Päiväretki Tampereelle: Kielletty kaupunki ja Kimmo Kaivanto

Pistäydyimme Tampereella jo kesäkuussa, mutta koska Tampereen näyttelyt kestävät syksyyn asti, kannattaa niitä vielä mainostaa.

Museokeskus Vapriikki
Museokeskus Vapriikin vaihtuvassa näyttelyssä esitellään 1.10. asti  Kielletyn kaupungin aarteita. Pekingin Kielletty kaupunki on maailman suurin palatsialue, 72 hehtaaria. Se rakennettiin vuosina 1406–1420, ja keisarikuntahan kukistui vuonna 1911. Näyttelyssä tutustutaan Ming-dynastian jälkeisen Qing-dynastian (1644–1911) ja heidän hovinsa yltäkylläiseen elämään. Esillepano on entiseen tapaan hieno ja dramaattinenkin, tässä pari yleiskuvaa näyttelytilasta:

Näyttelyssä on juuri sopiva määrä informaatiota ja esineitä - ei liikaa vaan, no, sopivasti. Esillä on seremoniallisia vaatteita, koruja, posliinia, keramiikkaa, taidetta ja uskonnollista esineistöä. Esineiden kirjo on siis mukava, suurin esine lienee ollut keisarillinen valtaistuin ja toisaalta vitriineissä oli esillä pieniä, mikroskooppisen tarkasti tehtyjä kulta- ja jade-esineitä. Korut ja posliiniesineet tuli tutkittua aika tarkasti. Ihan oikeasti oli näkevinään, mikä kausi oli hienoimman posliinin aikaa ja kuinka posliininmaalaustaito taantui sitten ajan kuluessa...

Sara Hildénin taidemuseo

Tamperelaissyntyisen taidemaalarin, kuvanveistäjän, piirtäjän ja graafikon, Kimmo Kaivannon (1932 – 2012) töistä on esillä suurnäyttely 3.9. asti Sara Hildénin taidemuseolla. Sara Hildén oli Kaivannon ystävä ja mesenaatti. Onneksi nuo kaksi tamperelaista löysivät toisensa. Takautuva näyttely perustuu Sara Hildénin säätiön kokoelmaan (johon kuuluu 128 teosta!). Niiden lisäksi esillä on taiteilijan tuotannon kannalta keskeisiä lainoja muun muassa Kimmo Kaivanto -säätiöltä.

Kaivanto on  jotenkin peritamperelainen ilmiö, niin kuin musta makkara. Töitä löytyy muualtakin kuin Hildénin varastoista. Valtuustosalin aulasta oli tuotu näyttelyyn esille 13-osainen Tori-suurteos, jossa Kaivanto kuvaa Tampereen vaiheita alkaen kaupungin perustamisesta. Mutta näyttelyn ulkopuolellakin Kaivantoon törmää kaupungilla kulkiessaan:  Tapparan logo, Väinö Linnan muotokuva Metsossa, Sininen suora -teos Tampere-talossa jne. Kaivanto asui Tampereella vuoteen 1989 ja muistan, että  Keskustorin laidalla sijaitsevan Palanderin talon ateljeeikkunoita tuijoteltiin nysseä odotellessa, että siellä se taiteilija asuu...

Kaivannon keskeinen aihe oli luonto ja hänet tunnetaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottavista teoksista. Kantaaottavuus tekee joistakin töistä ehkä vähän aikaan sidottuja, mutta silti ne ovat mielenkiintoisia.  Kaivannon kuuluisaa sinistä riittää myös hänen kenties tunnetuimmassa teoksessaan Kun meri kuolee II (1973), joka oli ajankohtainen silloin ja nyt ja varoittaa luonnon tuhoutumisesta.  Yksi versio tästä lummetyöstä näkyy tässä näyttelysalin yleiskuvan oikeassa laidassa:

Kaivannon 1960-luvun maalauksien tyylilajina oli abstrakti ekspressionismi. Tämän metsä- ja järviluontoa kuvaavan työn värimaailma miellytti silmääni kovasti:

1970-luvulla tyyli muuttui. Esimerkkinä tältä aikakaudelta That's the Way It Happens -työ (1971), jossa näkyy usein  esiintyvä Kaivannon teema, kädet (tai sormet):

Pidän eniten Kaivannosta graafikkona, koska hän nyt vain on niin jumalattoman hyvä piirtäjä. Erityisen viehättävä oli vitriini täynnä minikokoisia töitä, enemmän tai vähemmän kehystettyjä. Ne olivat Kaivannon Sara Hildénille esim. jouluina tai syntymäpäivinä lähettämiä tervehdyksiä. Toki mesenaattia on ilahduttanut taiteilijan omakätinen pikkutyö enemmän kuin joku persoonattomampi tervehdys!

(Pyhiin)vaellus

Suvi Ahola kirjoitti tämän päivän Hesarin kolumnissaan siitä, kuinka suosittuja erilaiset vaelluskuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa ovat. Hän pohtii myös patikoinnin ja pyhiinvaellusten suosiota. Esimerkiksi Santiago de Compostelan pyhiinvaelluspassin hankkineita vaeltajia oli viime vuonna liki 238 000. Määrä on seitsemässä vuodessa kuulemma kaksinkertaistunut. Pyhiinvaelluspolkujen kulkijat ovat useimmiten katolisia tai muita kristittyjä, mutta valtaosa ei ole varsinaisella pyhiinvaelluksella. Aholan mukaan kaikki tämä kertoo siitä, kuinka modernia ihmistä ahdistaa. Juttu oli oikein puhutteleva ja antoi aiheen tähän tilitykseen.

Kuulun itsekin niihin, jotka ovat jo vuosia haaveilleet Santiago de Compostelan vaelluksesta. Haaveeksi se tosin taitaa jäädäkin. Olen oikein itsekin ihmetellyt, että miksi juuri Camino on minunkin pakkomielteeni. Kai sitä voisi vaeltaa vaikka Alpeilla? Ok, olen opiskellut espanjan kieltä ja pidän Espanjasta maana... Mutta miksi en haaveile vaelluksesta ihan vaan jossakin Pohjois-Espanjassa?

Kyllä siinä ainakin minun tapauksessani on kyse siitä, että haluaisin jotenkin olla osa sitä historiallista jatkumoa, sitä ihmisten virtaa, joka eri aikoina on vaeltanut noita reittejä. Tavoittelen varmaan samaa tunnetta, joka tuli esimerkiksi Notre Damen katedraalissa eli voimakasta elämystä siitä, että olen osa pitkää ketjua. Kirkkoon saapuminen herätti vahvan tunteen siitä, kuinka moni onkaan astunut samasta ovesta ennen minua. Valtavan ihmetyksen siitä, miltä keski-ajan ihmisestä on tuntunut, kun hän on sen aikaisesta asumuksestaan saapunut tähän valtavaan kirkkotilaan, jossa poikakuoron heleä laulu soi?

Pyhiinvaellusinnostukseni vei minut muutama viikko sitten museokeskus Vapriikkiin Tampereelle katsomaan Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyä. Näyttely on esillä 18.10.2015 asti. Näyttelyssä esitellään pyhiinvaellusreittejä Suomen ja Pohjoismaiden pyhiinvaelluskohteisiin sekä aina  Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Jerusalemiin asti. Selväksi tuli sekin, että vaelluksille lähdettiin joskus ihan puhtaasta seikkailunhalustakin. Näyttelyssä kerrotaan myös nykyajan pyhiinvaellusmatkoista. Esineistö liittyi paitsi vaelluksiin, myös vaelluskohteiden pyhimyksiin. Tämä viehättävä pyhimyspatsas kuvaa Pyhää Birgittaa:

Näyttelystä sain uusia ideoita vaellusreiteiksi. Hiljattain on avattu uudelleen Pyhän Olavin tie, St. Olavsleden, joka kulkee Ruotsin Sundsvallista Trondheimiin (entiseen Nidarosiin), se kuullostaa kiinnostavalta. Ja onhan täällä ihan kotoinenkin reitti, Hämeen härkätie, joka yhdistää Hattulan Pyhän Ristin kirkon Turun tuomiokirkkoon, ehkä olisi helpointa aloittaa vaeltamalla siitä jokin pätkä jalkapatikassa.

Tampereen näyttelyyn liittyy myös kirja: Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla : kun maailma aukeni. Sen on julkaissut Vapriikki yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa (SKS, 2014).

Hyvä kirjoitus ja runsaasti kuvia Vapriikin näyttelystä on Jalkaisin-blogissa: http://jalkaisin.blogspot.fi/2015/02/pyhiinvaellusnayttelyssa-tampereella.html