Miljoonasade: Ruusunnuppu Unplugged, Tampere-talon pienessä salissa

Viime vuoden loppupuolella osui radiosta korviin kappale, josta tuli heti ensitahdeista jotenkin kauhean nostalginen olo: "Oi että, täähän on ihan kuin, ihan kuin.... Miljoonasadetta. Kukahan on tehnyt näin samankuuloista musikkia, vai ...  tämähän on Miljoonasade!" Biisi oli siis Ruusunnuppu  - "Me teimme kympin, me teimme satasen, me luulimme että teemme miljoonan..." - tehän tiedätte? (Saman nostalgiareaktion muistan, kun kuulin J. Karjalaisen Mennyt mies -biisin vuonna 2013, kaikkien Lännen-Jukka duunien jälkeen). Kumpikaan, Miljoonasade, eikä Karjalainen eivät ole olleet  minulle hirveän tärkeitä bändejä (vrt. Oman elämän soundtrack -postaus), mutta siitä huolimatta ne ovat tosi tärkeä osa nuoruuden äänimaisemaa. Levyt on ostettu ja kuunneltu kyllä.

Viime viikonloppuna piti nopeasti ja ehdottomasti päästä tuulettumaan Tampereelle, perjantaina selasin nettiä vimmatusti, että mihin saisi lippuja (TTT:n Luolamies on loppuunmyyty - voi voi...). Osuipa sitten silmiin Tampere-talon ilmoitus: "Miljoonasateen hitit kuullaan Tampere-talon Pienessä salissa tunnelmallisesti akustisesti esitettynä. Bändi kertoo tarinoita laulujen takaa ja esittää ne aikaisemmin kuulemattomalla tavalla." No sinne! Ihan vähän niin kuin tarkoitukselta tuntui, että varmaan jo hyvissä ajoin loppuunmyytyyn konserttiin oli tuossa vaihessa lippu.fi:ssä tarjolla neljä (4) permantopaikkaa. Lunastin niistä siis kaksi.

Hetki ennen aloitusta

Ja kyllä taas kannatti. Sanon vain, että aina kannattaa lähteä kuuntelemaan livemusaa! Lupauksen mukaisesti tämä oli nyt vähän uudenlainen  kattaus osin hyvinkin tutuista kappaleista. Tampere-talolla oli mukana Matti Kallio (niinhän se oli?) haitarin ja huilun kera. Ne toivat mukavan uutta sävyä soittoon. Muuten soitinsetti koostui kunnon pianosta, afrikkalaistyylisitä rummuista ja kitaransoittajakin onnistui kuulostamaan flamencokitaristilta... Niinpä esim. Köyhät-biisi onnistuttiin tällä kokoonpanolla esittämään melkein sellaisena letkeän keinuvana sambana.

MInulle illan kohokohtabiisejä olivat Köyhät-biisin lisäksi uusi single Ruusunnuppu, Stupido goove -levyn Meri ei kerro ja äärimmäisen dramaattisesti ja vaikuttavasti esitetty Olkinainen. Mutta uusina sovituksina hyviltä kuulostivat ihan nämä perusklassikotkin: 506 ikkuna, Voipallo, Marraskuu ja myös hienona sovituksena esitetty Lapsuuden sankarille.

Sen verran olen vastarannan kiiski, että vaikka illan idea olikin varmaan  kertoa tarinoita kappaleista ja niden historiasta, niin minä se kyllä kuuntelisin soittoa koko rahalla! NIin viehättävä henkilö kuin Heikki Salo onkin, minusta puhetta kappaleiden välissä saa olla max puoli minuuttia. Mutta tämä nyt oli minun henkilökohtainen mielipiteeni, läsnäolijoista varmaan 99,9 % arvosti tarinaniskentääkin.

Kannattaa poiketa keikalle, jos kiertue osuu kohdalle.

Kirjat ja elokuvat 2017: 4. kvartaali

Syksy meni ennennäkemättömissä työkiireissä (blogistakin kiireen ja väsymyksen kyllä huomaa...) ja kun vielä pieni opiskeluprojekti painoi päälle, vapaa-ajan lukemiset ovat jääneet ennätysvähiin.

Vähät lukemiset eivät sitten olleet kevyimmästä päästä. Tänä vuonna on yleensäkin  tullut luetttua monta raamatunoloista kuvausta amerikkalaisesta elämästä: Hanya Yanagihara, Nathan Hill ja ehdottomasti vaikuttavimpana marraskuussa Paul Austerin 4321. Että minä rakasta näitä vaihtoehtoisten elämänkulkujen kuvauksia - joku vuosi sittenhän olin ihan täpinöissäni Atkinsonin Elämä elämältä -romaanista. Austerin kirjan rakenne on sinänsä selkeä, Archie Fergusonin ensimmäinen elämänkulku kuvattiin luvuissa 1.1, 2.1, 3.1 jne., toinen elämänkulku luvuissa 1.2, 2.2, 3.2 jne. Mutta elämänkäänteet menivät sen veran monimutkaisiksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni piti tehdä lukiessa muistiinpanoja. Mitä tapahtui Archie-1:n perheelle, ketä ystävät olivat, suhde naisiin (etenkin siihen tiettyyn), miten opiskelut menivät, missä asui... Työlästä, mutta palkitsevaa - huippuelämystähti!

Toinen huippuelämys oli Liksomin Everstinna -kirja. Kirjahan kertoon fiktiivisen tarinan Annikki Kariniemen elämästä ja hänen avioliitostaan Oiva Willamon kanssa. Tarina on mikä on, mutta kirja lumosi minut kielellään. Kirja on kerrottu lapin murteella ja minun oli ihan pakko lukea sitä joko oikeasti äänen tai mielessäni ääneen, sellainen kielellinen herkku tämä kirja oli  - myös huippuelämys!

Siinä ne syksyn huippuelämykset olivatkin. Elokuvapuolella oli synkkää. Marraskuu meni niin, että en edes käynyt elokuvissa - koskahan olisi viimeksi parhaalla katsomiskaudella niin käynytkään?

Amaryllikset uuteen kukkaan - temppu ja miten se tehtiin...

Amaryllis, juuri se joulunpunainen, on minulle joulukukka numero yksi. Vuodesta vuoteen teen urhean yrityksen saada sipuli kukkimaan uudestaan seuraavana vuonna. Tänä vuonna näyttäisi siltä että onnistun ihan POIKKEUKSELLISEN hyvin. Niinpä dokumentoin, kuinka tähän on päästy. Ruukussa näyttää siis näin lupaavalta tällä hetkellä, kukkavartta ovat työntämässä kahden edellisen vuoden sipulit:

Ja näin temppu tehtiin:

• Joulun jälkeen leikkasin kuihtuneet kukkavarret hetimmiten pois.
• Jatkoin kukkien (=lehtien) kastelua melko niukkaan tapaan alkukesään asti (kukat työnsivät pitkää, tuettavaa, honteloa lehteä).
• Alkukesästä istutin sipulit hyvään maahan, siihen tavalliseen, melko varjoisaan paikkaan aidan viereen.
• Kesä oli poikkeuksellisen sateinen ja viileä, siitä sipulit kai pitivät (ehkä aiemminkin olisi kannattanut panostaa enemmän kasteluun?) - ne todella kasvoivat!
• Elokuun lopussa, sateiden keskellä, muistin sipulit - lehdet olivat jo lähes kuivuneet, lykkäsin  sipulit pikapikaa kellariin kuivumaan (kellarin sisälämpötila loppusyksystä on n. 10 astetta).
• Unohdin sipulit totaalisesti.
• Marraskuun puolivälissä, suunnilleen työurani karmeimman työpäivän päätteeksi (= 12 h  sisältäen nälkää, janoa ja vilua) siippa alkoi kysellä sipulien ja niiden istuttamisen perään.
• Etsittiin ja etsittiin sipuleita, joita ei löytynyt.
• Seurasi väsyneen ihmisen (=minä)  hirveä tantrum, itkua ja huutoa  - vuosikymmenen parhaat sipulit hukassa!
• Seuraavana aamuna siippa (koluttuaan kellarin läpikotaisin) oli löytänyt sipulit "jostakin laatikosta", jonka päälle oli laitettu jotakin peitoksi, niin että ne olivat olleet pimeässä, herraties kuinka kauan.
• Kumpikaan ei tunnustanut laatikkoon laittamista, saati peittämistä.
• Toisesta sipulista erotti jo kukkavarren kärjen (!).
• Molemmat sipulit laitettiin vatiin likoamaan haaleaan veteen 2-3 tunniksi, niin että vesi ylsi vain sipuleiden juurille.
• Molemmat sipulit istutettiin laakeaan ruukkuun.
• Istutusvaiheessa multa kasteltiin aika kosteaksi, mutta sen jälkeen ruukkua ei ole kasteltukaan.
• Vajaan viikon päästä toinenkin sipuli alkoi työntää kukkavartta ja se ensimmäinen toista kukkavartta (!).

Näin siis onnistuin tänä vuonna, mutta en ole varma, haluanko hoitaa homman samalla tavalla vastaisuudessa...

Guido van Heltenin muraali Hämeenlinnassa

Tänään ajettiin taas Hämeenlinnan ohi ja muistui mieleen, että täälläkin voisi nostaa esille Hämeenlinnan Kantolan viljasiiloihin syksyllä ilmestyneen upean 56-metrisen (!) muraalin. Kuva on napattu joskus syyskuun lopussa:

Kantolan muraali on australialaisen Guido van Heltenin työ. van Heltenin työtapana on tutustua ympäristöön ja paikallisiin ihmisiin sekä valokuvata heitä suunnittelun pohjaksi. Työt ovatkin valokuvamaisen tarkkoja muotokuvia, ilmeikkäine kasvoineen. Taitelijan projekteihin ympäri maailmaa voi tutusta hänen kotisivuillaan.

Hämeenlinnan Kantolan muraali on osa valtakunnallista UPEA17-kaupunkitaidefestivaalia. Sen osana syntyi seinämaalauksia syyskuun aikana yli kymmeneen suomalaiskaupunkiin. Tätä taidetapahtumaa järjestää Upeart-yhdistys. Yhdistyksen nettisivulta löytyy parempia kuvia Kantolasta ja sieltä kannattaa toki bongailla myös ne muut muraalit ja pitää silmät auki Suomessa matkustaessaan...

Elliott Erwitt Retrospective 4.2.2018 asti Salon taidemuseo Veturitallissa

Salon taidemuseo jatkaa laadukkaiden valokuvanäyttelyiden tarjoamista. Tällä kertaa esillä on Elliott Erwittin n. 150 valokuvaa vuosilta 1946-2011. Ura on todella pitkä ja 1928 syntynyt New Yorkissa asuva valokuvaaja kuvaa edelleen (!). Erwitt tuli Magnum Photos -kuvatoimiston jäseneksi Robert Capan kutsusta jo 1953.

Museolla pyörivässä dokumenttifilmissä Erwitt luonnehtii tuotantoaan "russian salad"-nimellä, vähän kaikenlaista siis... Hän on kuvannut paljon myös kaupallisille tahoille, lehtijuttuihin jne. Hän itse sanoo, että tilaustöissä on seurattava trendejä ja käytettävä viimeistä välineistöä - mutta omaan käyttöön hän kuvaa uskollisella Leica-kamerallaan. Dokumentista jäi kuva reilun kaupallisesti suuntautuneesta ammattimiehestä, joka ammattikuvauksen rinnalla harrastaa valokuvausta, tehden niitä taiteellisempia projekteja vapaa-ajallaan.

Salossa on esillä monenlaista eri vuosikymmeniltä: päivänpolitiikkaa ja yhteiskunnallisia teemoja (mm. USA:n presidenttejä, Kennedyn hautajaiset, muuttuvan Pittsburghin kuvia, itäblokin maita 60-luvulla, Castro & Che Guevara), kaupunki- ja matkakuvia kotoa ja maailmalta (mm. Pariisi ja New York), elokuva- ja musiikkitähtiä (mm. Marilyn Monroe),  rakastavaisia, perhekuvia, nudisteja (!), katuelämää ja koiria (JA KOIRIA!).

Monia aiheitaan Erwitt käsittelee huumorin keinoin. Vaikka esillä on tosiaan myös vakavaa kuvajournalismia, niin silti näyttelyn yleissävy on hauska ja iloinen. Minua ei haitannut sekään, että kaikki hauskatkaan kuvat eivät ole mitään spontaaneja laukauksia, vaan kuten dokumenttifilmistä kävi ilmi, usein ihan astelmallisesti luotuja. Näyttelysaleissa kulkiessa tuli pyrskähdeltyä useaankin otteeseen jonkin hilpeän kuvallisen rinnastuksen edessä.

Salon taidemuseo Veturitalli on tosiaan profiloitunut hienojen valokuvanäyttelyiden järjestäjäksi - onhan siellä viime vuosina nähty kotimaisten huippujejn lisäksi sellaisia nimiä kuin Nick Brandt, Jim Brandenburg ja Steve McCurry.

Kirjat ja elokuvat 2017: 3. kvartaali

Kolmannessa kvartaalissa on mukana heinäkuun lomakausi, jolloin vielä jotain ehti lukemaankin. Sen jälkeen tuli syksy ja ennen näkemättömät työkiireet, jotka ovat kuihduttaneet lukuharrastuksen lähes olemattomiin. Kun vielä hölmö menin ilmoittautumaan avoimen yliopiston kurssille, se vähäkin lukeminen on lokakuussa keskittynyt tenttikirjaan. Oikein odotan, että pääsen lukemaan syksyn uutuuksia, kun vaan työkiireet helpottaisivat!

Mutta asiaan: ensin mukavat kirjaelämykset. Huippuelämys oli Asko Sahlbergin Pilatus (Like, 2016). Jo aiemmin lukemani Herodes (WSOY, 2013) antoi kuvan, että nyt on kyseessä kovan luokan tarinankertoja. Herodeksesta jäi kuitenkin sellainen olo, että olisi pitänyt tietää enemmän ajan historiasta, henkilöt ja paikat menivät vähän sekaisin, etenkin kun en pystynyt lukemaan kirjaa yhtä kyytiä. Pilatuksen sitten ahminkin suunnilleen kerralla, ja tarinahan olikin tuttu. Jotakin  kertojan lahjoista kertoo, että aidosti jännitti, että kuinkahan tälle Jeshualle käy, selviääkö hengissä vai ei...

Laura Lehtilän Takapenkki (Otava, 2017) oli kvartaalin hauskin tuttavuus. Mahtavia hahmoja: rääväsuinen itämurretta vääntävä mummo ja työvoimatoimiston keski-ikäinen virkailijarouva Tuula, johon jotenkin samaistuin... Sinänsä vähän surulliset teemat käsitellään vauhdilla ja lämpimällä huumorilla, minua ainakin nauratti ajoittain ihan ääneen. Tästä tuli mieleen  Soili Pohjolan Käyttövehkeitä (Atena, 2015).

Kirjastossa kävi kirjailijavieraan Sirpa Kähkönen ja sen kunniaksi käytin lokakuun lukuenergiani hänen Kuopio-sarjansa kertaamiseen. Sarjaahan on ilmestynyt jo seitsemän osaa. Ensimmäinen osa, Mustat morsiamet (Otava, 1998),  kertoo poliittisista syistä Suomessa 1920-luvulla vangitun miehen vaimosta. Miljöönä on  Kuopio, ja etenkin tässä ekassa osassa minun sydäntäni lämmitti äärimmäisen luonteva savolaisen puheen ja ajattelun kuvaus, niin että vältettiin kaikki keinotekoinen "viäntäminen". Siitä tarina jatkuu niin, että (toistaiseksi) viimeinen osa on elokuusta 1968 kertova Tankkien kesä (Otava, 2016). Mustissa morsiamissa aikajänne on pidempi kuin seuraavissa teoksissa - monet myöhemmistä ovatkin  yhdenpäivänromaaneja. Myöhemmissä kirjoissa myös henkilögalleria laajenee kirja kirjalta. Sarja kannattaa kyllä lukea järjestyksessä.

Sirpa Kähkönen kävi tosiaan vierailulla kirjastossamme. Hyvä vierailu se olikin, Kähkönen on hyvä puhuja ja lopuksi virisi hieno keskustelu mm.  kirjailijantyöstä, Suomen nykytilasta, kirjallisuuden mahdollisuuksista muuttaa maailmaa jne. Kyllähän kirjamessuilla ym. kirjailijoita on kiva kuunnella, mutta suosittelen kyllä näitä kirjastojen kirjallisuusiltoja, joissa aikaa on enemmän ja kaupalliset paineet kaukana...

Kvartaalin elokuvat voin kuitata sillä, että Finlandia-elokuvasta RSO:n säestyksellä ja Rakkautta ja anarkiaa -festareilta olen tehnyt erilliset postaukset. Ne olivat kvartaalin elokuvalliset kohokohdat.

Suosalon lumoissa

Nuorena kävin enemmän teatterissa, nykyään ole luvattoman laiska teatterin suhteen... Mutta nyt oli sellaista herkkua tarjolla, että minäkään en voinut vastustaa. Forssan Työväentalolla oli Martti Suosalon vierailuesitys, näytelmä oli Palvelija. Työväentalo muuten valittiin Suomen kauneimmaksi viime kesän äänestyksessä.

Työviksen kaunis lava

Helsingin Kaupunginteatterin sivulla kerrotaan näytelmästä näin: "Palvelija kertoo rikosylikomisario Arto Jylhämöstä, joka pitää seminaariluennon aiheesta 'Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta'. Rikoskomisarion lisäksi näytelmässä tavataan kavalkadi palvelualan ammattilaisia kätilöstä ja papista mielenterveyshoitajaan ja parturikampaajaan". Jylhämöä, ja kaikkia muita sivupersoonia esittää siis Martti Suosalo, joka on myös ohjannut näytelmän (ilmeisesti yhdessä Raila Leppäkosken kanssa). Kantaesitys on ollut huhtikuussa 2015 ja esitykset jatkuvat myös Helsingin kaupunginteatterilla.

Teksti on Kari Hotakaisen. Minulla on aina ollut vähän ongelmia Hotakaisen tekstien kanssa. Pidän hirveästi Hotkaisen ajatuksista, ja tavasta millä hän ne sanoo. Olen kuitenkin vähän sellainen juoniromaanien ystävä ja Hotakaisen rakenteet ovat hieman toisenlaisia. Esim. Ihmisen osa -kirjassa lankakauppias Salme Malmikunnas kertoo elämästään häntä haastattelevalle kirjailijalle. Elämäntarinansa ohessa Salme tulee kommetoineeksi monia asioita terävästi. Samoin tässä näytelmässä Arto Jylhämö seminaariesityksessä kommentoi monenlaisia asioita käyttäen yhtä rikostapausta esimerkkinä. Erityisesti Jylhämö pohtii ihmisen asettumista palvelijan rooliin. Seminaariesitys ja rikostarina sekoittuvat iloisesti ja välillä vähän epäselvästikin - mutta kyllä rikoskin ratkeaa.

Suosalon esitys oli tosi mukaansatempaava. Voi olla, että tämä on jo alunperin suunniteltu kiertäviä esityksiä varten, koska se toimi näissäkin olosuhteissa hyvin. Lavastus oli niukka (mutta tehokas) ja puvustus suorastaan nerokas! Ei uskoisi, miten yhdellä puvuntakilla saa pienin muutoksin lavalle useita erilaisia tyyppejä. Olen aina rakastanut näitä juttuja, joissa yksi ihminen taipuu moneksi - ja Suosalohan on tällaisessa ihan suvereeni! Pieni ryhdin ja äänen muutos, lakki silmille, takki vähän vinoon ja  - a vot! - rikoskomisarion tilalla on suntio. Naishahmonkin Suosalo tekee uskottavasti.

Työväentalo taipui yllättävän hyvin esitystilaksi. Erityisesti äänentoistoa ihastelin. En ole varma oliko esityksellä oma äänimies mukana vai oliko hän talon puolesta, mutta hyvin toimi... Olimme kyllä etupuolella salia, joten en ole ihan varma miten takariveistä nähtiin. Paikalla oli n. 300 teatterin ystävää. Kuten olen usein ihastuksella todennut: kyllä meillä pikkukaupungeissa osataan lähteä liikkeelle, kun jotain hyvä on tarjolla, olipa esitys sitten kotikutoisempi tai kauempaa tuotu.