Hatunnosto elokuva-alan puurtajille

Ymmärrän että kannattavaa elokuvabisnestä tehdään Finnkinon ja Bio Rexin kaltaisissa elokuvateatteriketjuissa.  Aina jaksaa kuitenkin hämmentää että esim. Turun kokoinen kaupunki on pelkän  Finnkinon elokuvatarjonnan varassa. Naapurikaupunki Hämeenlinnasta kuului hiljan huonoja uutisia, Bio Rex osti Bio Marilynin viime huhtikuussa pitkäaikaiselta elokuvayrittäjältä. Vuoden loppuun mennessä olikin tullut selväksi, että "asiakkaat ovat valinneet Bio Rexin" ja Marilyn voitiin lopettaa.

Siksipä niin ilahdutti käydä entisessä kotikaupungissa, Oulussa, ja nähdä että pieni ja perinteinen, perheyrityksenä toimiva elokuvateatteri voi pärjätä. Taas oli Tuiran Star-elokuvateatteria laajennettu, nyt käytössä on jo 5 salia. Star 1 -sali on Suomen toinen (ja Oulun ainoa) Dolby Atmos - 360 asteen äänenetoistojärjestelmällä varustettu sali. Siellä on myös 4K-projektori (???).  Mutta tekniikka on sivuseikka verrattuna siihen, että paikassa on säilynyt  lupsakka asenne asiakaspalvelussa. Sama, jonka muistan niiltä ajoilta, kun naapurista kipaisin elokuviin suunnilleen tohvelit jalassa, kahdesta salista yleensä siihen pienempään, jossa esitettiin ne erikoisemmat elokuvat. Tällä kertaa katsottiin Chazellen ylistetty La La Land -musikaali ja mikäs oli katsellessa, kun käytössä oli tuo huippuäänentoisto, valtava valkokangas ja uutuuttaan hohtavat penkit...

Ja polkupyörällä paikalle, tammikuussakin...

Star 1:ssä kaikki hohtaa uutuuttaan.

Samassa yhteydessä voisinkin  kehua kotikaupunkini Forssan elokuvateatterit. Eipä tule mieleen muuta tämän kokoista kaupunkia, jossa elokuvia pyöritettäisiin kahdessa elokuvateatterissa.  Forssan Elävienkuvien teatteri toimii yhdistyspohjalta. Normaalin elokuvatoiminnan lisäksi puitteiltaankin historiallisessa teatterissa järjestetään aina elokuussa hillittömän hienot Mykkäelokuvafestivaalit. Bio-Kaari -teatteri taas on perheyrityspohjalta toimivat yksityinen elokuvateatteri. Voi sanoa, että nämä kaksi elokuvateatteria ovat muokanneet käsitystäni kotikaupungistani rutkasti positiivisempaan suuntaan. Ja vastaavat varmaan myös suurelta osalta mielenterveydestäni...

Lux Helsinki 2017

Poikettiin sunnuntaina Helsingissä katsomassa Hurjaruuthin Talvisirkus Muisti, ja esityshän oli taas hyvä. Mutta koska Lux Helsingistä on niin paljon kohistu ja bussi kotiin lähti vasta klo 18, päätettiin sitten käyttää tuo viimeinen tunti tutustumalla valotaiteeseen.  Sunnuntain sää oli leuto, väkeä liikkellä kuin pipoa, mutta reippaalla otteella rymistelimme läpi useita kohteita. Vähän juoksuksihan se meni, mutta parempi  edes näin kuin ei ollenkaan. Jossain kohdissa olisi toki mielellään pysähtynyt fiilistelemään pidempäänkin.

