Keski-ikäisen elämä ei ole aina kivaa. Blogin tarkoitus on tietoisesti etsiä ilonaiheita. Blogi ei ole kovin henkilökohtainen, tarkoitus on nostaa esille arjessa vastaan tulevia kulttuuri- ym. elämyksiä.
En ole mikään erähenkinen vaeltaja, mutta tykkään kyllä kävellä. Täydellinen kesäpäivä voisi siis olla mielestäni sellainen kuin pari vuotta sitten Sastamalan omatoimisella kirkkovaelluksella viettämämme.
Niinpä innostuin heti, kun eräs tuttava antoi Facebookissa vinkin tapahtumasta nimeltä Kesäyön marssi. Tapahtumaa järjestää vuosittain Maanpuolustuskoulutusyhdistys (MPK) (!), ja vaikka en mitenkään erityisen maanpuolustushenkinen ole, tapahtuman konsepti vaikutti niin hyvältä, että pitihän se käydä katsastamassa. Valitsimme kävelypaikaksi Tuusulan 10.6. ja reitiksi ennakkoluulottomasti Pienen Tuusulajärven kierron eli 32 km.
Eilen siellä sitten käytiin. Sää oli loistava, sen hienompaa kesäyötä on mahdoton kuvitella. Kello 18 starttasi useampi sata kävelijää eri matkoille (7/18/32/46 km). Mutta ei se mikään hirveä massojen tapahtuma ollut, onneksi. Porukka hajosi nopeasti eri reiteille ja oli mahdollista kävellä ihan omassa rauhassa kesäiltaa ja -yötä kuunnellen, niin kuin toivoin. Peltoaukeilla kiurujen liverrys oli tauotonta ja kuulimmepa käenkin kukkuvan. Me seurailimme punaisia opasteita:
Reittimme käväisi vain ajoittain Tuusulajärven rannoilla, mutta mukavia maalaismaisemia oli kosolti reitin varrella. Jonkin verran piti kävellä asfaltillakin, mutta kokeneemmat kävijät kiittelivät nimenomaan runsaita metsäosuuksia ja mahdollisuutta kävellä maastossa. Aikaa meni 6 tuntia ja 45 minuuttia ja takaisin urheilukeskuksella olimme siis klo 00.45. Että ihan kesäyöksi se kääntyi. Yön kruunasi hieno täysikuu, joka näytti taivaanrannassa tapansa mukaan oranssilta ja suurelta. Kuustakaan ei ollut apua viimeisillä kilometreillä, jotka taivallettiin metsässä otsalampun valossa.
Luonto oli kukkeimmillaan:
Hieno reissu siis, voisin ottaa uusiksi. Ehkä kuitenkin lyhyempi matka riitäisi. 32 km olisi vaatinut mahdollisuuksia pitkienkin taukojen pitämiseen. Ja valitettavasti valmistautuminenkin oli aivan olematonta eli jalat kipeytyivät aika lailla jo kävellessä. Tänään on siis ollut aika kankea olo. Iltaa kohti alkaa helpottaa, pyöräily teki jaloille hyvää. Hiertymiltä ja rakoilta kyllä vältyin, jalkojen rasvaus vaseliinilla ja kahdet sukat suojasivat niiltä aika hyvin.
Se on sanottava että lihakeitto maistui mainiolta kävelyn päätteksi, myöhäisestä ajankohdasta huolimatta ja istuminen tuntui taivaalliselta :)
Tämän vuoden marsseista on vielä tulossa 19.8. Jyväskylän marssi ja ensi vuonna varmaan taas vähän eri paikkakunnat kuin tänä vuonna. Luulenpa, että tämä ei jäänyt viimeiseksi marssikseni, ehkä ensi vuonna lyhyempi matka Turussa?
Suunnilleen viime hetkellä ehdin poiketa Tampereen taidemuseolla katsomassa Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttelyn. Näyttely on auki 28.5.2017 asti. Näyttelyssä esitellään paitsi tuttuja nimiä (Helene Schjerfbeck, Ester Helenius, Sigrid Schauman jne.), myös monia ajan aaltoihin hautautuneita taiteilijoita. Minulle ihan tuntemattomia nimiä olivat mm. Helmi Kuusi, Elga Sesemann ja Hilda Flodin.
