti loppuunmyytyjä, ja mekin saimme (taas) liput viimeisen näytöksen takimmaiselle riville, vaikka mielestäni olin ihan ajoissa lippuja ostelemassa. Eli tätä ihanuutta on tarjolla seuraavan kerran vasta vuoden päästä, mutta sillloinkin on syytä toimia nopeasti.

(Pyhiin)vaellus

Suvi Ahola kirjoitti tämän päivän Hesarin kolumnissaan siitä, kuinka suosittuja erilaiset vaelluskuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa ovat. Hän pohtii myös patikoinnin ja pyhiinvaellusten suosiota. Esimerkiksi Santiago de Compostelan pyhiinvaelluspassin hankkineita vaeltajia oli viime vuonna liki 238 000. Määrä on seitsemässä vuodessa kuulemma kaksinkertaistunut. Pyhiinvaelluspolkujen kulkijat ovat useimmiten katolisia tai muita kristittyjä, mutta valtaosa ei ole varsinaisella pyhiinvaelluksella. Aholan mukaan kaikki tämä kertoo siitä, kuinka modernia ihmistä ahdistaa. Juttu oli oikein puhutteleva ja antoi aiheen tähän tilitykseen.

Kuulun itsekin niihin, jotka ovat jo vuosia haaveilleet Santiago de Compostelan vaelluksesta. Haaveeksi se tosin taitaa jäädäkin. Olen oikein itsekin ihmetellyt, että miksi juuri Camino on minunkin pakkomielteeni. Kai sitä voisi vaeltaa vaikka Alpeilla? Ok, olen opiskellut espanjan kieltä ja pidän Espanjasta maana... Mutta miksi en haaveile vaelluksesta ihan vaan jossakin Pohjois-Espanjassa?

Kyllä siinä ainakin minun tapauksessani on kyse siitä, että haluaisin jotenkin olla osa sitä historiallista jatkumoa, sitä ihmisten virtaa, joka eri aikoina on vaeltanut noita reittejä. Tavoittelen varmaan samaa tunnetta, joka tuli esimerkiksi Notre Damen katedraalissa eli voimakasta elämystä siitä, että olen osa pitkää ketjua. Kirkkoon saapuminen herätti vahvan tunteen siitä, kuinka moni onkaan astunut samasta ovesta ennen minua. Valtavan ihmetyksen siitä, miltä keski-ajan ihmisestä on tuntunut, kun hän on sen aikaisesta asumuksestaan saapunut tähän valtavaan kirkkotilaan, jossa poikakuoron heleä laulu soi?

Pyhiinvaellusinnostukseni vei minut muutama viikko sitten museokeskus Vapriikkiin Tampereelle katsomaan Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyä. Näyttely on esillä 18.10.2015 asti. Näyttelyssä esitellään pyhiinvaellusreittejä Suomen ja Pohjoismaiden pyhiinvaelluskohteisiin sekä aina  Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Jerusalemiin asti. Selväksi tuli sekin, että vaelluksille lähdettiin joskus ihan puhtaasta seikkailunhalustakin. Näyttelyssä kerrotaan myös nykyajan pyhiinvaellusmatkoista. Esineistö liittyi paitsi vaelluksiin, myös vaelluskohteiden pyhimyksiin. Tämä viehättävä pyhimyspatsas kuvaa Pyhää Birgittaa:

Näyttelystä sain uusia ideoita vaellusreiteiksi. Hiljattain on avattu uudelleen Pyhän Olavin tie, St. Olavsleden, joka kulkee Ruotsin Sundsvallista Trondheimiin (entiseen Nidarosiin), se kuullostaa kiinnostavalta. Ja onhan täällä ihan kotoinenkin reitti, Hämeen härkätie, joka yhdistää Hattulan Pyhän Ristin kirkon Turun tuomiokirkkoon, ehkä olisi helpointa aloittaa vaeltamalla siitä jokin pätkä jalkapatikassa.

Tampereen näyttelyyn liittyy myös kirja: Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla : kun maailma aukeni. Sen on julkaissut Vapriikki yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa (SKS, 2014).

Hyvä kirjoitus ja runsaasti kuvia Vapriikin näyttelystä on Jalkaisin-blogissa: http://jalkaisin.blogspot.fi/2015/02/pyhiinvaellusnayttelyssa-tampereella.html