sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Kirjat ja elokuvat: 2019 4-kvartaali


Loppuvuotena ei enää ehkä paljon tule luettua eikä käytyä elokuvissa, vapaat kun tuntuvat menevän lähinnä torkkuessa - niinpä teen yhteenvedon vuoden viimeisestä kvartaalista jo nyt.

Syksyn puhutuista kirjoista esim. Louisin Ei enää Eddy ja Koskisen Tulisiipi olivat ihan mukavia lukuelämyksiä,  mutta tässä muutama henkilökohtainen suosikkini.

Paula Havaste (jonka Pronssitähti-kirja oli melestäni vähän vaisu) alkaa päästä vauhtiin tässä sarjan toisessa osassa, Vierashuoneet-kirjassa. Jotain kirstimannismaista elämästä selviämisen eetosta tässä kirjassa on. Vilja tekee kovasti töitä perustamansa majatalon eteen, neuvokkutta vaaditaan joka päivä. Sodanjälkeistä Saarenmaata kuvataan kiinnostavasti.

Ajankuva on loistavasti hallussa myös Suvi Vaarlalla, joka Westend- kirjassaan avaa 90-lamaa ja sen jälkimaininkeja silloisen lapsen, Elinan, näkökulmasta. Perheen sosiaalinen vajoaminen, Westendin kodista luopuminen, hyvän elintason vaihtuminen työttömyyteen ja velkaantumiseen lyö leimansa Elinaan loppuiäksi. Lama-ajan kokemukset tekevät hänestä varovaisen sivustakatsojan.

Kauko Röyhkän Marjatan poika -muistelmateos lämmitti mieltä ihan erityisesti. Olen asunut Oulussa 80-90 -luvuilla ja tässä kirjassa oli vangittu oululaisuus NIIN hienosti. 60-70 -lukujen Oulu heräsi eloon mielessäni tätä lukiessa.Tämä sai ainoan huippuelämystähden, tosin en tiedä miten kirjan kokee, jos ei ole Oulu-taustaa :)

Elokuvasyksyn parhaimmistoon kuului Loachin lohduton Kiitos tilauksestasi, joka tuli ihan ihon alle, koska tällaistahan se alkaa olla suomalaisessakin työelämässä: pätkätyötä ja pakkoyrittäjyyttä... Huippuelämystähdet menivät Baumbachin Marriage Story - ja Johsonin Veitset esiin -elokuville. Marriage Story -elokuvan näyttelijäntyö oli ihan upeaa ja Veitset esiin -elokuva oli kekseliäs ja hauska (olen nähynyt varmaan kaikki Agatha Christie -filmatisoinnit sataan kertaan ja tämä oli niin hauska pastissi...).

maanantai 16. joulukuuta 2019

Alexander Reichstein: Ajan myötä (Salon Veturitalli 12.1.2020 asti)

Salon Veturitallissa on 12.1.2020 asti  Alexander Reichsteinin Ajan myötä -näyttely, joka koostuu viidestä tilasta.

Ensimmäisessä huoneessa oli esillä teos nimeltä Kummat vieraat. Metallilangasta tehdyt hahmot ovat olleet ensimmäistä kertaa esillä vuonna 2016 LUX Helsingissä. Tuolloin niitä oli 12, mutta määrä on sen jälkeen kasvanut 60:een. Salon lisäksi syksyn aikana näitä figuureita on esitelty Seinäjoella ValotON-tapahtumassa. Hahmot syntyvät sitomalla teräslankaa. Kun ne sinkitetään ja maalataan erikoismaalilla,  ne hohtavat uv-valossa. Salossa näille "salaisille vieraille menneiltä ajoilta" oli varattu iso tila, johon mahtui runsas valikoima hahmoja. Toisaalta, voisin kuvitella että kaupunkiympäristöön sijoiteltuna,  LUX Helsingin tapaisessa pimeään aikaan sijoittuvassa tapahtumassa, nämä voisivat olla vieläkin vaikuttavampia - aavemaisempia... Hienoja olivat kyllä näinkin.





Toisessa huoneessa oli vuorovaikutteinen Mutatis mutandis -näyttely, joka antoi  museovieraalle mahdollisuuden luoda omia taideteoksia paikailla olevista moduleista. Paikalla oli siis "runkopalikoita", joihin sitten saattoi liittää erilaisia lisäosia. Idea selvinnee parhaiten taitelijan omalta verkkosivulta. Olimme Salossa hiljaisena sunnuntaiaamupäivänä ja saimme ihan rauhassa rakennella omia luomuksia.:



Kolmannessa huoneessa oli esillä vanhoista kirjoista tehtyä taidetta. Muistan nähneeni kun Salon museo kuulutti perään kirjalahjoituksia. Kansan käsi oli ollut karttuisa: tila täyttyi suurikokoisista labyrinteistä ym. tilataideteoksista. Vähän kauhistutti nähdä se, kuinka siistejä kirjat olivat - toki kirjalle on ihan kunniakas kohtalo päätyä osaksi taideteosta, jos ajatellaan että vaihtoehto olisi varmaan ollut paperinkeräys.



