Talven ihmemaa

Käväistiin viikonloppuna Savossa ja päästiin sunnuntaiaamuna suksillekin, ensimmäisen kerran tänä talvena. Minun maailmassani hiihtäminen ei ole etäistäkään sukua urheilulle, vaan kyseessä on tapa liikkua verkkaisesti ja rauhallisesti luontoa tarkkaillen. Meillä ei ole mitään asiaa valaistuille laduille ym. reiteille. Me siis hiihtelemme, emme hiihdä.

Lähdimme liikkeelle puoli kymmenen maissa, jolloin pakkasta oli vielä reilut kymmenen astetta. Silloin koko jumalattomalla järven selällä ei ollut kuin yksi verkonkokija kelkkoineen ja me kaksi. Mikä rauha! Järveltä ei ensin löytynyt latua, mutta ei se menoa haitannut, kun lumi kantoi missä vaan. Hiihtelimme ohi suloisien mökkisaarien  (enpä kyllä haluaisi mökkeillä noissa saarissa kovin tuulisilla keleillä...) ja -rantojen. Latukin löytyi. Pikkuhiljaa järvelle ilmestyi muitakin hiihtäjiä, pilkkijöitä ja kelkkailjoitakin. Onneksi isolle järvelle mahtuu jopa kelkan ääntä.

Tässä pari kuvaa sunnuntairetkeltä. Huomaa hieno lumihevonen!

Hiihtolenkki järven jäällä oli ihana, oli tosi mukavaa hiihdellä aurinkoisessa aamussa. Mutta... samalla tuli hirmuinen haikeus siitä, että tämä ei tunnu enää olevan mahdollista normaaliarjessa, Etelä-Suomessa. Tänä talvena on ollut ehkä pari viikonloppua, jolloin lumitilanne olisi sallinut hiihtämisen, mutta silloin sää ei ole houkutellut muuten ulos. Etelässä talvet ovat viime vuosina olleet niin epävakaisia, tänäkin talvena lunta on tullut ja se on sulanut, välillä on tullut räntää tai silkkaa vettä. Ja on niin pilvistä - keväät, talvet ja syksyt eivät poikkea toisistaan, vaan aina on vastassa sama harmaa. Rakastan eri vuodenaikoja, haluan selvät vuodenajat!

Heikki Willamon Myyttinen matka (4.2.-7.5.2017 Salon taidemuseo Veturitalli)

Näyttelyesite hienosti sointuvalla vahakangastaustalla.

Heikki Willamo (s. 1952) on  aloittanut uransa luontokuvaajana jo vuonna 1982. Paitsi kuvaajana hänet tunnetaan myös kirjoittajana ja radioäänenä. Salon Veturitallissa on 7.5. asti esillä Willamon Myyttinen matka -näyttely.

Vähän empien lähdin  liikkeelle, koska kyseessä ei tosiaan ole mikään perinteinen luontokuvanäyttely ja ajattelin, että saankohan tästä mitään irti. Turha huoli, näyttely oli oikea kokonaistaide-elämys. Valokuvien lisäksi tarjolla oli Kie von Hertzenin luoma äänimaisema, joka vei juuri sellaisiin myyttisiin tunnelmiin, jota kuvat edellyttivät. Todella hyvä keksintö tuoda äänet mukaan taustalle!

Willamo on  julkaissut aihepiiristä myös Myyttinen matka -kirjan, jota lainaan tässä: "... olen pitkän katkeamattomasti eläinkuvia tehneen ihmisketjun viimeinen lenkki". Niinpä näiden kuvien inspiraatio on haettu muinaisista luolamaalauksista ja kalliotaiteesta ja kuvien kohteena ovat myyttiset eläimet kuten peura, hirvi ja karhu. Eläinkuvat on otettu yön hämärinä hetkinä, käyttäen kaksoisvalotuksia ym. teknisiä keinoja, joilla kuviin on saatu unenomaista tunnelmaa, ja aivan totta, kalliomaalausten tyyliä. Toisaalta kuvia on otettu ikiaikaisissa  maisemissa, joita on haettu esim. Pohjois-Norjan vuorilta ja vuonoilta.

