Puutarhassa

Kevätkesä on mennyt kiireisesti, kulttuuriharrastukset on jääneet vähän taka-alalle. Niinpä tässä vähän tarinaa puutarhanhoidosta. Olen joskus täälläkin varmaan kommentoinut, että puutarha on elämässäni yksi suurimmista ilonaiheista, mutta toisaalta myös välillä aiheuttaa suorastaan epätoivoa. 

Meillä on iso tontti, yli 1000 neliötä. Tontin toinen laita on kuivaa männikköistä kalliorinnettä, toinen puoli melko savista maata. Omalla tontilla, ja juuri oman tontin ulkopuolella on paljon puita: suuria mäntyjä ja haapoja, iso kuusi, iso tammi - rakastan kaikkia niitä, mutta onhan niistä vaivansa. Tammen lehdet maatuvat huonosti, haapa tuottaa järkyttävän paljon versoja, eikä uskoisi kuinka paljon  männyistä karisee neulasia ja käpyjä...  

Olisi mukava kasvatella kaikenlaista puutarhassa, mutta kasvimaalle ei meillä ole oikein hyvää paikkaa. Vanhat viinimarjapensaat ja raparperi jäävät aidan takana kasvavan valtavan männyn alle, mutta tuottavat kuivahkosta paikasta huolimatta satoa yleensä kohtuullisesti. Siihen viereen, vähän parempaan paikkaan on kyhätty pari kasvulaatikkoa, jossa koetetaan kasvatella salaattia, yrttejä ja porkkanoita. Vajan räystään alla ovat papuruukut ja kasvusäkit avomaankurkulle. Vanhassa hiekkalaatikossa kasvatellaan kesäkurpitsaa. Joskus onnistaa, joskus ei. Tänä kesänä kuivuus on hidastanut alkuun lähtöä, ja nyt kun vettä on saatu (kymmeniä millimetrejä!), sää kylmeni niin, että ainakin papu näyttää aika nyrpeältä.

Pidän perinneperennoista, ja kaikenlaista on puutarhaan koetettu tuoda, siirretty vanhoilta kotipihoilta, muiden pihoilta, saatu lahjaksi ja ostettu kaupoista suurilla summilla. Osa menestyy, osa ei. Esimerkiksi keltaista kesäpäivänliljaa olen koettanut ostaa useampaan kertaan, mutta mikään hankinnoistani ei suostu kukkimaan pihallani, vaikka eri paikkojakin on kokeiltu. Sama kohtalo on ollut yrityksilläni saada pihalle siperiankurjenmiekkaa. Sen sijaan pihalla valmiina ollut rusopäivänlilja kukoistaa, samoin oma hankintani, saksankurjenmiekka. Olen oppinut suhtautumaan asiaan stoalaisella tyyneydellä: näin nyt sitten kävi. 

Stoalainen tyyneyteni ei ulotu kotiloetanoihin eikä liljakukkoihin - niitä vastaan käyn pitkää, sitkeää taistelua. En usko voittavani sitä. 

Ihaninta on on kun ilokseen huomaa, että pihaan on ilmestynyt jokin uusi kasviryhmä, ihan itsekseen. Näin kävi meillä, kun pihalta kaatui vanha kirsikkapuu, ja maa myylläntyi siitä kohti. Eipä aikaakaan, kun siihen oli hakeutunut toisaalla huonommin menestynyt varjolilja, joka tässä näyttää viihtyvän hyvin. Kirsikkapuun alle olin aikanaan yrittänyt istutella matalia kurjenpolvia, mutta ne kituivat ja hävisivät. Mutta nyt metsäkurjenpolvi on ilmestynyt tuohon ihan omia aikojaan ja kasvaa komeana puskana. Kuvan tilanne on se, että metsäkurjenpolvi lopettelee kukintaansa ja varjolilja on vasta nupulla:

Pihalla on myös vähän ongelmallisia kasveja. Varmaan ihan rakennusaikana on istutettu suomentatarta ja tuoksuvatukkaa - niiden kanssa saa olla tarkkana, tai kohta ne valloittavat koko pihan. Itse olen tuonut pihalle pari vähän epäonnistunutta valintaa: pikkutalvion ja suikeroalpin, maanpeitekasvit, jotka kummatkin ovat ymmärtääkseni jo vieraslajilistojen valvottavien osiossa. Juuri tänä viikonloppuna päätin hankkiutua eroon pikkutalviosta, jota kasvoi pihalla aika hillitysti ison tuijan ja alppiruusujen alla. Kun viime kesänä tuija kaadettiin, pikkutalvio innostui. Revin eilen sitä neljä isoa säkillistä kaatopaikalle vietäväksi ja vielä jäi vähän hommaa tälle päivällekin. Luulen, että suikeroalpi kokee piakkoin saman kohtalon. Se vain on jo vähän levinnyt nurmenkin joukkoon eli se on ehkä vaikeampi hävittää kokonaan. Nämä ovat vähän hankalia kysymyksiä, kumpaakin kasvia tietääkseni on vielä myynnissä puutarhamyymälöissä, mutta enpä suosittele.