Sitten kun vielä yritti kuvata vauhdissa, niin eihän kuvista nyt mitään mestariotoksia tullut. Jotta olisi saanut vangittua juuri sen oikean hetken, olisi pitänyt odotella pitkäänkin. Esimerkiksi tätä Stora Enson seinään heijastettua Shaderin Cube-animaatiota olisi varmaan kannattanut tarkkailla pidempäänkin, enkä kuvalla onnistunut vangitsemaan kauneimpia värejä. Huomasin muuten taas, että näissä valoteoksissakin sini-vihreä on väriyhdistelmä, jota en voi vastustaa...:

Outi Pieskin Gorži oli yllättävän tehokas illuusio Tuomikirkon kappelin ikkunoista ryöppyävästä vedestä:

Topelian sisäpihan Flowers of Life - valoinstallaatiot olivat tosi näyttävät, sellaiset unen- tai sadunomaiset. Pihalle oli vähän kurja jonotella, mutta puiston tenhoa kyllä lisäsi se, että ihmisiä oli sisällä aika hillitty määrä kerrallaan:

Ja entäs sitten Tuomikokirkko ja koko Senaatintori, joka jo arkiasussaan on  mielestäni tosi hieno paikka ja pystyy kilpailemaan minkä vain ulkomaisen turistinähtävyyden kanssa. Tarja Ervastin Domus 360° – Neljä kotia teki kirkosta vielä tenhoavamman. Tässäkin ajanpuutteen vuoksi saimme varmaan vain kalpean aavistuksen koko teoksesta:

Koko Lux Helsingin idea on hieno: ilmainen, kollektiivinen tapahtuma, joka sopii kaikenikäisille kaupunkilaisille. Hieno juttu myös ulkomaislle talvituristeille -  jotakin jonka he ehkä muistavat Helsingistä vielä pitkään... Yksi asia kyllä vähän ihmetytti: eikö Helsingissä todellakaan osata/pystytä auraamaan lumia, liukkaassa lumipuurossa tallominen kun oli aika raskasta hyväkuntoisellekin.

Kirjat ja elokuvat 2016: 4. kvartaali

Huippuelämystähtiä oli kitsaasti jaossa, mutta aika mukavia lukuelämyksiä neljännessä kvartaalissa silti oli. Keltaisen kirjaston laatuun voi usein luottaa. Tässä kvartaalissa luin lisää Colm Tóibinia eli Brooklyn -kirjan (2011)  ja Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet (2014). Molemmat olivat jotenkin ihania, vaivattomia lukukokemuksia - yhtään ei tarvinnut pinnistellä ja pakottaa itseään lukemaan, vaan tarina imi ja vei mennessään. Ulkomaisista kirjailjoista Maggie O'Farrell oli myös mukava tuttavuus, häntäkin täyttyy ehdottomasti lukea lisää. Liane Moriartyn viihteellisjännittävät kirjat tässä onkin kaikki jo luettu ja kovasti odotan jatkoa niille.

Syksyn kotimaisia kirjallisuuspalkintoehdokkaitakin lueskelin (Korhonen, Sandström, Weselius), mutta en nyt ihan otettu niistä ollut. Kaikissa oli jotenkin yliyrittämisen makua (vrt. Tóibin ja Murakami). Tuskattomin ja luontevin lukukokemus kotimaisista romaaneista oli Tuulaliina Variksen Huvila.  Varis onkin vanha suosikkini - Maan päällä paikka yksi on -kirja on eräs mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani.

Loppuvuodesta aloitin Suuren Sarjakuvaprojektin. Olen lukenut sarjakuvaa tosi vähän ja niinpä klassikotkin ovat lukematta. Eipä siis ihme, että ainoan  tämän kvartaalin huippuelämys-kirjatähden sai Art Spiegelmanin Maus-sarjakuva. Huomaan sarjakuvissakin pitäväni elämäntarinoista, jotka ovat painotukseltaan kirjalllisista (ei niinkään visuaalisia). Sarjakuvaan liittyy myös huippuelämys-elokuvatähti, jonka sai Ethel & Ernest -elokuva - sehän pohjautuu siis Raymond Briggsin sarjakuvakirjaan, ja tämä elokuva oli oikeastaan kimmokkeena koko sarjakuvaprojektilleni.

