Hyvästi hiljaisuus (ja verenpaine)!

Verenpaineen laskemiseen viime päivinä on toki riittänyt sekin, että on istahtanut ihan vaan omalle terassille ja kuunnellut pihan ja lähimetsikön ääniä. Tiaisten tirskutus on aika taukoamatonta, kilpailu pöntöistä on käynnissä. Peipot lurauttelevat säkeitään niin ponnekkaasti, että melkein korviin ottaa. Illan suussa mustarastas soittelee huiluaan ja aamut taas alkavat usein punarinnan kitisevällä viserryksellä. Välillä ääneen pääsee joku kovempiääninenkin: tikat etsivät kilpaa parhaita pärinäpuita ja Herra Fasaani nousee välillä johonkin  korkeammalle kohdalle, kivelle tai vaikka hiipuvalle lumikinokselle ja rääkäisee komennon rouvalaumalleen.

Näin sunnuntaina oli mahdollisuus tehokkaampaan verenpaineen hoitoon. Otettiin polkupyörät ja polkaistiin kaupungin ulkopuolelle pellon laitaan - se ei pikkukapungissa onneksi ole kaukana. Asetuttiin aurinkoon ja  tuulensuojaan ladon seinää vasten ja annettiin yltäkylläisten kevään äänien täyttää korvat. Peltoaukeamalla kymmenet kiurut lensivät voimakkaasti livertäen ylös ja ylös, näkymättömiin - pudotakseen sitten hiljaisina alas pellolle... Töyhtöhyypät lentelivät matalia lenkkejä maukuen ja vonkuen, reviiritaisto oli varmaan kuumimillaan. Pellon laidassa, jokirannassa,  pari kurkea askelsi vakaasti ja välillä vaihtaen huudellen mielipiteitä kauempana metsäreunan takana olevan isomman kurkiyhdyskunnan kanssa. Ylilentävät joutsenet tööttäilivät ja kaakattava hanhiparvi lensi edes takasin, ikään kun ei oikein  olisi tiennyt,  menisikö etelään vai pohjoiseen... Yksi kuitenkin oli vielä joukosta poissa: kuovin huutelua jäin kaipaamaan.

Hyvästi talven hiljaisuus - tervetuloa kevään äänet!

Mökkielämää

Jo nyt alkaa tuntua sellainen pieni kutina ja odotuksen tunne... Kevät on täällä nopeammin kuin huomaakaan. Kevät on ihana vuodenaika kaikkiaan, mutta yksi kivimmista jutuista on se, että keväällä pääsee taas kesämökille! Metsään, luonnonhelmaan!

Siitä on  jo yli kolmekymmentä vuotta, kun silloinen poikakaveri, nykyinen siippa, vei minut perheensä kesämökille Heinolan metsiin. Mökki oli silloin aika uusi, mutta pieni ja  ihan ilman mukavuuksia (niin kuin  nytkin). Minun oli vaikea ymmärtää mökkeilyn autuutta, ja vaikeaa se oli nimenomaan siksi, että olen itse niin maalainen, maalaistalosta kotoisin. Minulle siis puunhakkuussa, vedenkannossa ym. mökkiaskareissa ei ollut mitään herttaista eksotiikkaa. Ihan vaan ihmettelin, että eikö ihminen voisi käyttää aikaansa joko johonkin  tuottavampaan ja järkevämpään työhön tai mukavampaan vapaa-ajanviettoon - mutta että turata metsissä alkeellisissa olosuhteissa... Kantovesi, ulkohuussi - ja herra paratkoon! - kaasuliesi, johon pitkän aikaa kieltäydyin koskemasta, varmana siitä, että se räjähtää silmille.... Alku oli siis vähän tahnea, mutta pikkuhiljaa minusta kehittyi kunnon mökkiläinen.

Missään ei linnut laulua niin huikeasti kuin mökillä varhaisen kevään päivinä.
Missään ei ole niin hyviä löylyjä kuin  mökkisaunassa.
Missään muualla ei huvita enää uida kuin mökkijärvessä saunan jälkeen.
Missään  muualla ei tarjoilla aamiaista laiturilla. 
Missään ei ruuat (mm. ne grillatut ja savustetut) maistu niin hyviltä kuin mökillä.
Missään muualla ei saa pannukahvia.
Missään ei kuikka huuda kesäyössä yhtä surullisesti.
Missään muualla ei voi nukkua yötä ulkona terassilla.
Missään muualla ei näe kiiltomatoja öisin.
Missään ei ole sellaisia marja- ja sienimaastoja.
Missään ei ole sellaista lukuinspiraatiota kuin mökillä sadepäivänä tai syyspäivänä. 
Missään ei nukuta niin hyvin kuin syyspimeällä sateen ropistessa mökin kattoon.
Missään ei voi vajota niin syvälle ajatuksiin kuin mökin takkatulen ääressä.
Missään ei paha maailma ole yhtä kaukana, patteriradio kun on helppo sulkea ja unohtaa.

 Ei enää monta päivää ja yötä, täältä tullaan kesämökki!

Hiihtoretki Ruostejärvelle

Niin kuin aiemminkin olen todennut, en ole erityisen innokas hiihtäjä, mutta  tykkään kyllä luonnossa liikkumisesta. No, hiihtäminen ON aika luonteva tapa liikkua luonnossa näin talvella, joten tuleehan sitä harrastettua... Hiihtokauden aloitimme jo viime viikonloppuna. Aloitusta ei sovi tehdä mäkisellä pururadalla, koska se tappaisi innon alkuunsa. Menimme siis tarkistamaan joko Luken esittelypuiston, Elonkierron, pelloille olisi vedetty latu. No olihan se, mutta hiihtotunnelma oli varsin vaisu, kun pellon pitkäksi jäänyt sänki pisti esiin hangesta, heti siinä ladun vieressä. Eikä aurinkokaan paistanut. Hiihto oli vähän velvollisuudentuntoista.

Tänä aamunakin liikkeelle lähdettiin enemmän velvollisuudentunnosta kuin innostuksesta, mutta retki onnistui paljon paremmin. Menimme Hämeen luontokeskukselle, jonka rannassa kulkee ihan latukoneella vedetty hyvä latu, joka kiertää koko Ruostejärven ympäri. Ihan jossakin kohdassa oli vähän noussut vettä jäälle, muuten latu oli aivan priimakunnossa ja mikä parasta, vain pari muuta hiihtäjää koko järvellä! On tietysti vähän epäsosiaalista iloita siitä, että muut eivät ole tuota hienoa latua löytäneet, mutta nautin kyllä siitä rauhasta.

Aurinkokin paisteli varovasti, pakkasta oli kymmenkunta astetta - mutta kun ei tuullut, ei myöskään palellut. Vielä ei ollut kevättä ilmassa, mutta oikein mukava talvipäivä kyllä oli. Äänimaisemassa ainoa lintu oli kaukana  raakuva korppi. Lumi oli sellaista putipuhdasta, vastasatanutta lunta, joka sädehti auringossa (mutta ei kuitenkaan niin  paljon, että olisi tarvinnut aurinkolaseja). Kyllä kelpasi pari tuntia sivakoida, kun mäkiäkään ei ollut vastuksena.

Hiihdon jälkeen olikin niin raivokas nälkä, että ei puhettakaan, että olisi jaksanut ajatella kotona kokkailua. Eipä hätää, Eerikkilän urheiluopisto siinä Hämeen luontokeskuksen vieressä tarjoaa maukasta seisovan pöydän lounasta myös sunnuntaisin.

Tämä retki on otettava uusiksi keväthankien aikaan!

Talven ihmemaa

Käväistiin viikonloppuna Savossa ja päästiin sunnuntaiaamuna suksillekin, ensimmäisen kerran tänä talvena. Minun maailmassani hiihtäminen ei ole etäistäkään sukua urheilulle, vaan kyseessä on tapa liikkua verkkaisesti ja rauhallisesti luontoa tarkkaillen. Meillä ei ole mitään asiaa valaistuille laduille ym. reiteille. Me siis hiihtelemme, emme hiihdä.

Lähdimme liikkeelle puoli kymmenen maissa, jolloin pakkasta oli vielä reilut kymmenen astetta. Silloin koko jumalattomalla järven selällä ei ollut kuin yksi verkonkokija kelkkoineen ja me kaksi. Mikä rauha! Järveltä ei ensin löytynyt latua, mutta ei se menoa haitannut, kun lumi kantoi missä vaan. Hiihtelimme ohi suloisien mökkisaarien  (enpä kyllä haluaisi mökkeillä noissa saarissa kovin tuulisilla keleillä...) ja -rantojen. Latukin löytyi. Pikkuhiljaa järvelle ilmestyi muitakin hiihtäjiä, pilkkijöitä ja kelkkailjoitakin. Onneksi isolle järvelle mahtuu jopa kelkan ääntä.

Tässä pari kuvaa sunnuntairetkeltä. Huomaa hieno lumihevonen!

