tiistai 16. huhtikuuta 2024

Kirjat ja elokuvat: 2024 1-kvartaali

Tässä kvartaalissa kaipailin kevyttä luettavaa, oli vähän vaikea keskittyä mihinkään ja tarttua kirjaan. Apu löytyi mm. Anu Joenpolven Rantakylä-sarjan osista, jotka olivat sellaisia Enni Mustosen alkupään tuotannon perillisiä. Topakoita naisihmisiä muuttamassa maalle: romantiikkaa ja työstä voimaantumista. Joskus kyllä ihmetyttää, että miksi nämä työstä voimaantumiskuvaukset aina sijoittuvat maalle, voisko aiheena olla vaikka aloitteleva naisyrittäjä Helsingissä? Samaan happy-go-lucky -tyylin lukemisiin luokitan Katarina Widholmin 30-luvun Tukholmaan sijoittuvan Viaton sydän lyö - kirjan, joka taas toi mieleen Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan.

Historia-aiheet vetivät muutenkin, kuten yleensä. Karin Collinsin kuvaus Hangosta talvisodan aikaan sai odottamaan jatkoa tarinalle. Ja vanhana oululaisena ilahduin Anu Vähäahon Ouluun sijoittuvasta En voi sua unhoittaa poies -kirjasta. Kun kirjan sivuhenkilönä on Sara Wacklin ja loppuhuipennuksena Oulun palo, niin onhan se kiinnostavaa!

Kuun loppupuolella aloin sitten lukea Heini Junkkaalan kokoamaa Pirkko Saision elämäkertaa. Vaikka pidin kovasti kirjan kerrontaratkaisusta, ja jutut olivat paikka paikoin aivan huimia, kokonaisuus oli kyllä aika raskas (959 s.!!). Ihan kaikkea sitä en olisi Saisiosta tarvinnut tietää, ehkä editointia olisi voinut tehdä enemmän. Niinpä jumittelin kirjan parissa aika pitkään. Silti suositus kirjalle, jos Suomen kirjallisuus/teatterielämä kiinnostaa.

Elokuvavuosi alkoi hyvin, katsoin Oscar-ehdokkaita ja -palkittuja elokuvia, kuten Poor things ja Past lives. Alkuvuoden ainoa huippuelämystähtikin menee elokuvalle: Alexander Paynen ohjaama Holdovers vei sydämeni totaalisesti. Siinä oli jotakin samanlaista kuin Kuolleiden runoilijoiden seurassa, mutta täysin ilman paatosta, vinon huumorin kanssa. Mahtava ajankuva, sitä ihan luuli katsovansa 70-luvulla kuvattua elokuvaa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Eero Järnefelt Ateneumissa

Käväisinpä minäkin Ateneumin uudessa Järnefelt-näyttelyssä. Väkeä oli kuin pipoa, mutta ihmeen hyvin siellä tällainen yksinäinen kulkija pystyi puikkelehtimaan. Hieno näyttely, hieno taiteilija!

Eero Järnefelt on jo perhe-ja sukutaustansa vuoksi kiinnostava ihminen, laaja-alainen kulttuurivaikuttaja. On ihan uskomatonta, miten samasta perhepiiristä on noussut niin paljon lahjakkaita, taiteellisia ihmisiä. Kannattaa ehdottomasti lukea Arvid Järnefeltin suvun vaiheista kirjoittama Vanhempieni romaani.

Eero Järnefelt on ollut taitelijana hyvin monipuolinen. 1800-luvun lopussa, nuorena taitelijana, hänkin innostui kansallisuusaatteesta ja karelianismista. Mutta hän ei ollut näissäkään töissä samalla tavalla irti arjesta kuin esim. Gallen-Kallela, jonka töistä tunnetaan erityisesti esim. Kalevala-aiheiset maalaukset. Järnefeltin kansallisuusaate näkyi maisemamaalauksessa ja realistisessa kansankuvauksessa. Erityisesti Koli innoitti Järnefeltiä. 

Syysmaisema Pielisjärveltä (1899)

Kesäyön kuu (1889)


Oman kansansa Järnefelt löysi Savosta. Erityisen paljon hän maalasi Lapinlahden Väisälänmäellä. Siellä on maalattu myös tunnettu kaskenpolttoa esittävä Raatajat rahanalaiset (1893). Kuvaa siunaillaan usein kuvauksena entisajan ihmisten surkeasta elämästä, mutta ei siinä nyt ehkä ihan siitä ole kyse. Kaskenpoltto tuohon aikaan on ollut normaali maatalouden työ, johon on osallistuttu koko perheen voimin, ja päälle on ymmärrettävästi pantu varmaan pahimmat ryysyt. Ankaraltahan se näyttää. Itse pidän yli kaiken Isäntä ja rengit -maalauksesta (1893). Järnefelt ymmärtääkseni piti savolaisia mukavina, mutta melko saamattomina. Maalauksessa ei kyse ole kuitenkaan saamattomuudesta, vaan ansaitusta ruokalevosta, josta noustaan iltapäivän töihin levänneempinä. Kyllä isäntä sen ymmärtää. 

Isäntä ja rengit (1893)

Näyttelyssä oli esillä paljon muotokuvia. Tilaustöiden määrään on varmaan syynsä, muotokuvamaalarina hän on ollut nähdäkseni todella taitava. Muotokuvia löytyy yhteiskunnan valtaapitävistä oman perheen jäseniin. Kuvissa on  näkevinään ihmisen luonteen ja olemuksen, melkeinpä näkee kuvattavan liikkeet ja ilmeet.

Aino Sibelius (1895)

Näyttely on esillä Ateneumissa 25.8. asti, hyvin ehtii siis.