Mietelauseiden voimin tulevaan vuoteen

Ollaan pikkuhiljaa tyhjennelty siipan lapsuudenkotia. Monenlaista tavaraa on tullut vastaan. Nyt on menossa viimeinen rutistus, ja kirpputoripöytä on varattu pikkkutavaran myyntiä varten.

Kaikenlaistahan ihmiset keräävät, ja voin  kuvitella, että jos joku joutuu minun jäämistöni setvimään, voi ihmetellä yhtä ja toista! Kuvan löytö siipan lapsuudenkodista on vähän kummallinen, mutta ihastuttavalla tavalla kummallinen. Siellä on aikanaan (70-luvulla?) juotu ahkerasti Princess-teetä - muistatte toki ne teeliput, joissa oli aina joku hieno mietelause? No, siipan lapsuudenkodissa mietelauselaput on viskattu tuollaiseen kaakaopurkkiin, tarkoituksena myöhemmin - ??? No, nyt meillä on puolikas kaakopurkillinen mietelauseita. Eihän sellaista kokoelmaa voi noin vain heittää pois ja ottaa purkkia kylmästi muuhun käyttöön...

Päätimme siis tehdä tästä aamun aloituksen: joka aamu otamme purkista päivän mietelauseen ja starttaamme päivään enemmän tai vähemmän syvällisen ajatuksen voimin.

Nyt uuden vuoden aattona päätimme ottaa purkista mietelauseet tulevalle vuodelle. Se olisi tyylikästä tehdä puolen yön aikaan, mutta saapa nähdä, jaksanko valvoa siihen asti...

Syksyn keikkakokemuksia

Syksyn aikana on tullut käytyä parilla keikalla. Äkkiseltään ajatellen keikat eivät olisi voineet erota toisistaan enemmän: toinen oli marraskuinen Talossa Samuli Putro -festivaali Tampere-talon isossa salissa ja toinen viime viikonloppuinen Knipin ja hänen poikansa Danielin duo-keikka paikallisella Lounais-Hämeen Pirtillä. Suuret puitteet, massayleisö - intiimi tilaisuus, pieni porukka.

Talossa Samuli Putro -festivaali alkoi jo klo 16 ja viimeinen keikka päättyi vasta n. ko 21.30. Noin tunnin väliaikoja oli kaksi ja niihin pystyi tilaamaan väliaikatarjoilua. Ilta kului oikein leppoisasti ja siinä välillä söimme vähän maukasta iltapalaakin. 

Festivaali koostui kolmesta keikasta, josta ensimmäinen oli ihan soolokeikka kitaran kanssa, toinen jousikvartetin säestämä osuus ja vasta kolmannessa otettiin bändi mukaan. Ja tässä tullaan siihen, että ei tämä nyt niin hirveästi eronnut Knipin ja Danielin keikasta: soolokeikka oli tosi intiimi juttu, samoin jousikvartetin kanssa soitettu osuus. Tampere-talon äänentoisto oli loistava, ja kun sulki silmänsä saattoi hyvin kuvitella, että Putro soitti siinä viiden metrin päässä ja paikalla oli vain muutama ihminen. Kappaleiden aikana salissa oli lähes hiirenhiljaista. Toki Putron putromaiset välispiikit naurattivat yleisöä myös konsertin alkupuolella. Konsertin viimeisellä kolmanneksella olikin sitten kovempi meno ja yleisö myötäeli menossa ihan äänekkäästi... Itse pidin eniten juuri tuosta alkupuolen lähes maagisesta tunnelmasta.

No, sitten Tammelaan, Lounais-Hämeen Pirtille. Forssan seudulle uudelleen asettunut Jonna Tervomaa on kehitellyt kivan Neljä vuodenaikaa -klubin eli kutsuu vieraakseen muusikoita soittamaan Pirtille. Aikaisemmat vierailut eivät ole osuneet aikatauluihin (esim. Yonaa olisin kyllä mielelläni käynyt kuuntelemassa). Nyt onneksi aikataulut sopivat ja pääsimme paikalle. Tällä kertaa oli mahdollisuus lunastaa ennen konserttia paikka seisovan pöydän iltapalalle, ja toki sen teimme. Musiikkia on mukava kuunnella, kun on vatsa täynnä hyvä ruokaa. 

Egotrippiä on tullut paljon kuunneltua, mutta Knipi on tuttu vain radiosoitosta. Monta tuttua kappaletta kuitenkin tuli, jotain Egotripiltäkin ja Knipin muille säveltämiä lauluja, kuten Mestaripiirros. Kuten Knipi itsekin totesi, aika monessa biisissä ajeltiin jossakin (esim. Katkoviivoja, Asfaltin pinta ja Matkustaja (suloinen, suloinen, surullinen laulu!)). Jonnakin astui lavalle parin kappaleen ajaksi. Kiva elämys oli tämäkin keikka!

Gothic Modern, Ateneum 4.10.2024 - 26.1.2025

Gothic Modern -näyttely esittelee sitä, millaisia vaikutteita 1800- ja 1900-lukujen taitteessa eläneet taiteilijat saivat keskiajan ja saksalaisen renessanssin taiteesta.  Tutkijoiden mukaan keskiajan ja saksalaisen renessanssin vaikutus modernin taiteen kehitykselle on paljon suurempi kuin tähän asti on ymmärretty. Yksi keskeisimpiä teemoja näyttelyssä on kuolema, aihe, joka on aina askarruttanut ihmistä. Kansainvälisen näyttelyn yhteistyökumppaneita ovat Norjan Nasjonalmuseet ja Wienin Albertina Museum, joissa näyttely nähdään Ateneumin jälkeen. Vanhoja mestareita on Ateneumissa esillä niukemmin (mm. Lucas Cranach, Albert Dürer jne.), vaikutteen saajia runsaammin. 

Kuolema on menneinä aikoina - ja vielä silloin 1800- ja 1900-lukujen taitteessakin - ollut tapahtuma, joka on koskettanut ihmistä enemmän kuin nykyään. Lapsikuolleisuus on ollut suurta, erilaiset sairaudet ovat temmaneet ihmisiä nopeastikin, ja kulkutaudit ovat harventaneet väestöä ihan eri tavalla kuin nykyään (vaikka korona pientä käsitystä antoikin, mitä oli elää ennen tehokasta sairaanhoitoa). Epäilemättä siksi taitelijatkin ovat pohtineet ja kuvanneet paljon kuolemaa.

Tässä matkamuistot näyttelystä, kortti ja kirjanmerki: Akseli Gallen-Kallelan Kuolema ja kukka (1896), ja Simbergin Kuoleman puutarha -maalauksen (1896 vuodelta sekin!) lempeä luuranko. Kuolema ja kukka -teos ajoittuu Gallen-Kallelan Marjatta-tytön kuoleman jälkeiseen aikaan, lieneekö se taiteilijan surutyötä? 

Kuolemamaalauksien tosi klassikko on Bernt Notke. Hän maalasi 1400-luvun lopulla Lyypekin Mariankirkkoon Kuolemantanssi-maalauksen, mutta kirkko paloi ja maalaus tuhoutui lopullisesti vuonna 1942. Notken työpajan maalaama Kuolemantanssi löytyy kuitenkin Tallinnan Nigulisten kirkosta. Kävin katsomassa maalausta noin vuosi sitten,  ja se teki kyllä säväyksen. On helppo kuvitella, että se on tehty ruton raivotessa ja tappaessa ihmisiä säätyyn katsomatta, edes paavi ja keisari eivät ole turvassa Kuoleman tanssiinkutsulta. Gothic modern -näyttelyssä Ateneumin seinälle oli tuotu suurikokoinen jäljennös Notken klassikosta.

Kuva Wikipediasta (suurenna klikkaamalla...)

Monta muutakin kuolemakuvaa näyttelyssä oli, Hugo Simbergin lempeät luurangot olivat hyvin edustettuina. Onpa kiva ajatella, että kohta myös eurooppalainen yleisö saa tutustua niihin. Uskoisin niiden herättävän huomiota myös Oslossa ja Wienissä.

Magnus Enckelliltä näyttelyssä oli Kuoleman vaellus -teos (1896, taas...), mutta jäin kyllä kaipamaan Enckellin Poika ja pääkallo -teosta (1893). Se ei ollut esillä myöskään Tampereen Enckell-näyttelyssä (2021-22). Lapsi kuoleman äärellä, tehokas rinnastus:

Kuva Wikipediasta

Vierivä kivi ei sammaloidu

Kävelyn ja arkiliikunnan ohessa olen yleensä aina harrastanut liikuntaa jollakin tavalla.  Nuorena tyttönä olin innokas uimari, siitä muistoksi jäi leveähkö hartialinja. Opiskeluaikana kössi oli muotia, meidän opiskelijasukupolveamme taidettiin vähän pilkallisesti tituleerata "kössisukupolveksi", kun kuljimme yliopistolla mailat repuissa. Kiihkeimpänä työkautenani harrastin kuntonyrkkeilyä muutaman vuoden, se toi stressiin sopivaa vastapainoa, säkkiin oli mukava purkaa paineita... Erilaisilla kuntosalien ryhmäliikuntatunneilla olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Viimeisimpänä bodybalance-tunneilla, jotka toimivatkin suoranaisena johdatuksena nykyiseen liikuntaharrastukseeni eli joogaan.

Tutustuin joogaan käymällä alkuun tunneilla, joiden ymmärtäisin olleen yinjoogaa. Yinjooga on rauhallista joogaa, jossa venytellään ja pyritään sen avulla rauhoittumaan. Yksinkertaisissa venytysasennoissa pysytään useita minuutteja. Minulle se oli liian rauhallista - koska muu liikunta jää vähälle, toivon joogalta myös lihaskuntoon vaikuttavia liikkeitä.

Kuvassa on pyhättöni, johon vaellan (jos mahdollista) joka maanantai joogatunnille. Tarkkaan ottaen harjoituksen kesto on puolitoista tuntia. Tämä nykyinen viikottainen joogani on ehkä enemmän astangajoogatyyppistä. Astangassa tehdään aina samoja joogaharjoitteita tietyssä melko muuttumattomassa järjestyksessä. Tämä muuttumattomuus ei ehkä sovi vaihtelunhaluisille, mutta itse pidän juuri tuosta riitinomaisesta toistosta. Joogahengitys on myös olennainen osa astangajoogaa. Joogaryhmässäni aloitetaan aina lattialta hengitysharjoitusten kanssa. Sitten siirrytään aurinkotervehdysssarjoihin, tehdään erilaisia voima- ja tasapainoliikkeitä seisten ja istuen. Lopussa on venyttelyä ja ruhtinaallinen 15 minuutin loppurentotus. Useimmiten onnistun torkahtamaan loppurentoutuksessa, ainakin jos siinä käytetään äänimaljoja.

Itse pidän erityisesti tasapainoliikkeitä äärimmäisen hyödyllisinä, koska kun ikää kertyy, tasapaino on aina vain tärkeämpää pärjäämisen kannalta. On kyllä muuten jännää, miten paljon tasapaino vaihtelee, ihan vireystilan mukaan. Joogatuntini on illansuussa, ja joskus on ihan ylivoimaista saada edes puu-asanaa pidettyä, jos takana on rankka työpäivä. Puhumattakaan mistään silmät kiinni tehtävistä tasapainoharjoituksista, jotka ovat vaikeita hyvänäkin päivänä. On kyllä vähän haikeana todettava, että kyllä se tasapaino oli nuorempana parempi, viivytystaistelua tässä käydään. Silti päällimmäinen tunne liikunnan jälkeen on aina ilo, että taas jaksoin ja pystyin edes tämän verran, vielä tämä vanha kroppani toimii ja jaksaa.

Kirjat ja elokuvat: 2024 2- ja 3-kvartaalit

Tekee mieli puolustautua, kun ei ole tullut paljon luetuksi eikä käydyksi elokuvissakaan. On ollut muita kiireitä, näön kanssa on ollut ongelmia jne. jne. "Kyllä sika syitä löytää, maa kova, kärsä kipeä" - kuten muinainen pomoni tapasi reippaasti kommentoida alaisten selittelyjä. Nyt joka tapauksessa riittää siis yhteinen kooste 2. ja 3. kvartaalista.

Lähes lempikirjailijani, Saara Turunen, julkaisi uuden Hyeenan päivät -kirjan. Turusen tyyli kirjoittaa iskee aina, ja aihekin on henkilökohtaisesti puhutteleva. Vaikka aikaa omista lapsettomuushoidoista on kulunut runsaasti, hoidot läpikäyneenä tunnistin monet tilanteet ja ajatukset. Ja yleensä koko pohdinnan siitä, mitä lapsen saaminen oikeastaan merkitsee.

Pari hyvää historiallista viihdekirjaa osui kvartaaliin. Helena Steen jatkoi sarjaansa Annin elämästä Tehtailijan rouva -kirjallaan, joka vei lukijat taas 30-luvun Englantiin. Uusi kirjoittaja, Johanna Annola, onnistui ilahduttamaan ei-niin-streotyyppisellä Valkenee kaukainen ranta -romaanillaan leskirouvasta, joka rahapulassaan joutuu nöyrtymään vaivaistalon johtajattareksi. Vastentahtoinen pesti johti virkistävästi aivan uudenlaiseen elämänasenteeseen.

Roope Lipasti on mukavasti laajentanut reptuaariaan historiallisen romaanin suuntaan. Mikael Agricolasta kertonut romaani sai jatkokseen kerrassaan vetävän Luutnantti Ströbelin istumajärjestys -kertomuksen Luutnantti Ströbelistä, joka pisti koko 1600-luvun Turun sekaisin.

Syksypuolella lukemisessa ei mitään kummempia elämyksiä enää tullut vastaan, lukeminen tuntui koko ajan aika vaivalloiselta.  Paul Austerin Baumgartner-kirja ihan elokuun lopulla palautti vähän uskoa lukemisen iloon, teksti oli niin vaivatonta ja sujuvaa, että vanhan professorin elämäntarinaa luki ilokseen. Mutta ei kirjasta mitään syvää muistijälkeä jää. Kesemmällä luettu Ann Tyler on vähän samantyyppinen tapaus: ilo lukea, mutta jos kysytte vuoden päästä, mistä Kellotanssi-kirja kertoi, niin enpä muista.

Elokuvissa suurin elämys oli vierailu Punavuoren Riviera -elokuvateatterissa. Oli ihan hauska elämys katsoa ruoka-aiheinen Tie sydämeen -elokuva, niin että siinä samalla sai napostella juustotarjottimen anteja ja siemailla siideriä. Kokemus oli toimiva nimenomaan elokuvan aiheen vuoksi.

Teatteri Sirkus Suosalo vauhdissa

Suosalon Teatteri Sirkus Suosalo on ihana idea. Heti kun kuulin siitä, päätin että tämä on katsastettava, jos mahdollista. Onhan tämä ihan varsinainen idylli, näytelmäesityksiä puistoissa, sirkusteltassa:

Eli Martti Suosalo on teettänyt ison kankaisen teatteriteltan (Keuruulla!) ja sisustanut sen mm. sirkus Apollon vanhalla katsomolla. Nousevaan katsomoon mahtuu 300 ihmistä. Ja sitten kesäkiertueelle. Suosalolla on monenlaisia monologiesityksiä vanhastaan ja uuttakin on tehty. Ohjelmistossa on ollut esim. Yökyöpelit-lastennäytelmä sekä monologiesitykset Starman ja Luolamies. Ohjelmistokin on siis moninainen ja vaihteleva.

Teatterin Komeljanttarit kiertoradalla! -kiertue on käynyt elo-syyskuun aikana Helsingissä, Hartolassa, Laukaan Lievestuoreella, Tampereella sekä nyt lopuksi Turussa. Pikkuisen näkyy tingityn kotisivuilla ilmoitetusta periaatteesta, että "Suosalo haluaa pystyttää teatteriteltan yllättäviinkin paikkoihin ja viedä näytelmiä myös paikkakunnille, joissa ei muuten pääse kokemaan teatteria". No, Hartola ja Lievestuore onneksi ovat pieniä paikkoja. Toivotaan, että alkuperäisen idean mukaan yleisöksi saadaan muitakin  kuin meitä kukkahattutätejä.

Me suuntasimme Turkuun ja näytelmäksi valikoitui Luolamies, vaikka Starman olisi ehkä uuden ja ajankohtaisen luontoteemansa vuoksi kiinnostanut enemmän. Luolamies on siis Rob Beckerin kirjoittama monologi, joka on lähellä stand up -komiikkaa. Toki Suosalon versiossa on varmaan muisto vaan alkuperäisestä esityksestä... Näytelmän kantaesitys oli näet jo vuonna 1991. Koska teema on miesten ja naisten väliset väärinymmärrykset, vähän pelkäsin että aika on ajanut siitä jo ohi. Ja joo, vaikea on kuvitella nykynuorisoa nauramassa näille näytelmän sukupuolieroja koskeville havainnoille, mutta itse olen niin vanha, että monet jutut tosiaan osuivat ja huvittivat. Kyllä viihdyin. Ja vähän se antoi ajattelmisen aihettakin. Ihan arkielämässä törmäyksiä parisuhteessa aiheuttaa meillä useimmiten se, miten naisena multitaskaan asioita ja kuinka siippa haluaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan - se siis periytyy luolamieskaudelta, kun nainen oli keräilijä ja mies metsästäjä eli fokus on lähtökohtaisesti ihan erilainen...

Esitys alkoi jo ennen kuin esitys alkoi. Erityisen hauskaa oli se, että yleisön sisääntulovaiheessa Suosalo näytti diaprojektorilla (!) kuvia itsensä ja vaimonsa lapsuus- ja nuoruusvuosilta ja kertoi niistä hervottomia tarinoita. Kiva bonus, ihana idea!

Kiertueen loput esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta jos törmäätte tähän sirkukseen tulevina kesinä, niin kannattaa poiketa.

Louhisaaressa

Luvassa oli sateisempi kesäpäivä, joten päätimme siirtyä rannikkolle, jossa yleensä sataa vähemmän. Suunnaksi siis Askainen ja Louhisaari.

Netissä on hyvät Kansallismuseon ylläpitämät sivut, josta kiinnostunut löytää paljon tietoa Louhisaaresta ja sen omistajasuvuista (siis mm. Fleming- ja Mannerheim-suvuista). Me emme osallistuneet millekään opastetulle kierrokselle (vaikka välillä teki mieli lyöttäytyä sen opastetun marttaporukan jatkeeksi, joka tiloissa kierteli samaan aikaan...). Toki kuuntelimme tasatunnein linnan pihalla annetun lyhyen opastuksen. Paljon tuli tietoa siinäkin.

Louhisaari on Suomessa hyvin harvinainen barokkiarkkitehtuuria edustava linna. Linna on sisustettu eri aikakausien tyyliin: 1. ja 3. kerros on sisustettu 1600-luvun asuun ja 2 kerros eli asuinkerros on sisustettu 1700-1800-lukujen tyyliin. Ensimmäisessä kerroksessa on arkisia oleskelutiloja sekä talous- ja varastotiloja. Toinen kerros on ollut herrasväen varsinainen asuinkerros ja kolmas kerros taas juhlakerros. Löytyy tiloja aikansa suurimmasta juhlasalista ruokakomeroon.

Tiloissa oli hienoja yksityiskohtia, kattomaalauksia, kaakeliuuneja, kiinteitä kaappeja, kalusteita jne. Portaikko kattomaalauksineen oli erityisen hieno ja palvelusväen kapea portaikkoa hauska kontrasti herrasväen portaikolle. Lähes pari tuntia hurahti huomaamatta tiloja kierrellessä. 

Linnan kahvilassa nautitun maukkaan seisovan pöydän lounaan jälkeen jaksettiin vielä tutustua puutarhaan. Vuonna 2016 Louhisaareen on perustettu Pehr Kalmin oppien mukainen hyötypuutarha. Tämä puutarha on sijoitettu lähes samalle paikalle kuin missä kartanon oma hyötypuutarha on aikoinaan sijainnut. Kreivitär Vendla Sofia Mannerheimin aikana on luultavasti istutettu kirkolle johtava puukuja ja kartanon ympärille muodostettu ns. englantilainen maisemapuisto. Rannassa oleva puistopaviljonki rakennettiin 1825, alunperin se toimi kylpylärakennuksena. Nyt ranta on karannut jo kauas!

Louhisaari oli oikein hyvä kesäpäivän retkikohde. Ja toden totta, sadepilvet pysyivät mantereen puolella pitkälle iltapäivään ja vasta juuri lähtiessä ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla. Matkan varrella näimme, että sisämaassa oli satanut ihan reippaasti jo aiemmin.