Kuopio, mon amour

Talvilomalla poikettiin Kuopiossa, tuossa ihanassa "oekeetten immeisten" kaupungissa vuorokauden verran. Ja paljonhan sitä ehtii kun kiirettä pitää...

Ihan ensimmäiseksi poikettiin VB-valokuvakeskukseen, jossa olen nähnyt lukemattomat hyvät valokuvanäyttelyt. Nyt mentiin ihan summassa, ja hyvä tuuri kävikin: VB-valokuvakeskuksessa oli viimeistä viikonloppua auki mielenkiintoinen vanhojen valokuvien näyttely.  Näyttelyssä oli tosi kivoja kuvia: muotokuvia, kuvia vanhasta Kuopiosta jne. Ihanaa, että ehdimme. Victor Barsokevitschin (1863-1933) nimi kyllä tunnetaan hyvin, mutta tämä näyttely valotti sitä, että Barsokevitschin nimen takaa löytyi itse asiassa työryhmä, kollektiivi, jonka nimettömiksi jääneistä jäsenistä iso osa oli naisia. Näyttelyn nimi olikin “Adélesta Gretaan - Valokuvaajia Victorin varjossa”. Tässä yksi noista keskeisistä naiskuvaajista, Hilma Koivisto. Eikö hän olekin hurmaava ilmestys? 

Hilma Koivisto (os. Miettinen), 1908

Kuopiossa juhlitaan olan takaa 150 vuotta sitten syntynyttä maalari Juho Rissasta. Juho Rissasen juhlavuosi huipentuu syntymäpäiväviikkoon 2.–10.3.2024, kaupungissa olisi tarjolla monenlaista kiinnostavaa juhlaohjelmaa. Mutta me juhlimme jo etukäteen ja menimme siis Kuopion kaupunginteatteriin katsomaan Antti Heikkisen käsikirjoittamaa ja Taava Hakalan ohjaamaa "Maalari - Juho Rissanen" -näytelmää. Rissasen roolissa nähdään Ilkka Pentti. Ei ollut kummia odotuksia, joten yllätyin ihan positiivisesti. Tarina kulki hyvin, näyttelijät osasivat hommansa ja savon  murre hiveli korvia. Teatteri on tilanakin hieno, remontoitu vimpan päälle ja 60-luvun arkkitehtuuri hivelee silmiä.

Tämän portaikon muistan jo lapsuudesta.

Seuraavana päivänä suunnattiin Kuopion taidemuseolle, jossa taas on juhlavuoden näyttely "Juho Rissanen – Kuvauksen vilkkaus" (29.9.2023–7.4.2024). Näyttely avasi kirjein ja valokuvin mukavasti Rissasen elämää (kuten toki edellisen päivän näytelmäkin). Itse maalauksia oli esillä ehkä vähän vähemmän kuin odotin, ja niistäkin pidän kyllä eniten nuoruuden töistä, joissa Rissasen kuuluisa viiva vielä näkyy. Tämän "Savon Mona Lisana" tunnetun maalauksen eteenhän sitä oli pysähdyttävä toviksikin.

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo (1897)

Museon alakerrassa oli "Überhund – taiteen kiehtovat koirat" -näyttely (16.2.-19.5.2024), joka kiertää hieman vaihtuvin kokoonpanoin eri museoissa. Näyttelyn on alunperin kuratoinut museonjohtaja Susanna Luojus Salon taidemuseoon, siellä se jäi näkemättä. Näyttely oli tosi runsas ja monipuolinen, esillä oli taidetta ikivanhoista veistoksista ihan uusimpaan nykytaiteeseen. Yllättävän hauska näyttely, ja siellä kuluikin enemmän aikaa kuin  Rissasen näyttelyssä. Kuvittelisin, että tämä näyttely olisi esim. koululaisryhmille ja tarharyhmille ihan mahtava tapa tutustua taiteeseen.

Alvar Cawén: Metsästäjän kotiinpaluu (1925)

Sitten oli tarkoitus nopeasti poiketa kahvilla Kahvila Kantissa, Kuopion museon ja päkirjaston uudessa kompleksissa, mutta sinnekin juututtiin toviksi näyttelyyn. Kuopion museon uudessa näyttelytilassa oli näet viimeistä päivää esillä Wildlife Photographer of the Year -kilpailun palkitut kuvat, pitihän nekin katsoa.

Kahvila Kantissa saatiin hyvät kahvit, eikä Kuopiossa toki koskaan tarvitse nälkää nähdä. Teatterimatkalla poikettiin Hanna Partasen kalakukkoleipomoon syömään lihapiirakat, näitä on pakko aina saada Kuopion reissuilla. Koska yövyttiin hotellissa, kalakukko jäi ostamatta tällä kertaa. Illalla oli tarkoitus suunnistaa muikkuaterialle Sampoon, mutta se olikin remontissa. Ehkä hyvä niin, tulee välillä kokeiltua muitakin ruokapaikkoja. Nyt nälältä pelasti mainio uusi tuttavuus, ravintola Kreeta. Täällä käydään varmaan toistekin.

Partasen leipomon uunit lämpiävät puilla

Karitsaa ja retsinaa Kreeta-ravintolassa

Poistuimme Kuopiosta kaikkemme antaneina, ruumis ja sielu ravittuina.

Upside Down : Saastamoisen säätiön kokoelman nykytaidetta 2010-luvulta Kuopion taidemuseolla 3.2. asti.

Käväistiin Kuopiossa ihanien hääjuhlien vieraina, ja pitihän ne lähtöaamun pari joutilasta tuntia jotenkin hyödyntää kulttuurin merkeissä. Käyntikohde valikoitu lähinnä sen perusteella, että mihin pääsee museokortilla ja missä ovet aukeavat sunnuntaiaamuna jo kello 10. (Sorry, VB-keskus, tässä kohti putositte pois, vaikka olette lempikohteitani Suomessa). Siispä suunta Kuopion taidemuseolle. Koska aikaa oli niin vähän, emme yrittäneetkään tutustua perusnäyttelyyn, vaan keskityimme esillä olleeseen Saastamoisen säätiön nykytaiteen näyttelyyn.

Saastamoisen säätiö on kuopiolaisille varmaan vähän arka kohta - koska kaupungilla ei aikanaan ollut osoittaa säätiön kokoelmalle riittäviä tiloja, kokoelma päätyi Espoon EMMAlle. Tämä näyttely on ensimmäinen kerta, kun säätiön kokoelmaa on tuon muuton jälkeen Kuopiossa esitelty. Toivottavasti yhteistyö EMMAn ja Kuopion välillä jatkuu, mukavaahan olisi, että kokoelmaa esiteltäisisin myös "juurillaan".

On hienoa, että Suomessa on näitä säätiöitä, jotka voivat käyttää rahaa taiteen tukemiseen, julkinen raha kun tahtoo olla tiukassa. Amos Rexiä voi pitää hienona näyttönä säätiöiden saavutuksista. Saastamoisen säätiön www-sivulla kerrotaan: "Saastamoisen säätiön taidekokoelma elää ja kehittyy jatkuvasti. Teoksia hankitaan Suomesta ja ulkomailta esimerkiksi museonäyttelyistä ja gallerioista, taidetapahtumista ja messuilta. Kokoelmaan vuosittain liitettävien teosten määrää ei ole sovittu etukäteen; viime vuosina se on ollut noin 30—50 teosta vuodessa."

Kuopion näyttelyn oli kuratoinut Saastamoisen säätiön taidevaliokunnan pj. Päivi Karttunen yhdessä kuvataiteilija Anna Tuorin kanssa. Mitään tiettyä teemaa näyttelyllä ei ollut, mutta kyllä iso osa teoksista jotenkin liittyi ihmisen ja luonnon suhteeseen, kestävään kehitykseen jne. Hyviä hankintoja, herätteleviä töitä.

Ensin pari luontoaiheista työtä. Eggert Péturssonin työn nimeä ei tullut otettu ylös, mutta se oli oikea väri-ilotulitus. Valtavan iso ja jotenkin paikoittain niin paksulla maalilla maalattu, että siitä tuli hyvin elävä vaikutelma, kuin aidon kukkarinteen ääreellä:

Tämä taas on yksityiskohta Erik Creutzigerin maalauksesta Flamingo (2016), jossa lintuaihetta toistetaan laajalla pinnalla hauskan kuviomaisesti:

Terävämpiäkin hätähuutoja luonnon ja kestävän kehityksen puolesta nähtiin. Jani Leinosen työn One day (present) (2016) olen jossakin Mäntän näyttelyssä ehkä nähnytkin, mutta aina Leinonen vaan onnistuu täräyttämään:

Vahva viesti oli myös tässä Roland Perssonin installaatiossa Panama papers, 2016 - eläimet peittyivät siinä mm. kuplamuoviin:

Sitten jotain aivan muuta, vaikka luonnon ja ihmisen yhteydestähän tämä graniitista "löytynyt" lapsikin kertoo. Eli Anne Koskisen veistos Alice (löytölapsi) 2014:

Sanoisin sunnuntaiaamun tuntia hyvin käytetyksi.