Neljännen huoneen teemana oli vuodenkierto ja erilaiset kalenterit. Täällä pääsi taas osallistumaan: askartelimme omaa syntymäkuukauttamme kuvaavan pienen jutun, jonka sitten ripustimme kuukausittain järjestettyyn "vuosipuuhun". Puusta voi päätellä että kävijöitä on ollut:



Viidennessä tilassa oli pienoisveistosinstallaatio, Arkipelago: pieniä saaria asukkeineen. Ilmeikkäät pienoishahmot oli taivuteltu metallilangasta. Niiden tutkimiseen meni tovi jos toinenkin. Löysin monta joogatyylistä hahmoa, jotka huvittivat minua.



Reichsteinin kotisivun slogan "Art for kids and parents" kuvaa Salonkin näyttelyä hyvin - ihan unelmakohde perheretkelle!

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lapsenmielisyys kunniaan...

Kun olin lapsi, joulukalenteria ei saanut joka vuosi, joskus kuitenkin. Sitäkin tarkempi olen ollut etenkin näin keski-iässä siitä, että taloudessa on joulukalenteri, mielummin useampi, että luukkujen avaamisvuoroista ei tarvitse kinata (taloudessa on muitakin joulukalenterientusiasteja...). Ja en puhu  nyt mistään kammottavista krääsäkalentereista, en edes suklaakalentereista - perinteinen paperinen sen tulee olla!

Esimerkiksi tänä vuonna kalentereja on  taloudessamme kolme, kummallakin oma ja yksi yhteinen, jonka avaamisessa vuorotellaan. Siis oikeasti, koen tämän vuodenajan niin masentavana ja synkkänä, että nämä pienimmätkin keinot on laitettava peliin, että yleensä  jaksaisi raahautua ylös pimeään aamuun. (Samaan asiaan liittyy se, että meillä on jo nyt joulukuusi - ja tietysti kranssi ovessa, amaryllikset pöydillä, piparit leivottuna jne. jne.). Nythän minä sitä piristystä kaipaan!

Palatakseni kaamosahdistuksestani joulukalentereihin, paras joulukalenteri on sellainen,  jossa "peruskuva" täydentyy luukusta avautuvalla kuvalla. Jos kuva on vain joku peruskuvaan liittymätön krumeluuri (tyyliin olkikranssi taivaalle...), ei siinä ole mtään järkeä. Kolmesta kalenteristamme kaksi on näitä täydentyviä, joissa voi arvuutellakin, mitä luukun takaa löytyy. Kuvassa vasemmalla ylhäällä on se "järjetön", noissa kahdessa muussa esim. itsenäisyyspäivänä ilmestyi Suomen lippu katolle hulmuamaan:



Tutkailin kalenteri-ilmiötä ja selvisi, että suomalaiset partiotytöt toivat kalenteriperinteen Suomeen vuonna 1947 ja sen jälkeen partiolaisten adventtikalenteri onkin ilmestynyt joka vuosi. Eli se on se vanhin ja perinteisin. Vuoteen 1973 asti adventtikalenteria julkaisi Partiotyttöjärjestö, mutta vuodesta 1974 alkaen kalenteri on ollut ihan yleisesti partiotoiminnan hyväksi myyty. Partiolaisten kalenteri oli pitkään adventtikalenteri eli päivät alkoivat 1. adventista, mutta nykyään sekin taitaa alkaa tavalliseen tapaan joulukuun ensimmäisestä.

Partiolaisten adventtikalentereista on koottu kiva galleria heidän nettisivuilleen, ehkä löydät sieltä jonkun kalenterin joka herättää muistoja lapsuudesta? Oma suosikkini (joskaan ei siis mikään lapsuusmuisto...) on tämä partiolaisten kalenteri vuodelta 2004 - siinä on maltettu tehdä hyvin rauhallinen taustakuva, joka on varmaan täydentynyt tosi kiinnostavasti luukusta avautuvilla kuvilla:


keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Lukupäiväkirjaa pitämään!

Olen muutaman vuoden ajan melko uskollisesti kirjannut tuonne blogin erillisiin " välilehtisivuihin" vähintäinkin lähes kaikki lukemani kaunokirjalliset teokset (ja elokuvateattereissa näkemäni elokuvat). Tietokirjallisuus tulee kirjattua huonommin, olen vähän sen tyyppinen lukija, että tietokirjoja en lue niin uskollisesti kannesta kanteen. Olen koettanut kirjata kaikista luettelon kirjoista/elokuvista myös ylös jonkun lauseen, joka auttaa  myöhemmin muistamaan mistä kirja/elokuva kertoi ja mitä tunteita se minussa herätti. Aika vaativa tehtävä noin lauseeseen tiivistettäväksi :)

Neljännesvuosittain olen sitten tilittänyt blogikirjoituksissa "kvartaalin" elämykset, lähinnä keskittyen niihin parhaimpiin elämyksiin. Joskus tosin voi joku vuosineljännes mennä niin,  että mikään ei ole oikein puhutellut ja silloinpa onkin vaikea tehdä kvartaalikatsausta...