Tähän loppuun vielä ajankohtainen kuva: juhannuskukkani alkavat kyllä olla jo vähän förbi, saa nähdä mikä tilanne on juhannuksena. Tässä siis Savosta kotipihalta siirretty juhannusruusu ja tontin alkuperäiskasveihin kuuluva pioni, jonka olen omin päin tunnistanut juhannuspioniksi.

Kirjat ja elokuvat: 2026 1-kvartaali

Historialliset romaanit ovat syystä tai toisesta suosikkejani. Tai ei kai se yllättävää ole, kun ottaa huomioon, että haaveilin historian opiskelusta yliopistolla - en vain uskaltanut, kun en osannut kuvitella, mitä töitä sillä tutkinnolla saisi :). No, tässä kvartaalissa seikkailin kirjojen mukana useilla vuosisadoilla.

1600-luvun Lyypekki on mainio lähtökohta romaanille. Kun päähenkilönä on vielä kaksi topakkaa naisihmistä, joita elämä nakkelee omituisilla tavoilla, viihtyminen on taattu. Kirja oli siis Ulla Raskin Seitsemän tornin  varjossa, joka on Kylmä meri -sarjan toinen osa. 1600-luvulle osui myös Joel Haahtelan pienoisromaani vanhenevasta hollantilaisesta taidemaalarista, Sielunpiirtäjän ilta. Minuun kyllä vetosi naiselämän konkretia paremmin...

Dekkarin lukija en oikeastaan ole, mutta puetaanpa dekkari historialliseen asuun, niin jopa kiinnostaa! Tässä kvartaalissa luin siis Helena Steenin 1920-luvun Lontooseen sijoittuvan dekkarin Aviomiehen salaisuus. Hauska, vähän erilainen tarina, jossa suomalainen nainen joututu pulaan, kun tuore aviomies murhataan häämatkan aikana Lontoossa. 1800-luvun lopun  Tukholmaan taas sijoittui Katarina Wennstamin Kuolleet naiset eivät anna anteeksi -kirja. Voin kuvitella, että tukholmalaisille kirja antaa paljon tietoa kaupungin historiasta, näin suomalaista tiedon määrä jopa puudutti vähän välillä. Sikiönlähdetykseen liittyvä rikostarina oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen.

Elokuvissa kävi taas niin, että koko talvena ei tullut oikein  mitään kiinnostavaa, ja sitten yhtenä viikkona kaupungin kahdessa elokuvateatterissa pyöri neljä (!) kiinnostavaa elokuvaa. Niistä ehdin nähdä Borglin The Drama -elokuvan, joka tosiaan sai pohtimaan, että millaisen teon voisi antaa anteeksi tulevalle puolisolle, ja missä kohti menisi se raja, että häät pitäisi perua... Toinen samalla viikolla näkemäni elokuva oli avaruusseikkailu Operaatio Ave Maria, joka oli aika pitkä ja tuntuikin pitkältä loppuviikon väsymyksessä. Mutta ihan ok sekin oli. Pisteet kumminkin The Dramalle.

Valokuvan juhlaa

Parin viikon sisällä olen osallistunut useampaan kiinnostavaan valokuvatapahtumaan.

Niistä ensimmäinen oli oman kirjaston lastentapahtuman kirjallisuusosuus. Meillä kävi vieraana valokuvaaja Hannu Laakso, joka tunnetaan lapsille suunnatusta Me otukset -kirjasarjastaan. Kirjasarja on sellaista "tarinallista tietokirjallisutta" eli kirjasarjassa on kuvattu eri eläinlajien elämää valokuvin ja fiktiivisen tarinan keinoin. Toki faktatkin ovat kirjoissa kohdillaan! Into-kustannuksen julkaisemaan kirjasarjaan kuuluu jo seitsemän osaa, vanhimpia ovat Me Kettuset (2020) ja Me Karhuset (2021), tänä vuonna ilmestynyt uusin kirja on Me Oravaiset (2026). 2023 Laakson teossarja palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla taitavista valokuvistaan ja eläinten lajityypillisen käyttäytymisen yleistajuisesta kuvaamisesta. 

Hannu Laakso esitteli tilaisuudessamme kuvia kirjoistaan ja kertoi kuvaamisestaan lapsiyleisölle suunnatusti, mutta niin että kyllä viihtyi aikuinenkin. Eläimiä koskevilla kysymyksillä yleisö saatiin mukavasti mukaan. Kuvat olivat aivan hurmaavia. Ihan mahtava esitys kirjastoihin ja vaikkapa kouluihinkin, hyvä vaihtoehto kaunokirjailijavierailuille. 

Linkki Hannu Laakson kotisivulle: https://laakso.kuvat.fi/

Viime viikolla pistäydyin naapurikunnan kirjallisuusillassa, jossa oli vieraana Sami Karjalainen. Hän on erikostunut kuvaamaan suomalaisia hyönteisiä. Kirjoista mainittakoon esim. Suomen sudenkorennot (Tammi, uud. p. 2010), Suomen leppäkertut (Docendo, 2020) ja Suomen hyppyhämähäkit (Docendo, 2022). Tällä kertaa puhuttiin lähinnä uusimmasta kirjasta, Muodonvaihdoksia ihmettelemässä (Tammi, 2025). Kirja oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas viime syksynä.

Äkkiä ajatellen hyönteisvalokuvat kuulostavat, no, vähän kuivakkaalta... Mutta mitä vielä, kylläpä oli taas kiinnostavaa kuulla, kun aiheestaan innostunut kuvaaja kertoo työstään. Herra paratkoon, millaista vaivaa noin pienten kohteiden kuvaaminen vaatii ja millaista tekniikka! Muodonvaihdoksia-kirjaa varten hyönteisiä piti myös kasvatella.

Linkki Sami Karjalaisen kotisivulle: https://www.samikarjalainen.fi/

Last but not least. Eilen kävimme Salon Veturitallilla katsomassa Hannu Hautalan laajan retrospektiivisen näyttelyn. Esillä oli runsaat 100  eri tekniikoilla valmistettua valokuvaa useilta vuosikymmeniltä. Hautala asui vuodesta 1979 alkaen Kuusamossa, jossa oli hyvät olosuhteet kuvata pohjoisen luontoa, neljää vuodenaikaa ja valoa.

Esillä oli paljon ikonisia, tuttuja otoksia, myös Vuoden lehtikuvaksi 1973 valittu ainutlaatuinen valokuva parittelevista kotkista. Linnut olivatkin Hautalan suurin kiinnostuksen kohde koko elämän ajan, ja näyttelyssä oli siis paljon lintukuvia. Hautalan kuvissa oli usein huumoria, vai mitäpä pidätte tästä 1990-luvun kalasääsken kuvasta, jossa ensilento on mennyt vähän vituralleen:

Kannattaa poiketa Saloon, ihan ajan kanssa! Näyttely on auki 3.5. asti. Tässä vielä linkki Maikkarin tekemään juttuun näyttelyn avajaisten aikaan.

Slow food

Olen jossakin aikaisemmassa postauksessa kertonutkin siitä, miten tärkeänä pidän hyvää ruokaa hyvinvointini kannalta. Jopa korona-aikaan hyvästä ruuasta sai jonkinlaista lohtua. Me onnekkaat sairastimme siis koronan helpon version ja tuo aika kävi hermoille lähinnä siksi, että kotoa ei voinut poistua minnekään. Yhdessä korona-ajan postauksessa esittelin sunnuntaimenyymme: alkuruokana korvasienikeitto, pääruokana salaatti, kuhafileet ja sienirisotto, jälkiruokana kahvi ja itseleivotut Wilhelmiina-pikkuleivät. Aika tyypillinen juhlavahko ateria taloudessamme.

Tuo ateria kuvastaa melko hyvin meidän ruokafilosofiaamme: voi varmaan sanoa, että olemme slow food -ihmisiä. Piirre taitaa vain korostua iän myötä. Slow food on 80-luvulla Italiassa kehitetty pikaruoan vastapainoksi muodostunut liike ja osa laajempaakin "hitausliikettä". Liikkeen keskeisin idea ei kai sinänsä ole ruuanlaiton hitaus, vaan enemmän on kyse siitä, että käytetään hyviä, läheltä tulevia raaka-aineita ja niistä valmistettu ruoka nautitaan arvostavasti. Gourmet-ruokaa kodissamme ei oikeastaan saa: siinä taas haetaan hienostuneistuutta, käytetään harvinaisempia raaka-aineita ja esillepanoon kiinnitetään erityistä huomioita. Meidän ruokamme on arkiruokaa.

Arvostamme kyllä hyviä raaka-aineita. Poimimme marjat ja sienet itse, jos vain mahdollista. Jos olisimme parempia puutarhanhoitajia, kasvattaisimme mielellään itse myös vihanneksia, mutta viljely ei ole erikoisosaamisaluettamme ja niinpä ostamme vihannekset enimmäkseen torilta, lähituottajilta. Kala saadaan myös joko torilta tai parhaassa tapauksessa veljeltäni, joka on innokas kalastaja. Liha ja kanamunat hankitaan mahdollisuuksien mukaan suoraan tuottajilta.

Ruuanlaitosta meillä vastaa siippa, minä olen korkeintaan apukäsinä. Syömme aika vanhanaikaisia ruokia. Slow food -idea näkyy usein joko siinä, että valmistus vie aikaa (esim. laatikkoruokien, lihapatojen tai uunipuuron hauduttaminen uunissa) tai ajan lisäksi vaatii vielä aika paljon näpertämistä (esim. kaalikääryleiden tai silakkarullien valmistus, monivaiheinen hapanleivän tai karjalanpiirakoiden leipominen). Mitään ruokaa meillä ei tehdä pientä annosta, vaan kun tekemään ryhdytään, ruokaa tehdään sen verran, että sitä voi syödä viikolla töissä eväänäkin. Niinpä tällainen ruuanlaittotapa on myös aika taloudellinen ratkaisu.

Ruuanlaitto on meillä harrastuksenomaista, aktiivista toimintaa. Alkaen tosiaan siitä, että koetamme kasvatella satoa puutarhassa, poimimme marjoja ja sieniä metsästä, marjoja ja hedelmiä puutarhasta. Säilömme sadon pakastamalla, hilloamalla ja mehustamalla. Itse ruuanlaitossakin, vaikkapa niiden karjalanpiirakoiden leipomisessa, on oma askareensa.  Mukava harrastus ruuanlaitto onkin!

Kirjat ja elokuvat: 2025 4-kvartaali

Vuoden alussa tilitetään siis 2025 loppuvuoden kirjat ja elokuvat.

Viimeisessä kvartaalissa tuli luettua useampia kirjoja ongelmallisesta äitisuhteesta ja yleensäkin kirjoja, joissa tahmottiin lapsuuden perheen ongelmissa ja perheen aiheuttamissa traumoissa. Vähän jo väsähdin ja melkein piristyin, kun luin kirjan kuolemasta (Grytten, Frode: Päivä jona Nils Vik kuoli) ja puolison yllättävästä kuolemasta (Didion, Joan: Maagisen ajattelun aika). No, Grytten kirjassa käytiin  oikeastaan enemmänkin läpi elettyä elämää... Joka tapauksessa nämä kaksi viimeksi mainittua olivat hyviä lukukokemuksia.

Marraskuulle osui koko vuoden ainoa huippuelämystähti, kun Suvi Ratisen Pakolainen-kirja säväytti. Kirja kertoo Aino Kallaksen sota-ajan ja sodanjälkeisen ajan pakolaisuudesta Ruotsissa, tosin muistojen kautta laajemminkin hänen elämästään. Samoihin aikoihin kirjastossamme kävi vierailulla Marika Sampio-Utriainen esittämässä Aino Kallas -aiheisen monologinsa, joten Aino Kallasta tuli mietittyä monelta kannalta. 

Luistavasti luin myös kehutun Lena Anderssonin Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä -kertomuskokoelman. Kerronnallisesti oli kiva ratkaisu, että tarinat kytkeytyivät henkilötasolla toisiinsa. Andersson on ilmeisesti luonnehtinut  tarinoita moraliteeteiksi, ja se ehkä olikin kokoelman heikoin kohta - tarinoiden henkilöt eivät näet olleet erityisen miellyttäviä toisilleen. Se teki lukemisesta välillä vähän masentavaa...

Olli-Pekka Jauhiaisen pieni kirja, Sukupuut, tuntui lukiessa jotenkin hirveän tutulta. Siinä kerrotaan nuoresta miehestä, joka on  kotoisin maalaistalosta, mutta elämä on vienyt etelän kaupunkiin. Nyt hän on tullut käymään kotona, ja isän kanssa tutustutaan talon metsiin ja metsänhoidon periaatteisiin - onhan poika tuleva metsien omistaja. Pojalla on metsänhoidosta vähän eri käsitykset kuin isällä ja niitä jännitteitä kirjassa puretaan. Pieni kirja monessakin mielessä, mutta näin maalaistaustaiselle lukijalle tosi kiinnostava ja todentuntuinen. Oikein sydämessä läikähti, kun kirjassa sitten nousi esiin Iisalmi, johon romaani ilmeisesti sijoittui - oman kotikuntani naapuriin siis. Eipä ihme, että kirja tuntui niin "tutulta".

Elokuvarintamalla ei mitään erityisen kiinnostavaa, ja vuosi on myös alkanut heikosti - vähän tarjontaa, ja mikään ei oikein kiinnosta.