Kirjat ja elokuvat 2016: 2. kvartaali

Teen katsauksen menneeseen kvartaaliin jo vähän ennen kuun loppua, koska lomailen tulevan viikon ja en varmaankaan ehdi blogia päivittelemään loman aikana. Toivottavasti kuitenkin näen/koen jotain ylöskirjaamisen arvoista lomaviikollani.

Menneessä kvartaalissa luin turhan sinnikkäästi kirjoja, jotka eivät oikeasti vieneet mukanaan, vain siksi, että ne olivat yleisesti hyväksi tunnustettuja ja kehuttuja. Sitä ei oikein voi uskoa, että ei tämä nyt kolahda, kun kaikki muut tuntuvat kehuvan. Tätä sarjaa olivat Lindstedtin Oneiron ja MacDonaldin H niin kuin haukka. No, Oneironista melkein kyllä arvasinkin, että tiukkaa tulee tekemään selkeän juoniromaanin  ystävälle, mutta MacDonaldin vetämättömyys yllätti. Useat  nykypäivän "hybridikirjat" ovat minua viehättäneet, esim. Uusman Naparetki ja erityisesti De Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Mutta en vain pystynyt kiinnostumaan haukkametsästyksestä vaikka kuinka yritin, ja aika paljonhan siinä piehtaroitiin kirjoittajan masennuksen tunteissakin. Nämä kirjat söivät kovasti lukuaikaa muilta, kiinnostavammilta kirjoilta - harmi!

Mutta sitten kvartaalin parhaimmistoa:
Kinnunen, Tommi: Lopotti (WSOY, 2016).  Ainoa tähtimerkinnän saanut. En ihan uskonut, että Kinnunen pystyisi toisella kirjallaan yhtä hyvään kuin esikoisellaan, mutta kirja vei kyllä ihan mukanaan. Kieli oli taas hienoa ja lapsen näkökulmasta (Tuomaksen tai Helenan) kuvattiin asioita hienosti.
Moriarty, Liane: Mustat valkeat valheet (WSOY, 2015). Ekan kvartaalin Nainen joka unohti (WSOY, 2016) oli miellyttävä tuttavuus, joka sai seuraa  tästä toisen kvartaalin aikana lukemastani kirjasta. Tämä viimeksi luettu oli rakenteeltaan tosi hauska, ihan loppuun asti yllättävä. Sellainen kirja, jota töissäkin uskaltaisi suositella monenlaisille asiakkaille. Jotain dekkarimaista, joka viehättää nykylukijaa.
Syrjä, Juhani: Juho (Gummerus, 2008). Tämä on vanhempi kirja, johon tartuin vasta nyt. Kolme kirjaa samoissa kansissa, tuhti lukupaketti. Ensimmäinen osa pelotti synkällä aiheellaan, kansalaissodalla. Mutta kun päähenkilö Juho on lannistumaton mieleltään (ja levoton vereltään), ei edes vankileiri jätä pahoja traumoja. Kirjassa kerrotaan koko suvun tarina, Juhon sisarussarjasta aina lapsenlapsiin asti. Jotenkin tuli mieleen Harri Tapperin kuvaukset Tapperin perheestä.

Elokuvien suhteen kevät jatkui mitäänsanomattomana. Mieleen jäi ehkä parhaiten australialainen melodraama The Dressmaker (ohj. Moorhouse, 2015), sekin lähinnä huikean visuaalisen ilmeensä vuoksi. No, visuaalisuushan on elokuvan tärkeimpiä ominaisuuksia, joten eipä vähätellä sen merkitystä...

Luontoretki Häntälän notkoille

"All work and no play makes Jack a dull boy" -lause pyöri päässä jo päiviä. Pakko päästä iriti arkisesta aherruksesta, pakko päästä jonnekin retkelle, mihin tahansa retkelle!

Niinpä otettiin suunnaksi Somero ja Häntälän notkot. Olemme asuneet tällä seudulla jo pitkälle toista vuosikymmentä, mutta miten lienee tämä kohde jäänyt tarkistamatta, vaikka se on ihan valtakunnallisestikin tunnustettu luontokohde. Notkot ovat siis veden jääkauden jälkeen savimaahan uurtamia syviä laaksoja. Laakson pohjalla kulkee Rekijoki sivu-uomineen - tähän aikaan vuodesta lähes puromaisena. Laaksoalueella laiduntaa karjaa, joka huolehtii siitä, että luonto pysyy monimuotoisena. Häntälässä tavataan Suomen oloissa harvinaisia kasveja ja hyönteisiä.

Sää ei enteillyt hyvää, kotona sateli rapsakan sadekuuron aamulla ja tuuli kuljetteli enemmän tai vähemmän synkkiä pilviä taivaalla, mutta matkaan lähdettiin. Auton sai kivasti Häntälän kyläkeskukseen (Häntäläntie 322:een) ja siitä alkoi opastein merkitty 3 kilometrin mittainen luontopolku. Polku ei ehkä sovi huonojalkaisille ja onneksemme Häntälässä ei ollut satanut, koska märässä heinikossa olisi kyllä kastunut. Nyt sää oli oikein ihanteellinen retkisää! Noin 1,5 kilometriä kuljettiin notkon pohjalla ja takaisin tultiin hiekkatietä pitkin. Aikaa tähän matkaan saatiin menemään pari tuntia, koska siellä vaan oli niin paljon katseltavaa!

Mitään alueen kasviharvinaisuuksia emme bonganneet, me surkeat botanistit. Mutta katsottavaa riitti ihan tavallisissakin niittyleinikeissä, metsäkurjenpolvissa, ojakellukoissa, orvokeissa, apiloissa ym.:

Miten voi timoteikin näyttää aurinkoisella niityllä niin hienolta:

Mutta hienointa kaikista oli se, että osuimme paikalle, kun notkojen harvinainen perhonen, pikkuapollo, oli varmaan runsaimmillaan. Ainakin niitä lenteli koko ajan ympärillämme. Opaskylttien mukaan perhosta esiintyy Ahvenanmaan lisäksi vain täällä Häntälän notkoissa, koska toukat tarvitsevat ruuaksi kevätkiurunkannusta (jos nyt muistan ravintokasvin oikein...).

Laiduntavaan karjaan emme törmänneet matkallamme ennen kuin kylätien varressa. Olisko heillä ollut siinä sunnuntain vapaapäivä meneillään ja laaksonhoitotyöt jatkumassa vasta arjen tullen?

Lue lisää Häntälän notkoista esim. Retkipaikka-blogista.

Puutarhan ihmeitä

Kevät tuli, sitten kun tuli, aika vauhdikkaasti. Myös puutarhassa kaikki tapahtuu nyt vauhdilla, vähän liiankin nopeasti - puiden lehdet kasvavat silmissä, sipulikukat räjähtävät kukkaan ja lakastuvat nopeasti. Alkukevään helle on kuivattanut maata niin, että ainakin uusia istutuksia pitää kastella. Viikonlopuksi on luvattu kovia sateita, ja vaikka sateita ja pientä ilman viilenemistä toivonkin, pelottaa että sade tulee liian rajuna.

Kaikkine säätä koskevine pelkoineni ja toiveineni minua puhuttelee kovasti Karel Capekin Puutarhurin vuosi -kirjan rukous: ”Herra Jumala, järjestä jotenkin, että joka päivä sataisi puolenyön paikkeilta aamukolmeen, mutta kuitenkin niin lämpimästi ja hiljakseen, että se ehtisi imeytyä; mutta älä anna sataa tervakolle, kilpiruoholle, päivännoudolle, laventelille ja muille, jotka Sinä rajattomassa viisaudessasi tiedät kuivakkokasveiksi – jos haluat, kirjoitan Sinulle ne paperille; ja anna auringon paistaa koko päivän, mutta ei kaikkialle (ei esimerkiksi angervoille eikä katkeroille, kuunliljalle eikä rhododendronille) eikä liian kovaa; anna olla paljon kastetta ja vähän tuulta, paljon kastematoja, ei kirvoja, etanoita eikä härmää; anna kerran viikossa sataa laimennettua ureaa ja kyyhkysenlantaa, aamen.” Täytyypä muuten taas kaivaa tuo mainio kirja kirjahyllystä iltalukemiseksi...

Puutarhatöissä pelataan suurilla tunteilla, ainkin minulla skaala vaihtelee epätoivosta hurmioon. Eilen olin seota riemusta, kun löysin puutarhasta tämän kaunokaisen, kirjopikarililjan:

Jaa miksi? No, ihmeeltähän tuo tuntui, kun sipulit on laitettu maahan viisi (5!) vuotta sitten Keukenhoffin matkan innoittamana. Ja ensimmäisenä keväänä ja toisenakin sitten odotin ja odotin, että kirjopikarililja nousisi. Eikä noussut... Kunnes nyt sitten tänä keväänä pari kaunotarta on ilmestynyt kuin tyhjästä!

Kevätkävely Hietaniemen hautausmaalla

Matkoilla ulkomailla tulee usein poikettua katsomaan hautausmaita ja siellä ne usein ovatkin aika eksoottisia paikkoja. Toki kotimaassakin vierailemme usein hautausmailla, olen vähän hautausmaafriikki... Syystä tai toisesta Hietaniemen hautausmaa on kuitenkin tullut ohitettua aina melko nopeasti.

Helatorstaiviikonloppuna tarjoutui tilaisuus käyttää vähän aikaa Hietaniemen tutkimiseen. Kevätpäivä oli mitä ihanin ja hautausmaan sijainti siinä meren rannalla aivan loistava. Puissa ei vielä ollut lehtiä, joten alue kylpi lämpimässä auringonvalossa, linnut lauloivat kuin viimeistä päivää ja liikenteen melu tuntui jäävän aidan ulkopuolelle. Ja kyllä, ulkomaalaisia turisteja pyöri myös tällä hautausmaalla.

Tässä kuvakooste muutamista silmää viehättäneistä yksityiskohdista:

Vuonna 1829 perustettuun hautausmaahan kuuluu erityyppisiä alueita, jotka kertovat Suomen ja Helsingin historian vaiheista. Tällä kertaa aika riitti vain pintapuoliseen kävelyyn vanhalla alueella ja Taiteilijainmäellä. Kummasti saa suhteellisuudentajua, kun katselee suuria hautamonumentteja, joissa on lueteltu ammoin tärkeiden sukujen ja ihmisten nimiä, jotka eivät sitten kaltaiselleni satunnaiselle kulkijalle nykypäivänä kerro enää yhtään mitään. Tosin voi olla tietysti kyse siitäkin, että sukunimiä on suomennettu ja ne vanhat vierasperäiset nimet ovat painuneet unholaan.

Tässä muutama esimerkki haudoista "jotka saivat sydämen lyömään nopeammin":

Niille, jotka haluavat varustautua retkeen hyvin etukäteen, Helsingin Seurakuntien Etsitkö hautaa -sivulta löytyy hyvinkin yksityiskohtaisia karttoja, jopa "henkilöhakemisto" Hietaniemen haudoista (Merkittäviä vainajia Hietaniemessä (pdf, 0.54 Mt)).

Tunteella liikkeellä - Emotion in Motion : Juha Metson retrospektiivi

Museokortti, tuo oiva hankinta, on jo pitkään virunut käyttämättömänä lompakon uumenissa. Arkena ei ehdi mitään ja viikonloppuna puutarhatyöt ja ikkunapesut painavat päälle, ei tässä minnekään ehdi... Kunnes tulee pitkästä aikaa siunattu, sateinen sunnuntai. Nyt on mentävä, jätettävä arkiset askareet. Pieni päiväretki Salon suuntaan onnistuu lyhyessäkin ajassa.

Salon Veturitallissa on tällä kertaa Juha Metson retrospektiivinen näyttely, kuvia 1980-luvulta nykypäivään. Esillä on ihan uran alkuajoilta mainio työ, jolla Metso sai ensimmäisen Fotofinlandian kunniamaininnan. Kysessä on Lahden muotoiluinstituuttiin tehty lopputyö ”Totta” (1990). Teos on kuvainstallaatio, johon on kuvattu satojen ihmisten joukkokohtaus, jota täydennetään yksittäisilla kasvokuvilla. Kuvattavia on pydetty ajattelemaan jotakin heille tärkeää ja hyvän olon tuottavaa. Kaikki hymyilevät onnellisina. Installaatiota katsoessa tuli tosi hyvälle mielelle.

Metso on kuvaajana monipuolinen: näytteillä oli materiaalia uutiskuvatyyppisistä kuvista aina erikoisiin taideprojekteihin. Hän on kuvannut mm. Afganistanissa, Afrikassa, Venäjällä (erityisesti rajantakaisessa Karjalassa). Hän tunnustaa rakastavansa erityisesti venäläisiä kuvattavia, jotka nauttivat kuvauksen kohteena olemisesta.

Metso on pyörinyt muusikkopiireissä ja kuvannut paljon sekä koti- että ulkomaisia muusikoita - ja muitakin taiteilijoita. Kirjaksi asti ovat päätyneet kuvat esim. Sielun Veljistä, Kari Peitsamosta, Miina Äkkijyrkästä ja Ville Haapasalosta. Näissä kirjoittajana on usein Kauko Röyhkä. Taidevalokuvausta edustaa näyttelyssä vuoden 2013 Jää-Jää (Ice-Stay) -sarja, joka luo apokalyptisiä kuvia maailmasta, joka on lumen ja jään vallassa.

Ja ihan hurjimmillaan Metso on osallistuessaan erilaisiin performansseihin. Hän on tehnyt useita valokuviin perustuvia performansseja yksin ja erilaisten kuvataideryhmien kanssa, kuten Taideahtaajat, Jätkät ja Peukaloiset. Näyttelyssä oli esillä videomateriaalia myös näistä, mutta niistä en kyllä paljon perustanut :)

Näyttely jatkaa Salosta Lappeenrantaan, tässä näyttelyajat:
30.1. - 15.5.2016 Salon taidemuseo Veturitalli
26.11.2016 - 5.3.2017 Lappeenrannan taidemuseo

Linkkejä:
Kuvaajan kotisivut
Suvi Aholan juttu Hesarissa, joka julkaistiin heti seuraavana päivänä kun olimme Salossa.

Kirjat ja elokuvat 2016: 1. kvartaali

Töissä olisi hyötyä, kun olisi jotenkin ylhäällä se, mitä on lukenut. Niinpä vuoden alusta lisäsin blogiin tuon välilehden, johon ajattelin kirjata lukemani kirjat (ja elokuvissa käynnit) ja lyhyet vaikutelmani niistä... En jaksa hirveän yksityiskohtaisesti puida niitä, mutta ajattelin  kokeilla tällaista kvartaalikatsauksen pitämistä. Eli neljännesvuosittain yleisvaikutelma ja vähän enemmän vaikutelmia listaan erikseen merkityistä "huippuelämyksistä". Yhdistetään talouden vihatuin käsite ennakkoluulottomasti kulttuuriin!

Ensimmäiseksi on sanottava, että huippuelämys ei aina paljastu heti, vaikka joskus se tietysti kolahtaa välittömästikin. Minulle kävi kuitenkin niin, että nyt kun listaa on katsonut taakse päin, huomaa mitkä jutut nousevat mieleen kirkkaimmin, mitkä ovat jääneet vaivaamaan jne. Ovat siis huippuelämyksiä. Merkille pantavaa on, että niitä on kyllä vähän. 27 luettua kirjaa, niistä todella säväyttäviä oli kolme. 12 katsottua elokuvaa, kaikki enemmän tai vähemmän yhdentekeviä. Jos siis lukisi vain kirjan, pari vuodessa, voi olla että huippuelämyksiä ei tulisi kohdalle kuin pari elämän aikana. Elokuvien suhteen olen oikeastaan aika järkyttynyt. Olisko pitänyt silti mennä katsomaan Oscar-palkitut Revenant ja Son of Saul, ajattelin että en vaan pysty...

Lukulistalla oli myös ns. työperäistä lukemista eli luin piikateemaisia kirjoja ja toiseen projektiin metsästelin pienoisromaaneja. Toki niissäkin tuli vastaan ihan hyviä lukuelämyksiä, esim. piikaromaaneista Enni Mustosen romaanit viihdyttävät minua kovasti, eikä Annikki Sankarin ja Eira Pättikankaan kirjojenkaan lukeminen vastenmielistä ollut. Ihan kelpo kirjoja alkuvuodesta tuli vastaan monta: esim. Juha-Pekka Koskinen ja Pauliina Vanhatalo ovat viimeaikojen myönteisiä kirjoittajatuttavuuksia.

Mutta sitten ihan ne parhaat kirjat:
Waters, Sarah: Parempaa väkeä (Keltainen kirjasto, Tammi, 2015). Watersin kirjoissa on usein joku sellainen jännityksen elementti, joka vie minut mennessään ja saa ahmimaan kirjan. Niin tässäkin. Hesarin arvostelussa sanotaan: "homopsyyke ja suhtautuminen seksuaalivähemmistöön on ... sijoitettu epookkiin". Kirja kertoo 20-luvun Lontoosta. Frances äiteineen antaa huoneita vuokralle ja rakastuu vuokraajaperheen nuoreen vaimoon. Ja saa myös vastakaikua tunteilleen. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Watersin kirjassa Vieras kartanossa (suosikkini!), jossa on goottilaisen kauhun vaikutteita. Samaa on ainakin tarinan sijoittuminen rapistuvaan taloon, joka tuntuu imevän asukkaidensa elämänvoiman.
De Waal, Edmund: Jänis jolla on meripihkan väliset silmät (Schiltds & Söderströms, 2013). Tässä muistelmakirjassa keraamikko Edmund de Waal kertoo sukuperintönä saamansa japanilaisen netsukekokoelman ja samalla sukunsa kohtalon viiden sukupolven ajalta. Ja mikä tarina se on! Juutalaisen suvun nousu ja tuho historian laineilla: odessalaisista viljakauppiaista Pariisiin ja muualle Eurooppaan Rothschildien veroiseksi Ephrussin pankkiiri- ja liikemiesperheeksi. Kunnes juutalaisten elämä alkaa muuttua yhä tukalammaksi, kaaos iskee, ihmishenkiä menetään, omaisuudet vaihtavat omistajaa...
Atkinson, Kate: Hävityksen jumala (S & S, 2016). Kirjassa seurataan Atkinson aiemmasta kirjasta (Elämä elämältä, 2014) tuttujen henkilöiden vaiheita. Mielestäni kirjat kannattaa lukea "oikeassa" järjestyksessä", koska myöhemmän kirjan jotkut ratkaisut on helpompi ymmärtää ensimmäisen kirjan valossa. Tämän kirjan päähenkilö on toisen maailmansodan sankarilentäjä Teddy Todd, joka selviää sodasta kaiken todennäköisyyden vastaisesti ja päättää pyrkiä hyvittämään sodan ajan olemalla loppuelämänsä "hyvä ihminen". Mutta miksi esim. suhde tyttäreen on silti niin vaikea? Ja miksi tyttärellä on vaikeaa omien lastensa kanssa?

Hidastamista ja mindfulnessia, osa III

Tämä kirjoitus on poikkeuksellisesti hyvinkin henkilökohtainen, tässä kun puhutaan intiimistä tapahtumasta, saunomisesta. Olen täysin riippuvainen saunomisesta, se on tärkeimpiä rentoutumiskeinojani. En pystyisi muuttamaan ulkomaille, saunattomiin (ja ruisleivättömiin) olosuhteisiin, valitettavasti. Vaatimukseni saunalle ovat aika kovat. Kerrostalojen ja omakotitalojen kellarisaunat ovat usein aika ahdistavia ja hyvät sähkösaunat ovat mielestäni harvassa. Yksi elämäni parhaita saunoja on kyllä ollut kerrostaloyhtiön sähkösauna, mutta sepä olikin asuintalomme (Oulun Aleksanterinkatu 13:n) ullakolla ja siellä oli ulkoparveke, josta oli näköalat merelle päin.

Nyt olen elämääni tyytyväinen, koska 60-luvun omakotitalossamme on puusauna, josta pääsee kätevästi jäähdyttelemään ulkoterassille. Meillä on aika vakiintunut saunakuvio: minä aloittelen saunomisen miedossa lämmössä, makailen jalat seinällä miettimässä syntyjä syviä. Sitten miehen tultua saunaan seuraa maltillinen löylynotto. Siinä keskustellaan niitä näitä, tai sitten ollaan ihan hiljaa. Välillä käydään ulkona viillyttelmässä, kuunnellaan linnunlaulua ja noin. Kun minä poistun, mies (joka on vielä intohimoisempi saunoja kuin minä) aloittaa varsinaisen löylyheiton. Tämä saunakuvio toistetaan 2-3 kertaa viikossa, ja se vie vähintään 1,5 tuntia. Vaikutus verenpaineeseen lienee merkittävä.

Menneenä lauantaina vietettiin Earth Houria klo 20.30-21.30. Meillä se meni siis näin: talosta sammuteltiin valoja ja sytytettiin terassille kirkkaaseen kuutamoiltaan lyhdyt palamaan. Kylpyhuone valaistiin hyllyllä olevin kynttilöin ja saunaanhan riittääkin kiukaan valo. (Ensimmäinen hankintamme taloon muutettuamme oli kiukaan lasiluukku). Avot, kynttiläsauna on valmis! Kynttilänvalossa kylpeminen on erityisen rentouttavaa. Tässäpä kuvakooste illan valoista:

Paras sauna ikinä on kuitenkin mökkisaunamme, hyvin ilmava hirsisauna lasiluukkuisine puukiukaineen. Saunan tunnelma syyspimeillä on vailla vertaa. Mökkikausi alkaa vapulta eli pian sinne onneksi taas päästään. Näin keväällä saunomisen välillä on ihana istua mökinportaalla kuuntelemassa kevätlintuja ja kesemmälä käydä välillä pulahtamassa järveen. Siellä se saunominen vasta kestääkin!

Hidastamista ja mindfulnessia, osa 1 ja osa 2