Tulevana vuonna asiat ovat toisin! Blogin lisäksi haluan testata laajempaa tapaa laittaa ylös ajatuksia luetuista. Työpaikalla tuli vastaan tällainen Tuuman kustantama Mitä luen -lukupäiväkirja, jossa pääosa sisällöstä koostuu aukeamista, joissa valmiin sapluunan pohjalta raportoidaan tiettyä kirjaa koskevat omat kokemukset. Idea ei toki ole ainutkertainen, tällaisia on ennenkin ollut (ainakin Otavalla muistaakseni ihan samantyyppinen) ja voisihan sitä kirjoittaa ajatuksiaan tietyn sapluunan mukaan vaikka tyhjään vihkoon (tai vaikkapa tähän blogiin). Mutta minua houkuttaa nimenomaan tuo kirjaformaatti - näen jo nyt itseni käpertyneenä sohvannurkkaan lukupäiväkirja sylissäni.



Klikkaa, niin kuva suurenee!

Tämä  ylöskirjaamisen tarve on kyllä vähän kummallinen ilmiö...

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

22-Pistepirkot Möysän Musaklubilla lokakuussa

Heinäkuussa kuulin, että 22-Pistepirkot ovat palaamassa vuosien keikkatauolta kiertueelle. (Edellisen kerran näin  bändin siis vuonna 2015).  Heti oitis suuntasin koneelle ja ilokseni havaitsin, että juuri syntymäpäivänäni bändi heittää keikan Lahdessa. Möysän Musaklubilla, joka on aina keikkapaikkana kiinnostanut, mutta jäänyt kokematta. Liput menivät heti tilaukseen ja siippa lupasi kustantaa hotelliyön syntymäpäivälahjana.

Alunperinhän paikka oli siis Lahden Möysässä sijaitseva Möysän Esso, nykyään siis Möysän Musaklubi keskustassa Hämeenkatu 16:ssa. Alkuperäinen paikka jäi siis näkemättä, mutta ei se mitään... Kuulin paikallisilta ennen keikan alkua, että Hämeentie 16:n rakennus on joskus aikojen alussa ollut elokuvateatteri. Siksipä keikkapaikka olikin saatu jaettua kolmeen pikkuhiljaa nousevaan lattiatasoon. Tämä edisti näkyvyyttä kovasti. Itse en tykkää olla kovin lähellä lavaa, mutta tässä keikkapaikassa myös sieltä aika kaukaa takaa oli oikein hyvä näkyvyys, kun asetteli itsensä sen korkeimman lattiatason etureunaan...

Sen verran on syksyn aikana tullut keikoilla käytyä, että osasin arvostaa keikan alkamisaikaakin. Pirkot aloittivat kello 22 (lämppäri siis jo kello 21)  ja hotellin vuoteeseen pääsi siis heti puolen yön jälkeen. Soitosta pystyi tuohon kellonaikaan vielä nauttimaan varsin virkeänä.

Ja nautittava keikkahan se olikin. PK Keräsen ääni varmaan jakaa ihmiset, siitä joko pitää tai sitten ei, mutta minä pidän kuin hullu puurosta. Bändin lavashow on aina jotenkin sympaattisella tavalla suunnittelematon ja välispiikit tosi hämäriä. Bändin soudimaailmakin on mielestäni jotenkin aivan tenhoava. Jotain teknistä häikkää äänentoiston kanssa ilmeisesti oli, mutta ei se menoa haitannut...

...kaukaa takaakin näki hyvin!

Bändin keikkakiertue loppuu ymmärtääkseni nyt marraskuussa, mutta PK Keräseltä on tulossa soololevy ensi vuonna. Tämän levyn musiikkia kuullaan kai jossakin  uudessa yhteispohjoismaisessa tv-sarjassa enemmänkin. Tätä Let go -kappaletta on kovasti soiteltu radiossakin, mutta linkitänpä sen nyt tähänkin esimerkkinä mielestäni täydellisestä popkappaleesta (ei kai tätä rockiksi voi sanoa, ei kai?).

perjantai 18. lokakuuta 2019

Kirjat ja elokuvat: 2019 3-kvartaali



Kesällä tuli luettua aika vähän. Vaikka huippuelämyskirjoja tässä heinä-syyskuu -kvartaalissa ei ollut, ihan hyvää proosaa kuitenkin! Lukemastani Khemirin toisestakin  kirjasta (Kaikki se mitä en muista) pidin, hän on hyvin omaääninen kirjailja. Johanna Venhon Sylvi Kekkosen elämää kuvaava Ensimmäinen nainen oli hyvin tyylikäs kirja. Nuoruutta kuvaavia esikoiskirjoja tuli luettua - niistä Jani Niemisen Komero ja Anssi Hemmilän Ilosaari eivät juuri muistijälkiä jättäneet.

Sen sijaan nuoruuskuvauksista Antti Röngän Jalat ilmassa jäi vaivaamaan mielen pohjalle, kirjahan kertoo koulukiusaamiskokemuksista. On surullista, miten maailmassa vähänkin erilainen joutuu silmätikuksi, niin kuin kirjan Aaro. Kokemukset heijastuvat aikuisikään asti yliherkkyytenä ja armottomana itsetarkkailuna, kiusattu menettää kosketuksen aitoon itseensä. Kirja on haastatteluista päätelleen tosipohjainen, mikä tekee siitä vieläkin rankemman lukukokemuksen.

Heidi Köngäksen Mirjami jatkoi Sandran perheen tarinaa. Ollakseen Köngäksen tekstiä, nämä kirjat ovat aika arkirealistisia, "normihistoriaromaaneja". Mirjami-kirjassa avataan kotirintaman kokemuksia erilaisten, eri-ikäisten, eri elämäntilanteissa olevien ihmisten näkökulmasta. Kuvaus on arkista, ei kerrota mitään sankaritarinoita. Ihmiset pelkäävät, eivät aina jaksa olla urheita jne.

Huippuelämystähtiä pihtaan myös elokuvissa, vaikka lempinäyttelijäni Emma Thompson loistikin roolissaan Late night -elokuvan talk show -juontajana ja Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood  -elokuva oli lajissaan lähes täydellinen, svengasi kuin hirvi! Myös Downton Abbey -elokuvan katselin mielelläni, vaikka eihän siinä ollut juonenhäivää. Ihan hyvä elokuvasyksy kokonaisuudessaan.

torstai 10. lokakuuta 2019

Turun kirjamessuilla lauantaina 5.10.

Kävin pitkästä aikaa kirjamessuilla ja vielä pidempään on siitä, kun olen käynyt Turun kirjanmessuilla. Yleensä olen ollut Helsingin messuilla ja arkipäivänä, nyt päivä oli lauantai. Tungos oli lähes sietämätön, yhtään en pysty sellaiseen normimessumeininkiin, että kuljeskellaan tiskeillä, verkostoidutaan ja minglaillaan. Mutta ei se mitään, kirjamessut toimivat introvertimmällekin ihmiselle, kun keskittyy haastatteluihin ja keskusteluihin. On aina mukavaa kuulla kun kirjailija kertoo kirjastaan.

Aloitin käväisemällä Keltaisen kirjaston 65-vuotistilaisuudessa. Eläkeläinen on vetreässä kunnossa. Vähän käytiin läpi sarjan historiaa ja siinä tuli todettua, että sarja on pitkäikäisyydessään ainutlaatuinen, esim. ruotsalainen esikuva hyytyi jo kymmeniä vuosia sitten... Sarjan 500. teos, Louisin Ei enää Eddy, tuntuu olevan taas uusi nappivalinta sarjaan, niin paljon se on herättänyt keskustelua. Keltainen kirjasto -sarjassa on  julkaistu kirjallisuutta yli nejästäkymmenestä maasta, kymmenien nobelistien tuotantoa jne. Minun silmissäni Keltainen kirjasto onnistuu edustamaan aina taattua laatua ja kiinnostavuutta.

Seuraavaksi rysähdinkin Kuisti-lavan eteen pitkäksi aikaa. Ensin keskusteltiin Pentti Lassilan kirjasta Kovassa valossa, joka kertoo tarinan kahdesta naisesta 1900-luvun alkupuolen luokkayhteiskunnan kuvioissa. Kirja kuullosti juuri sellaiselta, joka voisi kiinnostaa kirjaston perusasiakasta, eläkeikäistä paljon lukevaa naista - ja tämä on siis postiivinen arvio! Sen jälkeen lavan valloitti Emma Puikkonen, aiheena oli hänen kirjansa Lupaus. Kirja kertoo tarinan äidistä, joka lasten saamisen myötä ahdistuu ilmastonmuutoksesta. Aiheesta on tullut kuulemma paljon ajankohtaisempi kuin Puikkonen kolme vuotta sitten kirjaa aloittaessaan saattoi kuvitella... Ja ihan samalta tuolilta istuen seurasin vielä kolmannen kirjailijahaastattelun, jonka aikana tungos olikin jo paljon kovempi: Pajtim Statovcia haastateltiin hänen kirjastaan Bolla. Kirja kertoo mahdottomasta rakkaudesta ääriolosuhteissa, ja arvosteluista päätelleen on aika varma Finlandia-ehdokas tänä vuonna. Kaikki kirjailijat ovat nykyään niin sliipattuja mediapersoonia, että Statovci vaikutti hurmaavan erilaiselta vastatessaan vähän rönsyilevästi ja päätyessä välillä kysymään "Anteeksi, mikä se kysymys olikaan?".



Hyvissä ajoin hiippailin paikalle A-hallin suurimmalle Agricola-lavalle ennen Jonas Hassen Khemirin esiintymistä. Hänen kirjansa Isän säännöt oli kesäni yllättävimpiä lukuelämyksiä. Khemiri oli NIIN ruotsalaisen charmikas kuin odottaa vain voi. Helsingin Svenska teaternissa esitetään Khemirin näytelmää Vi som är hundra, ja kirjailija oli ymmärtääkseni ennen kirjamessuja osallistunut ensi-iltaan. Ihan pisti miettimään teatterimatkaa Helsinkiin. Muuten Khemirin haastattelusta jäi mieleen kirjailijan kommentti siitä, miten kirjoittaminen on ihaninta juuri silloin, kun roolihahmot alkavat elää omaa elämäänsä ja alkuperäisistä juonikaavailuista on luovuttava, koska joku roolihenkilö tahtoo toisin.