Museokaupassa selasin Riitta Konttisen kirjoittamaa näyttelykirjaa ja lainasinkin sen kirjastosta heti kotiin tultuani. Samalla lainasin Konttisen Modernistipareja -kirjan. Kirjat antavat hyvän kuvan 1900-luvun alun ja sotienvälisen ajan taide-elämästä ja etenkin naisten roolista siinä.
Tuolle välille osuvat lama-aika ja sotien myllerrykset, eikä miestaitelijoillakaan liene ollut helppoa. Mutta naisilla vielä vaikeampaa... Työläisperheestä taiteilijaksi ponnistaminen lienee ollut lähes mahdotonta. Ja vaikka sivistyneistöperheessä tyttären taideharrastuksia olisi tuettukin, kriitikot ja taiteenostajat arvostivat helpommin miesten töitä. Usein taitelijanurasta haaveilleet naiset päätyivätkin esim. taidekäsityön pariin tai opettajiksi. Monet naistaiteilijat myös luopuivat urastaan perheen hyväksi, puolisokin kun oli usein taiteilija. Kahden taiteilijan avioliitossa nainen otti usein kodin- ja lastenhoidon vastuulleen ja usein myös kävi ansiotyössä mahdollistaakseen puolison taiteen tekemisen. Taiteen ja perheen yhdistäminen ei ollut helppoa.
Etenkin uransa alkupuolella todella raikkaalla, iloisella otteella maalanneen Greta Hällfors-Sipilän tunnetuin työ lienee Ateneumissa oleva Johanneksen kirkon riemukas kuva. Hänen elämänsä vaikuttaa kuitenkin aika traagiselta. Puoliso Sulho Sipilä oli paitsi taitelija, myös merikapteeni ja paljon pois matkoilla. Pari oli lapseton ja Greta kärsi yksinäisyydestä, vaikka Sulhon kotona olleesa seuraelämä lienee ollut vilkasta ja boheemiakin. Gretan sanotaan hoitaneen kodin käytännön asiat. 1940-luvun puolivälissä Greta sairastui skitsofreniaan (vai masennukseen?) ja joutui sairaalahoitoon. Hän vietti loppuelämänsä Kellokosken sairaalassa jatkaen kuitenkin maalaamista.
Hällfors-Sipilä: Uspenskin katedraali, 1920
Modernistipareja -kirjassa kerrotaan Ragni Holmberg-Cawénista ja Alvar Cawénista. Ragni ajatteli, että taiteelle pitää omistautua täysin ja kun se ei perheellistyneenä enää onnistunut, hän luopui taiteesta Alvarin vastustuksesta huolimatta ja omistautui Alvarin uran edistämiselle. Alvar Cawén kuitenkin kuoli aika nuorena (1935), ja Ragni löysi tien takaisin taiteen pariin ja jatkoikin sitten maalaamista aina kuolemaansa saakka (1981).
Holmberg-Cawén: Esikapungin katu, 1923
Tampereen näyttelyn yksi uusi tuttavuus, Hilda Flodin, oli suomalaisen taidegrafiikan uranuurtajia ja eräs ensimmäisistä naiskuvanveistäjistä Suomessa. Hänen tuotteliain kautensa ajoittuu vuosille 1900 – 1930. Hilda oli sivistyneen ruotsinkielisen perheen tytär, jonka uraa vanhemmat kaikin tavoin tukivat - se ehkä mahdollisti hänen uransa, sillä mitään suurta menestystä hän ei valitettavasti saavuttanut. Hilda oli lyhyen aikaa naimisissa Juho Rissasen kanssa, mutta pari päätyi eroon varsin nopeasti. Tampereen näyttelyn grafiikka toi mieleen Hugo Simbergin, joka olikin Hildan opiskelutoverieita.
