Näinä ahdistavina aikoina...

Koronatilanne ei ole mullistanut elämääni sillä tavalla kuin voin  kuvitella sen tehneen lapsiperheissä, jossa vanhemmat koettavat tehdä etätöitä ja lapset etäopiskella. Mun työ on jatkunut lähityönä, mutta olen pitänyt pari päivää viikossa vuosien varrella erilaisissa tilanteissa kertyneitä säästövapaita pois, joten työrintamalla on suunnilleen rauhallista tavalliseen verrattuna.

kuva: Pixabay

Mitä kulttuurijuttuja kaipaan  normielämästä eniten? Elokuvissa käymistä varmaan, se on ollut kesäkautta  lukuunottamatta lähes viikottainen rutiini koko aikuisikäni. Vaikka meillä on (nauretttavan) iso televisio, ei elokuvan katsominen televisiosta ole ollenkaan sama juttu. Lukemiseen olisi nyt hyvä mahdollisuus, mutta jotenkin on hirveän vaikea keskittyä siihen nyt - kaipaan siis sellaista hyvää normaalia lukumoodia, johon en nyt tunnu ollenkaan pääsevän! Joka tapauksessa muistutan siitä, että ensi viikolla vietetään Lukuviikkoa, ja netissä on tarjolla monenlaisia kirjallisia livejuttuja. Esimerkiksi keskiviikkona 22.4. klo 17 Seinäjoen kaupunginkirjaston virtuaalisessa kirjavinkkauksessa annetaan kirjavinkkejä aikuisille: https://www.kirjastokaista.fi/live/. Samana päivänä klo 15 Helsingin kaupunginkirjaston vieraana on Dome Karukoski kertomassa elämäkerrastaan. Tallenteen voi myöhemmin katsoa samalta sivulta: https://www.helsinkikanava.fi.

Mistä sitten olen saanut sitten iloa ja mielenrauhaa näin korona-aikaan? Minulla ei ole käytössä mitään television maksukanavia, mutta olen pärjännyt aika hyvin tv:n ilmaiskanavilla. Nostan tässä esiin kaksi mukavaa sarjatuttavuutta viime viikoilta. E. M. Forsterin vuonna 1910 julkaistun Talo jalavan varjossa -romaanin uusi draamatulkinta on luotettavan laadukasta brittituotantoa. Toinen sarja, jonka katsoin Areenasta suunnilleen putkeen on Aenne Burda, muodin voimanainen - ilahduttavaa nähdä vaihteeksi joku hyvä saksalaissarja.

Televisio on auttanut myös elävän musiikin kaipuuseen. Yle Jyväskylän livekeikoista on tullut katsottua Miljoonasateen keikka (myös tallenteena) ja tallenteena aion katsoa myös Pauli Hanhiniemen keikan. Yle Olohuoneen ohjelmista Olavi Uusivirran Toivekonsertti oli aika kiva kokonaisuus kaikessa monipuolisuudessaan (myös tallenteena). Eilen taas osallistuimme Facebookin kautta Oulun 45 Specialin Stayin’ Alive livestream -keikalle, esiintymässä olivat Maustetytöt. Kerrassaan mainiosta keikasta on tallenne katseltavissa ravintolan Facebook-sivuilla.

Iltaisin etsimme Areenasta aina sopivaa kuunneltavaa - on helpompi nukahtaa, kun saa mielen tyhjennettyä päivän huolista. Nyt on vähän myöhäistä mainostaa, mutta Lasse Pöystin lukemista Muumikirjoista on ollut suurenmoista apua ilta-ahdistuksiin. Valitettavasti ne vain poistuivat Areenasta juuri maaliskuun lopussa. Hesarissa 18.4. Sanna Kangasniemi kirjoitti aivan minun ajatuksiani Muumipappa ja meri -kirjan osuvuudesta juuri tähän aikaan:
"Lukiessani kirjaa väsyneenä korona-arjen keskellä olen pannut merkille, miten hirvittävän monet asiat tekstissä tuntuvat puhuvan juurikin tästä – korona-arjesta. Perhe eristyksissä, Mörkö alati ilmestymässä jostakin heitä tuijottamaan, Muumipapan tarve huolehtia perheestä."

Last but not least, liikunta. Jumppakin on sujunut yllättävän hyvin kotioloissa Internetin ja ison tv:n avustuksella. Nettihän on pullollaan jumppatallenteita, mutta myös liveliikuntaa tarjotaan. Oman paikallisen salini liveliikuntaohjelmiin voi osallistua pientä maksua vastaan, ja tänään sain juuri vinkin FressiTV:n ilmaisista livejumpista. Sen verran viimeksi mainittuja jo vilkaisin, että näyttävät hyvin kiinnostavilta... Ja paras rauhan ja lohdun lähde on luonto, joka onneksi näin pikkukaupungissa avautuu ulko-ovelta. Täällä voi vaellella varsin ruuhkattomilla väylillä!

Kirjat ja elokuvat: 2020 1-kvartaali

Kukkahattutädin elämä on nyt väkisinkin vähän tylsää, kaikenlaiset kulttuuririennot ovat peruuntuneet, elämä kapeutunut varsin pienille urille. Mutta mitäpä tässä valittamaan, kunhan tauti pysyisi kaukana. Vielä en ryhdy suremaan sitä miten oma työpaikka, kirjasto, pääsee jaloilleen ja normiarkeen kiinni tämän jälkeen.

Kirjoista viihdyin tässä kvartaalissa parhaiten brittikirjailijoiden teosten parissa. Niistä ensimmäiseksi mainittakoon David Nichollsin Suloinen suru, kaunis kuvaus ensirakkaudesta. Toivon aina, että nuoret aikuiset löytäisivät Nichollsin, tämäkin kirja kuten aiempi Sinä päivänä, olisi loistava siirtymäkirja nuorten kirjoista aikuisten puolelle. Kiinnostava nuorten rakkauskuvaus oli myös Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä - erikoisen, vaikean rakkauden... Maaliskuu menikin sitten Ian McEwania lukiessa. Sovitus-kirjasta olen  joskus nähnyt elokuvaversion ja koska se oli minusta melko ahdistava, olen McEwania väistellyt lukemista valitessani. Tämän keväinen Kaltaiseni koneet -kirja iski kuitenkin heikkoon kohtaani - vaihtoehtoista historiaa on vaikea vastustaa. Kirja sijoittuu siis 1980-luvun Lontooseeen, mutta kovin erilaiseen kuin minkä tunnemme. Tekniikan kehitys on ollut nopeampaa ja niinpä kirjan yksi päähenkilö onkin keinotekoinen ihminen, androidi Aatami. Hänen kauttaan päästään pohtimaan ihmisyyden peruskysymyksiä. Kiinnostavaa, voi  niin kiinnostavaa - huippuelämystähti! Samaan syssyyn luin pari vanhempaakin McEwania (ja vielä on hyllyssä lisää odottamassa). Kaikki McEwanin kirjat ovat teemallisesti hirveän kaukana toisistaan, joku aihe puhuttelee enemmän, joku vähemmän. Mutta on tosi virkistävää lukea kirjailijaa, josta ei pysty etukäteen lainkaan arvaamaan, mitä odottaa.

Huomaan muuten, että kaikki tämän kvartaalin kiinnostavimmat kirjat ovat Otavalta - hyvä Otava! Otavan kirjasto -sarja tuo kiinnostavia käännöksiä ulottuvillemme (siinä missä Tammen Keltainen kirjastokin).

Koska raportoin vain teattereissa katsomani elokuvat, saldo jää alkuvuodesta aika pieneksi. Näin kotimaiset uutuudet, Jokisen Helenen ja Tolan Teräsleidit. Huippuelämyksiksi näistä ei ollut, vaikka toki hyvä elokuvia olivatkin. Helene oli minun makuuni hieman liian maalauksellinen ja hidas ja Teräsleidit  liian roisi ja nopea.... Bong Joon-hon Parasitelle annan huippuelämystähden, koska se oli elämys siinä mielessä, että  elokuvassa mikään ei ollut ennalta arvattavaa. Pidätin hengitystä koko ajan.

Luonnon helmassa Hämeenlinnan taidemuseolla : Anni Rapinoja 10.5. asti

"Talvilomapäivä". Pimeää. Sataa vettä. Päätetään piristää päivää vierailulla Hämeenlinnan taidemuseolla, jossa on hailuotolaisen Anni Rapinojan laaja, retrospektiivinen näyttely. Jostain aiemmasta näyttelystä mieleen palaavat huikeat juolukanlehdistä tehdyt korkokengät.

Maan kuva - installaatio

Rapinojalla on sekä luonnontieteellinen että taidealan koulutus, ja se näkyy häneen taiteessaan. Töiden tekeminen vaatii varmaan uskomatonta määrää pohjatyötä eli luonnossa liikkumista, havainnointia, materiaalin keräämistä ennen kuin päästään ns. taiteelliseen työhön eli materiaalin käsittelyyn ja työstämiseen. Oulussa pidetyn näyttelyn esittelysivulla sanotaan kuvaavasti: "työskentelyssä yhdistyy pienviljelijäkodin perintö, akateemiset opinnot, elämäntapa, kenttätyö luonnossa ja intuitio".

Rapinojan tieteellisluontoinen lähestymistapa tuli esiin esimerkiksi Äitimaan arkisto -installaatiossa, jossa oli kerättynä, lajiteltuna ja nimikoituina mieletön määrä hänen käyttämiään materiaaleja: linnun kalloista ja höyhenistä erilaisiin kasvinosiin, lehtiin,  käpyihin, siemeniin jne. Laatikoita ja purkkeja piti tutkia ihan vatsallaan maaten alimpien hyllyjen edessä. Uskomattomin asia oli laatikollinen voikukan hattarapalloja...

Hurmaavia asioita noista luonnonmateriaaleista sitten oli koostettukin. Tuttujen puolukanlehtikenkien ja -laukkujen lisäksi löytyi suloisia kenkiä ja vaatteita, joissa oli käytetty materiaalina tupasvillaa tai pajunkissoja. Tai naavaa, järviruokoa - jopa ampiaspesätkin olivat saaneet uuden elämän "vaatteiden" materiaalina.

Eläinten papanat olivat materiaaleina mm. näyttävälle Luonnonvalot-sarjalle eli kristallikruunumaisille teoksille, joita oli esillä yksi salillinen. Tekniikka käy ilmi tästä kuvasta. Etualalla osa Metsän syli -teoksesta (hirven papanat), takana Tuhat tarinaa (peuran papanat).

Esillä oli myös videoteoksia. Stressitasojen laskuun oiva paikka oli näyttelyhuone, jossa seinille heijastettin n. 10 minuutin videoesityksessä metsän vuodenkierto. Sitä sopi tarkkailla lattialta käsin, suurilla tyynyillä makoillen. Harmaa, sateinen talvipäivä unohtui tehokkaasti!

Jos kiinnostuit (etkä pääse Hämeenlinnaan...), Rapinojalla on onneksi myös hienot kotisivut, jossa on hyviä kuvia hänen teoksistaan. (Ja muistathtan, että nämäkin blogin kuvat suurenevat kun klikkaat kuvaa...)

Turussa: kaupunginteatterin Niskavuoren nuori emäntä ym. huvia

Poikettiin teatteriretkellä Turussa. Arpa lankesi Turkuun ja Niskavuoren nuoreen emäntään, koska Tampereella esitettävän Niskavuoren Hetan juoni oli turhankin hyvin muistissa. Odotukseni eivät teatteriretkeä kohtaan olleet suuren suuret, en ole hirveän innokas teatterinharrastaja ja näytelmä tuntui turhankin turvalliselta valinnalta, ja paikkakin oli ihan ison katsomon takariveiltä - tokko sieltä mitään näkeekään...

Yllätyin kyllä iloisesti, ilta sujui oikein mukavasti - voin lämpimästi suositella teatteriretkeä Turkuun! Näytelmästä oli tehty visuaalisesti näyttävä, pidin tosi paljon lavastusratkaisuista: kaikki oli yksinkertaista mutta näyttävää. Näyttämön liikkuvia osia käytetiin hienosti hyväksi erilaisten tilojen luomiseksi. Tukeva kurkihirsi markkeerasi pirtin yksiselitteisesti ja kätevästi. Symboliarvoltaan tärkeä metsä saatiin esiin ja pois kätevästi. Upea kuu taustaan heijastettuna loi kesäyön tunnelman jne. jne. Pidin myös ideasta tuoda näytelmää koko ajan lähemmäksi nykypäivää mm. roolivaatteilla ja lavastuksen esineillä... Näytelmää ei oltu lastattu liiallisella replikoinnilla ja pitkillä monologeilla, siitäkin pidin.

Kuvassa Stefan Karlsson ja Minna Hämäläinen. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Vaikka näytelmässä aikaa  tuotiin lähemmäksi nykypäivää, onhan se niin, että näytelmä kertoo avioliiton merkityksestä menneinä aikoina. Ennen avioliitto ei ollut vain kahden ihmisen romanttinen päähänpisto, vaan etenkin varakkaimmissa piireissä taloudellinenkin sitoumus. Avioliitot olivat meilläkin usein järjestettyjä, sukujen sopimia. Avioliitosta ei lähdetty helposti, koska kyseessä olivat paljon isommat asiat kuin yksi parisuhde. Nykyihmisen näkökulmasta, romanttisen rakkauden maailmassa,  tätä on vaikea käsittää.

Mutta ajatonta näytelmässä on vahvuuden ja heikkouden kuvaus - vai ovatko ne oikeat termit? Pitäisikö sanoa kovuus ja pehmeys? Sanoissa on aina mukana arvotus, vaikka haluaisi vain kuvata luonne-eroja. Sitä paitsi vahvallakin on heikot kohtansa ja hetkensä...

Yövyimme Turussa ja seuraavan aamun aamukävely oli kiva tehdä jokirantaan. Aamu oli komea ja koko Turku tuntui olevan liikkeellä. Käväisimme myös Kakolanmäellä, joka oli yhtä suurta työmaata. Alueelta löytyi kiva kahvila, Bageri Å, josta ostimme mukaan maukasta leipää. Vähän jäi pelottamaan, että vankilamenneisyys siivotaan alueelta näkymättömiin, ja lopputulos on vain kallis asuinalue. Kakolanmäen vankilanjohtajan talon pihapiirissä, vanhassa hevostallissa (!) sijaitseva museo näytti toimivan vain kesällä. Varsinaisiin vankilarakennuksiin on siis isolla rahalla korjattu asuntoja, eikä mitään ole ymmärtääkseni jätetty museokäyttöön...Turun matkailuoppaat vetivät aikoinaan alueella vankilakierroksia, mutta nekin on rakennustöiden myötä lopetettu.

Näkymä Kakolanmäeltä

Entinen vankila, nykyinen luksuskoti...

Funikulaaria ei kokeiltu...

Bageri Å

Kakolanmäeltä jatkettiin päiväkahville joenrannan apteekkimuseon kahvilaan. Ihana kattaus, mutta toscaleivos oli vähän turhankin tuhtia syötävää, yksi leivos puoliksi olisi riittänyt hyvin. Positiivinen ongelma?

Apteekkimuseo ja Qwenselin talo kahviloineen

Jokirantaa

Milavida ja Sarpanevan Ambiente-kankaat

Museokortti vei minut tällä kertaa poikkeamaan Tampereen Milavida-museoon. Muistan toki rakennuksen omilta opiskeluajoiltani Hämeen museona, mutta en sinne kyllä kertaakaan poikennut (shame on me!).

Milavidan pysyvänä näyttelynä esitellään Finlaysonin omistajasukuun kuuluneen Wilhelm Nottbeckin ja hänen perheensä elämää Tampereella siihen saakka, kun perhe jätti Tampereen 1900-luvun alussa. Itse asiassa ilmeisesti vain orvoiksi jääneet lapset asuivat juuri tässä rakennuksessa, koska äiti kuoli synnytykseen 1898 ja perheenpää puolta vuotta myöehmmin umpisuolen tulehdukseen. Aika surullinen tarina - lääketiede oli aika voimaton siihen aikaan ahnaan kuoleman edessä.

Perusnäyttely jäi tällä kertaa huonolle tarkastelulle, lupaan palata siihen kyllä myöhemmin. Nyt  tutustuttiin Timo Sarpanevan Ambiente-kankaita esitelleeseen näyttelyyn. Sarpanevan suunnittelemat kankaat olivat minulle täysin tuntematon osa Suomen tekstiilihistoriaa - ja forssalaisena luulin siitä sentään jo jotain tietäväni. Ambiente-näyttely on esillä vain 2.2. asti, joten kiirettä pitää, jos siihen haluaa vielä tutustua.

Ambiente-tekniikan Sarpaneva keksi vahingossa Porissa Rosenlewin paperitehtaalla ilmeisesti lahjapapereita suunnitellessaan, kun painokoneen rikkoutuessa suuttimista tulvi värejä paperille yllättävällä tavalla. Sarpaneva pääsi 1965 kokeilemaan tekniikkaa jo vähän hallitummin kankaiden kanssa Tampellan Lapinniemen tehtaalle - värisuuttimia liikuteltiin kiskojen avulla ja levitettiin väriä kankaalle ohjailtavilla suuttimilla ikään kuin maalaamalla. Kuvio muodostui samanlaiseksi kankaan molemmille puolille. Sapanevan Ambiente-kankaiden kokoelma on Tampellan konkurssin jälkeen päätynyt Tampereen kaupungin museokokoelmiin.

Tässä muutama yleiskuva näyttelytilasta:

Kankaiden väritykset olivat huikeita. Ei ihme että Andy Warholin kerrotaan vinkanneen Sarpanevalla, että kankaat kannattasi kehystää ja myydä tauluina. Katsokaapa vaikka tätä tekemääni kuvakollaasia parista kankaaasta - kyllä ottaisin seinälleni:

Kankaat sopivat myös varmaan tosi hyvin 60-luvun selkeään vaatemuotiin. Näyttelyssä oli esillä muutama mustavalkoinen lehtikuva Ambiente-kankaista tehdyistä mekoista. Ajatelkaapa tätä mekkomallia Ambiente-väreissä - voi kun osaisi kaavoittaa ja ommella tällaisen mekon:

Loppiaisretken kulttuuririennot Helsingissä

Taivaalle kiitos Museokortista! Sen avulla pystyy hyödyntämään lyhyetkin hetket museokäynteihin. Ilman Museokorttia olisi varmaan  Ragnar Kjartanssonin The Visitors -teos Kiasmassa jäänyt näkemättä. Nyt loppiaisvisiitillä hyödynsin ylimääräisen tunnin kipuamalla Kiasman viidenteen kerrokseen tuota videoteosta ihastelemaan. Virikkeenä toimi mm. Hurmioituneen innostava blogipostaus.

Kyseessähän on siis teos, jossa yhdeksälle valkokankaalle heijastetaan kullekin eri soittaja, jotka eri tiloissa, mutta kuulokkeiden avulla yhdistettynä soittavat samaa sävelmää. Voi olla että jokaisen videossa esiintyvän muusikon osuus on äänitetty paitsi erikseen, myös eri aikoina, mutta vaikutelma ainakin on se, että he soittavat Kjartansson sävellystä samaan aikaan... Esitys kestää kokonaisuudessaan noin tunnin, ja sen aikana tunnelma ja musiikin kokoonpano ehtii vaihdella kovasti (vaikka suurelta osin se on unenomaista ja meditatiivista). Samat lauluteemat kuitenkin toistuvat. Minun mieleeni jäi pyörimään seuraava säe: "There are stars exploding and there is nothing you can do...". Se sai olon ensin hyvin surulliseksi, mutta kun lauseen oli kuullut tarpeeksi monta kertaa, se alkoi tuntua lohdulliselta - elämässä on asioita, joille ei voi mitään ja ne on otettava sellaisenaan.

Ihmettelen edelleen, millaisella tekniikalla salin äänimaailma oli luotu: kun meni jonkin valkokankaan viereen, oli aivan kuin musiikki oikeasti olisi tullut laulajan suusta tai soitto käsillä olevasta instrumentista. Eri kohdisa salia musiikki kuului eri tavalla, aivan kuin aidot muusikot olisivat levittäytyneet tuohon suurehkoon tilaaan. Kjartanssonin videoteokseen pääsee tutustumaan 2.2. asti - kannattaa mennä!

Loppiaisen kulttuuriretken muita kohteita olivat jo vähän niin kuin perinteeksi muodostuneet Hurjaruuthin Talvisirkus ja Lux Helsinki.  Talvisirkus Baun teemana tänä vuonna oli rakentaminen ja teema antoikin mahdollisuuden vauhdikkaisiin ja hauskoihin numeroihin. Mutta kyllä esitykseen niitä kauniita akrobaattisia tai tanssillisiakin juttuja mahtui. Jos asia ei ole tullut selväksi: kyseessä ei ole (pelkästään) lasten sirkus vaan aito, monimuotoínen sirkustaide-esitys, joka sopii kaiken ikäisille.

Lux Helsinkiä kiersimme kirpeänä ja kirkkaana sunnuntai-iltana, oli oikein sopiva sää kierrokseen siis. Tungos oli vain aikamoinen, niinpä niitä sisäpihakohteita emme edes uskaltaneet harkita. Vähän sääliksi käy teitä hesalaisia: järjestätte hienoja tilaisuuksia, joihin me maalaiset tungemme ja sitten kehtaamme vielä valittaa tungoksesta :)  Koettakaa kestää!

Kirjat ja elokuvat: 2019 4-kvartaali

Loppuvuotena ei enää ehkä paljon tule luettua eikä käytyä elokuvissa, vapaat kun tuntuvat menevän lähinnä torkkuessa - niinpä teen yhteenvedon vuoden viimeisestä kvartaalista jo nyt.

Syksyn puhutuista kirjoista esim. Louisin Ei enää Eddy ja Koskisen Tulisiipi olivat ihan mukavia lukuelämyksiä,  mutta tässä muutama henkilökohtainen suosikkini.

Paula Havaste (jonka Pronssitähti-kirja oli melestäni vähän vaisu) alkaa päästä vauhtiin tässä sarjan toisessa osassa, Vierashuoneet-kirjassa. Jotain kirstimannismaista elämästä selviämisen eetosta tässä kirjassa on. Vilja tekee kovasti töitä perustamansa majatalon eteen, neuvokkutta vaaditaan joka päivä. Sodanjälkeistä Saarenmaata kuvataan kiinnostavasti.

Ajankuva on loistavasti hallussa myös Suvi Vaarlalla, joka Westend- kirjassaan avaa 90-lamaa ja sen jälkimaininkeja silloisen lapsen, Elinan, näkökulmasta. Perheen sosiaalinen vajoaminen, Westendin kodista luopuminen, hyvän elintason vaihtuminen työttömyyteen ja velkaantumiseen lyö leimansa Elinaan loppuiäksi. Lama-ajan kokemukset tekevät hänestä varovaisen sivustakatsojan.

Kauko Röyhkän Marjatan poika -muistelmateos lämmitti mieltä ihan erityisesti. Olen asunut Oulussa 80-90 -luvuilla ja tässä kirjassa oli vangittu oululaisuus NIIN hienosti. 60-70 -lukujen Oulu heräsi eloon mielessäni tätä lukiessa.Tämä sai ainoan huippuelämystähden, tosin en tiedä miten kirjan kokee, jos ei ole Oulu-taustaa :)

Elokuvasyksyn parhaimmistoon kuului Loachin lohduton Kiitos tilauksestasi, joka tuli ihan ihon alle, koska tällaistahan se alkaa olla suomalaisessakin työelämässä: pätkätyötä ja pakkoyrittäjyyttä... Huippuelämystähdet menivät Baumbachin Marriage Story - ja Johsonin Veitset esiin -elokuville. Marriage Story -elokuvan näyttelijäntyö oli ihan upeaa ja Veitset esiin -elokuva oli kekseliäs ja hauska (olen nähynyt varmaan kaikki Agatha Christie -filmatisoinnit sataan kertaan ja tämä oli niin hauska pastissi...).