Seuraavaksi siirryin Fiore-lavalle kuulemaan Anni Kytömäen ja Pauliina Rauhalan kommentteja siitä, millaista on, kun omasta kirjasta sovitetaan näytelmä. Myös haastattelijalla, Mike Pohjolalla, oli aiheeseen sanansa sanottavana. Lopputulema oli se, että prosessi oli mielenkiintoinen monin tavoin, mutta käsiohjelmaan ehdottomasti haluttiin huomautus siitä, että näytelmä on itsenäinen teos...



Tässä vaiheessa olinkin jo koko lailla ryydyksissä ja päätin suunnata syömään tukevan lounaan messuravintolaan. Lounas olikin yllättävän hyvä (mainio salaattipöytä!). Ainoa ongelma oli, että Loiri ja Tervo tunkivat ravintolaan asti valkokankaiden kautta häiritsemään ruokarauhaani. Tämä parivaljakko auditoriossa näytti aiheuttavan päivän suurimman tungoksen.

Pölyn hälvettyä auditorion tienolta, uskaltauduin paikalle seuraamaan keskustelua kustantajan ja kirjailijan suhteesta. Keskustelua veti WSOY:n Anna Carslon, ja mukana olivat kirjailijat Pajtim Statovci, Matti Rönkä ja Tuomas Kyrö. Koska kirjailijat olivat hyvin erityyppisiä, he edustivat myös hyvin erilaisia näkemyksiä. Kyrön ja Röngän kommentit olivat tyyliin "Minä kirjoitan, kustantaja myy ja toivottavasti paljon" -tyyliä ja vaihtuviin kustannustoimittajiin heillä ei tuntunut olevan tiiviimpää suhdetta. Statovci tuntui tässä mielessä olevan enemmän kustannustoimittajan ja kustantajan kanssa yhteistyötä tekevää tyyppiä. Mutta joka tapauksessa kaukana ovat ne ajat, kun kustantaja on hoivannut ja paaponut kirjailijoitaan, hankkinut asuntoja, maksanut velkoja jne. Ne ajat ovat ohi, kustantaminen  "is business as usual".



Vielä viimeinen kiekka tungoksessa ja pakorefleksi, bussiin ja kotiin. Näin sujui introvertin päivä aika mukavasti messutungosta vältellen, tai ainakin niin, että pystyi istumaan jossakin rauhallisessa paikassa tungoksen keskellä ja keskittymään kuulemaansa.

maanantai 23. syyskuuta 2019

Harrastelija tutkii sukuaan

Alkuvuodesta innostuin kokeilemaan, mitä tietoja menneistä sukupolvista löytyisi ihan vaan Internetin kautta. Tavoitteena oli selvitellä suora sukulinja omista vanhemmista vähintään heidän isovanhempiinsa, ehkä kauemmaksikin taaksepäin, jos se helposti tuntuu onnistuvan. Osasta sukua on jo tehty perusteellistakin sukututkimusta (isän isänpuolen suvusta ja äidin äidinpuolen suvusta), mutta esim. isän äidinpuolen suvusta ainakaan minun perheellääni ei ollut kun hatara käsitys. Isän äidin nimi ja syntymäaika oli tiedossa, mutta siinäpä se melkein onkin, mitä siitä sukuhaarasta tiedetään. Miksi, oi miksi, sitä ei kysele vanhemmiltaan asioita heidän eläessään, vaan alkaa pohtia niitä näin myöhemmällä iällä?

Siispä Internetin kimppuun. Aloitetaan HisKi-hakuohjelmasta (https://hiski.genealogia.fi/hiski). HisKi on kirkonkirjoihin kuuluvien kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloiden hakemistotietokanta, jota ylläpitää Suomen sukututkimusseura. Monta juttua saattaa löytyä täältäkin, mutta isän äidinpuolen suvun suhteen tästä ei  juurikaan ollut apua.

Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilta löytyy paljon digitoituja kirkonkirjoja (http://sukuhistoria.fi/sshy/index.htm), jäsenmaksun maksaneille tietoa löytyy vähän kattavamminkin kuin kaikille avoimista lähteistä. Maksoin pienehkön jäsenmaksun mielelläni, kun pääsin sitten käsiksi juuri tuon isänäidin taustaan. Vastaavaa sisältöä löytyy myös Kari Kujansuun (kuka lieneekään?) ylläpitämän Digihakemiston (http://digihakemisto.appspot.com/) kautta. Sielläkin on hakemistoja ja linkkejä erilaisiin arkistojen julkisiin materiaaleihin.

