Kuvakirjoja tekemässä

Minulla on jonkinlainen oman elämäni dokumentoinnin tarve, vaikka en koskaan ole pitänyt päiväkirjaa. Aikoinaan, 80-90 -luvuilla, opiskelijaelämää tuli dokumentoitua vilkkaaseen kirjeenvaihtoon. Nykyään kirjaan päivän tapahtumat lyhyesti kalenteriin ja tämän blogin tarkoituksena on kirjata ylös positiivisia (kulttuuri)kokemuksia, jotta ne eivät heti unohtuisi.

Yksi tapani hoitaa dokumentaatiota ovat Ifolorin kuvakirjat. Tämä ei tosiaankaan ole firman mainos, varmaan olisi muitakin vaihtoehtoja, mutta tuohan se tutuin vaihtoehto on. Aika ajoin siis pinnistäydyn tekemään kuvakirjan jostakin aiheesta. Useimmiten kirjoista tulee varmaan kuvapainotteisia. Esim. kun tein kuvakirjan omakotitalomme puutarhasta ja sen muuttumisesta ensimmäisen kymmenen asuinvuoden aikana, pelkät kuvat riittivätkin.

Joskus tekstiä tulee mukaan paljon. Ohjelmahan siis mahdollistaa runsaankin tekstin käytön, jos niin haluaa. Muutama vuosi sitten olin mukana aikuisten käsityön taiteen perusopetuksessa, ja kurssin portfolioksi tein kuvakirjan. Otin aina kovasti kuvia töiden eri vaiheista ja kirjoitinkin sitten kirjaan paljon tekstiä, kommentteja ja kokemuksia eri materiaaleista ja työtavoista.

Tyypillinen tapa käyttää kuvaohjelmaa on tehdä kirjoja matkakuvista. Itse teen sellaisia suurempia koosteita. Tehtynä on nyt kuvakirja vuosien 2006-2010 matkoista. Juuri nyt työn alla on matkakirja vuodesta 2011 eteen päin. Harrastukset ovat tällä hetkellä siis vähän kotiin päin kääntyneet eli blogissakin on aika hiljaista, kun dokumentointi tapahtuu nyt vähän toisilla foorumeilla.

Paitsi digikuvia, käytän matkakirjojen materiaalina myös tällaista sekalaista arsenaalia karttoja, esitteitä, pääsylippuja jne. Näitä skannailen mukaan kuvakirjaan, joku pääsylippu saattaa muistuttaa jostakin vierailusta paremmin kuin valokuva. Kuvakirjaa tehdessä elää matkan aika mukavalla tavalla uudelleen, suosittelen!

Taikuri työssään

Kesken pahimman talvisen tylsistymisen mies kysäisi, että kiinnostasiko lähteä katsomaan taikuria. No, TODELLAKIN kiinnosti, joten liput Timo Kulmakon Ars Magica -esitykseen lunastettiin. Esitys pidettiin Forssan teatterin PikkuSpotissa. PikkuSpottihan on viime syksynä käyttöön otettu pieni studioteatteri. Paikkoja katsomossa on n. 30-40 hengelle, riippuen vähän esityksen luonteesta.

Itse en tiedä 1980-luvun Pikkukakkosista mitään, mutta Timo Kulmakko on siis silloinen Timo Taikuri. Nyt hän on siirtynyt enemmän aikuisyleisön pariin. Hän on järjestänyt Suomessa Varietee Magica -esityskiertueita, joihin hän on etsinyt ja palkannut ammattilaisia ympäri maailmaa. Kiertue on käynyt myös Forssan teatterilla, mutta minulta nämä esitykset ovat toistaiseksi jääneet näkemättä. Ehkä ensi kerralla... Varieteessa esiintyy taikureita, akrobaatteja ja hauskuuttajia.

Myös näkemämme Kulmakon oma Ars Magica -esitys oli K15. Ei siellä nyt herraparatkoon mitään epäsäädyllistä tapahtunut, mutta ohjelma oli ehkä enemmän aikuisyleisöä varten suunniteltu. Timo Kulmakko kertoili taikomisen ohessa omaan taikurihistoriaansa liittyviä juttuja, mutta myös yleensä järjestäytyneen suomalaisen taikuuden historiasta ja merkkihenkilöistä Julius Sundmanista Solmu Mäkelään. Kulmakko on aktiivinen toimija suomalaisten taikureiden yhdistyksessä, Suomen taikapiirissä.

Oli ihan elämyksellistä päästä seuraamaan taikurin työtä noin lähietäisyydeltä. Valtaosa tempuista oli oikeasti tosi ällistyttäviä, mutta välillä taikuri löi leikiksi. Kulmakon ohjelmisto on vähän niin kuin stand upin ja taikuuden sekoitus ja tarjoaa kosolti huumoria. Nauraa kyllä sai. Toinen vastaava näytös on luvassa Forssan teatterin PikkuSpotissa keskiviikkona 2.3. klo 19.

Ja mikä tämä hiiri on? No, rannekelloni pääsi rekvisiitaksi yhteen taikanumeroon ja palkkioksi siitä sain tämän hiiren. Taikuri lupaili, että hiiri häviää yön aikana - puff! Nyt huomaan vahtivani sitä silmä kovana, että yltääkö taika kodin seinien sisäpuolellekin, häviääkö hiiri...

Radio Suomen uusi vuosi

Kuuntelen paljon Radio Suomen musiikkiohjelmia, useimmiten Areenan kautta. No, se onkin jo toinen juttu, mitä todella kuulen niistä ohjelmista, jotka jäävät soimaan illalla iPadin ja kaiuttimien kautta nukkumaan mennessä. Usein aamulla tarkistaessaan huomaa, että Nukku-Matti tuli jo siinä ennen toista biisiä.

Jotkut ohjelmat pyrin kuuntelmaan suorina lähetyksinä. Niistä tärkein oli Poppikoulu, joka järkytyksekseni meni vuoden tauolle ja pelkäänpä, että koko vuoden 2016 minulta tulee olemaan lauantaifiilis hukassa. Poppikoulu liittyy meillä aina lauantain ruokailuun. Sitä kuunnelllaan joko ruokaa laittessa, syödessä tai sitten sohvalla ruokalevon aikana. Onneksi lauantaifiilistä luo edelleen Levylautakunta, jonka ohjelmaformaatti on Levyraati-aikakauden lapselle ihan lyömätön - hyvä tapa tutustuaa uusimpaan musiikkiin. 2016 vuonna loppuneista ohjelmista kaipaamaan jäin myös Tero Lietteen Rocktoimittajan illallinen -ohjelmaa. Lakatut varpaankynnet -ohjelman loppuminen ei sen sijaan vaikuttanut mielenrauhaani mitenkään, kasarimusiikki ohjelman teemana ei nyt vaan oikein riittänyt...

Vuioden 2016 alussa Yle Suomen musiikkiohjelmisto uudistui muutenkin. Ihan pohjaksi sanottakoon, että rakastan juonnettuja musiikkiohjelmia, joissa kerrotan soitetuista levyistä. Ja levyt eivät saa olla mitään standardisoittolistakamaa. Tässä ensivaikutelmiani uusista ohjelmista:
Kaitsun nurkka - lauantaisin ja sunnuntaisin klo 20.09-21.00. Kai Ulmasen uusi ohjelma korvaa hyvin aiemmat Hajatusmusiikkia- ja Aulantai-ohjelmat. Ulmanen ansioituu usein horisemalla kappaleiden välissä täysin reaalimaailmaan kiinnittymättömiä, oudolla tavalla kiinnostavia juttuja.
Pekka Laineen ihmemaa - sunnuntaisin klo 10.03-11.00. Ohjelmassa lupaillaan "jazzia, viihdettä, elokuvamusiikkia, maailmanmusiikkia, laulelmia ja jopa klassisen musiikin pieniä helmiä" muun, tavallisemman tarjonnan joukossa. Pisteet siitä!
Kissankehto - sunnuntaisin klo 17.15-18.00. Supersuosikkini Susanna Vainiolan paluu! Ohjelmassa  monipuolinen musiikkitarjonta ja välijuonnot muodostavat ihania, tarinallisia kokonaisuuksia.

Radio-ohjelmat ovat minulle tärkeitä. En ole vieläkään oiken toipunut siitä, että Tähtisumua-ohjelma lopetettiin  (oliko vuoden 2014 lopussa jo vai..?). Haahuilen kuuntelemassa erilaisia iskelmä- ja nostalgiaohjelmia kuten Lauantain toivotut levyt, Muistojen bulevardi, Lepopäivän ratoksi jne. jne. Mikään ei vain oikein tunnu korvaavan Tähtisumua-ohjelmaa, josta nautin erityisesti nimenomaan Susanna Vainiolan juontamana.

Bliniateria Köökissä

Venäjällä blinit ovat ilmeisesti laskiaisen tienoon herkku, mutta täällä meillä ravintolat alkavat mainostaa bliniviikkoja heti tammikuun alussa. Ja mikäpä siinä, ruokana se tuntuukin näihin sydäntalven pakkasiin sopivalta. Olen joskus tehnyt blinejä kotona, ihan oikeaoppisesti tattarijauhotaikinaa yön yli seisottaen. Ja taisinpa kirkastella voitakin paistamista varten. Mutta oli se sen verran työlästä, että johonkin kokeilukertaan se on jäänyt.

Onneksi kotikaupungissa, Forssassa, on yksi ihan valtakunnallistakin mainetta ja tunnustusta saanut ruokaravintola eli Köökki, jonka talviperinteisiin kuuluu tuo blinien tarjoilu. Ravintolassa tarjoillaan yleensäkin mukavasti sesongin tuotteita ja mikä parasta vielä lähituottajien anteja hyödyntäen.

Perjantai-iltana oli kiva töitten jälkeen herkutella bliniannoksella. Aloitimme aterian Kolatun juustolan vuohenjuustosta tehdyllä keitolla, joka jätti häpeään kaikki elämän varrella syödyt suht mauttomat juustokeitot. Pääruuaksi riittikin sitten blini näillä "kaikilla mausteilla":

Kotona ei varmaan tulisikaan laitettua näin runsaasti täytevaihtoehtoja. Eli tarjolla oli siian- ja kirjolohenmätiä, sienisalaattia, suolakurkkua, hunajaa, smetanaa ja sipulisilppua. Juomana sopivan hapokas valkoviini, josta en muuta muista kuin että jotain Sauvignon Blancia se taisi olla...

Pitäisi käydä useammin ulkona syömässä, mutta kun kotonakin saa niin hyvää ruokaa !

Sorin Sirkuksen joulushow Las Necalas

Sorin Sirkus on vuonna 1985 perustettu tamperelainen, Nekalassa majaansa pitävä nuorisosirkus. Sirkuksen vuosi huipentuu aina joulushowhun. Tänä vuonna oli sitten  30-vuotisjuhlajoulushown aika. Showesityksillä on aina jokin teema. Muistan meidän nähneen ainakin kaduilta inspiraatiota hakeneen Kujalla -shown vuonna 2012, elokuvaiheisen Gaala-shown vuonna 2010 ja Japani-aiheisen Sorigami-shown vuonna 2009. Tämän juhlavuoden shown nimi oli Las Necalas, kasinoympäristössä siis liikuttiin.

Sirkuksen tiedotteen mukaan juhlaesityksessä oli mukana ennätykselliset 29 esiintyjää, 14-20 -vuotiaita Sorin Sirkuksen edistyneimpiä oppilaita. Musiikista vastasi 5-henkinen Las Necalas -housebändi. Kasinoteema antoi mahdollisuuden loisteeseen ja säihkeeseen, niitä oli sekä herkullisessa puvustuksessa että lavastuksessa. Lavastus näyttävine, valaistuine portaineen antoi hyvät puitteet ja portaita pystyttiinkin luontevasti hyödyntämään monessa esityksessä. Valaistusratkaisut kaikenkaikkiaan olivat värikkäitä ja näyttäviä: valokeilat halkoivat tilaa ja värit vaihtuivat lennossa. Kokonaisuus oli viihdyttävä, ammattitaitoinen SHOW, ei vai irrallisia temppuja toisensa jälkeen.

