Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomari Nurmio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomari Nurmio. Näytä kaikki tekstit

maanantai 7. joulukuuta 2020

Sedät jaksaa heilua: Putro, Alanko ja Tuomari Nurmio

Kuluneen syksyn aikana on vietetty monen kunnioittamani artistin syntymäpäiviä. Yle on osallistunut juhlintaan kiitettävästi eli vaikka juhlakiertueet on peruttu, syntymäpäivistä on päässyt osalliseksi. Ehkä jopa intiimimmällä tavalla kuin käymällä keikalla.

Näille kaikille muusikoille on yhteistä, että vuosien varrella he eivät ole urautuneet tekemään vain yhdenlaista musiikkia vaan ovat uusiutuneet ajoittain. Nähdäkseni rohkeasti, pelkäämättä sitä, seuraavatko fanit mukaan vai eksyvätkö matkalle... Arvostan.

Juhlakauden aloitti Samuli Putro, joka täytti elokuussa 50 vuotta. Mietteitäni Putrosta voi lueskella keikkapostauksesta vuodelta 2018.  Yle Areenassa on kuunneltavissa ensi elokuuhun asti Putro-aiheinen musiikin teemailta Elämä on juhla. Sitä oli ilo kuunnella, koska Putro on hauska haastateltava, joka puhuu nopeasti ja paljon, ja kontrolloimatta itseään liikaa. Kahden ja puolen tunnin kuluttua uskoo Putrosta ja hänen urastaan jo jotain tietävänsä. Putrolta on tulossa uutta musiikkia, ja ainakin tämä uusi kappale, Sydän hakkaa ahneesti, on mukavaa kuultavaa. Pelkistetyn musan ja konetaustojen jälkeen (hienoja nekin ovat olleet!) on aivan hullaannuttavaa kuulla jousia ja koskettimia - kappale saa väkisinkin valssailemaan pitkin taloa... 

Seuraavaksi vuosia (60) täytti Ismo Alanko, joka myös on ollut monessa mukana uransa aikana ja omien sanojensakin mukaan pyrkinyt tekemään musiikkia aina omilla ehdoillaan. Omia muistojani ihan ikimuistoiselta keikalta voi lukea tästä. Alanko-paran juhlat jäivät jo ihan koronan jalkoihin, Hassisen koneen Stadion-keikat ja Tavastian festivaaliviikko piti unohtaa. No, onneksi Yle pelasti ja lähetti Tavastian konsertin kansalle katsottavaksi. Myös Alanko vieraili radion puolella Ylen musiikin teemaillassa, ohjelman nimi oli Ilta Alangolla. Putron iltaan verrattuna haastattelijat ja soittelijat olivat vähän liikaakin ääneessä ja ohjelman ote oli turhankin palvova. Mutta kannatti toki kuunnella!

Last but not least: Tuomari Nurmio täytti 70 vuotta. Ja mitä muuntautuvuuten tulee, tässä on oikea mestari sillä alalla, tuotanto on kaikkea väliltä italoiskelmästä räppiin. Radion teemailtaa ei lähetetty, mutta uskoisin sen olleen enemmän kiinni Tuomarista kuin Ylestä... Yle juhlisti syntymäpäivää kuitenkin julkaisemalla laajan artikkelin Tuomari Nurmion vaiherikas ura äänin ja kuvin, jossa on paljon linkkejä Ylen arkistotallenteisiin. Tuomaria olen kuullut livenä lähinnä soolokeikoilla, ja se kyllä vähän harmittaa. Joskus olisi kiva  kuulla Tuomaria vaikka Spuget-bändin kanssa. Tuomarihan ilmoitti hiljattain, että uuden musiikin tekeminen loppuu,  mutta kaikeksi onneksi hän on viime aikoina vähän pyörtänyt sanojaan. Ehkä uuttakin musiikkia vielä tulee.

Kovat syntymäpäiväsankarit tänä syksynä...


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Paras musiikkiviikko ikinä?

Mukavassa pikkukaupungissamme ei ole kovin usein tarjolla sellaista elävää musiikkia, mistä itse innostuisin. Mutta takana on aivan uskomaton viikko, kolme kivaa konserttielämystä...