Jos tietää tai saa selville talon nimen ja numeron, mielenkiintoista on tutkia myös Kansallisarkiston sivuilta Kuopion läänin henkikirjoja (http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?sartun=227123.KA). Sieltä löytyy kunnittain, talon numeron perusteella järjestetysti, luettelo tietyssä talossa asuvasta väestä, tosin alaikäisiä ei ole eritelty.

Isän äidinpuoleisen suvun salat alkoivat paljastua kun Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen sivujen kautta pääsin katsomaan Iisalmen maaseurakunnan syntyneiden 1889-1892 kirjaa. Siellä lapset on kirjattu syntymäpäivän mukaisessa järjestyksessä, kirjasta löytyy myös vanhempien nimet (äidit aina tyttönimellään), äidin ikä ja talon numero. Niistä taas pääse parhaassa tapauksessa eteen päin rippikirjaan, joka on järjestetty kunnittain ja taloittain. Sieltä selviävät vanhempien syntymäajat, ja taas mennään katsomaan syntyneiden kirjasta heidän vanhempiensa nimiä ja taloa. Teoriassa helppoa, jos kyse on  tosiaan talollisista eikä epämääräisemmin liikkuvista rengeistä, piioista, loisista jne. - jotka saattavat löytyä talon sijaan sukunimen perusteella.

Iisalmen maaseurakunnan syntyneet 1889-1892, mummoni tiedot (s. 24.11.1891, kastettu ilmeisesti 30.11.) - Huom! Kastajana ilmeisesti Juhani Ahon isä, Ukko-Brofeldt...:


Iisalmen maaseurakunnan lastenkirja 1891-1900, sivu 1653, johon on viitattu syntyneiden kirjassa:



Iisalmen maaseurakunnan rippikirja 1891-1900 (aakkosissa) - tästä näkyy mummon vanhempien syntymäaika ja kierroksen voisi alkaa alusta...:


Kivaa on ollut ja paljon on selvinnyt, mutta myös se, että jos tätä haluaisi tehdä vakavammalla otteella, olisi syytä käydä joku kurssi. Minulle on lähes hepreaa, miten kirjojen välillä viitataan toisiin - sen ymmärtäminen selventäisi prosessia huomattavasti.


maanantai 9. syyskuuta 2019

#nukuyöulkona

Suomen Latu haastoi neljännen kerran koko Suomen nukkumaan yönsä ulkona 31.8.2019. Suomen latu ohjeisti sivullaan: "Majoitteena voi olla teltta, tarppi, laavu tai vaikka kuusen alus. Tärkeintä on nauttia luonnosta ja jokamiehenoikeuksien suomasta mahdollisuudesta yöpyä ulkona. Yönsä voi viettää metsähotellissa, kansallispuistossa, retkeilyalueilla tai vaikka takapihalla.". (Mikä on tarppi?)

Taloustutkimuksella teetetyn kyselytutkimuksen mukaan noin 86 200 suomalaista otti osaa lauantaina Nuku yö ulkona -haasteeseen. Osallistujia oli eniten 25–34-vuotiaiden ikäluokassa, mutta maantieteellinen kattavuus oli hyvä.

Minäkin osallistuin. Olin jo kerran aiemmin lähes osallistunut haasteeseen eli varta vasten mennyt aitan vintille nukkumaan #nukuyöulkona -yönä. Mielestäni ainakin  ko. aitan vintillä nukkuminen on melko lähellä ulkona nukkumista, kaikki luonnon äänet kuuluvat kyllä sisälle koko lailla esteettä. Olen myös muina (kesäisempinä) öinä nukkunut ulkoterasseilla - sekä mökkiterassilla että kaupunkialueella olevan omakotitalomme terassilla. Viimeksi mainitusta on sanottava, että kaupunkialueella liikenteen äänet kuuluvat yllättävän hyvin, ja jotenkin muutenkin olin aika lailla varppeillaan, joten uni jäi vähän kevyeksi. Mutta mökkiterassi metsän helmassa on loistopaikka nukkua.

Onneksi vietimme Suomen luonnon päivää ja #nukuyöulkona -yötä tänä vuonna nimenomaan mökkimaisemissa ja niinpä tietenkin nostimme illan tullen patjan, tyynyt ja untuvapeitot (!) terassille. Loistava aika vuodesta, hyttysistä ei ollut tietoakaan ja yö oli jo kunnolla pimeä. Vaikka mökkijärven ympärillä oli paikalla muitakin mökkiläisiä, yö oli myös uskomattoman hiljainen. Elokuun lopussa ei edes mitään yölintuja ollut äänessä. Uni tuli heti ja oli sikeää. Yöllä lämpö kävi kai lähellä 10 astetta, mutta untuvapeiton alla oli lämmintä... Aamulla sentään muutama lintukin kuultiin: vastarannalla joku yksinäinen teeri kukerteli (7 viikkoa lumeen, sanoi velipoika heti!), korppi lennähti raakkuen yli ja kuikat availivat ääntään järvellä. Lähes erämaameininki siis. Oli ihana heräillä rauhassa luonnonääniä kuunnellen.


Ja nyt jo tiedoksenne: ensi vuonna Nuku yö ulkona -haastetta vietetään Suomen luonnon päivänä 29.8.2020. Kannattaa kokeilla!

maanantai 19. elokuuta 2019

Lepaan puutarhamessut, Hauhon Vanha raitti ja Aulangon näkymät

Yhtenäkin päivänä ehtii paljon, kun kiirettä pitää...

Lepaan 3-päiväiset puutarhamessut ovat aina elokuussa. Monelle näyttely on muodostunut jo perinteeksi, tapahtuma on näet järjestetty jo vuodesta 1964. Messut ovat ammattimessut, mutta kyllä siellä tällaiselle kaikesta kiinnostuneelle kotipuutarhurillekin on mielenkiintoista katseltavaa. Messut järjestetään Hämeen ammattikorkeakoulun Lepaan yksikön upeissa kartanomaisemissa ja  miljöö on siis tosi viehättävä. Ymmärrän hyvin, että Lepaalla opiskelleet varmaan mielellään palaavat tunnelmoimaan tähän ympäristöön.







Kotimatkalle koukkasimme Hauhon kautta. Hauhon Vanhan Raitin asuinalue on ainutlaatuinen kulttuurimaisema ja idyllinen puutaloalue, jossa on säilynyt runsaasti alkuperäistä rakennuskantaa. Se on parhaiten säilyneitä kirkonkyläkokonaisuuksia koko Suomessa. 2011 Vanhan raitin alue valittiin vuoden hämäläiseksi kyläksi. 




Kesällä 2008 valmistuneesta Vuorenharjun näkötornista avautuvat mahtavat maisemat Hauhonselälle. Tornin paikalla on aikaisemmin ollut tuulimylly, joka purettiin 1920-luvulla.



Alueella sijaitseva, paanukattoinen harmaakivikirkko on luultavasti rakennettu 1500-luvulla.



Last, but not least: Aulanko. Sinne poikkeamme useinkin ohikulkumatkalla, kuten jo  niin monet matkailijat yli sadan vuoden ajan. Kävimme juomassa iltapäiväkahvit kotimatkalla Tornikahvilassa ja sitten kiivettiin ihailemaan näkymiä Aulangon  näkötornista. Tällä kertaa taivaanrantaa peitti jossain suunnalla sateinen sumu, ja tulipa joku pisara alas Aulangollakin. Näitä näkymiä kun katsoo, ei uskoisi olevansa keskellä ruuhka-Suomea:




Päivä oli lähimatkailua parhaimmillaan! Koska postaus on niin kuvapainotteinen, muistuttelen, että kuvat avautuvat suuremmiksi, kun niitä klikkaa....

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Kirjat ja elokuvat: 2019 2-kvartaali


Kirjastomme vuodenkiertoon kuuluu uutuuskirjaesittely Lukuviikolla, jota vietetään aina huhtikuun loppupuolella. Siihen valmistaudutaan ahmimalla epätoivoisesti uutuuskirjoja. On vaikea suositella kirjaa, josta ei oikeasti pidä, ja tosiasia on, että "suosittelukelpoista" kirjaa kohti joutuu lukemaan useamman "ihan kivan" tai ehkä jopa tylsän kirjan. Toisaalta, joskus stressiä tulee siitäkin, voisko omasta mielestä hyvä, ehkä vähän erikoinen kirja olla muistakin hyvä - lukuvinkkejä pitäisi pystyä antamaan moneen makuun... Monenlaista tuli siis luettua tässä kvartaalissa.

Kevään kirjailijoista Soili Pohjalainen on mukava tuttavuus. Hänen kirjansa voi antaa mielestäni hyvin monenlaisten lukijoiden käteen, kerronta on sujuvaa ja hauskaa, ei liian vaikeaa. Kirjojen nimetkin ovat ytimekkäitä, Käyttövehkeitä seurasi tämän kevään uutuus, Valuvika  (Atena, 2019). Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet -kirjaa  (Otava, 2019) on myös helppo suositella monille, esim. niille jotka pitävät Enni Mustosesta tai Eira Pättikankaasta.

Tähän kvartaaliin osui pari trendikästä romaania, joista olen lukenut lähinnä ylistäviä arvosteluja ja kommentteja: Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken (Otava, 2019) ja  Celeste Ng;n Tulenarkoja asioita (Gummerus, 2019). Ymmärrän, miksi niitä ylistetään, mutta etenkin Rooneyn kirjassa minua vaivasi jotenkin päälleliimattu, dialogeissa esiintuotu "sivistyneisyys" ja Ng taas oli, no ... niin amerikkalainen. Toki lukemisen arvoisia molemmat.

