Puutarhassa

Kevätkesä on mennyt kiireisesti, kulttuuriharrastukset on jääneet vähän taka-alalle. Niinpä tässä vähän tarinaa puutarhanhoidosta. Olen joskus täälläkin varmaan kommentoinut, että puutarha on elämässäni yksi suurimmista ilonaiheista, mutta toisaalta myös välillä aiheuttaa suorastaan epätoivoa. 

Meillä on iso tontti, yli 1000 neliötä. Tontin toinen laita on kuivaa männikköistä kalliorinnettä, toinen puoli melko savista maata. Omalla tontilla, ja juuri oman tontin ulkopuolella on paljon puita: suuria mäntyjä ja haapoja, iso kuusi, iso tammi - rakastan kaikkia niitä, mutta onhan niistä vaivansa. Tammen lehdet maatuvat huonosti, haapa tuottaa järkyttävän paljon versoja, eikä uskoisi kuinka paljon  männyistä karisee neulasia ja käpyjä...  

Olisi mukava kasvatella kaikenlaista puutarhassa, mutta kasvimaalle ei meillä ole oikein hyvää paikkaa. Vanhat viinimarjapensaat ja raparperi jäävät aidan takana kasvavan valtavan männyn alle, mutta tuottavat kuivahkosta paikasta huolimatta satoa yleensä kohtuullisesti. Siihen viereen, vähän parempaan paikkaan on kyhätty pari kasvulaatikkoa, jossa koetetaan kasvatella salaattia, yrttejä ja porkkanoita. Vajan räystään alla ovat papuruukut ja kasvusäkit avomaankurkulle. Vanhassa hiekkalaatikossa kasvatellaan kesäkurpitsaa. Joskus onnistaa, joskus ei. Tänä kesänä kuivuus on hidastanut alkuun lähtöä, ja nyt kun vettä on saatu (kymmeniä millimetrejä!), sää kylmeni niin, että ainakin papu näyttää aika nyrpeältä.

Pidän perinneperennoista, ja kaikenlaista on puutarhaan koetettu tuoda, siirretty vanhoilta kotipihoilta, muiden pihoilta, saatu lahjaksi ja ostettu kaupoista suurilla summilla. Osa menestyy, osa ei. Esimerkiksi keltaista kesäpäivänliljaa olen koettanut ostaa useampaan kertaan, mutta mikään hankinnoistani ei suostu kukkimaan pihallani, vaikka eri paikkojakin on kokeiltu. Sama kohtalo on ollut yrityksilläni saada pihalle siperiankurjenmiekkaa. Sen sijaan pihalla valmiina ollut rusopäivänlilja kukoistaa, samoin oma hankintani, saksankurjenmiekka. Olen oppinut suhtautumaan asiaan stoalaisella tyyneydellä: näin nyt sitten kävi. 

Stoalainen tyyneyteni ei ulotu kotiloetanoihin eikä liljakukkoihin - niitä vastaan käyn pitkää, sitkeää taistelua. En usko voittavani sitä. 

Ihaninta on on kun ilokseen huomaa, että pihaan on ilmestynyt jokin uusi kasviryhmä, ihan itsekseen. Näin kävi meillä, kun pihalta kaatui vanha kirsikkapuu, ja maa myylläntyi siitä kohti. Eipä aikaakaan, kun siihen oli hakeutunut toisaalla huonommin menestynyt varjolilja, joka tässä näyttää viihtyvän hyvin. Kirsikkapuun alle olin aikanaan yrittänyt istutella matalia kurjenpolvia, mutta ne kituivat ja hävisivät. Mutta nyt metsäkurjenpolvi on ilmestynyt tuohon ihan omia aikojaan ja kasvaa komeana puskana. Kuvan tilanne on se, että metsäkurjenpolvi lopettelee kukintaansa ja varjolilja on vasta nupulla:

Pihalla on myös vähän ongelmallisia kasveja. Varmaan ihan rakennusaikana on istutettu suomentatarta ja tuoksuvatukkaa - niiden kanssa saa olla tarkkana, tai kohta ne valloittavat koko pihan. Itse olen tuonut pihalle pari vähän epäonnistunutta valintaa: pikkutalvion ja suikeroalpin, maanpeitekasvit, jotka kummatkin ovat ymmärtääkseni jo vieraslajilistojen valvottavien osiossa. Juuri tänä viikonloppuna päätin hankkiutua eroon pikkutalviosta, jota kasvoi pihalla aika hillitysti ison tuijan ja alppiruusujen alla. Kun viime kesänä tuija kaadettiin, pikkutalvio innostui. Revin eilen sitä neljä isoa säkillistä kaatopaikalle vietäväksi ja vielä jäi vähän hommaa tälle päivällekin. Luulen, että suikeroalpi kokee piakkoin saman kohtalon. Se vain on jo vähän levinnyt nurmenkin joukkoon eli se on ehkä vaikeampi hävittää kokonaan. Nämä ovat vähän hankalia kysymyksiä, kumpaakin kasvia tietääkseni on vielä myynnissä puutarhamyymälöissä, mutta enpä suosittele.

Tähän loppuun vielä ajankohtainen kuva: juhannuskukkani alkavat kyllä olla jo vähän förbi, saa nähdä mikä tilanne on juhannuksena. Tässä siis Savosta kotipihalta siirretty juhannusruusu ja tontin alkuperäiskasveihin kuuluva pioni, jonka olen omin päin tunnistanut juhannuspioniksi.

Arboretum Mustila

Viimein toteutui monivuotinen haaveni käydä Arboretum Mustilassa Elimäellä. Vietimme siellä yhden kesäisen päivän parhaaseen alppiruusujen kukinta-aikaan. Päivä oli varsin helteinen, mutta metsän siimeksessä oli mukavan suojaisaa.

Arboretum Mustila on Suomen vanhin ja suurin arboretum eli puulajipuisto. Mustila tunnetaan erityisesti rikaslajisista havupuumetsiköistään sekä kesäkuussa kukkivista alppiruusuista ja atsaleoista. Arboretumin perusti A. F. Tigerstedt Mustilan kartanon länsipuolella sijaitsevalle Kotikunnaan mäelle. Istutuksia tehtiin jo vuonna 1902 eli vanha, perintenen paikka on tosiaan kyseessä. Arborteumin 120 hehtaarin alueelle mahtuu monenlaista: alppiruusulaakso, atsalearinne, tammimetsä, hemlokkimetsä, tuijarinne ja -laakso jne. jne. Alueelle on tehty eri pituisia kävelyreittejä. Alueelta löytyy mukavasti myös palveluja: useampi kahvittelu/ruokailupaikka, taimimyymälöitä ja viinitupakin (!).

Tänä kesänä alppiruusujen ja atsaleojen kukinta oli varmaan hillittömän nopeaa helteisessä säässä. Helle voimisti myös tuoksuja, atsaleoista monet ovat vahvatuoksuisia.  Atsaleojen väritkin ovat eksoottisia. Näitä oli ihana katsella puistossa, mutta omaan puutarhaani ne ovat hieman liian eksoottisia...

Alppiruusuja minulla sen sijaan on omassa puutarhassanikin, mutta ne eivät ole voimakkaan värisiä esim. punaisia, liloja tai pinkkejä. Minun alppiruusuni ovat hennon vaaleanpunertavia ja muuttuvat ajan myötä valkoisiksi. Mustilassa tuli vastaan myös oman Mikkelini lajikumppani, jonka totesin siellä olevan huolestuttavan korkea ja harva kasvutavaltaan - toivottavasti oma, vasta nuori Mikkelini pysyy tuuheampana.

Puistossa oli aika ruuhkaista siinä alppiruusu/atsalea-alueella, mutta kun lähdimme vähän pidemmälle reitille, oli paljon rauhallisempaa. Polkujen varsilta löytyi viehättäviä pysähdyspaikkoja ja penkkejä.

Havupuualueilla erityisesti hemlokit olivat suloisia, koska uusi kasvu niissä oli oikein kevään vihreää ja erottui hyvin vanhemmista neulasista. Eivätkö olisikin viehättäviä tällaiset kaksiväriset havut?

Alppiruusuja voi toki ihailla muuallakin (sitten tulevina kesinä...), mekin olemme käyneet Luken Piikkön tutkimusasemalla Arboretum Yltöisessä, joka sekin oli varsin viehättävä retkikohde. Siellä oli myös perennapuutarha ja sijainti oli kivasti meren rannalla.

Kevät puutarhassa

Koronakeväänä harrastukset ovat olleet kovin kotiinpäin suuntautuneita. Niinpä ajattelin tehdä postauksen puutarhastani, jossa on nyt sitten tullut tovikin vietettyä.

Kasvimaata meillä ei ole, vain raparperi ja lipstikkapuska - ja yllättäen vähän maa-artisokkaa kasvamassa. Kompostikasan päällä kesäkurpitsaa ja seinustalla kasvusäkissä avomaankurkkua ja ehkä papuja tai sitten ei... Vihannekset haetaan pääsääntöisesti kesätorilta. Tontilla oli jo alunperin viinimarjapensaita ja kirsikka- ja omenapuita ja lisää hedelmäpuita on istutettu. Tässä kuva viime syksynä hankitusta kriikunasta, joka pistää heti parastaan. Tiedä vaikka saisi syksyllä maistaa elämänsä ensimmäisen kriikunan? Siinä mielessä toki olen hyötypuutarhuri, että hedelmä-ja marjasadon otan visusti talteen.

Ihan yleislinjana voi sanoa, että olen perennaihminen - kesäkukka-amppeleita minulla on aina tasan yksi ja joka vuosi samanlainen eli kestävä, pärjäävä valkoinen lumihiutale. Pidän perinnekasveista ja sellaista, jotka on saatu jostakin, joilla on tarina. Toki kauppaostoksiakin on tullut paljon tehtyä. Kotipaikoilta Savosta tuodut juhannusruusu, syreeni, ukonhatut, tiikerinliljat, varjoliljat ja syysleimut ovat kultaakin kalliimpia. Tällä hetkellä puutarhassa ilahduttavat siskolta Savosta saatu pikkutalvio ja miehen enon kotoa saadut kevätesikot. Ne ovatkin matkaillutta lajia, koska taitavat olla alun perin Dragsfjärdistä Savoon vietyjä, ja sieltä siis taas etelään päin palautettuja...

Kukista hienoin tontin alkuperäisasukas on juhannuspionina pitämäni varhainen pioni, jonka taantumisia ja elpymisiä seuraan sydän syrjällään joka kevät. Alkuperäisasukkaita ovat myös kuunliljat, rusopäivänliljat, nyt nupulla olevat kerrotut unikot ja tällä hetkellä kukkivat vähän tylsät mutta aina luotettavat kevätvuohenjuuret ja vuorenkilvet, jotka jaksavat kasvaa kalliorinteessäkin. Samoilla paikoilla kalliorinteessä kasvaa myös taatusti alkuperäinen, varmaan ihan luonnonvarainen kielomatto, joka tuo kesäkuun alussa koko pihalle ihanan, vienon  kielon tuoksun. Tuoksujen kanssa voi puutarhassa tulla muuten vähän yllätyksiäkin - olin suorastaan helpottunut, kun keskellä pihaa kasvava jasmike kuivui pois. Olin sen kyllä ihan itse hankkinut, mutta heinäkuu  helteillä pensaan tuoksu oli mielestäni lähes etovan makea...

Tontin alkuperäiskasvistoa (ainakin osin)  ovat myös järjettömän luotettavasti nousevat punaiset Apeldoorn-tulppaanit. Olen joskus lisääkin istutellut, mutta uskoisin että vuodesta vuoteen selviävät nimenomaan ne alkuperäiset sitkeät sissit. Alkuperäiskasvistoa on myös kultatyräkkipensas, joka punaisten tulppaanien ja sinisten helmililjojen kanssa muodostaa varsinaisen väriharmonian... Tulppaaneista pidän toki muutenkin, useimpien kanssa se vain on arpapeliä jaksavatko nousta edes ensimmäisenä vuonna, useammasta vuodesta puhumattakaan. Oranssit Princess Irene -tulppaanit ovat myös osoittautuneet yllättävän sitkeiksi ja ihaniksi, mutta kukkivat täysin älyttömässä paikassa, varjoliljapuskan takana talosta päin katsoen. En näet varjoliljan sipuleita istuttaessa ihan tajunnut kuinka nopeasti ja isoiksi ne kasvavat.

Naapureiltakin kukkia on saatu - ainakin harmaamalvikki, vuorikaunokki ja sellainen vähän jalostetumpi esikkolaji ovat tulleet jakotaimina aidan yli.

Yksi jännittävä tapa hankkia perennoja  on ostaa/kerätä siemeniä, kylvää niitä ja toivoa parasta. Akileijat siirtyivät Savosta Hämeeseen kerättyjä siemeniä kylvämällä. Rohtosuopayrtin taisin kylvää ihan ostosiemenistä? Kuvan jalokiurunkannuksen siirsin kaupungilta vatukkapensaiden alle riipimällä siemeniä taskuun ohi kulkiessani. Illakon kanssa en ole onnistunut, niiden siemeniä olen tuonut tontille mielestäni useammankin  kerran, mutta eipä niitä näy.

Omia, uudempia kauppahankintoja, jotka kukkivat juuri nyt ovat esimerkiksi arovuokot ja alppiruusu Kaino. Lisäksi tontilla kukkii vähän turhankin innokkaasti levittäytyvää luonnonvaraista lemmikkiä - ja voikukkiakin toki kukkisi, mutta vaikka olen pörriäistenkin ystävä, voikukkia vainoan surutta...

Kevään ilonaihe puutarhassani

Puutarha on elämässäni sekä ilon että epätoivon lähde. Epätoivoa tuottavat tietysti huonosti menestyvät ja kuolevat kasvit, rikkaruohot  ja sen sellaiset ilmiselvät asiat. Yleisemmällä tasolla se, että puutarhassa asioita nyt vaan ei voi hallita ihan sillä tavalla kuin toivoisin. Etanoita vyöryy aidan takaa, haavat kasvattavat versoja paraatinurmelle, sateet tulevat ja menevät kuten haluavat jne. Siperiankurjenmiekka, päivänlilja ja  se tietty kotoa siirretty syreeni eivät suostu kukkimaan, vaikka paikkaa on vaihdettu, maata parannettu ja tehty suunnilleen taikatemppuja. Ei voi mitään.

Toisaalta puutarha tuottaa iloa juuri arvaamattomuudellaan ja yllätyksellisyydellään. Että ne kotoa tuodut tiikerinliljat kasvavatkin rehevästi ja viihtyvät silminnähden. Unikko siirtyi ihan itse parempaan paikkaan, jossa se nyt kukoistaa ja kasvaa. Siirretty varjolilja vahvistui ja kukkii komeasti. Puutarhaan ilmestyy uusia väriyhdistelmiä, joita en osannut ennakoida: iso violetti pallolaukka ja vaaleansininen unelmatädyke näyttävät hienolta rinnakkain.

Puutarhassa asiat vievät aikaa ja se kehittää kärsivällisyyttä. Edellinen alppiruusu, Kaino, mietti varmaan viisi-kuusi vuotta ennen kuin innostui kukkimaan. Tämän kevään suurin ilon aihe puutarhassa on ollut Mikkeli-alppiruusu, joka istutettiin varmaan n. kolme vuotta sitten. Puutarhakirjoissa varoiteltiin, että voi kestää vuosia ennen kuin  se innostuu kukkimaan, joten siltä ei paljon ole odotettu vielä. Kunnes sitten keväällä huomattiin, ettö eikös pentele siinä ole nuppuja! En oikein välitä pinkeistä alppiruusuista, joten nuppu vaikutti huolestuttavan väriseltä ja alkoi pelottaa, että onkohan meillä sittenkään siinä lähes valkokukkainen Mikkeli vai  ihan joku muu... Nuppujen kehitystä on seurattu huolella ja kuvattu vaihe vaiheelta. Ja tällainen siitä tuli - ta-daa, Mikkelin ensimmäinen kukinta:

Alppiruusujen kukat usein vielä vanhetessaan vaalenevat, joten uskon että pinkit sävyt haihtuvat loppukukinnassa kokonaan. Kyllä se on Mikkeli. Phuuuuh.....

Hyvästi kesä!

Kesän viimeiset kukat, kuvattuna ennen kuin pakkanen ne vie...

Puutarhan ihmeitä

Kevät tuli, sitten kun tuli, aika vauhdikkaasti. Myös puutarhassa kaikki tapahtuu nyt vauhdilla, vähän liiankin nopeasti - puiden lehdet kasvavat silmissä, sipulikukat räjähtävät kukkaan ja lakastuvat nopeasti. Alkukevään helle on kuivattanut maata niin, että ainakin uusia istutuksia pitää kastella. Viikonlopuksi on luvattu kovia sateita, ja vaikka sateita ja pientä ilman viilenemistä toivonkin, pelottaa että sade tulee liian rajuna.

Kaikkine säätä koskevine pelkoineni ja toiveineni minua puhuttelee kovasti Karel Capekin Puutarhurin vuosi -kirjan rukous: ”Herra Jumala, järjestä jotenkin, että joka päivä sataisi puolenyön paikkeilta aamukolmeen, mutta kuitenkin niin lämpimästi ja hiljakseen, että se ehtisi imeytyä; mutta älä anna sataa tervakolle, kilpiruoholle, päivännoudolle, laventelille ja muille, jotka Sinä rajattomassa viisaudessasi tiedät kuivakkokasveiksi – jos haluat, kirjoitan Sinulle ne paperille; ja anna auringon paistaa koko päivän, mutta ei kaikkialle (ei esimerkiksi angervoille eikä katkeroille, kuunliljalle eikä rhododendronille) eikä liian kovaa; anna olla paljon kastetta ja vähän tuulta, paljon kastematoja, ei kirvoja, etanoita eikä härmää; anna kerran viikossa sataa laimennettua ureaa ja kyyhkysenlantaa, aamen.” Täytyypä muuten taas kaivaa tuo mainio kirja kirjahyllystä iltalukemiseksi...

Puutarhatöissä pelataan suurilla tunteilla, ainkin minulla skaala vaihtelee epätoivosta hurmioon. Eilen olin seota riemusta, kun löysin puutarhasta tämän kaunokaisen, kirjopikarililjan:

Jaa miksi? No, ihmeeltähän tuo tuntui, kun sipulit on laitettu maahan viisi (5!) vuotta sitten Keukenhoffin matkan innoittamana. Ja ensimmäisenä keväänä ja toisenakin sitten odotin ja odotin, että kirjopikarililja nousisi. Eikä noussut... Kunnes nyt sitten tänä keväänä pari kaunotarta on ilmestynyt kuin tyhjästä!

Puutarhakierros Porkkalan kartanolla, Lammilla

Tämän kesän teemaksi näyttävät muodostuvan kartanot. Viikonloppuna käväisimme tutustumassa Porkkalan kartanon puistoon Lammilla. Puisto on avoinna vain rajoitetusti, 2015 aukioloajat löytyvät tästä tiedotteesta. Vierailuaikoja muihin ajankohtiin voi ilmeisesti kuitenkin sopia etukäteen ja tilata myös opastettuja kierroksia.

Porkkalan kartanosta tunnetaan mainintoja jo 1300-luvulta. Laurell-suvun omistuksessa  kartano on ollut vuodesta 1898. Myös kartanon päärakennusta ympäröivä laaja, englantilaistyylinen puisto periytyy valtaosin 1800-luvulta. Kartanon puutarhaa on kunnostettu ja entisöity sekä puiston kasvillisuutta kartoitettu. Kartanolla on omia erikoiskasveja, esimerkiksi tänä vuonna kartanon jättiläisagaavet saivat Luken kasvigeenivaratutkijoiden kehittämän historiallisen puutarhan tunnuskasvin "arvonimen". Osaa kartanopuiston alkuperäisistä vanhoista kasveista on saatavilla Porkkalan kartanon puutarhamyymälässä. Myymälän osoite ja aukioloajat löytyvät tuolta nettisivuilta.

Osallistuimme Ruusu- ja erikoisuuskierrokselle, joka kesti lähes kaksi tuntia. Toki puutarhaan olisi voinut tutustua itsenäisestikin, mutta sisäänpääsymaksu (varsin kohtuullinen 4 €) kattoi siis tuon opastuksenkin! Kasveista sai tietysti paljon enemmän tietoa näin asiantuntijan vetämällä kierroksella. Koska alue oli hehtaarien kokoinen, varmaan kaikenlaisiin kotipuutarhoihin tuli kyllä ideoita: oli metsäpuutarha, itämaisia kivikkoistutuksia, ruusutarha, suuria perennaistutuksia varjossa ja auringossa - you name it!

Puistossa oli upeita yleisnäkymiä ja toisaalta hienoja yksityiskohtia, joita olisi voinut jäädä ihastelemaan iltamyöhään:

Tässä muutama minua ihastuttanut yksittäiskasvi:

Likusterisyreeni ja marskinlilja

Komea köynnöshortensia

Viehättäviä ruusuja oli runsaasti...

Ja lopuksi taas kahviteltiin ihastuttavassa ulkokahvilassa:

Puutarhan lumo

Nyt ei kulttuurikokemuksia juuri ehdi kirjaamaan ylös, koska on kevät ja puutarhatöiden sesonkiaika! Toisaalta puutarhatöissä askartelu elähdyttää ainakin minua ihan siinä kuin kulttuuririennotkin. Kevät on tullut hitaasti ja niinpä kukkien loistosta on ehtinyt nauttia yllin kyllin. Jopa niistä sipulikukista, jotka joinakin keväinä kukkivat ja kuihtuvat muutamassa päivässä.

Liitän tähän pari kuvakollaasia puutarhani kevään kukkijoista. Väriharmonia ei taaskaan ole ehkä ihan kohdillaan:

Eilen radiossa on tullut Tämän runon haluaisin kuulla -sarjassa Ihana ilta puutarhassa -lähetys. Tämä on lähiaikoina kuunneltava oikein ajan kanssa Areenasta. Tässäpä linkki Ylen sivulle.

Värioppia puutarhassa

Puutarha on iso ilonaiheeni ( jos kohta välillä murheenikin). Taidot eivät aina ihan riitä siihen mitä  tavoittelee, pihan olosuhteetkin tulevat joskus vastaan. Mutta missään ei oikeastaan nykyään saa sellaista flow-tilaa, kuin puutarhassa askaroidessaan. Etenkin keväällä käy usein niin, että menee pihalle tekemään jotakin pientä töiden jälkeen ja loppujen lopuksi vääntäytyy sisälle iltauutisten aikaan happimyrkytyksen saaneena.

Minulla oli  yli kymmenen vuotta sitten, omakotitaloon muuttaessani, tarkkoja mielikuvia siitä, millaisen pihan halusin. Isoäidin perennoja, perinnekasveja, väriskaalana sini-valkoinen. Missään tapauksessa en pitänyt keltaisista enkä etenkään vaaleanpunaisista kukista. No, kävi niin kuin kävi - puutarhasssa oli jo kasveja ja lahjaksi sai hyviä, terveitä taimia. Enhän nyt voinut olemassa olevia kasveja kaatopaikallekaan kärrätä: iloisenkeltaista vuohjenjuurta, fuksianpunaista pionia, vaaleanpunaista harmaamalvikkia, keltaista tyräkkia jne. jne. Kun nyt katsoo puutarhaa, huomaa että tarkat värisuunnitelmat ovat unohtuneet.

Sittemmin olen kertaillut väriopin alkeita muun harrastukseni yhteydessä. Siellä väriopin tunnilla huomasin, että mietin enemmän värejä puutarhani yhteydessä kuin esim. pukeutumisessani. Periaatteessa olen pyrkinyt lähiväriharmoniaan, kaunis yhdistelmä on mielestäni esim lila-sininen-valkoinen. Mutta puutarhani on aika omalakinen paikka ja nyt kun toukokuun lopussa kiertelin puutarhaa, huomasin yllättäen että siellä oli vallalla vastaväriharmonia. Jotenkin kummallisesti useammasta puutarhan kolkasta löytyi iloisia kelta-violetteja kasviyhdistelmiä. Kuinkahan näin on päässyt käymään? Vaan kauniilta näyttivät nekin, oikeastaan nykyään on melkein vaikea keksiä mikä väriyhdistelmä saisi aikaan puistatusta puutarhassa. En siis ikipäivänä pukeutuisi kelta-violettiin.

Tässä pari kuvaa vastaväriharmoniasta:

Rönsyakankaali ja sipulikukkia

 

Saksankurjenmiekat ja kultatyräkki