sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Kansanmusiikkia kansanpuistossa -tapahtuma, Tammela (9.7.2022)

Alkukesästä kävin juuri avatussa museossa (Lahden Malvassa) ja nyt heinäkuun alussa pääsin käymään aivan uudessa musiikkitapahtumassa (!), josta totisesti toivon tulevan pysyvän tapahtuman. Kansanmusiikkia kansanpuistossa -tapahtuman järjesti Lounais-Hämeen Musiikkipäivät yhteistyössä Suomen Kansanmusiikkiliiton kanssa. Kuten tapahtuman verkkosivuilla sanotaan, "sen erityisyys syntyy elävimmän kansanmusiikin ja Saaren kansanpuiston upean luonnonmaiseman yhteisyydestä".

Lounais-Hämeen musiikkipäivien ja yleensäkin tämän alueen musiikitarjonnassa painotus on ollut klassisessa musiikissa, bluesissa ja jatsissa. Mikään näistä ei ole oikein ominta omaani. Kansanmusiikki kiinnostaa ehdottomasti enemmän. Vuosia sitten lähikunnassa, Koskella, järjestettin Koskis-folkia, joka oli aivan ihan tapahtuma, mutta kuoli pois. Siellä näin esim. 90-luvulla ikimuistoisen Elonkerjuu-bändin esityksen: reippaita kansanlauluja pohjalaisiin kansanpukuihin pukeutuneena. Sen jälkeen Lauri Tähkän ura onkin mielestäni ollut ihan alamäkeä. Olen myös mielinyt Kaustisille tai edes Haapavesi-folkiin joskus, mutta aikataulut ovat aina olleet mahdottomat. Siispä oli aivan täpinöissäni, kun tuli mahdollisuus kuulla kansamusiikia ihan lähellä kotia.

Puitteet olivat upeat: tapahtuma järjestettiin Saaren kansanpuistossa, Tammelassa.  Saaren kansanpuiston perusti virkistysalueeksi 1932 Saaren kartanon omistaja Erik von Frenckell. Puisto myytiin Forssan kaupungille ja Tammelan kunnalle 1980.  Tapahtuma-alue on luonnonkaunis Suujärven ja Kuivajärven välinen kannas, jossa on siis hyvät uimarannat, kesäkioski ja Lounais-Hämeen Pirtti -kotiseututalo, jossa toimii ravintola. Ja mikä parasta,  Suujärveen viettävään rinteeseen on rakennettu ulkoilmateatteri, joka toimi oikein hyvin konserttikatsomona. Fasiliteetit olivat siis mainiot. Säiden  haltijatkin olivat suosiolliset ja päivä oli pilvipoutainen lämmin kesäpäivä, juuri sopiva kokopäivän ulkoilmatapahtumalle. No, viimeisen bändin lopetellessa alkoi sataa, ja kun olimme pyöräilleet paikalle, kotimatka oli kosteahko. Mutta ei se siinä vaiheessa haitannut enää mitään.

Varmaan yksikään artisteista ei jättänyt kehumatta miljöötä, jossa esiintyivät. Tässä kuva, joka on otettu luonnonrinteessä olevasta katsomosta lavalle päin. Lavan takana kaunis järvinäkymä, joka tekee kaikki taustakankaat tarpeettomaksi, kuten joku esiintyjistä sanoi. Välillä järvellä uiskenteli kuikkiakin...

Lavalla esiintymässä Juurakko

Päivän musiikillinen anti oli vaihtelevuudessaan mainio.  Tilaisuudessa esiintyivät mm. Salamakannel solistivieraanaan Jonna Tervomaa, Bill Hota, Juurakko, Mikko Perkoila & Vinkulelu, Mauno Järvelä & Näppäripelimannit, Maija Kauhanen, Pekko Käppi & K:H:H:L ystävineen sekä Vanhanpiian pojat. Monenlaista musiikkia, totta tosiaan. Tapahtuman verkkosivulta löytyvät tarkemmat taitelijaesittelyt.

Bill Hota ja Vanhanpiian pojat olivat ratkiriemukkaita, murteella hauskuttavia ja  kuplettiperinteestä ammentavia kokoonpanoja. Bil Hotan tausta on Etelä-Pohjanmaalla, Vanhanpiian pojat taas tulee Savosta. Maija Kauhanen on kansainvälistäkin tunnustusta saanut muusikko, joka säesti lähes hypnoottista esitystään kanteleella, ja erikoisilla, osin omatekoisilla lyömäsoittimilla. Mikko Perkoilan esitys jäi mieleen nokkelista lastenlaulusanoituksista ja aivan fantastisista tee-se-itse-soittimista: saimme kuulla esim. Finlandia-hymnin sählypallo-okariinalla soitettuna. 