Kaikki vuoden 2016 luetut kirjat ja elokuvissakäynnit on listattu blogin Kirjat ja elokuvat 2016 -välilehdelle. Askartelen uuden välilehden vuotta 2017 varten tuota pikaa. Jotenkin tuntuu, että muistan nyt lukemani/katsomani pikkuisen paremmin -  jopa yhden lauseen lyhyt luonnehdinta palauttaa usein mieleen jotakin olennaista kirjasta/elokuvasta.

Maaseudun Tulevaisuuden Sata vuotta, sata kuvaa -juhlanäyttely Kuopion museossa 6.5.2017 asti

Onneksi toivuin sopivasti jouluksi kaameasta flunssasta ja jaksoin jo suunnitella vähän kulttuuririentojakin. Joululomareissulle lähtiessä päätettiin ajella Kuopion kautta, "jos ehditään museon aukioloaikana". No, Jyväskylän kohdalla piti jo välimatkataulukon kanssa laskeskella, jääkö aikaa tutustua museon näyttelyyn, jos nyt sitten sinne ajellaan. Käännettiin auton nokka kohti Kuopiota, ja kokonainen tunti jäikin aikaa vierailla Kuopion museossa.

Mikä meitä sinne sitten veti? Maaseudun tulevaisuuden 100-vuotisjuhlanäyttely "Sata vuotta, sata kuvaa". Näyttely avautui ensimmäisen kerran alkuvuodesta Pohjoisessa Valokuvakeskuksessa Oulussa. Oulusta näyttely siirtyi metsämuseo Lustoon Punkaharjulle, sieltä Kuopion kulttuurihistorialliseen museoon (missä se on esillä 6.5.2017 asti)  ja Kuopiosta matka jatkuu vielä maatalousmuseo Sarkaan Loimaalle. Tämä Loimaalle tuleminen selvisi oikeastaan vasta Kuopiossa, joten täytyy varmaan tehdä tuonne Sarkaan uusi retki ihan ajan kanssa, kunhan näyttely siirtyy sinne. Youtubessa voi tutustua Kuopion näyttelyn avajaisissa kuvattuun kuraattori Liisa Heikkilä-Palon haastatteluun.

Näyttelyssä vanhinta kuva-aineistoa oli esim. I. K. Inhalta ja Eino Mäkiseltä (joka on kunnostautunut kuvaamalla paljon myös kansatieteellistä filmiaineistoa).  Näyttelyä muokataan ilmeisesti aina vähän paikkakuntakohtaisesti. Niinpä Kuopiossa näyttelyä on täydennetty museon omalla aineistolla eli Victor Barsokevitschin ja Karl Granitin valokuvilla. Tässä pari otosta 1800-luvulta viimeksimainitulta:

Sata vuotta, sata kuvaa –näyttely esitteli maaseutua monipuolisesti niin lehtikuvan, valokuvataiteen kuin kansatieteen näkökulman kautta. Maaseudun muutos tuli hyvin esille kuvakavalkadissa. Kuvaajien joukosta löytyi mm. vanhoja suosikkejani, Pekka Turusta ja Esko Männikköä, mutta paljon uusiakin tuttavuuksia. Tässä esimerkkinä Karl Granitin vanhojen kuvien vastapainoksi nykyaikainen tehoviljelty peltomaisema ja sen vuodenkierto eli Tapio Heikkilä: Halikonjokilaakso huhti-, touko- ja lokakuussa 2001:

Näyttely toi esille myös kotialbumien näkökulmaa maaseutuun. Siitä esimerkkinä esillä oli Maaseudun tulevaisuus -lehden latokuvakilpailun satoa. Ladoilla ei nykymaataloudessa ole suurtakaan roolia, ja se näkyy myös näissä kuvissa:

Näyttelyn loppupuolella tuli vastaan aarre: suuri kosketusnäyttö, joka piti sisällään lehtikuvaaja Erkki Voutilaisen elämäntyön hyvin eri teemoihin järjestettettyinä kokonaisuuksina. Vuodesta 1956 vuoteen 1981 Maaseudun Tulevaisuuden kuvaajana toiminut Voutilainen on ikuistanut Suomen maaseutua monesta eri näkökulmasta. Valitettavasti juuri tässä aika loppui kesken, mutta ehkä sitten Loimaalla... Tässä välillä Voutilaisen kuvia voi selata Museoviraston Kuvakokoelmat -sivustolta (tarkennetun haun hakuehdoksi: Alakokoelma/Erityiskokoelma: Maaseudun tulevaisuus). Ongelmana on vain se, että kuvia on niin paljon. Näyttelyn valikoma oli tosiaan kompakti ja aiheen mukaan järjestetty.

P.s. Blogini kuvat avautuvat isommiksi, kun niitä klikkaa.

Helene Schjerfbeck Turun taidemuseolla

Viikonlopun aherrus töissä palkittiin arkivapaalla. Arkivapaita on hyvä käyttää näyttelykäynteihin, koska niin välttää pahimmat ruuhkat. Nyt suuntasin Turun taidemuseolle, jossa Helene Schjerfbeck  -näyttely on vetänyt syksyn aikana paljon katsojia. Näyttely on esillä 29.1.2017 asti.

Jo bussimatkalla hurmaannuin kauniista, vähälumisista peltomaisemista. Nouseva aurinko, häivähdys sumua... Museo ja sen ympäristö näyttivät hienolta talviauringon valossa. Myös sisältä taidemuseo on näkemisen arvoinen, onhan se remontoitu 2000-luvulla:

Pidin kovasti Schjerfbeck -näyttelyn ripustuksesta. Siellä oli esillä töitä lähes koko hänen elämänsä (1862-1946) varrelta, koska hänhän aloitti varhain ja maalasi loppuun asti. Huoneet oli teemoitettu. Ensimmäisessä huoneessa oli lähinnä alkukauden historiamaalauksia, jotkut huoneet oli pyhitetty muotokuville jne.

Itse pidin erityisesti kahdesta huoneesta. "Hiljaisuuden huoneessa" oli hillityn värisiä interiöörikuvia ja muotokuvia, erityisen paljon  kotiympyröissä kuvattuja. Lukevia naisia, käsitöitä tekeviä naisia, naisia hiljaisissa askareissaan - usein mallina Helenen äiti. Myöhemmässä elämässään Helene ei paljon matkustellut. Ympyröiden pienuutta kuvasti jotenkin se, että sama punainen keinutuoli toistui niin monissa kuvissa. Tämä Olga-äidin muotokuva (Kotona, 1903) jotenkin liikuttikin, koska kuvassa näkyi paikkapaloja ja liitoksia:

Toinen erityisen puhutteleva huone oli huone, jossa teemana oli punainen väri. Sielläkin keinutuoli vilahteli... Tässä tytön kuvassa (Tyttö hiekkakuopassa, 1912) punainen väri on vallitseva, lämmin elementti:

Useimmissa kuvissa punainen (jonka jotenkin yhdistän elämänvoimaan ja energiaan...) vain häivähti, kuvatun poskilla tai ehkä vain huulilla.

Näyttelyn eri tiloissa oli mukana Helenen omakuvia. Alkupäässä näyttelyä kuvat olivat nuoren, kuvasta suoraan intensiivisesti katsojaa kohti katsovan ihmisen muotokuvia. Viimeiseen näyttelyhuoneeseen oli sitten kerätty myöhempiä muotokuvia, aina viimeiseen niukkaan hiilipiirrokseen. Muotokuvahuoneessa oli myös tämä Punatäpäläinen omakuva (1944), jossa totta tosiaan huulilta löytyy enää vain pieni värihäivähdys, yksi punainen piste...:

Hyvästi Leonard!

