Talot huokuvat historiaa

Aikoinaan katsoin televisiosta Strömsötä aivan ihastuneena siitä kaikesta hyggestä ja mysistä mitä ohjelma huokui - kevyttä ruotsinkielistä eleganssia, johon suomenkieliset ohjelmantekijät eivät koskaan pystyisi. No, Strömsö on jäänyt, nykyään Strömsö ei ole ihan entisensä (... no  niin, ehkä osansa viehätyksessä oli Matiaksen ja Mikaelin charmillakin).

Mutta olen löytänyt uuden ihailun kohteen: aitoruotsalaisen Talot huokuvat historiaa -ohjelman (alkuperäisnimeltään Det sitter i väggarna). Monet sen varmaan ovat jo löytäneet (esim. Hesarissa 11.4. Samuli Tiikkaja kirjoitti ohjelmasta aivan kuin minun suullani...). Ohjelmaidea on sellainen, että historioitsija ja rakennustutkija tutustuvat jonkin perheen omistamaan vanhaan taloon jossakin päin Ruotsin valtakuntaa. Talot ovat hyvin erilaisia, mutta aina yhtä ihania: kartanoita, torppia, kaupunkitaloja jne.  Kuvissa näkyy kauniita kaupunkitaloja ja puistoja tai vaihtoehtoisesti peltomaisemia, pientareen suloisia kukkia, kukkivia hedelmäpuita, kuopsuttavia kanoja tms. Nämä  ihanuudet herättävät välittömän halun pakata laukut ja matkustaa tutustumaan Skånen tai Upplannin maaseutuun, Tukholman saaristoon, Ruotsin pikkukaupunkeihin jne.

Rakennusasiantuntijana koko sarjan ajan on ollut sympaattinen Erika Åberg. Sarjan alkukausilla (1-3) historioitsijana oli fantastinen snobi, Christopher O'Reagan. Hänet on sittemmin (kaudet 4-6) vaihdettu hieman maanläheisempään hahmoon, Rickard Thunériin. Erika kertoo rakennuksen historiasta ja auttaa omistajia jonkin pienen korjauksen tekemiseen, oikeaoppisin perinnerakentamisen keinoin. Luulen katsellessa oppineeni kaikenlaista pinkopahvien laittamisesta, perinnemaaleista, puuosien korjauksista ja sen sellaisesta. Historioitsija taas ottaa tutkijan keinoin selvää talon asutushistoriasta ja hurjia ja uskomattomia tarinoita entisten asukkaiden menneisyydestä on usein paljastunutkin.

Kaikki on sillä tavalla viehättävää, että mitään ei ole ylikorjattu, vaan rakennukset, huoneet ja huonekalut on  jätetty aistikkaan kuluneiksi. Mikään ei siis ole keinotekoista ja kulissinomaista vaan interiöörit ovat aitovanhoja. Tällaista tunnelmaa ei saada aikaan sutimalla valkeaa maalia huonosti vanhojen huonekalujen pintaan tai viskelemällä pellavatyynyjä sinne tänne. 

Lähetysajoista minulla ei oikein ole käsitystä, mutta Yle Areenassa on pari kautta katsottavissa, ja jos oikein ymmärrän toukokuussa alkaa 1. kausi pyöriä Teemalla perjantaisin 7.5. alkaen klo 18.30-19.30. Jos et ole sarjaa katsonut, niin kannattaa kyllä vilkaista!

Dokkari jos toinenkin...

Olen viime aikoina katsellut tavallistakin enemmän dokumenttielokuvia. Osin siitä syystä, että niitä (taivaan kiitos!) nykyään näytetään ihan elokuvateatterissakin. Elokuvateatterin suurelta valkokankaalta sain nauttia  Aalto-, Lost boys- ja Neiti Aika -elokuvat. Loput on sitten katsottu koronaturvallisesti kotitelevisiosta. Iso osa näistä seuraavista liittyy Ylen Dokkarifestivaaliin 2021 (eivät kaikki kuitenkaan), lähes kaikki löytyvät katsottavaksi Yle Areenasta.

Aalto (Ohjaaja: Virpi Suutari 2020)
"Alvarinkin nerouteen tarvittiin viisaita puolisoita, työtovereita ja käsityöläismestareita" sanotaan Ylen sivuilla tämän dokumentin esittelyssä. Onneksi heitäkin nostettiin esille tässä dokumentissa. Jää miettimään, olisiko Alvar loistanut ilman Ainoa?  Dokumentista jäi kuva, että Elissastakin koetettiin muokata Ainon kaltaista, vai ylitulkitsinko? Kauhistuttavalta kuulosti vaatimus vaihtaa nimi Elsasta Elissaksi ja puuttuminen jopa pukeutumiseen... Dokumentti toimi tehtävässään hyvin: tällainen vähemmän arkkitehtuuria tunteva sai paljon lisätietoa ja kiinnostusta aiheeseen.