Flodin: Peikko kasvot siteissä, n. 1912
Flodin: Karhujen synty, n. 1912
Ester Helenius, Sigrid Schauman ja Hilda Flodin olivat kaikki opiskelleet Helene Schjerfbeckin
johdolla Suomen Taideyhdistyksen piirustukoulussa ja olihan Tampereen näyttelyssä toki töitä esillä myös häneltä. Turussa näkemäni näyttelyn jälkeen kiinnitin huomiota tämän kukkamaalauksen pieneen punaiseen väripilkkuun, tuohon Helenen "tavaramerkkiin". Mikähän sen merkitys on?
Schjerfbeck: Leijonankitoja, 1909
Tampereen näyttelyyn ei ehkä enää ehdi, mutta näitä kirjoja voin kyllä lämpimästi suositella modernistinaisista kiinnostuneille:
Konttinen, Riitta: Modernistipareja (Otava, 2010)
Konttinen, Riitta: Täältä tullaan ! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala, 2017)
Törmäsin eräässä blogissa musiikkielämäkertaan. Siellä viitattiin Helmetin sivuille, jossa kannustetaan kirjoittamaaan musiikielämäkertaa : "Yksi mielenkiintoinen tapa tarttua omiin tunteisiin ja kokemuksiin on peilata niitä omaan elämäänsä vaikuttaneen musiikin kautta. Omiin muistoihin saa hauskaakin näkökulmaa, kun muistelee tapahtumia musiikin säestyksellä". Tehdäänpä työtä käskettyä...
Lapsena musiikilla ei juurikaan ollut sijaa elämässäni, jotain satunnaisia kappaleita on radiosoitosta jäänyt mieleen, eipä muuta. Muistan kyllä, että Hurriganesin Get on säväytti jo joskus 10-vuotiaana....
Helmetin sivulla kysellään: "Mitä kuuntelin teininä, kun halusin epätoivoisesti kuulua jengiin ja olla cool? Vai kapinoinko kaikkea vastaan, ja kuuntelin niin erilaista musiikkia, ettei varmasti kukaan maailmassa ollut yhtä alternative?". 70-luvulla minulla oli musiikista kiinnostuneita kavereita, ja niinpä sitä alkoi itsekin innostua. Mutta nimenomaan vastaan kapinoiden: kun kaverit kuuntelivat ja fanittivat Teddy and the Tigersia, minun suosikkini yläasteella oli Tom Robinson Band (muistattehan: "2-4-6-8 Motorway"?)...
Lukioajan hyppytunnit vietin kirjastossa kuuntelemassa Hectoria, erityisesti Herra Mirandos -levyä, joka mystisine sanoituksineen kestää hyvin kuuntelua vieläkin (esimerkkinä vaikkapa Asfalttiprinssi-kappale). Uusista bändeistä pidin hurjasti Se-yhtyeestä, joka nykyään kyllä kuullostaa aika vaikealta kyllä... Joku muu -kappale oli TOSI tärkeä tuohon aikaa, oikea voimalaulu.
Ulkomaisista bändeistä lukioaikainen suosikkini oli Dire Straits, jota kyllä luonnehdittiin AOR-musiikiksi, mutta en voinut vastustaa niitä kitaroita. Lempibiisi ja hieno biisi edelleen oli Romeo ja Juliet (Making movies -levy, 1980). Yksittäisistä albumeista kuuntelin puhki myös Springsteenin The River -levyn. Muuten Bruce on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, mutta edelleen The River -nimiraita saa kyllä kyyneleet silmiin...
80-luvun iloisen opiskelijakauden suosikkeja oli Kauko Röyhkä. Paljon kuuntelin esim. Maa on voimaa - (1985) ja Pikku enkeli -albumeita (1986). Ykkösbiisi on viimeksimainitulta levyltä Vihaiset miehet (Marat, Marat). 80-luvulla mieltä lämmitti myös Kolmas nainen, Hanhiniemen tangolaulajan ääni yhdistettynä kitaravetoiseen musiikkin puri. Tästä astia aikaa -biisi (Hyvää ja kaunista-levy, 1990) taitaa olla se ikisuosikki heiltä.
Ulkomaisista bändeista kuuntelin opiskeluaikoina mm. Talking Headsia ja Fine Young Cannibalsia. Viimeksi mainittua tuli toivottua Tampereen Doriksen ja Oulun Rattorilupin dj:ltä, esim. Good thing oli hieno bailausbiisi...
90-luvun synkällä kaudellani kuuntelin paljon Nick Cave & Bad seeds -bändiä. Let love in (1994), Murder ballads (1996), The Boatman's Call (1997)... People aint't no good -kappale (1997) oli minulle sitä hienointa Cavea.
Mikä musiikki on kulkenut mukana läpi elämän tyrskyjen ja tyventen kysytään Helmetin sivuilla? Nämäkin ovat paljolti 80-luvulta mukaan tarttuneita... Ekaksi täytyy mainita 2015 lopettanut 22-Pistepirkko, joka on vuosien varrella tuottanut paljon unohtumattomia hetkiä levyillään ja keikoilla. Ja saa minut usein tanssimaan (tätäkin Helmetin sivulla kysellään...). Birdy on ehkä kaikkien aikojen suosikkikappaleeni (Big lupu -levy, 1992). Kestosuosikki on myös Tuomari Nurmio, jonka levynjulkaisut jaksavat kiinnostaa tänäkin päivänä - mieleenpainuvinta kappaletta miehen mahtavalta uralta on aika mahdoton valita. 80-luvulta hienoja levyjä olivat esim Maailmanpyörä palaa (1980) ja Punainen planeetta (1982) Rakastan mm. Viiniä! Malja marttyyreille -kappaletta. Kotimainen kestosuosikki on myös Dave Lindholm, joka on niitä rokkareita, jotka ikääntyvät charmilla ja säilyttävät katu-uskottavuutensa... Vanha lempibiisi on Sitähän se kaikki on (Huoneet 6 & 14, 1983). Ulkomainen kestosuosikki on Leonard Cohen, olenkin kertonut kuinka tutustuin hänen musiikkinsa yliopistolla. Hienoja levyjä on aina 70-luvulta You want it darker -levyyn asti (2015). Ykkösbiisi minulle on Diamonds in the Mine (Songs of love and hate -levy, 1971).
Kovasti siis painottui oman aikani rockiin tämä lista ja paljolti suruvoittoisiin balladeihin. On hirveää huomata, että naisartistit loistavat poissaolollaan... Maaritia olen vuosien varrella paljonkin kuunnellut, mutta ei hänelle kuitenkaan tällä listalla ole sijaa. Ja onko niin, että suosikit löytyvät nuoremmalla iällä, koska on vaikea keksiä edes 2000-luvulla aloittaneita artisteja/yhtyeitä, joista olisin tosissaan innostunut (Olavi Uusivirta? PMMP? - ok, mutta ei kuitenkaan "sielunmusiikkia"...).
Koostin itselleni Spotify-soittolistan tästä elämäni soundtrackista, tässä linkki siihen.
Lisäksi Youtube-linkki 22-Pistepirkon Birdy-kappaleeseen, joka on kai se "elämäni paras kappale":
Tultiin lomareissusta ja ei oikein inspiroinut tehdä ruokaa. Mikä neuvoksi? Suunta Pilvenmäen 76-raveihin...:
Myöhästyttiin kyllä kello yhdentoista lähiruokabrunssista, mutta ei hätää, sillä varsinaisten ravienkin aikaan klo 13 alkaen oli tarjolla ravintola Valtikan lähiruokapainotteinen noutopöytä. Kalliiksihan se kyllä tuli... Sisäänpääsyssä saatiin kyllä alennusta, koska siippa omistaa raviliigahevosta jonkin häntäjouhen verran. Noutopöydän hinta per henkilö oli 35 € (!), mutta on kyllä sanottava, että ruoka oli ihan sairaan hyvää. Erityisesti ne lammaslihapyörykät, joita söin - no, en sano kuinka monta... Ja maksettiinhan siinä mukavasta istumapaikasta kauniisti katetun pöydän ääressä, josta oli sitten kiva seurata hevosten ravaamista. Että ihan oli hintansa väärti.