Hiihtolenkki järven jäällä oli ihana, oli tosi mukavaa hiihdellä aurinkoisessa aamussa. Mutta... samalla tuli hirmuinen haikeus siitä, että tämä ei tunnu enää olevan mahdollista normaaliarjessa, Etelä-Suomessa. Tänä talvena on ollut ehkä pari viikonloppua, jolloin lumitilanne olisi sallinut hiihtämisen, mutta silloin sää ei ole houkutellut muuten ulos. Etelässä talvet ovat viime vuosina olleet niin epävakaisia, tänäkin talvena lunta on tullut ja se on sulanut, välillä on tullut räntää tai silkkaa vettä. Ja on niin pilvistä - keväät, talvet ja syksyt eivät poikkea toisistaan, vaan aina on vastassa sama harmaa. Rakastan eri vuodenaikoja, haluan selvät vuodenajat!

Hidastamista ja mindfulnessia, osa III

Tämä kirjoitus on poikkeuksellisesti hyvinkin henkilökohtainen, tässä kun puhutaan intiimistä tapahtumasta, saunomisesta. Olen täysin riippuvainen saunomisesta, se on tärkeimpiä rentoutumiskeinojani. En pystyisi muuttamaan ulkomaille, saunattomiin (ja ruisleivättömiin) olosuhteisiin, valitettavasti. Vaatimukseni saunalle ovat aika kovat. Kerrostalojen ja omakotitalojen kellarisaunat ovat usein aika ahdistavia ja hyvät sähkösaunat ovat mielestäni harvassa. Yksi elämäni parhaita saunoja on kyllä ollut kerrostaloyhtiön sähkösauna, mutta sepä olikin asuintalomme (Oulun Aleksanterinkatu 13:n) ullakolla ja siellä oli ulkoparveke, josta oli näköalat merelle päin.

Nyt olen elämääni tyytyväinen, koska 60-luvun omakotitalossamme on puusauna, josta pääsee kätevästi jäähdyttelemään ulkoterassille. Meillä on aika vakiintunut saunakuvio: minä aloittelen saunomisen miedossa lämmössä, makailen jalat seinällä miettimässä syntyjä syviä. Sitten miehen tultua saunaan seuraa maltillinen löylynotto. Siinä keskustellaan niitä näitä, tai sitten ollaan ihan hiljaa. Välillä käydään ulkona viillyttelmässä, kuunnellaan linnunlaulua ja noin. Kun minä poistun, mies (joka on vielä intohimoisempi saunoja kuin minä) aloittaa varsinaisen löylyheiton. Tämä saunakuvio toistetaan 2-3 kertaa viikossa, ja se vie vähintään 1,5 tuntia. Vaikutus verenpaineeseen lienee merkittävä.

Menneenä lauantaina vietettiin Earth Houria klo 20.30-21.30. Meillä se meni siis näin: talosta sammuteltiin valoja ja sytytettiin terassille kirkkaaseen kuutamoiltaan lyhdyt palamaan. Kylpyhuone valaistiin hyllyllä olevin kynttilöin ja saunaanhan riittääkin kiukaan valo. (Ensimmäinen hankintamme taloon muutettuamme oli kiukaan lasiluukku). Avot, kynttiläsauna on valmis! Kynttilänvalossa kylpeminen on erityisen rentouttavaa. Tässäpä kuvakooste illan valoista:

Paras sauna ikinä on kuitenkin mökkisaunamme, hyvin ilmava hirsisauna lasiluukkuisine puukiukaineen. Saunan tunnelma syyspimeillä on vailla vertaa. Mökkikausi alkaa vapulta eli pian sinne onneksi taas päästään. Näin keväällä saunomisen välillä on ihana istua mökinportaalla kuuntelemassa kevätlintuja ja kesemmälä käydä välillä pulahtamassa järveen. Siellä se saunominen vasta kestääkin!

Hidastamista ja mindfulnessia, osa 1 ja osa 2

Hidastamista ja mindfulnessia, osa II

Muisto Oulusta jostakin vuodelta 1990 (?): istun päivät kotona ja koetan kirjoittaa gradua, työ ei oikein suju. Viikon lähes paras hetki on keskiviikko(?) -iltapäivä, kun avomies saapuu yliopistolta luennoiltaan ja on poikennut Iskon Kesoilin kautta. Mukana on kaksi sieltä ostettua maukasta voisilmäpullaa ja keitämme iltapäiväkahvit. Kahvihetken kruunaa televisioista tuleva Heikki ja Kaija –sarja, jonka käänteet tai lähinnä käänteettömyys huvittaa meitä kovasti.

Heikki ja Kaija - tv-sarjaa alettiin tehdä Tampereella jo vuonna 1961. Päärooleissa on aviopari Vili Auvinen ja Eila Roine. Valtakunnan verkkoon sitä alettiin ilmeisesti lähettää vuonna 1965 ja sen jälkeisistä jaksoista lopetusvuoteen 1971 on olemassa nauhoituksia, jotka nyt on sitten koottu dvd-levyille. No, nehän piti heti hankkia! Että nyt sitten, jos vain olemme kotona, viikonlopun iltapäiväkahvihetki kruunataan jälleen katsomalla Heikkiä ja Kaijaa:

Taas ollaan ydinasioiden äärellä: kyse on hidastamisesta ja mindfulness-harjoituksista parhaimmillaan. Sarjan jaksot ovat useimmiten hyvin pienten tapahtumien ympärille kehitettyjä, todellista arkirealismia. Ne kuvaavat 60-luvun arkielämän ja elämäntavan muutosta lähes dokumentin voimalla. Onko varaa hankkia talo vai olisiko varmempi pysyä vuokralla? Pitäisikö Kaijan lähteä töihin? Riittääkö yksi lapsi? Mikä on miehen rooli kotona? Voitaisiinko perheeseen ostaa auto? Kaijan äidin ja entisen naapurin, Lahtiskan, kautta päästään kurkistamaan myös 1960-luvun vanhusten asemaan. Yläkerran vuokralaisten kautta myös opiskelijaelämää valotetaan. Heikin työpaikka taas antaa kuvaa sen ajan työelämästä.

Sarjan on käsikirjoittanut Reino Lahtinen. Hän on luonut sarjaa joitakin loistavia roolihahmoja. Sylvi Salonen tekee ikimuistoisen roolin Lahtiskana ja Veijo Pasanen Heikin kaverina Anterona. Sittemmin Reino Lahtinen käsikirjoitti maaseutuelämää kuvaavan, aivan yhtä osuvan Rintamäkeläiset-sarjan, jota taas esitettiin 1972-1978.

Linkitän tähän YLEn Elävän arkiston jakson, jossa Kaija on saanut joululahjaksi sähkövatkaimen. Kyllä, se todella on jakson pääaihe. Vai kuulostaisiko paremmalta sanoa että ”se kuvaa kulutuskulttuurin muutosta”? Tässä(kin) osassa huomio kiintyy myös siihen, miten suhtautuminen tupakointiin on muuttunut vuosikymmenten varrella.

Hidastamista ja mindfulnessia

Paikallisen sanomalehden kolumnissa toimittaja avautui tavoistaan hidastaa hektistä elämäänsä. En voi sanoa elämääni hektiseksi, mutta harrastankin hänen suosittelemiaan asioita ihan säännölliseltä pohjalta: kävelyä, käsitöitä, TV:n brittidekkareita, lukemista jne. Mutta ihan erikseen täytyy kehua yksi hänen nikseistään, joka tuli juuri testattua: palapelit. Tuhat palaa on minimi, sanoi toimittaja jutussaan.

Ostin miehelle joululahjaksi 1500 palan palapelin, jonka kuvassa on Taj Mahal. Ja aika paljon taivasta ja vettä... Itse en ole mikään hirveän innokas palapelien kokoaja ollut (täytän aikani lukemisella kai), mutta ajattelin että tämähän olisi mukava yhteinen tekeminen pitkiksi pyhiksi.

Ja jestas, sepä olikin koukuttavaa! Radio soimaan taustalle ja sitten palapelin kimppuun. Meillä oli huvittavan erilainen strategia. Reunat koottiin ensin hyvässä yhteisymmärryksessä. Sen jälkeen mies alkoi rakennella palatsin yksityiskohtia kasaan ympäri pöytää ja siirteli valmiita lämpäreitä suunnilleen paikoilleen kehysten sisään. Minä aloitin reunasta systemaattisesti eteen päin nykertäen. Mies otti aina yhden palan ja kokeili sitä miljoonaan kohtaan. Minä etsin miljoonasta palasta oikeaa siihen yhteen tiettyyn kohtaan. Mutta hyvin se sujui kummankin tyylejä yhdistellen.

Palapeliä tehdessä pää tyhjeni totaalisesti. Homma vei niin mukanaan, että jonakin  aamuna meinasi työhönlähtökin viivästyä, kun siinä olohuonetta järjestelessä piti panna pala tai kaksi ohimennen paikalleen ja äkkiä huomasikin vartin vierähtäneen.

Alle viikko siinä meni - ta-daa!:

Hyvässä alussa

Tässä vaiheessa puuttui vielä vähän taivasta...