Eka keikka oli jo aiemmin mainostamallani ravintola Vispilän Sointiklubilla. Tällä kertaa soittamassa oli ikisuosikkini Tuomari Nurmio, mies ja kitara -keikalla. Pari uusinta levyä on tullut kuunneltua vähän huonosti, vaikka ne talouteen on ostettukin ihan  vanhanaikaisina cd-äänilevyinä. Keikka oli ihan hyvä, ennen kaikkea siksi, että pelkistetyn soiton vuoksi tuli todella kuunneltua tekstejä. Ja nyt viikonloppuna kaivoin sitten levyt esille ja kuuntelin niitä ihan uudella tavalla. Uusinta, Dumarillumareita (2017), on kovasti kehuttu lehtiarvioissa ja levy on kyllä kehunsa ansainnut. Tykkään kovasti runsaasta puhallinten käytöstä, sikäli levy on live-keikkaakin säväyttävämpi noin musiikillisesti. Mutta jos en olisi käynyt keikalla, esimerkiksi Virsi 666 ei ehkä olisi jysähtänyt ihan samalla tavalla:
".... Vai onko taivas ja helvetti täällä, meidän keskellämme maan päällä?
Tämän yhden auringon alla, apinoiden planeetalla?
Ovatko jumalat ja saatanat meissä molemmat?
Loiko ihminen heidät huvikseen omiksi kuvikseen?"

Seuraava elämys oli Forssan Mykkäelokuvafestivaalien tämän vuoden viimeinen esitys. Festivaalit huipentuivat Erkki Karun ja Eero Leväluoman ohjaamaan Finlandia -elokuvaan vuodelta 1922. Elokuva oli Ulkoministeriön tilaustyö: "6-näytöksinen filmi Suomen maasta ja kansasta sellaisina kuin ne ulkomaalaisille esitetään". Elokuvaesityksen säesti Radion sinfoniaorkesteri RSO, johtajanaan Kalle Kuusava (!). Tämä oli ensiesitys ja seuraavana iltana Finlandia esitettiinkin sitten Helsingin juhlaviikoilla Musiikkitalossa (!!). Että kyllä meillä pikkukaupungeissakin joskus jotain tapahtuu...

Hetki ennen elokuvan alkua
Elokuva oli hauska kooste, jossa esiteltiin kuuteen osioon jaettuna kuvamateriaalia mm. tuon ajan metsäteollisuudesta, maataloudesta, kaupunkinähtävyyksistä ja urheilusta. Musiikkina oli sen hetkisen suomalaisen klassisen musiikin  kuuluisimpia teemoja ja kansanlauluja. Etukäteen ajattelin että armeijaa koskeva osio on varmaan tylsin, mutta löysinkin itsestäni marssimusiikin ystävän! Viimeisessä, suomalaisia koskia esittevässä osassa, soikin sitten Sibeliuksen Finlandia tosi komeasti. Urheiluhallin karut puitteet toimivat ihmeen hyvin konserttisalin korvikkeena.

Musiikkiviikon viimeinen anti oli Piia Viitanen Viitasen Piia -yhtyeestä. Piia teki kirjastokeikan työpaikallani. Vähän kateellisena aina lueskelen, mitä ihana keikkoja esim. Tampereen kirjastolla on. Meilläkin on nyt varovasti kokeiltu keikkoja. Yleensä keikat ovat olleet perjantai-iltapäivänä klo 16 alkaen, ajatuksella että myös työssäkävijät ehtisivät paikalle. Tähän asti soittamassa on ollut lähinnä forssalaislähtöisiä muusikoita tai kansanmusiikkiryhmiä (Suomen Kansanmusiikkiliiton tukemilla keikoilla). Piia Viitasen keikka alkoi vasta klo 17, kun kirjasto suljettiin. Musiikkiosaston Antti juttutti Piia keikan alussa, ja olikin kiva kuulla hänen ajatuksiaan musiikin tekemisestä. Sitten seurasi tosi intiimi akustinen keikka, joka sopi kirjastoympäristöön mainiosti. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti,  varmaan noin 50-60 kuulijaa. Olisipa ihanaa, kun pystyismme järjestämään tällaista enemmän. Kirjallisuusiltojen lisäksi olisi mukava ilahduttaa välillä myös musiikin  ystäviä.