Mies mietti totorivinsä jo kotona ja totosi varovasti pienillä summilla useamman hevosen sijoituksia. Voittikin välillä... Minä innostuin vasta paikan päällä ja laitoin panokseni sellaiselle lähdölle, jota mies ei ollut ollenkaan totonnut. Lukaisin pikaisesti ravivihjeen joltain Internet-sivulta ja päättelin, että ennakkosuosikkia ei kannata totota, vaan jotain mahdollista yllättäjää.
Pistin sitten hurjat 5 € likoon Regent Zetille, että olisi siinäkin 10. lähdössä jännitettävää. Miten ollakaan - lainatakseni juoksuselostusta - Regent Zet "tykitti omaa vauhtiaan..." eli voitti ja ennakkosuosikki Up Up and Away "oli johtopaikalta ihan hyvä kakkonen". (Mistä ne muuten repii nuo hevosten nimet???). Regent Zetin voittokerroin oli yli 5, joten voitin 25 €! Kokonaisuudessaankin jäimme totossa 15 € voitolle, joten ruokaan tuli pieni alennus.
Väillä on kiva mennä johonkin ihan uuteen paikkaan ihmettelemään, että tällaistakin voisi harrastaa (ja moni harrastaakin...). Voi silti olla, että meidän vierailut osuu lähinnä lounasravipäiville, sellaisiakin Pilvenmäellä nimittäin on. Hyvä konsepti: mainiota ruoka noutopöydästä ja tunnin ravit arkipäivänä. Ravit potevat yleisöpulaa, ja kyllä tuo hyvä ruoka voi tuoda jonkun tällaisen ruokafriikin paikalle.
"Maalis-huhtikuussa 2017 konserttikiertue suuntautuu Suomi 100-hengessä niille paikkakunnille, joilla en ole esiintynyt vielä koskaan, tai joilla olen vieraillut vain harvoin. Tällaisia paikkoja tuntuu Suomesta löytyvän yllättävän paljon vielä kolmenkymmenenseitsemän keikkavuoden jälkeenkin”, kertoo Ismo Alanko webbisuvullaan.
Yksin-kiertue toi Alangon onneksi myös Forssaan, jossa Vispilä-ravintola on alkanut pyörittää musiikillista Sointiklubiaan noin kerran kuussa. Ravintolan alakerran keikkatila on pieni ja intiimi, lippuja per konsertti myydään ilmeisesti n. 80 kappaletta. Turhaan ei Alankokaan aloittanut keikkaansa kiittelemällä, että sai tulla soittamaan "olohuoneeseenne". Sellainen tunnelma tilaisuudessa tosiaan oli, ja ihan hyvässä mielessä. Miksaaja teki loistavaa työtä, hennoinkin henkäys kantautui myös takimmaiseen pöytään. Olen nähnyt Alankoa eri kokoonpanoissa vuosien varrella muutaman kerran ja tämä oli kyllä ehdottomasti nautinnollisin kokemus. Alkaen siitä, että keikka alkoi armollisesti jo kello 20. Keski-ikäinen työssäkävijä kiittää!
Siteeraan taas Alangon webbisivua: "Soolokeikat edustavat jonkinlaista nykyaikaista runonlaulantaa: laulut soivat sellaisina kuin ne ovat syntyneet, ja riisutuissa versioissa tekstit nousevat väkevästi esiin. Kun lavalla ovat vain laulaja ja hänen laulunsa, olemme olennaisen äärellä." Minullakin oli vahvasti sellainen tunne,että olimme jonkin ikiaikaisen kokemuksen äärellä. Toisina aikoina Alanko olisi varmaan ollut maankuulu shamaani tai kansanlaulaja. Säestyksettä lauletuissa kappaleissa oli kansanlaulun sävyjä (Hetki hautausmaalla ja Naapurin saunareissu) tai sitten tunnelma oli taianomainen, kuin olisi loitsua kuunnellut (On mulla unelma - ihana, lähes kuiskattu versio! - ja Laulu).
Itselleni oli yllätys, kuinka hyvin Alanko säesti itseään pianolla. En ole ollut tietoinen hänen taidoistaan kosketinsoittajana. Pidin pianolla säestetyistä kappaleista ehkä enemmän kuin niistä, jotka säestettiin kitaralla, vaikka viimeksi mainitut olivatkin niitä vetävämpiä ralleja (esim. Taitelijaelämää ja Rakas, rämä elämä). Pianosäestyksellä sanat pääsivät paremmin oikeuksiinsa, ja sanomaahan näissä lauluissa on... Pianokappaleista parhaimmin jäivät mieleen Tällä tiellä ja Talvi.
Jos kiertue osuu kotiseudullenne, niin kannattaa mennä kuuntelemaan!
Alkuvuosi on täyttynyt aika lailla "velvollisuuslukemisella". Töissä esitteltiin 7-luokkalaisille aiempien sukupolvien kotimaisia nuortenkirjasuosikkeja ja rinnakkain niitä tämän päivän kirjoja. Minä esittelin tietysti ne historialliset 😏. Niinpä alkuvuosi meni Aaro Honkaa, Mary Marckia ym. kumppaneita lueskellessa. Täytyy sanoa, että hirveästi elämyksiä ei vastaan tullut. Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1953) kannattaa kuitenkin mainita, koska se oli varsin hyvä psykologinen kuvaus sotalapsen sopeutumisesta takaisin Suomeen. Kummastakin nuorisoryhmästä löytyi muuten ainakin yksi nuori, joka tiesi mitä sotalapsi-käsite tarkoittaa. Tällä hetkellä lukeminen tähtää huhtikuun uutuuskirjavinkkaukseen aikuisille eli olen kertaillut paljon jo lukemiani kirjoja ja miettinyt, miten niitä kuvailisin. Ja olen ehkä uutenakin lukenut sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten olisi ainakaan tässä vaiheessa tarttunut.
Uutuuskirjavinkkaukseen pääsee ehdottomasti mukaan tammikuussa lukemani Petri Tammisen Suomen historia (Otava, 2017). Tässä kirjassa konkretisoituu se, että historiaa koetaan arjessa - kansakunnan kohtalonhetket ja normaali arki saavat samanlaisen arvon ja molemmat luovat ihmisille tärkeitä muistoja - kirja on mikrohistoriaa parhaimmillaan. Tamminen osaa vähillä sanoilla välittää niin paljon! Kirjan sisältämät pikkumuistot vuoroin itkettävät, vuoroin naurattavat tai vahvimmillaan sekä että. Lämmin, ihana kirja, joka sai huippuelämystähden minulta.
Kävin kirjastolaisille suunnattuna koulutuspäivänä kuuntelemassa ihanan Lukuneuvojan, Marika Helovuon, esittelyä mm. viime vuoden kirjasadosta. Lukaisin oitis pari. Näyttelijänäkin tunnettu David Duchovny (mm. X-files) on kirjoittanut kirjan Pyhä lehmä (Like, 2016). Populaarikulttuuriviittauksia vilisevä kirja lehmän, possun ja kalkkunan karkumatkasta huvitti ainakin minua kovasti. Hupaisan tekstin alle piiloutuu lihansyönnin ja tehotuotannon kritiikkiä. Tälle myös huippuelämystähti.
Toinen Lukuneuvojalta saatu suositus oli Kalle Lähteen Happotesti (Otava, 2016). Tätä olin vähän kierrellyt, kuvitellen sen olevan jotain tyyliin Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Mutta eihän se ollut, vaan sujuvasti kirjoitettu, todellisuuspohjainen, inhorealisteinen/synkänhauska kuvaus alkoholismista. Minua ällistytti päähenkilön valehtelun määrä: kuinka koko ajan oma toiminta selitetään parhain päin ja mitätöidään alkoholiongelmaa. Alkoholisti ei sitä paitsi valehtele vain ympäristölleen, vaan myös itselleen. Alkoholistinkaan pään sisään en pääsisi ilman kirjallisuutta!
Kevään ekan neljänneksen kirjoista pitää vielä kehua Liane Moriarty, jälleen kerran. Neljäs suomennos, Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY, 2017), vei taas mennessään. Näitä vaan ei pysty laskemaan käsistään, ennen kuin koko kirja on luettu. Siinä kevyen kerronnan ohessa tulee paljon painavaa pohdittavaa ystävyydestä, perhesuhteista, avioliitosta jne.
Jos viime vuosi oli huono elokuvavuosi, niin nyt ei voi valittaa. En ole oikeastaan huonoa elokuvaa nähnytkään. Oikein hyviä olivat Loachin I, Daniel Blake, jossa kasvoton byrokratia saa huutia ja Lonerganin Manchester by the sea, joka oli kyllä tosi surullinen elokuva miehestä, joka menetti perheensä. Hyviä elokuvia olen siis totta vie nähnyt, mutta ainoa huippuelämystähti meni Jarmuschin bussikuskista kertovalle Paterson-elokuvalle. Minä - ainakin näin vaihteluna - rakastan näitä arkielokuvia, joissa ei ole mitään suurta draamaa vaan kuvataan sympaattisesti arkea. Esim. Linklaterin ja Baumabachin elokuvat koen sellaisiksi. Ainakin yksi sellainen arkielokuva vuodessa on paikallaan!
Olin menossa juna-asemalle Hämeenlinnassa, kun tajusin, että taidemuseohan on siinä ihan vieressä ja minulla joku tunti ylimääräistä aikaa. Päätin siis poiketa museolle, vaikka minulla oli vain hatara käsitys, että jotakin hämäläistä taidetta siellä on esillä. Ja niinpä olikin, "viljamakasiinin" puolella Yhteiset kuvamme -näyttelyssä esitellään Hämeessä olevia merkittäviä taidekokoelmia ja niiden harvoin nähtyjä teoksia. Iso osa oli tietysti Hämeenlinnan taidemuseon omista kokoelmista - onhan niitä siellä, kultakauden teoksia 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta (mm. Halosta ja Järnefeltiä oli esillä).
Mutta vähemmän tuttuakin löytyi. Forssan kaupungin lähinnä virastojen seinille hajaantuneita kokoelmia on toki Forssassakin esitelty, mutta juuri näitä tauluja en ole kyllä nähnyt kotopuolessa esillä. Tammelan Portaan kylässä lienee jotakin aivan erityistä, koska paikallisilla taiteilijoilla näkyy olevan kaikilla sinne jokin kytkös. Kyläkoulun opettaja Urho Salomaa on meillä päin tunnettu tekijänimi, ja hänen piirustuskerhostaan on kehittynyt ns. Portaan Akatemia, joka järjestää edelleen taidekursseja kesäisin. Tässä pari näkymää Forssan keskustasta hänen kuvaamanaan:
Salomaa, Urho: Joenrantanäkymä Forssasta, 1949
Salomaa, Urho: Kaupungintalo, 1950
Tammelasta olivat kotoisin myös Jorma Kohonen ja Pentti Hammarberg (joka oli siviiliviraltaan Museoviraston piirtäjä). Hammarberg oli kotoisin nimenomaan Portaasta ja kuvasi paljon kotikylänsä näkymiä.
Mitä olisi Suomen taide-elämä ilman opettajia? Näyttelyssä tutuksi tuli myös lammilaisen opettajan, Vilho Penttilän, keräämä taidekokoelma, joka on siis kuntaliitoksen yhteydessä siirtynyt taidemuseon haltuun. Kokoelmassa on pääasiassa 1900-luvun alun taidetta. Tässä kokoelman todellinen herkku:
Cawén, Alvar: Syksy, 1923
Tervakosken Taiderengas ry lienee ollut aktiivisimmillaan 60-70-luvuilla ja se toikin näyttelyyn mukaan vähän modernimpaa vivahdetta:
