Hatunnosto elokuva-alan puurtajille

Ymmärrän että kannattavaa elokuvabisnestä tehdään Finnkinon ja Bio Rexin kaltaisissa elokuvateatteriketjuissa.  Aina jaksaa kuitenkin hämmentää että esim. Turun kokoinen kaupunki on pelkän  Finnkinon elokuvatarjonnan varassa. Naapurikaupunki Hämeenlinnasta kuului hiljan huonoja uutisia, Bio Rex osti Bio Marilynin viime huhtikuussa pitkäaikaiselta elokuvayrittäjältä. Vuoden loppuun mennessä olikin tullut selväksi, että "asiakkaat ovat valinneet Bio Rexin" ja Marilyn voitiin lopettaa.

Siksipä niin ilahdutti käydä entisessä kotikaupungissa, Oulussa, ja nähdä että pieni ja perinteinen, perheyrityksenä toimiva elokuvateatteri voi pärjätä. Taas oli Tuiran Star-elokuvateatteria laajennettu, nyt käytössä on jo 5 salia. Star 1 -sali on Suomen toinen (ja Oulun ainoa) Dolby Atmos - 360 asteen äänenetoistojärjestelmällä varustettu sali. Siellä on myös 4K-projektori (???).  Mutta tekniikka on sivuseikka verrattuna siihen, että paikassa on säilynyt  lupsakka asenne asiakaspalvelussa. Sama, jonka muistan niiltä ajoilta, kun naapurista kipaisin elokuviin suunnilleen tohvelit jalassa, kahdesta salista yleensä siihen pienempään, jossa esitettiin ne erikoisemmat elokuvat. Tällä kertaa katsottiin Chazellen ylistetty La La Land -musikaali ja mikäs oli katsellessa, kun käytössä oli tuo huippuäänentoisto, valtava valkokangas ja uutuuttaan hohtavat penkit...

Ja polkupyörällä paikalle, tammikuussakin...

Star 1:ssä kaikki hohtaa uutuuttaan.

Samassa yhteydessä voisinkin  kehua kotikaupunkini Forssan elokuvateatterit. Eipä tule mieleen muuta tämän kokoista kaupunkia, jossa elokuvia pyöritettäisiin kahdessa elokuvateatterissa.  Forssan Elävienkuvien teatteri toimii yhdistyspohjalta. Normaalin elokuvatoiminnan lisäksi puitteiltaankin historiallisessa teatterissa järjestetään aina elokuussa hillittömän hienot Mykkäelokuvafestivaalit. Bio-Kaari -teatteri taas on perheyrityspohjalta toimivat yksityinen elokuvateatteri. Voi sanoa, että nämä kaksi elokuvateatteria ovat muokanneet käsitystäni kotikaupungistani rutkasti positiivisempaan suuntaan. Ja vastaavat varmaan myös suurelta osalta mielenterveydestäni...

Pohjolan valkea kaupunki, Oulu

Kesäloma huipentui vierailuun entisessä kotikaupungissa, Oulussa. Asuin siellä 1990-luvun. Silloin tuntui kyllä ihan hyvältäkin muuttaa pienemmälle paikkakunnalle nopeasti kasvaneesta kaupungista. Mutta Oulusta jäi tosi mukavia muistoja ja siellä on aina kiva käydä tutkailemassa mitä ne huimat taas ovat saaneet aikaan, ja missä se kaupunki nyt jo tulee vastaan. Tässäpä listaan Oulusta muutamia "asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin".

Ainolan puisto ja Hupisaaret. Kauniina kesäpäivänä tuntuivat entistäkin eläväisemmiltä - oikea lapsiperheiden paratiisi!

Oulujoki  ja Patosilta. Joki oli jälleen kerran tulvan vallassa, puistoon karkaamassa... Patosillasta tulevat mieleen lukemattomat kävelyretket, matkat työhön ja kotiin. Tuijottelut ylä- tai alavirtaan.

Pikisaari, Hietasaari, Nallikari. Hienot ulkoilureitit keskustasta merelliseen Ouluun. Tässä Pikisaaren sillalta keskustan suuntaan otetussa kuvassa näkyy hienosti Oulun ajallinen kerrostuneisuus. Nostokurkien luona on työn alla tulevaisuus, uusi Sokos :)

Keskustan vanhat, upeat rakennukset. Esimerkiksi käy kaupungintalon ympäristö: sen kukkaistutukset ja hauska patsas. Kolmannessa kuvassa näkyvä hurmaava vaaleanpunainen rakennus on kulttuuritalo Valve.

Ja vielä pari asiaa, joita ei tullut dokumentoitua kuvina:
- ihana, ihana elokuvateatteri Star Tuirassa
- Antellin kahvilat ja Antellin omenahyve

Osallistuimme Oulun Seudun Oppaat Ry:n Sara Wacklinin jalanjäljillä -kävelykierrokselle ja tutustuimme Pohjois-Pohjanmaan museon Sara Wacklin -näyttelyyn. Oululainen Sara Wacklin (1790–1846) oli maamme varhaisimpia naiskirjailijoita ja naisten koulutuksen uranuurtaja. Kotiin tultuani kaivoin hyllystä esille luettavaksi hänen "Sata muistelmaa Pohjanmaalta" -kirjansa, jossa Sara kertoo 1800-luvun alun Oulun elämästä värikkäästi, voisipa sanoa juoruillenkin. Samalla siinä kerrotaan tuon ajan elämästä tosi havainnollisesti ja hauskasti.

Eikä Oulu-fiilistely tähän loppunut. Seuraavaksi käteen tarttui Pauliina Vanhatalon tuore "Pitkä valotusaika" -kirja, jossa kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä.