Syysretki Aulangonjärven ympäri

Tällaisena harmaana marraskuun päivänä tekee mieli palata aurinkoisempiin muistoihin...

Siis: oli kaunis syyspäivä luvassa ja jotenkin tuntui, että pitäisi lähteä katsomaan jotakin tavallisesta arjesta kohottavampaa maisemaa, ihan kotoinen metsä tai pururata ei tuntunut riittävän. Auton nokka siis kohti Aulankoa. Aulanko on kiva vierailupaikka ihan nopeasti ohi ajaessakin. Usein on piipahdettu näkötornissa maisemia ihailemassa (kyllä, ymmärrän miksi kaikki intoutuvat puhumaan kansallismaisemasta ja Sibeliuksesta tornissa käytyään). Joskus poiketaan myös kahvilla tornin juurella olevassa kahvilassa. Joskus on riittänyt matkan katkaisuun jäätelö joutsenlammen rannalla.

Mutta nyt oli retkimieli ja mukaan pakattiin siis eväät ja kahvit termospulloon. Suuntana Aulangonjärven polku (pituus n. 6 km), joka siis kiertää koko Aulangonjärven ympäri. Polku kulkee järven länsipuolella osittain Aulangon luonnonsuojelualueella, itäpuolella 2018 perustetulla Sibeliuksen metsän luonnonsuojelualueella. Polku on merkitty maastoon sekeästi keltaisin maalimerkein. Ajoimme auton Aulangon Luontoliikuntakeskuksen parkkipaikalle (= entinen Aulangon ulkoilumaja), siitä oli hyvä startata.

Alkumatka kuljettiin ihan hiekkatietä ja golfkentän laitaa, mutta sitten päästiin metsään:

Melko jyrkkä rinnettä päädyttiin Käärmekallion (Kärmeskallion?) näköalapaikalle, jossa eväsvoileivät ja kahvit olikin kiva nauttia lämpimässä auringonpaisteessa maisemaa ihaillen. Näkötorni oli nyt siis vastarannalla, hyvät on näkymät tältäkin puolelta.

Toiseen suuntaan jatkaessa saimmekin laskeutua portaita pitkin, näitä ei ollut kun edellisen kerran kävimme täällä (mutta siitä onkin jo kymmenisen vuotta).

Eteen päin kuljettiin tiiviisti järven rantaa noudattelevia pitkospuita.

Vaihtelevalla reitillä vastaa tuli vielä viljava peltoaukio...

... ja ihana John Bauer -tyyppinen satumetsä.

Muistathan, että kuvat suurenevat kun niitä klikkaa. Lisää ihania kuvia näet vaikka tästä Retkipaikka-sivuston artikkelista.

Helsingin Kirjamessut verkossa 22.–25.10.2020

Alkuun siteeraus viime syksyn postauksestani Turun kirjamessuilta: "Tungos oli lähes sietämätön, yhtään en pysty sellaiseen normimessumeininkiin, että kuljeskellaan tiskeillä, verkostoidutaan ja minglaillaan. Mutta ei se mitään, kirjamessut toimivat introvertimmällekin ihmiselle, kun keskittyy haastatteluihin ja keskusteluihin. On aina mukavaa kuulla kun kirjailija kertoo kirjastaan."

Arvata saattaa, että tämän syksyn virtuaalikirjamessut sopivat minulle kuin nenä päähän. Onhan se tietysti vähän valjua istua kotisohvalla kuulokkeet korvilla katselmassa iPadin näyttöä. Toisaalta en koskaan ole jaksanut kirjamessumeininkiä päivää enempää, joten paljon kiinnostavaa on aina jäänyt kuulematta - tänä vuonna pystyi neljän päivän ohjelmasta poimimaan kaiken kiinnostavan, ja mikä parasta hommaa voi jatkaa vielä 8.11. asti. Lipunkin ostin ihan itse, enkä edes pidä hintaa pahana (olikohan neljän päivän lippu 17 €?). Katsoin messuohjelmaa osin suorana, osin tallenteina, välillä istuin kuin kirkossa, välillä puuhasin ohessa muuta, ja vieläkin on kiinnostavia tallenteita katsomatta -  mikä vapaus!

Tallenteita tuijotellessa tuli mieleen, että oi jospa Yle lähettäisi vaikka kerran viikossa puolen tunnin kirjallisuusohjelman - ihan vaan yksinkertaisella idealla, että käytettäisiin puolisen tuntia jonkin kirjailijan/kirja-alan toimijan haastatteluun. Katsojia luulisi löytyvän, vaellammehan messuillekin, Akateemisen Kohtaamispaikalle, Helsinki Litiin jne. Ylen aamussa lienee Aamun kirja -lähetys melko säännöllisesti, mutta kun ei suorana voi katsoa, niin ei sitä tule Areenastakaan kaivettua esille. Sitä paitsi, kymmenessä minuutissa ei ehdi kun pintaa raapaista - pitäisi varata enemmän aikaa kunnon keskustelulle! Kirjallisuus- ja kultttuuriohjelmat ovat nykyään aika huonossa hapessa televisiossa.

Muutama ihan must-juttu näiltä virtuaalimessuilta:
1) Väinö Linna on minulle todella tärkeä klassikko ja Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija olikin jo tullut luettua. Niinpä oli mukava kuunnella Hämäläisen kertovan kirjastaan. Panu Rajalan toimittaman Päivä on tehnyt kierroksensa -kirjan aion myös lukea, joten Jyrki Nummen ja Rajalan keskustelu Linnasta oli kiintoisaa kuultavaa.
2) Elisabeth Strout on ollut viime vuosien kovimpia elämyksiä, joten oli kiva nähdä hänet live-haastattelussa, vaikka Sofi Oksanen oli mielestäni vähän turhan monisanainen haastattelija ja ohjasi vähän liikaakin keskustelun kulkua.
3) Heikki Herlin kertoi Tuollapäin on highway -kirjastaan (Juha Hurme oli myös melko monisanainen haastattelija...). Koneen ruhtinas -kirja on jäänyt mieleen, ja tämäkin siis kiinnostaa.

Surffailusta jäi mieleen myös seuraavia juttuja:
1) Miika Nousiainen osaa hienosti kiteyttää asioita: "keski-ikäisen demarimiehen kirjoittama chicklit" on määritelmä, joka saa heti kiinnostumaan Pintaremontti-kirjasta!
2) En haaveile kirjailijan urasta, mutta Otavan, Teoksen ja S&S:n kustannustoimittajien keskustelut "Haluatko kirjailijaksi" ja "Käsikirjoituksesta kirjaksi" olivat kiinnostavia, kirjallisuuden loppukäyttäjänä on mukava kuulla tästäkin näkökulmasta.
3) Tommi Kinnusen haastattelussa jäin ihmettelmään, miten voidaan kirjoittaa historiallinen romaani aiheesta, jota ei ole dokumentoitu, ja josta  KUKAAN, EI KUKAAN, ole suostunut puhumaan - niinpä haastattelukin oli vähän tyhjän pyörittämistä...

Kuten sanottua, vieläkin on tallenteita katsomatta eli niistä riittää huvia näin pyhäinpäiväviikonlopuksikin. Olisiko kenelläkään mitään omaa must-vinkkiä?

Kirjat ja elokuvat: 2020 3-kvartaali

Koronako lienee vienyt lukuhalutkin, mutta kolmas kvartaali oli lukemisen suhteen aika vaisua aikaa. Oli vaikeaa päästä lukemisen vaatimaan keskittyneeseen, rauhalliseen tilaan. Kun tähän sitten vielä yhdistettiin pari vaikeampaa tapausta, joiden lukemiseen juutuin (kun välttämättä ne halusin kuitenkin lukea), ei ihme että kirjasaldo jäi vähän laihaksi.

Pahimman lukujumin teki Hilary Mantelin Thomas Cromwellin elämää koskevan trilogian 3. ja viimeinen osa, Kuningashuone - sivumäärältään vaatimattomat 922 sivua. Ensimmäisen osan luin sen ilmestyttyä kuin hurmiossa, toinenkin oli ihan sujuvaa luettavaa, mutta tässä kolmannessa osassa alkoi olla vakavia vaikeuksia. Osin se johtuu siitä, että ensimmäinen osa julkaistiin jo vuonna 2011, toinen 2012 ja tämä kolmas osa vasta nyt. Ja väkeä kirjassa on kuin meren mutaa... vähän väliä piti palata alkusivujen luetteloihin tarkistamaan kuka kukin onkaan. Ja joka toisen miehen etunimi tuntui olevan Thomas! Kirjasarja pitäisikin lukea yhdeltä istumalta, niin että ihmiset eivät unohtuisi välillä. Sellaisena se olisi varmaan kauttaaltaan hieno lukuelämys.

Seuraavaksi juutuin lukemaan Kjell Westön uutta Tritonus-kirjaa. Siinähän toinen päähenkilö on kansainvälisen tason kapellimestari. Niinpä musiikilla ja musiikitermeillä on kirjassa aika tärkeä osa. Koska olen ihan idiootti klassisen musiikin tuntemuksessa ja harrastuksessa, lukeminen tahmoi pahemman kerran. Enkä oikein pysty arviomaan kirjaa millään tavalla, koska en saanut tekstiin oikein mitään suhdetta. Mutta arvostan kyllä Westön tekemää ratkaisua, joka ei ole helpoin eikä myyvin. On aina tyylikästä, kun tehdään asiat tinkimättömästi omaan tapaan.

Kvartaalin miellyttävin lukuelämys oli Elisabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö, joka kertoi yksinhuoltajaäidin, Isabellen, ja hänen Amy-tyttären vaikeasta suhteesta, ja pikkukaupungista heidän ympärillään. Stroutin kirjat ovat olleet NIIN vaivatonta luettavaa - samaan tunteeseen muistan päässeeni lukiessani jotakin kirjoja esim. Ann Tyleriltä, Colm Tóibínilta ja Kazuo Ishigurolta. 

Elokuvat käynnistyivät taas koronatauon jälkeen, mikä autuus! Väkeä on ollut tosi vähän katsomossa, joten elokuvissa käyminen ei ole tuntunut edes koronariskiltä. Pelkään vain, miten paikalliset pienet teatterit kestävät tilannetta, jos se jatkuu vielä pitkään. Kvartaalin elokuvista Jankerin ohjaama Metsäjätti oli yllättäen sympaattisin kokemus. Se vain nyt osui niin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen aiheeseen ja oli silti ihan hauska elokuva. Joku Ken Loach olisi toki lopettanut elokuvan synkemmin ja todenmukaisemmin, mutta tällaisenaan tämä oli mukavaa katsottavaa. Jotenkin elokuvaan oli onnistuttu vangitsemaan aika paljon suomalaisuuden ydintä.

Kun saapuu syys...

Lapsena ja nuorena syksyn tulo oli hyvin konkreettinen muutos: koulu alkoi, kesätöistä lähdettiin opiskelemaan. Koulu- ja opiskelumaailmassa syksy on aina jotenkin se vuodenkierron alku. Monilla ihmisillä näin on myöhemminkin, syksyllä innostutaan uusista harrastuksista ja laitetaan elämää uuteen uskoon. 

Olen syksyllä syntynyt ja koen vuodenajan jotenkin läheiseksi. Tunnelmani ovat kuitenkin usein hyvin kaksijakoisia, kesästä on vaikea päästää irti ja vaikka alkusyksy upeine väreineen on melkein lempiaikaani, ajatus loka-marraskuun pimeistä aiheuttaa ahdistusta. Sinänsä tuo pimeä kausi ei pelottaisi, jos sen saisi jotenkin ottaa rauhallisemmin ja kääntyä sisäänpäin, mutta eihän nykymaailma sellaista salli. Marraskuussakin on oltava työpaikalla pirteänä ja tuottavana kello 8 ja töissä on kiireisempää kuin kesällä...

Alkusyksyn värikkyyttä tuskin on suunniteltu ihmistä silmällä pitäen, luonnolla on ruskaan omat syynsä. Minulle ruska ja kauniit syyspäivät ovat kuitenkin se viimeinen mahdollisuus tankata valoa, värejä ja lämpöä loppusyksyä varten. Nyt on ollut aivan loistavia päiviä sellaiseen. Olen koettanut käyttää hyväksi kaikki ulkoilumahdollisuudet. Tänään otin päiväkävelyllä tavoitteeksi ikuistaa värejä talteen valokuvaamalla. On tämä luonnon ilotulitus vaan huimaa!

Risto Rasalla on lyhyt ja ytimekäs syysruno:

Puuruska, maaruska, maamaatuskan syystuska.

Alpo Jaakolan patsaspuistossa Loimaalla

Olen asunut Loimaalla muutaman vuoden 2000-luvun taitteessa. Enkä nytkään asu kaukana. Tänä kesänä VIHDOIN sain toteutettua suunnitelman käydä tutustumassa Loimaan tai saviseudun shamaanina tunnetun Alpo Jaakolan patsaspuistoon (Aura-Pirkkatie 84, Loimaa).

Alpo Jaakolan (1929 – 1997) taide tuo jotenkin mieleen ITE-taiteen kaikessa hurjuudessaan. Taiteilijana hän olikin lähes itseoppinut, sillä taideopinnot rajoittuivat yhteen lukukauteen Turun piirustuskoulussa. Taiteilijana hän oli monipuolinen: kuvataiteilija, kuvanveistäjä ja kirjailija.

Alpo Jaakola rakenteli sukunsa maille 1953 alkaen omalaatuisen alueen useine rakennuksineen: sieltä löytyy asuinrakennus, maalaus- ja veistoateljeet, savusauna jne. Rakentamiseen on käytetty monenkirjavaa purkumateriaalia, rautakaupasta tuskin on haettu mitään. Esim. entinen ateljee, joka nyt toimii kahviona, toimi aikoinaan Loimaan ruumiinleikkaushuoneena - sen Alpo Jaakola vaihtoi tauluun. Kahvion komea vanha puupöytä kuuluu olleen leikkaushuoneen ruumispöytä. Rakennusten yksityiskohtia, koristeleikkauksia ja seinämaalauksia voisi tutkailla tunteja.

Valtatie 9:n tielinjaus vedettiin niin läheltä Jaakolan reviiriä, että liikenteen aiheuttama melu lopulta pakotti hänet muuttamaan pois patsaspuiston alueelta vuonna 1979 uuteen taiteilijakotiinsa Torkvilleen, Loimaan Torkkalan kylään. Tätä ennen hän suojeli puiston takana sijaitsevan neljän hehtaarin metsäalueen. Siellä on uudempi Jaakolan mökki, Ylätalo, jota pääsee ihailemaan ulkopuolelta. Sielläkin  kannattaa poiketa, matka ei ole pitkä. Metsämökki on kuulemma koetettu tehdä mahdollisimman äänieristetyksi, mutta 9-tien äänet kantavat ainakin nykyään kyllä pihapiiriin asti. Mutta paikka sammalmattoineen ja polkuineen oli kyllä ihana, varsinainen menninkäismetsä!

1979 jälkeen puisto oli pitkään tyhjillään, ja luonto jätti oman kädenjälkensä veistoksiin ja rakennuksiin.  Patsaspuisto on ollut avoinna yleisölle vuodesta 1992 ja seuraavana vuonna Loimaan kunta lunasti puiston ja otti vastatakseen sen hoidosta. Vuonna 2000 puistoa kunnostettiin EU-rahalla.

Nykyisin patsaspuisto on auki kesäkuun alusta elokuun loppuun. Puistoon pääsee tutustumaan kävelemällä pitkin taiteilijan luomaa ”Taiteen kivistä polkua”. Alueelta löytyy lukuisa määrä mitä erilaisimpia veistoksia. Puistosta löytyvät myös Jaakolan ja hänen puolinsonsa haudat.

Pellonvartija

Kaksoiskotka

Laura Kilpiö on työstänyt ääniteoksen TODENSANOJA toimittaja Mikael Sieversin kokoamista Alpo Jaakolan äänitteistä. Käyntimme aikana se oli kuunneltavissa Alpo Jaakolan Patsaspuistossa sekä sisä- että ulkotiloissa (ääniteosta esitettiin 15.-30.8.2020 ja vielä tulevana Jaakola-päivänä 5.9.2020.). Alpo Jaakolan äänityksistä poimittuja ajatuksia oli esillä myös teksteinä alueella.

Lisätietoa: https://www.jaakolantaide.fi/

Kirjat ja elokuvat: 2020 2-kvartaali

Toisessa kvartaalissa Jenny Erpenbeckin Päivien loppu -kirja (2020)  astuu osaksi kovaa kolmikkoa. Se on kolmas lukemani todella kiinnostava romaani, joka kuvaa ihmien elämää sattumusten kautta - miten hauraita ovat elämänlangat, miten pienestä kohtalon käänteet voivat olla kiinni... Ensimmäinen sarjan romaani on Kate Atkinsonin Elämä elämältä (2014), joka kertoo Ursula Toddin vaihtoehtoisista elämistä historian pyörteissä, lähinnä maailmansotien aikaisessa Englannissa. Paul Austerin 4321-kirjassa (2017) taas kuvattiin amerikanjuutalaisen Archie Fergusonin ensimmäinen elämänkulku ja sukuhistoria luvuissa 1.1, 2.1, 3.1 jne., toinen elämänkulku luvuissa 1.2, 2.2, 3.2 jne. Ja nyt sitten tämä Päivien loppu, joka kuvaa juutalaisen tyttövauvan vaihtoehtoisia kohtaloita maailmansodissa Keski.Euroopassa, Stalinin Venäjällä jne. - dramaattisia käänteitä siis riittää ja historian ystävä on tohkeissaan!

Selvästi tämän tyyppiset hämärät juonikuviot kiinnostavat minua, koska toinen tämän kvartaalin mieleen jäänyt kirja on Stuart Turtonin  Evelynin seitsemän kuolemaa -dekkari (2020). Kirjassa selvitetään tai oikeastaan yritetään estää Evelynin murha. Kirjan päähenkilö herää kahdeksana päivänä eri henkilönä, näkee tapahtumat ja muut henkilöt eri kulmasta ja kartuttaa päivä päivältä ymmärrystään tilanteesta. Mutta saako hän estettyä murhan? Vähän kikkailun makuahan tässä oli, eikä mitään syvempää sanottavaa, mutta kyllä juonikuvio vei pikkuhiljaa imuunsa.

Mukavasti aika kului myös Sayaka Muratan Lähikaupan nainen -kirjan (2020) (tuo ihmeellinen maa, Japani!) ja Johanna Vuoksenmaan hauskan elokuvallisen Pimeät tunnit -kirjan (2020) parissa.

Elokuvia ei sitten teatterissa esitettykään ja siinä suhteessa kevät oli aikuisikäni kummallisin. Kun on tottunut käymään elokuvissa lähes viikottain, oli korona-ajan suurimpia koettelemuksia, kun sinne ei päässytkään... Melkein  itkin  liikutuksesta, kun nyt heinäkuussa ensimmäisen kerran uskaltauduimme taas elokuvateatteriin. 

Tutustumassa Struven ketjuun Korpilahden Oravivuorella

25 vuoden ajan ollaan säännöllisesti ajettu Hämeen ja Savon väliä melko tiivistä tahtia. Lukemattomia kertoja ollaan Korpilahden kohdalla ihmetelty nähtävyysmerkkejä, joissa kerrotaan että niillä tienoin on Struven ketjun Oravivuoren mittauspiste. Sekin on selvinnyt, että ko. ketju on Unescon maailmanperintökohde, eli jotain hienoahan sen täytyy olla... Silti ei muka koskaan ole ollut aikaa pysähtyä tutustumaan tuohon pisteeseen, koska se on vähän syrjässä siitä nelostieltä, sivutien varressa.

Korona-aikaan matkatottumuksiin on tullut sellainen muutos, että on pakattu omat kahvit ja eväät  mukaan reissuun. Kun nyt siis joka tapauksessa oli pysähdyttävä syömään eväät jossakin, päätimme että pidetään nyt sitten kesäloman kunniaksi vähän pidempi tauko ja käydään siellä Struven ketjun pisteellä. Niinpä seurattiin opasteita ja käännettiin rattia Saakosken tienhaaran kohdalla sivutielle, hiekkatielle, jota ajeltiin n. 10 kilometriä. Parkkipaikkatilaa oli vähänlaisesti ja vaikka oli maantaiaamupäivä, pisteellä oli ihmeeksemme muitakin retkiseurueita. 

Parkkipaikalta Oravivuoren Struven pisteelle on noin kilometrin matka, jossa nousua on noin 90 metriä, eli kunnon retkivarusteet tarvitaan. Parkkipaikalta pisteelle johtaa hyvin opastettu polku. Polku kulki mukavassa vaihtelevassa maastossa, välillä oli juurakkoista ja kivistäkin osuutta ja melko tiukkoja nousuja. 

Koko Struven ketjun idea vetää nykyihmisen aika hiljaiseksi. Tieteen tekeminen ennen vanhaan on ollut raskasta touhua. Struven ketjun tieteellisenä tavoitteena oli  määrittää Maan muoto entistä tarkemmin. Tiedolle oli tarvetta niin tähtitieteessä kuin kartografiassa. Saksalaissyntyistä tähtitieteen professori Georg Wilhelm von Struvea pidetään kolmioketjun pääarkkitehtina. Struven ketju on siis maastoon mitattu ja merkitty kolmiomittausketju Pohjoisen jäämeren ja Mustanmeren välillä. Ketju muodostuu 258 peruskolmiosta ja 265 peruspisteestä. Suomessa  pisteitä oli ilmeisesti kaikkiaan 64, nykyisistä maailmanperintökohteeksi valituista mittauspisteistä kuusi sijaitsee Suomessa (mm. Oravivuori, Alatornion kirkko ja Avasaksa). Lisätietoa voi lukea Maanmittauslaitoksen esitteestä.

Oravivuoren huipulla sijaitseva piste, alkuperäiseltä nimeltään Puolakka, mitattiin vuonna 1834 ja merkittiin poranreiällä kallioon. Oravivuorella on tehty myös muita geodeettisia mittauksia vuosisatojen saatossa. Vuorelle on vuonna 1997 rakennettu kolmiomittaustornin kopio näkötorniksi. Tuo Maanmittauslaitoksen ja Geodeettisen laitoksen yhdessä rakennuttama kolmiomittaustorni muistuttaa alueen merkityksestä Suomen kartoitukselle. Tornista avautuvat hienot näköalat Päijänteelle, onhan vuoren huippu 193 metriä korkea.

Kannatti siis poiketa, vaikka niinhän siinä kävi, että kun oltiin vaellettu ylös, huomattiin että eväsvoileivät olivat jääneet kylmälaukkuun autoon ja repussa oli mukana vain kahvit ja jotain pienempää purtavaa. Mutta siitä saimme syyn poiketa toiselle tauolle Korpilahden kauniiseen satamaan...