Päivän suurin elämys oli kuitenkin Juurakko-bändi. Bändi on aloittanut ymmärtääkseni jo opiskeluvuosinaan 2012 ja valittu Vuoden Artistiksi 2020 Etnogaalassa, jossa kansanmusiikkiala palkitsee vuosittain alan ansioituneita taiteilijoita. Enkä minä ollut bändistä mitään kuullut... Voimakasta ja vaikuttavaa blues/soul-tyyppistä laulua, säestettynä mielenkiintoisin soittimin: käytössä olivat kantele, matkaharmoni, jouhikko, kampa, munniharppu jne. Tätä yhtyettä pitää kuunnella lisää!

Hieno päivä, toivottavasti saamme tulevina vuosina tälle jatkoa.

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Kirjat ja elokuvat: 2022 2-kvartaali

Huhti-toukokuussa lukeminen oli suurelta osin velvollisuuslukemista, osallistuin vinkkauksiin sekä aikuisille että lapsille. Kaikki luettu ei ollut ihan ominta kamaa: vinkkauskirjojen pitäisi olla monenlaisille lukijoille sopivia, ja lasten kirjoja en muuten luekaan kuin vinkkaustarkoituksiin... Viimeisimmässä Kirjastolehdessä oli aika puhutteleva vanhenevan kirjastosedän valituskolumni, jossa yksi valituksen aihe oli, että vanheneva kirjastosetä joutuu vapaa-aikanaan  lukemaan itseään kiinnostamattomia kirjoja pystyäkseen vinkkaamaan niitä lukupiirin rouville... Vähän sain jo kiinni fiiliksestä, mutta onneksi vasta vähän.

Toukokuun lopupuolella pääsin sitten itseäni kiinnostaviin kirjoihin käsiksi. Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -romaania tosin pyörittelin alussa vähän vastentahtoisesti käsissäni: "ei sitten taas ole laitettu välimerkkejä eikä isoja kirjaimia, jaksaakohan tätä...". Tämä ongelma unohtui viimeistään sivulla kaksi, koska kahdentoista naisen tarinat veivät mukanaan. Kaikkien naisten tarinat kytkeytyivät jollakin tavalla Amma-nimiseen keskushenkilöön, joka esiintyi kaikissa tarinoissa jossakin roolissa, pienemmässä tai isommassa sellaisessa. Aika, rotu, yhteiskuntaluokka, sukupuoli-identiteetti ym. vaihtuivat, mutta jokainen tarina oli kiinnostava.

Toukokuun kivaa lukemista oli myös Elizabeth Stroutin Voi William!-kirja. Siinä aiemmista romaaneista tuttu Lucy Barton pui suhdetta entiseen aviomieheensä, Williamiin. Stroutin kirjoitustapa istuu lukutapaani kuin hansikas (outo kielikuva, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan...). Tällaisia kirjoittajia on muutama muukin: Ann Tyler, Colm Toibin tulevat heti mieleen. Eli en usko että he välttämättä ovat kaikkien mielestä loistavia kirjoittajia, mutta minä saavutan jonkinlaisen rentoutuneen nirvanan heitä lukiessani.

Kesäkuussa löysin taas sisäisen mummoni, kun nautiskellen luin Eira Pättikankaan 1800-luvun loppuun sijoittuvaa Talvella päivät ovat pitkiä -romaania. Ainakin kirjaston tiskiltä katsoen Pättikankaan lukijat ovat näet enimmältään ikäihmisiä, mutta minäkin kyllä  nautin näistä pohjalaismurteella kerrotuista naisten tarinoista. Tässä kirjassa Sessi lähtee piian hommista hattukauppaan töihin tavoitteenaan itsenäinen elämä ja toimeentulo.

Lievä pettymys tässä kvartaalissa oli Nick Hornbyn Olet tässä -romaani. Vanhemman naisen ja nuoren miehen suhde esitettiin hyvin hankalana ja sen ongelmia ruodittiin aika junnaavasti. Madeline Millerin Akhilleen laulu taas ei tehnyt ollenkaan sellaista säväystä kuin häneltä aiemmin lukemani Kirke. Toki antiikin taruista tutut hahmot kiinnostivat tällaista historian ystävää.

Elokuvissa ei sitten olekaan tullut käytyä, toukokuussa joku leffa karkasi ohi ja kesemmällä ei mitään mielenkiintoista ole ollutkaan ohjelmistossa. Palataan siis elokuviin syksymmällä.