Minun huippuelämyksnei olivat Eugenidesin Oikukkaat puutarhat (Otava, 2019), Ishiguron Menneen maailman maalari (Tammi, 1988) ja Khemirin Isän säännöt (Johnnny Kniga, 2019). Kolme hyvin erilaista kirjaa. Eugenidesin novellit hurmasivat arvaamattomuudellaan - tarinoista ei totisesti tiennyt mihin ne kääntyvät, päähenkilöt eivät olleet  mitään hyviksiä jne. Ishiguron kirjoissa kieli on jotenkin sellaista, että sen lukeminen on kuin vaivatonta hengittämistä, sanat totisesti tietävät paikkansa. Sota-ajan elämänratkaisujen jälkikäteinen moraalipohdinta on aiheena kiinnostava. Khemiri kirjoittaa aivan toisenlaista, mutta myös kiinnostavaa kieltä: lyhyitä lauseita, jotka tuovat tunnelmat käsinkosketeltavaksi. Hieno tarina miehestä, joka pyrkii täyttämään roolinsa isänä, poikana, aviomiehenä, veljenä jne.

Elokuvista en sano  mitään, huhtikuussa en edes käynyt elokuvissa - koska lienee noin pitkää taukoa ollutkaan talvikauden aikana?

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Verlan puuhiomo ja pahvitehdas

Matkailuhaaveiden toteutumiseen menee usein aikaa. Unelmoin vuosia vierailusta Hankoon ennen kuin pääsin sinne muutamia vuosia sitten. Hankoakin pitkäaikaisempi unelmani on ollut vierailu Verlan tehdasmuseolla, Unescon maailmanperintökohteessa, joka sijaitsee siis Kouvolan Verlan kylässä. Tämän unelman toteutuminen kesti ällistyttävän kauan, kun ottaa huomioon, että kesämökiltämme on matkaa sinne vain noin 60 kilometriä.

Juhannuksen alla olimme mökillä muutaman ihanan, helteisen kesäpäivän verran. Juhannuksen aatonaattona suunnistimme sitten Verlaan. Jo aiemmin on tullut todettua, että jos haluaa tutustua johonkin museoon rauhassa, juhannuksen aatonaatto on nappipäivä. Turisteja on liikkeellä todella vähän... Niinpä ostettuamme liput päivän ensimmäiselle opastetulle kierrokselle klo 11, totesimme että saimme aivan privaattiopastuksen tehdaskierroksella. Koko miljöö on toki hieno, mutta varsinaiseen museoon, eli vanhoihin teollisuustiloihin,  voi siis tutustua ainoastaan oppaan johdolla. Ajalleen tyypilliset, lähes kirkkkomaisen koristeelliset teollisuusrakennukset on suunnitellut arkkitehti Eduard Dippell. Museon omistaa ja sen ylläpidosta vastaa UPM, yritykselle pisteet tästä kulttuuriteosta!

Lippumyymälä
Tehtaan osia erotti monikerroksinen puukäytävä
Viehättävä pihapiiri
Patruunan pytingin ympärillä oli hieno puutarha
Rakennuksissa oli paljon kauniita yksityiskohtia

Verlan 1872 perustetusta puuhiomosta ja pahvitehtaasta muodostettiin 1972 Suomen ensimmäinen tehdasmuseo. Tehdas ajettiin nykytahtiin verrattuna hitaasti alas eli lopetettiin eläköitymisten myötä vuonna 1964, eikä tuotantotavoissa oltu tehty vuosikymmeniin mitään suuria muutoksia - sikäli siitä oli helppo tehdä museo.  Tehtaan viimeisinä käyntipäivänä sen toiminnasta valmistettiin dokumenttielokuva, joka katsottiin opastuskierroksen aluksi ja on tosiaan vaikea uskoa että vielä 1964 pahvia valmistettiin niin käsityöllisin menetelmin ja konein.

Tehdaskierros oli tosi valaiseva, kuljimme koko reitin puupölleistä pahvikollien pakkamoon. Puu tuotiin tehtaalle vesistön rannasta alkuun ihan käsipelissä, vasta 20-luvulla apuun otettiin hevonen (!).
Puu on saapunut tehtaalle yläkerran hiomoon
Hiokemassaa valmistettiin hiomakoneissa mekaanisesti, hiertämällä puuta hiomakiveä vasten. Hiomakoneet sijaitsivat tehtaan yläkerrassa. Alakerran kokoojakoneilla massasta valmistettiin 70 x 100 cm arkkeja.
Arkin valmistusta
Arkeista puristettiin pois suurimmat vedet ja sitten ne siirrettiin kuivaamoon - jossa poltettiin enemmän puuta kuin tehtaan varsinainen tuotanto kulutti sitä.
Arkit ripustettin kuivumaan "orsille"
Lopuksi jokainen arkki punnittiin eriksen ja lajiteltiin ennen pinnan tiivistävää kiillotusta ja pakkaamista.
Työpisteiden välillä kuormat kulkivat rataa pitkin
Vaa'alla punnittiin tosiaan joka arkki (!)
Verlan pahvista valmistettiin monenlaista, mutta tunnetuin tuotteista lienee ollut Työmies-tupakan askit.

Tehdaskierroksen jälkeen maistui maittava, kermainen lohikeitto ravintola Verlassa.  Hellepäivänä ulkona puiden katveessa nautittu lounas tuntui tosi mukavalta. Vielä ennen lähtöämme tutustuimme Patruunan puutarhaan ja alueen myymälöihin - tuliaisiksi mukaan löytyi monenlaista leipää.
Taas on yksi matkailuhaave toteutettu!