Acasâ - kadotettujen paratiisi (Ohjaaja: Radu Ciorniciuc 2020)
Romaniperhe eli 20 vuotta luonnon keskellä Romanian Bukarestin Delta-suistoalueella, kunnes heidät pakotettiin muuttamaan kaupunkiin. Dokumentti seuraa Enachen perheen elämänmuutosta kolmen vuoden ajan. "Suo siellä, vetelä täällä" -ajatus nousee väkisin mieleen. Luonnon helmassa elämä on kovaa, talvet kylmiä, lasten koulunkäynti mahdotonta jne., mutta kovaa on kaupunkielämäkin....

Dinosaurus  (Ohjaaja: Veikko Aaltonen, 2021)
Tämä Rauni Mollbergista kertova dokumentti on vielä näkemättä, mutta aion sen kyllä katsoa pikimmiten. Uskoisin tämän valaisevan  olennaista osaa suomalaisesta elokuvahistoriasta...

Donner - privat (Ohjaaja: John Webster, 2021)
Pirjo Honkasalo on suunnitellut ja käsikirjoittanut tämän Donnerin viimeisen haastattelun. Kuolema on jo läsnä. Donner näyttäytyy dokumentissa monipuolisena taiteilijana ja ristiriitaisena henkilönä. Pilkahtaa siellä ohjaajan, Websterin, haastatteluissa mainitsema ujouskin. Donnerin omat, ennennäkemättömät valokuvat ovat hieno lisä dokumenttiin.

Lost Boys (Ohjaajat: Sadri Cetinkaya ja Joonas Neuvonen 2020)
Juuri ennen tämän postauksen kirjoittamista Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI luokitteli uudelleen elokuvateatteriversiosta lyhennetyn version Lost Boys -elokuvasta. Elokuva on nyt K-18, ja poistettiin Yle Areenasta. KAVIn  mukaan elokuva on sekä ahdistava että huumeidenkäyttöä ihannoiva. Ensimmäisestä arviosta olen samaa mieltä, toisesta en. Kolmen pojan huuruinen elämä Kaakkois-Aasiassa on tosiaankin ahdistavaa katsottavaa. Tästä on tulossa tv-esitys TV2 -kanavalla torstaina 1. huhtikuuta klo 23.

Meren tuomat (Ohjaaja: Anna Antsalo, 2021)
Tämän dokumentin katsoin Docpoint-verkkofestarilla ja se on toinen näistä, joka ei ole katsottavissa Yle Areenassa (ainakaan vielä). Dokumentti seuraa tämän päivän beachcombaajia Iso-Britanniassa, Hollannissa ja Japanissa. Muovi on hirveä ympäristöongelma, ja oli kauhistuttavaa nähdä muovin määrä eurooppalaisillakin rannoilla (voi vain kuvitella mikä tilanne on jossakin Aasiassa...). Niinpä  minua vähän hämmensi näiden beachcombaajien tapa lähestyä tuota muovisälää. He keräsivät sälää, arkistoivat ja luokittelivat löytöjään, tekivät niistä taidetta jne. 

Neiti Aika (Ohjaaja Elina Talvensaari, 2020)
Neiti Aika on dokumenttielokuva Sirkka-Liisa Miettisestä, joka kuoli 98-vuotiaana Helsingin Kisakylässä. Ohjaaja Elina Talvensaari sattui ostamaan hänen asuntonsa, ja sai sen mukana naisen koko irtaimiston, koska naisella ei ollut omaisia. Ohjaajaa selvästi kauhistutti ajatus siitä, että jonkun elämä ja muisto voi hävitä tuolla tavalla ja hän päätti dokumentoida Sirkka-Liisan elämän elokuvaan. Ideasta on käyty aika tavalla polemiikkia jälkikäteen: saako noin tehdä? Elokuva on mielestäni hyvä ja puhutteleva,  mutta kyllä tuo eettinen puoli minuakin vähän arvelutti. Toisaalta ajattelen, että koska Sirkka-Liisa eli ymmärtääkseni täysissä ruumiin ja sielun voimissa vanhaan ikään asti, hän olisi voinut itse tuhota jäämistöään niin halutessaan.

Romantic Comedy (Ohjaaja: Elizabeth Sankey 2020)
Kiva dokumentti, jossa käydään läpi hirmuinen määrä romanttisia komedioita klippeina ja etsitään syytä niiden suosioon (tarvitseeko edes miettiä?). Ovathan ne tietysti vähän yksioikoisia. Kuten ohjaaja toteaa trailerissa: "Everyone is white, straight and want's to get married". Toivottavasti genre monipuolistuu, uskoisin että me katsojatkin alkaisimme olla valmiita siihen.

Self Portrait (Ohjaajat: Espen Wallin, Katja Hogset ja Margreth Olin 2020)
Elokuvan päähenkilö, valokuvaaja Lene Maria Fossen (1986–2019) halusi pysyä lapsena ja siispä hän pysäytti aikuistumisprosessinsa olemalla syömättä eli sairastui anoreksiaan. Jos Lost boys oli vaikeaa katsottavaa, tätä en pystynyt katsomaan, vaikka pitäisi kyllä ja yritänkin vielä. Tuo samalla kertaa lasta ja vanhusta muistuttava luurankomainen hahmo on minulle jotenkin valtavan vaikeaa katsottavaa. Mikä saa ihmisen tekemään itselleen noin?

Onneksi on Yle Areena!