Olihan se  odotettavissa, mutta uutinen pysäytti silti: Leonard Cohen on kuollut. Olen kertonut suhteestani Coheniin aiemmassa postauksessa, ei siitä sen enempää. Huomenna täytyy kuunnella Jake Nymanin Popradio, jossa hän muistelee Cohenin uraa.

Kuva: Commons.wikimedia.org

Ethel & Ernest

Olen tylsä ihminen. Myös matkoilla käyn usein elokuvissa, ihan niin kuin kotonakin. Mitä sitä urautuneita tapojaan muuttamaan, matkoillakaan. On kiva nuuskia paikallista "elokuvaskeneä", etsiä jokin kiva vanha elokuvateatteri tai paikallinen elokuva-arkisto. Usein sellaisen paikan yhteydessä on hyvä kuppilakin. Yhdellä matkalla kävikin niin, että lähes kaikki illat istuttiin elokuvissa, kun hotellin vieressä oli elokuva-arkisto (joka esitti mm. mykkäelokuvia) ja kaupungissa osui vielä olemaan kansainvälinen animaatiofestivaali. Siellä ei sitten kielitaidonkaan ollut niin väliä. Joskus  on näet käynyt niinkin, että vaikka on huolella metsästetty dubbaamaton alkuperäisversio elokuvasta, niin sitten englannin kielen taito ei ihan olekaan riittänyt. Coen veljesten mestariteoksen, Menetetyn maan, kaikki käänteet eivät muistaakseni ihan auenneet ilman käännöstekstiä...

Viikonvaihteen Edinburghin reissu oli ihan elokuvatäysosuma, kuinkas muutenkaan, kun kaupunki on maailmanlaajuisestikin tunnettu elokuvakaupunki (Edinburgh International Film Festivalia vietetään aina elokuuussa). Kävimme elokuvissa Edinburgh Film Housessa, joka on juuri sellainen ihana, vähän jo ajan patinoima elokuvateatteri, jossa on VALTAVA sali. Ja se hyvä kuppila, jossa venyä ennen ja jälkeen elokuvan.

Film House, kuvalähde: commons.wikimedia.org

Ja se elokuva oli tosi hyvä valinta. Näimme Lumiukko-kirjan (1978) ja -animaation kuvittajan, Raymond Briggsin, uudempaan sarjakuvakirjaan Ethel & Ernest : a true story (1999) perustuvan animaatioelokuvan. Elokuvan on ohjannut Roger Mainwood ja se oli tullut ensi-iltaan juuri lokakuun lopussa. Tarina on Briggsin vanhempien elämäntarina heidän tapaamisestaan (1928) hamaan kuolemaan 1970-luvulla. Aivan loistava kuvaus siitä, miten historian käänteet näkyvät pienen ihmisen elämässä. Elokuva kuvittaa työväenluokkaisen perheen elämää ja huolia, mutta samalla yhteiskunnan sosiaalisia, poliittisia ja teknologisia muutoksia.

Elokuvassa oli hiljaista huumoria. Ethel on ennen naimisiin menoaan ja kotirouvaksi jäämistään palvelijattarena hienossa perhessä, Ernest taas on rempseä maitomies, jonka vasemmistolaiset mielipiteet saivat Ethelin voihkimaan ("Mutta emmehän me ole työväenluokkaa..."). Raymondin, lahjakkaan ainoan pojan, taideopinnot ja pitkä tukka olivat kauhistus kummallekin ("Mutta sinä voisit opiskella insinööriksi..."). Hauska oli myös seurailla tekniikan kehittymistä: pesukoneen, televison ja puhelimen  ym. laitteiden vaikutusta arkielämään.

Elokuvan animaatiokuvitus oli vahvimmillaan sodan tuntoja kuvatessa, väriskaalan vaihdellessa tehokkaan musta-valkoisesta tulenpunaiseen. Sodan läpin mentiin päättäväisissä "keep calm and carry on" -tunnelmissa, vaikka pommit räjähtelivät ympärillä. Lopun vanhenmisen ja kuoleman kuvatkin olivat pysäyttäviä.

Elokuvan traileri: