Ranskalainen Agentit-televisiosarja vei mukanaan

 

Ranskalainen Agentit-televisiosarja (Dix pour cent) on jo aikaa sitten pyörinyt Netflixillä, mutta kun en suorotoistoja osta, törmäsin siihen vasta nyt, kun julkaistut neljä kautta ovat katsottavissa Yle Areenassa. Sarja nimi johdatti harhaan (minähän en jännityssarjoista paljon perusta) ja vasta ystävän vinkistä kiinnostuin sarjasta. Kaikki neljä kautta tulikin katsottua aika ripeästi, sarja vei ihan mukanaan. Ja tietysti ihana Pariisi...

Agentit kertoo pariisilaisesta Ask-nimisestä toimistosta, jossa näyttelijöiden agentit kilpailevat keskenään (ja muiden agentuurien kanssa) asiakkaista ja filmaussopimuksista. Toimiston väen elämä on sanalla sanoen hektistä, niin työ- kuin yksityiselämän rintamalla. Sarjan osat vievät joukkoa kriisistä kriisiin.

Agentuurin henkilökuntaa ovat liian kiltti agentti Gabriel, hirviömäinen Andréa, pomottamaan pyrkivä Mathias, alusta asti mukana ollut veteraani Arlette sekä joukko muuta henkilökuntaa kuten assistentteja: Camille (Mathiaksen avioton lapsi, tosin muut eivät sitä tiedä...), Hervé, Noémie jne. Sarjassa kuvataan paljon työntekijöiden yksityiselämääkin. Se ei kuitenkaan ole sarjan "clou", vaan ne oikeat näyttelijätähdet, jotka asioivat agentuurissa.

Jokaisessa jaksossa nähdään siis myös joku oikea tähtinäyttelijä, joka hakee kuvitteellista roolia jossain tuotannossa. En tunne ranskalaisia näyttelijöitä kovin hyvin, mutta esim. nämä suuruudet bongasin sarjan eri osista:  Isabelle Adjani, Isabelle Huppert, Juliette Binoche, Charlotte Gainsbourg, jopa Sigourney Weaver käväisi yhdessä osassa. Näyttelijät parodioivat itseään, kaikkine heikkouksineen ja kummallisuuksineen. Esim. Isabelle Huppert on aivan hurmaava näyttelijänä, joka ei osaa sanoa ei juuri mihinkään tarjoukseen. Agentit joutuvat sitten sovittelemaan mahdottomia kuvaus- ja esitysaikatauluja. Näyttelijä kiitää päiväkuvauksista yökuvauksiin minuuttiaikataululla ja eri tahot eivät saa tietää päällekkäisistä kuvauksista... Välillä vain ihmetellään, että koskahan näyttelijä mahtaa nukkua!

Yleensäkin on ihana välillä nähdä joku eurooppalainen tv-sarja, joka ei ole jännäri tai historiallinen pukudraama. Lisää tällaista!

Tämä löytyy siis Yle Areenasta. Myös postauksen kuva on peräisin Ylen sivuilta.

Talot huokuvat historiaa

Aikoinaan katsoin televisiosta Strömsötä aivan ihastuneena siitä kaikesta hyggestä ja mysistä mitä ohjelma huokui - kevyttä ruotsinkielistä eleganssia, johon suomenkieliset ohjelmantekijät eivät koskaan pystyisi. No, Strömsö on jäänyt, nykyään Strömsö ei ole ihan entisensä (... no  niin, ehkä osansa viehätyksessä oli Matiaksen ja Mikaelin charmillakin).

Mutta olen löytänyt uuden ihailun kohteen: aitoruotsalaisen Talot huokuvat historiaa -ohjelman (alkuperäisnimeltään Det sitter i väggarna). Monet sen varmaan ovat jo löytäneet (esim. Hesarissa 11.4. Samuli Tiikkaja kirjoitti ohjelmasta aivan kuin minun suullani...). Ohjelmaidea on sellainen, että historioitsija ja rakennustutkija tutustuvat jonkin perheen omistamaan vanhaan taloon jossakin päin Ruotsin valtakuntaa. Talot ovat hyvin erilaisia, mutta aina yhtä ihania: kartanoita, torppia, kaupunkitaloja jne.  Kuvissa näkyy kauniita kaupunkitaloja ja puistoja tai vaihtoehtoisesti peltomaisemia, pientareen suloisia kukkia, kukkivia hedelmäpuita, kuopsuttavia kanoja tms. Nämä  ihanuudet herättävät välittömän halun pakata laukut ja matkustaa tutustumaan Skånen tai Upplannin maaseutuun, Tukholman saaristoon, Ruotsin pikkukaupunkeihin jne.

Rakennusasiantuntijana koko sarjan ajan on ollut sympaattinen Erika Åberg. Sarjan alkukausilla (1-3) historioitsijana oli fantastinen snobi, Christopher O'Reagan. Hänet on sittemmin (kaudet 4-6) vaihdettu hieman maanläheisempään hahmoon, Rickard Thunériin. Erika kertoo rakennuksen historiasta ja auttaa omistajia jonkin pienen korjauksen tekemiseen, oikeaoppisin perinnerakentamisen keinoin. Luulen katsellessa oppineeni kaikenlaista pinkopahvien laittamisesta, perinnemaaleista, puuosien korjauksista ja sen sellaisesta. Historioitsija taas ottaa tutkijan keinoin selvää talon asutushistoriasta ja hurjia ja uskomattomia tarinoita entisten asukkaiden menneisyydestä on usein paljastunutkin.

Kaikki on sillä tavalla viehättävää, että mitään ei ole ylikorjattu, vaan rakennukset, huoneet ja huonekalut on  jätetty aistikkaan kuluneiksi. Mikään ei siis ole keinotekoista ja kulissinomaista vaan interiöörit ovat aitovanhoja. Tällaista tunnelmaa ei saada aikaan sutimalla valkeaa maalia huonosti vanhojen huonekalujen pintaan tai viskelemällä pellavatyynyjä sinne tänne. 

Lähetysajoista minulla ei oikein ole käsitystä, mutta Yle Areenassa on pari kautta katsottavissa, ja jos oikein ymmärrän toukokuussa alkaa 1. kausi pyöriä Teemalla perjantaisin 7.5. alkaen klo 18.30-19.30. Jos et ole sarjaa katsonut, niin kannattaa kyllä vilkaista!

Hidastamista ja mindfulnessia, osa II

Muisto Oulusta jostakin vuodelta 1990 (?): istun päivät kotona ja koetan kirjoittaa gradua, työ ei oikein suju. Viikon lähes paras hetki on keskiviikko(?) -iltapäivä, kun avomies saapuu yliopistolta luennoiltaan ja on poikennut Iskon Kesoilin kautta. Mukana on kaksi sieltä ostettua maukasta voisilmäpullaa ja keitämme iltapäiväkahvit. Kahvihetken kruunaa televisioista tuleva Heikki ja Kaija –sarja, jonka käänteet tai lähinnä käänteettömyys huvittaa meitä kovasti.

Heikki ja Kaija - tv-sarjaa alettiin tehdä Tampereella jo vuonna 1961. Päärooleissa on aviopari Vili Auvinen ja Eila Roine. Valtakunnan verkkoon sitä alettiin ilmeisesti lähettää vuonna 1965 ja sen jälkeisistä jaksoista lopetusvuoteen 1971 on olemassa nauhoituksia, jotka nyt on sitten koottu dvd-levyille. No, nehän piti heti hankkia! Että nyt sitten, jos vain olemme kotona, viikonlopun iltapäiväkahvihetki kruunataan jälleen katsomalla Heikkiä ja Kaijaa:

Taas ollaan ydinasioiden äärellä: kyse on hidastamisesta ja mindfulness-harjoituksista parhaimmillaan. Sarjan jaksot ovat useimmiten hyvin pienten tapahtumien ympärille kehitettyjä, todellista arkirealismia. Ne kuvaavat 60-luvun arkielämän ja elämäntavan muutosta lähes dokumentin voimalla. Onko varaa hankkia talo vai olisiko varmempi pysyä vuokralla? Pitäisikö Kaijan lähteä töihin? Riittääkö yksi lapsi? Mikä on miehen rooli kotona? Voitaisiinko perheeseen ostaa auto? Kaijan äidin ja entisen naapurin, Lahtiskan, kautta päästään kurkistamaan myös 1960-luvun vanhusten asemaan. Yläkerran vuokralaisten kautta myös opiskelijaelämää valotetaan. Heikin työpaikka taas antaa kuvaa sen ajan työelämästä.

Sarjan on käsikirjoittanut Reino Lahtinen. Hän on luonut sarjaa joitakin loistavia roolihahmoja. Sylvi Salonen tekee ikimuistoisen roolin Lahtiskana ja Veijo Pasanen Heikin kaverina Anterona. Sittemmin Reino Lahtinen käsikirjoitti maaseutuelämää kuvaavan, aivan yhtä osuvan Rintamäkeläiset-sarjan, jota taas esitettiin 1972-1978.

Linkitän tähän YLEn Elävän arkiston jakson, jossa Kaija on saanut joululahjaksi sähkövatkaimen. Kyllä, se todella on jakson pääaihe. Vai kuulostaisiko paremmalta sanoa että ”se kuvaa kulutuskulttuurin muutosta”? Tässä(kin) osassa huomio kiintyy myös siihen, miten suhtautuminen tupakointiin on muuttunut vuosikymmenten varrella.