Näyttelyyn kannattaa mennä ajan kanssa, katsella siihen liittyvät videot ja ottaa mukaan  laite, jolla voi kierrellessään kuunnella töihin liittyvät Willamon kommentit. Kirjoittajana ja toimittajana hänellä on sana hallussaan, ja nuo videot/äänitteet tuovat näyttelyyn vielä oman "tekstivetoisen" lisänsä. Jäin välillä oikein pyörittämään mielessäni jotain hienoa lausetta, tyyliin: "Illan hämäriin hetkiin loppuu tieto. Vaistot ja tunteet ottavat vallan" - voi miten totta! Päivällä luonnon voi selittää järjellä, mutta yön hämärässä mökkirannassa kuikan vonkumista kuunnellessa siirrytään johonkin myyttisiin, muinaisiin aikoihin...

Historian ystävän aarre: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Kansalliskirjasto avasi helmikuun alussa digitoidut sanoma- ja aikakauslehdet vuoteen 1920 asti yleisön saataville digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa. Pitkään voimassa ollut vuoden 1910 pysyvä raja siirtyy kymmenellä vuodella eteenpäin (aineistojen takarajahan on 1771). Uutta aineistoa avautui nyt käyttöön noin 1,9 miljoonaa sivua. Joissain tiedotteissa kerrotaan, että Kansalliskirjasto käy neuvotteluja aineistojen avaamisesta yleiseen käyttöön aina vuoteen 1949 - pidetään peukkuja neuvotteluille!

Jo tämä viimeinen kymmenen vuotta toi mukanaan tällä hetkellä niin ajankohtaisen itsenäistymisen ajan ja kansalaissodan vuoden 1918. Uskoisin, että nämä kiinnostavat historian tutkijoiden lisäksi myös meitä tavallisia kansalaisia, suurta yleisöä.

Viime viikon illat menivätkin  aika tarkkaan lehtiä lueskellessa ja hakuja tehdessä. Haut onnistuvat tietysti sitä paremmin, mitä erikoisemmalla termillä hakee. Tässä esimerkki hausta, jossa haetaan vuosien 1897-1920 Salmetar-lehdestä  juttuja Kiuruveden Sulkavaa koskien (sanojen edellytetään siis esiintyvän lähekkäin):

Ihan mielenkiintoisia vanhan kotikylän uutisia löytyi, mm. mehevä kertomus pontikkatehtaan hajottamisesta, surullinen uutinen 10-vuotiaan pojan hukkumisesta lähijärveen jne. Testasin myös, miten palvelua voisi hyödyntää, kun etsii tietoa ihan omasta suvustaan ja sen vaiheista. Ja kylläpä siitä olikin hyötyä! Aina on ollut vähän epäselvää, miten mummo ja ukki oikein tapasivat toisensa, mutta digitoitujen sanomalehtien avulla pääsin vähän perille romanssin kulusta...

Vuonna 1914 mummo valmistui Pohjois-Savon tietopuolisen karjanhoitokoulun jatkokurssilta tms. ja sai paikan Kiuruveden vaivaistalolta:

http://digi.kansalliskirjasto.fi, Salmetar, 22.10.1914

Kiuruvedellä ollessaan mummo varmaan tapasi ukin ja romanssi sai alkunsa. Se johti kihlaukseen joulukuussa 1916...:

http://digi.kansalliskirjasto.fi, Savon sanomat, 8.12.1916

... ja mummo hakikin sitten heti kohta muuttokirjan (!) Kiuruvedelle:

http://digi.kansalliskirjasto.fi, Salmetar, 14.12.1916

Tämä on siis hieno palvelu, mutta varoitus: sinne unohtuu pitkiksi toveiksi! Seuraavaksi alan varmaan systemaattisesti lukea kansalaissodan aikaista uutisointia tuosta kotiseutuni Salmettaresta...

Hatunnosto elokuva-alan puurtajille

Ymmärrän että kannattavaa elokuvabisnestä tehdään Finnkinon ja Bio Rexin kaltaisissa elokuvateatteriketjuissa.  Aina jaksaa kuitenkin hämmentää että esim. Turun kokoinen kaupunki on pelkän  Finnkinon elokuvatarjonnan varassa. Naapurikaupunki Hämeenlinnasta kuului hiljan huonoja uutisia, Bio Rex osti Bio Marilynin viime huhtikuussa pitkäaikaiselta elokuvayrittäjältä. Vuoden loppuun mennessä olikin tullut selväksi, että "asiakkaat ovat valinneet Bio Rexin" ja Marilyn voitiin lopettaa.

Siksipä niin ilahdutti käydä entisessä kotikaupungissa, Oulussa, ja nähdä että pieni ja perinteinen, perheyrityksenä toimiva elokuvateatteri voi pärjätä. Taas oli Tuiran Star-elokuvateatteria laajennettu, nyt käytössä on jo 5 salia. Star 1 -sali on Suomen toinen (ja Oulun ainoa) Dolby Atmos - 360 asteen äänenetoistojärjestelmällä varustettu sali. Siellä on myös 4K-projektori (???).  Mutta tekniikka on sivuseikka verrattuna siihen, että paikassa on säilynyt  lupsakka asenne asiakaspalvelussa. Sama, jonka muistan niiltä ajoilta, kun naapurista kipaisin elokuviin suunnilleen tohvelit jalassa, kahdesta salista yleensä siihen pienempään, jossa esitettiin ne erikoisemmat elokuvat. Tällä kertaa katsottiin Chazellen ylistetty La La Land -musikaali ja mikäs oli katsellessa, kun käytössä oli tuo huippuäänentoisto, valtava valkokangas ja uutuuttaan hohtavat penkit...

Ja polkupyörällä paikalle, tammikuussakin...

Star 1:ssä kaikki hohtaa uutuuttaan.

Samassa yhteydessä voisinkin  kehua kotikaupunkini Forssan elokuvateatterit. Eipä tule mieleen muuta tämän kokoista kaupunkia, jossa elokuvia pyöritettäisiin kahdessa elokuvateatterissa.  Forssan Elävienkuvien teatteri toimii yhdistyspohjalta. Normaalin elokuvatoiminnan lisäksi puitteiltaankin historiallisessa teatterissa järjestetään aina elokuussa hillittömän hienot Mykkäelokuvafestivaalit. Bio-Kaari -teatteri taas on perheyrityspohjalta toimivat yksityinen elokuvateatteri. Voi sanoa, että nämä kaksi elokuvateatteria ovat muokanneet käsitystäni kotikaupungistani rutkasti positiivisempaan suuntaan. Ja vastaavat varmaan myös suurelta osalta mielenterveydestäni...

Lux Helsinki 2017

Poikettiin sunnuntaina Helsingissä katsomassa Hurjaruuthin Talvisirkus Muisti, ja esityshän oli taas hyvä. Mutta koska Lux Helsingistä on niin paljon kohistu ja bussi kotiin lähti vasta klo 18, päätettiin sitten käyttää tuo viimeinen tunti tutustumalla valotaiteeseen.  Sunnuntain sää oli leuto, väkeä liikkellä kuin pipoa, mutta reippaalla otteella rymistelimme läpi useita kohteita. Vähän juoksuksihan se meni, mutta parempi  edes näin kuin ei ollenkaan. Jossain kohdissa olisi toki mielellään pysähtynyt fiilistelemään pidempäänkin.

Sitten kun vielä yritti kuvata vauhdissa, niin eihän kuvista nyt mitään mestariotoksia tullut. Jotta olisi saanut vangittua juuri sen oikean hetken, olisi pitänyt odotella pitkäänkin. Esimerkiksi tätä Stora Enson seinään heijastettua Shaderin Cube-animaatiota olisi varmaan kannattanut tarkkailla pidempäänkin, enkä kuvalla onnistunut vangitsemaan kauneimpia värejä. Huomasin muuten taas, että näissä valoteoksissakin sini-vihreä on väriyhdistelmä, jota en voi vastustaa...:

Outi Pieskin Gorži oli yllättävän tehokas illuusio Tuomikirkon kappelin ikkunoista ryöppyävästä vedestä:

Topelian sisäpihan Flowers of Life - valoinstallaatiot olivat tosi näyttävät, sellaiset unen- tai sadunomaiset. Pihalle oli vähän kurja jonotella, mutta puiston tenhoa kyllä lisäsi se, että ihmisiä oli sisällä aika hillitty määrä kerrallaan:

Ja entäs sitten Tuomikokirkko ja koko Senaatintori, joka jo arkiasussaan on  mielestäni tosi hieno paikka ja pystyy kilpailemaan minkä vain ulkomaisen turistinähtävyyden kanssa. Tarja Ervastin Domus 360° – Neljä kotia teki kirkosta vielä tenhoavamman. Tässäkin ajanpuutteen vuoksi saimme varmaan vain kalpean aavistuksen koko teoksesta:

Koko Lux Helsingin idea on hieno: ilmainen, kollektiivinen tapahtuma, joka sopii kaikenikäisille kaupunkilaisille. Hieno juttu myös ulkomaislle talvituristeille -  jotakin jonka he ehkä muistavat Helsingistä vielä pitkään... Yksi asia kyllä vähän ihmetytti: eikö Helsingissä todellakaan osata/pystytä auraamaan lumia, liukkaassa lumipuurossa tallominen kun oli aika raskasta hyväkuntoisellekin.

Kirjat ja elokuvat 2016: 4. kvartaali

Huippuelämystähtiä oli kitsaasti jaossa, mutta aika mukavia lukuelämyksiä neljännessä kvartaalissa silti oli. Keltaisen kirjaston laatuun voi usein luottaa. Tässä kvartaalissa luin lisää Colm Tóibinia eli Brooklyn -kirjan (2011)  ja Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet (2014). Molemmat olivat jotenkin ihania, vaivattomia lukukokemuksia - yhtään ei tarvinnut pinnistellä ja pakottaa itseään lukemaan, vaan tarina imi ja vei mennessään. Ulkomaisista kirjailjoista Maggie O'Farrell oli myös mukava tuttavuus, häntäkin täyttyy ehdottomasti lukea lisää. Liane Moriartyn viihteellisjännittävät kirjat tässä onkin kaikki jo luettu ja kovasti odotan jatkoa niille.

Syksyn kotimaisia kirjallisuuspalkintoehdokkaitakin lueskelin (Korhonen, Sandström, Weselius), mutta en nyt ihan otettu niistä ollut. Kaikissa oli jotenkin yliyrittämisen makua (vrt. Tóibin ja Murakami). Tuskattomin ja luontevin lukukokemus kotimaisista romaaneista oli Tuulaliina Variksen Huvila.  Varis onkin vanha suosikkini - Maan päällä paikka yksi on -kirja on eräs mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani.

Loppuvuodesta aloitin Suuren Sarjakuvaprojektin. Olen lukenut sarjakuvaa tosi vähän ja niinpä klassikotkin ovat lukematta. Eipä siis ihme, että ainoan  tämän kvartaalin huippuelämys-kirjatähden sai Art Spiegelmanin Maus-sarjakuva. Huomaan sarjakuvissakin pitäväni elämäntarinoista, jotka ovat painotukseltaan kirjalllisista (ei niinkään visuaalisia). Sarjakuvaan liittyy myös huippuelämys-elokuvatähti, jonka sai Ethel & Ernest -elokuva - sehän pohjautuu siis Raymond Briggsin sarjakuvakirjaan, ja tämä elokuva oli oikeastaan kimmokkeena koko sarjakuvaprojektilleni.

Kaikki vuoden 2016 luetut kirjat ja elokuvissakäynnit on listattu blogin Kirjat ja elokuvat 2016 -välilehdelle. Askartelen uuden välilehden vuotta 2017 varten tuota pikaa. Jotenkin tuntuu, että muistan nyt lukemani/katsomani pikkuisen paremmin -  jopa yhden lauseen lyhyt luonnehdinta palauttaa usein mieleen jotakin olennaista kirjasta/elokuvasta.

Maaseudun Tulevaisuuden Sata vuotta, sata kuvaa -juhlanäyttely Kuopion museossa 6.5.2017 asti

Onneksi toivuin sopivasti jouluksi kaameasta flunssasta ja jaksoin jo suunnitella vähän kulttuuririentojakin. Joululomareissulle lähtiessä päätettiin ajella Kuopion kautta, "jos ehditään museon aukioloaikana". No, Jyväskylän kohdalla piti jo välimatkataulukon kanssa laskeskella, jääkö aikaa tutustua museon näyttelyyn, jos nyt sitten sinne ajellaan. Käännettiin auton nokka kohti Kuopiota, ja kokonainen tunti jäikin aikaa vierailla Kuopion museossa.

Mikä meitä sinne sitten veti? Maaseudun tulevaisuuden 100-vuotisjuhlanäyttely "Sata vuotta, sata kuvaa". Näyttely avautui ensimmäisen kerran alkuvuodesta Pohjoisessa Valokuvakeskuksessa Oulussa. Oulusta näyttely siirtyi metsämuseo Lustoon Punkaharjulle, sieltä Kuopion kulttuurihistorialliseen museoon (missä se on esillä 6.5.2017 asti)  ja Kuopiosta matka jatkuu vielä maatalousmuseo Sarkaan Loimaalle. Tämä Loimaalle tuleminen selvisi oikeastaan vasta Kuopiossa, joten täytyy varmaan tehdä tuonne Sarkaan uusi retki ihan ajan kanssa, kunhan näyttely siirtyy sinne. Youtubessa voi tutustua Kuopion näyttelyn avajaisissa kuvattuun kuraattori Liisa Heikkilä-Palon haastatteluun.

Näyttelyssä vanhinta kuva-aineistoa oli esim. I. K. Inhalta ja Eino Mäkiseltä (joka on kunnostautunut kuvaamalla paljon myös kansatieteellistä filmiaineistoa).  Näyttelyä muokataan ilmeisesti aina vähän paikkakuntakohtaisesti. Niinpä Kuopiossa näyttelyä on täydennetty museon omalla aineistolla eli Victor Barsokevitschin ja Karl Granitin valokuvilla. Tässä pari otosta 1800-luvulta viimeksimainitulta:

Sata vuotta, sata kuvaa –näyttely esitteli maaseutua monipuolisesti niin lehtikuvan, valokuvataiteen kuin kansatieteen näkökulman kautta. Maaseudun muutos tuli hyvin esille kuvakavalkadissa. Kuvaajien joukosta löytyi mm. vanhoja suosikkejani, Pekka Turusta ja Esko Männikköä, mutta paljon uusiakin tuttavuuksia. Tässä esimerkkinä Karl Granitin vanhojen kuvien vastapainoksi nykyaikainen tehoviljelty peltomaisema ja sen vuodenkierto eli Tapio Heikkilä: Halikonjokilaakso huhti-, touko- ja lokakuussa 2001:

Näyttely toi esille myös kotialbumien näkökulmaa maaseutuun. Siitä esimerkkinä esillä oli Maaseudun tulevaisuus -lehden latokuvakilpailun satoa. Ladoilla ei nykymaataloudessa ole suurtakaan roolia, ja se näkyy myös näissä kuvissa:

Näyttelyn loppupuolella tuli vastaan aarre: suuri kosketusnäyttö, joka piti sisällään lehtikuvaaja Erkki Voutilaisen elämäntyön hyvin eri teemoihin järjestettettyinä kokonaisuuksina. Vuodesta 1956 vuoteen 1981 Maaseudun Tulevaisuuden kuvaajana toiminut Voutilainen on ikuistanut Suomen maaseutua monesta eri näkökulmasta. Valitettavasti juuri tässä aika loppui kesken, mutta ehkä sitten Loimaalla... Tässä välillä Voutilaisen kuvia voi selata Museoviraston Kuvakokoelmat -sivustolta (tarkennetun haun hakuehdoksi: Alakokoelma/Erityiskokoelma: Maaseudun tulevaisuus). Ongelmana on vain se, että kuvia on niin paljon. Näyttelyn valikoma oli tosiaan kompakti ja aiheen mukaan järjestetty.

P.s. Blogini kuvat avautuvat isommiksi, kun niitä klikkaa.