Mennyttä aikaa vuoden 2014 kirjoissa

Olen kiinnostunut historiasta ja luen mielelläni historiallisia kirjoja. Tässä otos viime vuoden kirjoja lyhyesti esiteltynä. Jotenkin ihan huvitti, kuinka moni kirjoista sijoittui samoille vuosille 1700-luvun loppuun...

Atkinson, Kate: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014)
Elämä elämältä kertoo Ursula Toddin vaihtoehtoisista elämistä historian pyörteissä, lähinnä maailmansotien aikaisessa Englannissa. Mitä jos hän olisi kuollut jo synnytyksessä? Tai hukkunut viisivuotiaana? Jos hän ei olisikaan mennyt naimisiin?...  Voi kuulostaa sekavalta, mutta oikeasti siitä rakentuu ajan ja vaihtoehtoisten tapahtumien kudos, joka saa lukijan miettimään, mikä on totta ja minne eri valinnat johtavat ihmistä. Kirjaa selkeyttää se, että luvut alkavat aina vuosiluvuilla, joten kartalla pysytään koko ajan. Kirjalla on ansionsa myös historiallisena kuvauksena: peribrittiläisen elämän tuon ajan elämän kuvauksena, toisen maailmansodan Lontoon kuvauksena  jne. Kate Atkinson on aiemmin tullut suomalaisille lukijoille tunnetuksi lähinnä Jackson Brodiesta kertovista dekkareistaan. Henkilökohtainen suosikkini näistä.

Guillou, Jan: Suuri vuosisata I-III (Like)
Sillanrakentajat (2012)
Keikari (2013)
Paunaisen ja mustan välissä (2014)
Guilloun kirjasarjan päähenkilöitä ovat norjalaiset Lauritzenin veljekset Lauriz, Otto ja Sverre. Heidän kalastajaisänsä kuolee poikien ollessa ihan pieniä. Sattumus kuitenkin antaa huippulahjakkaille pojille mahdollisuuden kouluttautua yhteisön tuella insinööreiksi Saksassa. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan Norjaan palanneen Laurizin ja Afrikkaan lähteneen Oscarin tarinaa. Kehystarinana on Norjan itsenäistyminen sekä siirtomaavalta ja ensimmäinen maailmansota Afrikassa. Kirjan toinen osa kertoo saman aikavälin Sverren tarinasta. Sverre tekee uraa Englannissa, taiteilijana. Kirjan kolmannessa osassa kerrotaan veljesten tarina sotien väliseltä ajalta ja siinä sivussa kansallissosialismin kehitys Saksassa ja sosiaalidemokraattisen kansakodin kehitys Ruotsissa. Etenkin 2- ja 3-osissa ote on aika pinnallinen ja historian henkilöitä ja tapahtumia kytketään vähän huvittavastikin päähenkilöiden elämään. Mutta kyllähän Guillou on eittämättä sujuva ja mukaansatempaava kertoja.

Havaste, Paula: Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan kirja kuvaa suomalaisten muinaisuskontoa ja sen törmäystä kristinuskon kanssa. Päähenkilö on voimakastahtoinen nainen, Kertte, jolla on myös yliluonnollisia kykyjä. Kertte mm. pystyy keskustelemaan henkien kanssa. Kerten veli on sairaalloinen ja kun taloa itsevaltiaan ottein hallinnut isäkin sairastuu, Kertte joutuu pakkotilanteeseen. Isä on suututtanut puhemiehen ja Kerten on itse haettava markkinoilta itselleen sulhanen, taloon isäntä. Kirja aloittaa uuden sarjan.

Heino, Jyrki:

Kellari (Schildts & Söderströms, 2012)

Kello (Schildts & Söderströms, 2014)

Kirjat sijoittuvat vuoden 1796 Turkuun. Päähenkilö on luutnantti Carl Wennehielm, joka yhdessä kaupunginviskaali Johan Appengrenin kanssa ratkoo rikoksia. Kellari-kirjassa selvitellään Turun kaupungin lähistöltä löytyneen vainajan mysteeriä, syyllistä etsitään mm. holhoojahallituksen aikaista kahvikieltoa uhmanneista salakujettajista. Kello-kirjassa taas etsitään ratkaisua vuosia aiemmin Kustaa III:n sodissa kadonneen majurin arvoitukseen. Tutuksi tulevat tuona ajan aatteet ja poliittiset vehkeilyt. Painotus kirjoissa on kulttuuri- ja tapahistoriallisella kuvauksella - elävästi kuvataan ihmisten arkea: koteja, kulttuurielämää, kirjallisuutta jne. Mutta erityisesti kuvataan tuon ajan Turkua. Hitaudesta nauttiville historian harrastajille, ei niinkään toimintaviihteen ystäville. (Lisätty listalle 26.1.)

Leine, Kim: Ikuisuusvuonon profeetat (Tammi – Keltainen kirjasto, 2014)
Norjalaissyntyinen pappi, Morten Falck, lähtee lähetystyöhön Sukkertoppenin siirtokuntaan Grönlantiin 1787. Hän lähtee pakoon porvarillista elämää. Grönlannissa hän törmää sekalaiseen joukkoon, jossa tanskalaisen siirtokunnan asukkaat ovat kunniattomampia kuin pahimmat Grönlannin villit. Leine kirjoittaa tehokasta, vähän inhorealististakin ajankuvaa 1700-luvulta. Teksti on hurjaa: hajut ja maut suorastaan vyöryvät päälle. Ajassa liikutan välillä edestakaisin ja kertojanäänenkin suhteen pitää olla tarkka. Kirja voitti 2013 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Lemaitre, Pierre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014)
Ensimmäisen maailmansodan aivan loppukahinoissa luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle provosoi joukot hyökkäykseen ampumalla salaa kaksi omaa miestä. Sotamies Albert Maillard huomaa tämän, ja Pradelle yrittää tappaa hänet. Édouard Péricourt pelastaa Albertin, mutta haavoittuu vaikeasti kasvoihin. Kaikkien kolmen kohtalot kietoutuvat yhteen sodan jälkeenkin. Albert ja Edourard enemmän tai vähemmän ajautuvat elättämään itsensä petoksilla ja keinottelulla, Henrille se taas on ihan luontaista. Kirjassa on klassisen veijariromaanin aineksia, mutta teemoiltaan se on kovin murheellinen sellainen. Kirja on saanut Ranskan Goncourt-palkinnon 2013.

Misko, Anna: Armovuosi (Minerva, 2014)
Pastori Anders Gottleben kuolee 1793 jättäen jälkeensä lesken, Ingridin, Turussa papiksi opiskelevan pojan ja kolme naimaikäistä tytärtä. Leskelle myönnetään armovuosi eli leskellä on vuosi aikaa löytää kuolleen tilalle uusi pappi, joka suostuu naimaan hänet tai jonkun tyttäristä ja samalla ottamaan vastuun perheestä. Avoinna olevaan paikkaan käy tutustumassa useampia pappeja, ja eräs heistä valloittaa sekä äidin että tyttäret. Kirja aloittaa uuden sarjan, ja niinpä perheen pojan ja tytärten kohtaloissa jää selvitettävää vielä jatko-osiin. Austenmaista kepeyttä jää kaipaamaan, mutta kirja on kyllä sujuvaa luettavaa.

Tuuri, Antti: Alkemistit I-II (Otava)
Maallinen rakkaus (2013)
Taivaallinen rakkaus (2014)
Ruotsalaisella mystikolla ja tiedemiehellä (mm. metallurgiaa tutkineella) Swedenborgilla oli Suomessakin seuraajia. Kirjat alkavat vuodesta 1787. Pääosissa ovat August Nordenskiöld, kirjan Vuorikapteeni, ja etenkin hänen avustajansa maanmittari Carl Bergklint. Nämä idealistiset alkemistit haaveilevat kullan tekemisestä. Ei rikastumismielessä, vaan siksi, että sen arvo laskisi – sen jälkeen omaisuus ei enää hallitsisi maailmaa. Vuorikapteenin aika menee lähinnä rahoituksen hankkimiseen, Bergklint hoitaa käytännön asioita ja vastuksia riittää! Lohtua tuo rakkaus neiti Paléniin. Kerronta on hidasta, mutta tuurilaista kuivaa huumoria tulvillaan.

Vuori, Kristiina: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)
Vuoren 1300-luvulle sijoittuvasta kirjasta ei vauhtia, vaarallisia tilanteita ja erotiikka puutu, mutta ote on aika totinen. Kirjan päähenkilö jää heti alussa turvattomaksi leskeksi. Väkivaltaisen aviomiehen surmaa äitiään puolustava 10-vuotis poika, Viljami. Disa-äiti poikineen joutuu pakenemaan Turkuun. Laivuri Sebastian Tarsi turvaa heidän matkaansa, mutta Turkuun päästyä nuori ja komea linnanherra Gripkin jää Disan pauloihin. Ja loppu kirja sitten ratkotaankin sitä, kumpi on se oikea. Vuorta tituleerataan usein Utrion manttelinperijäksi.

Hidastamista ja mindfulnessia

Paikallisen sanomalehden kolumnissa toimittaja avautui tavoistaan hidastaa hektistä elämäänsä. En voi sanoa elämääni hektiseksi, mutta harrastankin hänen suosittelemiaan asioita ihan säännölliseltä pohjalta: kävelyä, käsitöitä, TV:n brittidekkareita, lukemista jne. Mutta ihan erikseen täytyy kehua yksi hänen nikseistään, joka tuli juuri testattua: palapelit. Tuhat palaa on minimi, sanoi toimittaja jutussaan.

Ostin miehelle joululahjaksi 1500 palan palapelin, jonka kuvassa on Taj Mahal. Ja aika paljon taivasta ja vettä... Itse en ole mikään hirveän innokas palapelien kokoaja ollut (täytän aikani lukemisella kai), mutta ajattelin että tämähän olisi mukava yhteinen tekeminen pitkiksi pyhiksi.

Ja jestas, sepä olikin koukuttavaa! Radio soimaan taustalle ja sitten palapelin kimppuun. Meillä oli huvittavan erilainen strategia. Reunat koottiin ensin hyvässä yhteisymmärryksessä. Sen jälkeen mies alkoi rakennella palatsin yksityiskohtia kasaan ympäri pöytää ja siirteli valmiita lämpäreitä suunnilleen paikoilleen kehysten sisään. Minä aloitin reunasta systemaattisesti eteen päin nykertäen. Mies otti aina yhden palan ja kokeili sitä miljoonaan kohtaan. Minä etsin miljoonasta palasta oikeaa siihen yhteen tiettyyn kohtaan. Mutta hyvin se sujui kummankin tyylejä yhdistellen.

Palapeliä tehdessä pää tyhjeni totaalisesti. Homma vei niin mukanaan, että jonakin  aamuna meinasi työhönlähtökin viivästyä, kun siinä olohuonetta järjestelessä piti panna pala tai kaksi ohimennen paikalleen ja äkkiä huomasikin vartin vierähtäneen.

Alle viikko siinä meni - ta-daa!:

Hyvässä alussa

Tässä vaiheessa puuttui vielä vähän taivasta...

Uusi vuosi sirkustellen

Lapsena minua ei viety koskaan "oikeaan" sirkukseen. No, ei siitä mitään traumoja jäänyt, mutta muistan että jo silloin tykkäsin katsella Tapanin päivänä televisiosta sirkusesityksiä. Aikuisiällä minusta onkin sitten kehittynyt innokas sirkuksen ystävä, lähes vuosittain tulee käytyä katsomassa joko Sirkus Finlandian tai Sirkus Florentinon esitys. Ja useampana vuonna olemme käyneet katsomassa Sorin sirkuksen Joulushowta Tampereella. Sorin showt ovat olleet tosi hienoja kokemuksia, nuorten esiintyjien taidot ovat hämmästyttävät, esiintyjät valloittavia ja esitykset hienoja teemallisia kokonaisuuksia. Suosittelen!

Nyt kuitenkin kävimme uuden vuoden aattona katsomassa Helsingissä Kaapelitehtaalla Hurjaruuthin Talvisirkus Unen. Jo mennessä tuli kiva tuttu sirkusfiilis: kivan rouheat tilat (sirkus ei sovi steriiliin teatteriin...), monen ikäisiä ihmisiä, innokas puheensorina ja jännityneen odotuksen tunnelma.

Sorin sirkukseen verrattuna esitys ei ehkä ollut niin sporttinen ja vauhdikas, vaan tämä oli temmoltaan rauhallisempi ja tanssillisempi. Uni-teema oli siis esityksen koossapitävä punainen lanka, joka solmi yhteen eri esittäjien numerot. Lavastus ja puvustus oli, no, unenomainen. Videotaidetta oli hyödynnetty pimeässä teatteritilassa tosi kiinnostavalla tavalla.

Esiintyjäjoukko oli kansainvälistä, mukana mm. Cirque du Soleilin mukana kiertäneitä ammattilaisia. Charmia ja ilmeikkyyttä riitti, espanjalainen Arce López Gutiérrezkin onnistui flirttailemaan ihan takariville asti... Sokerina pohjalla oli iso elävä orkesteri, jonka soittajien tasosta kertonee jotain sekin että esim. rumpali Niko Votkin on soitellut Ismo Alangon kokoonpanoissa.

Ja ihmeellisellä tavalla esitys taas osui ja upposi meihin monen ikäisiin. Lapsille oli paljon hupaisaa havainnoitavaa, aikuisille visuaalista kauneutta katsottavaksi. No, kyllä esityksen huumoristakin osa oli suunnattu aikuisille, esim. unia tulkitsevan Freudin hahmo. Ja väliaikaa edeltävään tyynysotaan yhtyivät yleisöstä sekä isot että pienet samalla innolla!