On vaikea muistaa, että tässä työtä tekevät nuoret harrastelijat. Välillä vain havahtuu ihmettelemään sitä, kuinka nuorelta joku esiintyjä näyttää ja sitten tajuaa, että niinhän hän onkin. Tällä kertaa taisin olla vaikutetuin notkeuttaan esitelleestä nuoresta akrobaatista, Kalle Pikkuharjusta. En kyllä muista tällaista käärmemiestä ennen nähneeni. Uskaltaudun lainaamaan sirkuksen pressikuvista Kallen kuvan. Halusin näet keskittyä esitykseen rauhassa, siksi en kuvannut, vaikka se ilman salamaa olisikin ollut salllittua.

Pressikuva, kuvaaja: Kristian Wanvik

Joulushowt ovat perinteisesti loppuunmyytyjä, ja mekin saimme (taas) liput viimeisen näytöksen takimmaiselle riville, vaikka mielestäni olin ihan ajoissa lippuja ostelemassa. Eli tätä ihanuutta on tarjolla seuraavan kerran vasta vuoden päästä, mutta sillloinkin on syytä toimia nopeasti.

Ett Hem -museo Turussa

Museokortti tosiaan aktivoi museoissa käymistä. Käväisin Turussa vilkaisemassa alennusmyyntejä ja tietysti piti samalla katsoa, mitä olisi tarjolla Museokortillla.

Turusta löytyy kiva kotimuseo, Ett Hem, jonka lahjoittivat konsuli Alfred Jacobsson ja hänen vaimonsa Hélène Åbo Akademin säätiölle. Museo avattiin yleisölle vuonna 1932 alkuperäisessä rakennuksessa Hämeenkadulla. Rakennus oli kuitenkin huonokuntoinen ja Åbo Akademin säätiö ei sitä sitten pystynyt/halunnut korjata ja niinpä kotimuseo on vuodesta 1965 toiminut nykyisessä (huomattavasti pienemmässä) rakennuksessa Piispankatu 14:ssa. Ihan uskottavaan kotivaikutelmaan ei päästä, koska alkuperäistä pienempään rakennukseen on siirretty vain ns.edustustiloja. Silti voi sanoa, että museossa esitellään mukavalla tavalla Jacobssonien  taidetta, huonekaluja ja muuta kodin esineistöä.

Rakennus on viehättävä ulkoakin

Joulu tuli vastaan jo ovella

Tällä kertaa innostuin Turun museoista juuri tänne, koska siellä oli tarjolla draamaopastuskierros. Vieläpä ruotsinkielinen tällä kertaa. Teki mieli testata, pystynkö seuraamaan opastuksen näin - ja ihan hyvin muinaisella lukioruotsilla pysyinkin kärryillä. Opastus oli oikein toimiva, siihen olisi varmaan saanut osallistua enemmänkin, mutta aika runsaslukuinen osallistujajoukko taisi olla suunnilleen yhtä ruotsinkielentaitoista kuin minä. Hélène-parka sai melko yksitavuisia vastauksia, kun välillä koetti kohteliaasti jututtaa vieraitaan.

En ole ihan varma, ovatko nämä draamaopastukset jatkuvaa toimintaa, vai onko kyseessä joulun ajan ohjelmanumero. Vajaan tunnin mittaisen opastuksen vetivät siis talon rouva ja palvelusväki, ja täytyy sanoa että hyvin luontevasti ja hauskasti vetivätkin. Eikä siitä mitään kiusaantunutta tunnelmaa tullut vaikka vieraat olivat vaiteliaahkoja. Suosittelen kieltenharrastajille! Lopuksi linkki Ylen sivuilla olleeseen juttuun.

Sisällä ei saanut kuvata, mutta tässä pari korttikuvaa

Henri Cartier-Bresson ja Ai Weiwei

Koko syksyn olen haaveillut taideretkestä Helsinkiin. Nyt oli sitten arkivapaa, eikä siipalla ja minulla muita suunitelmia. Siis Museokortti mukaan, hyppy Onnibussiin ja menoksi!

Ensin mentiin Ateneumiin katsomaan Henri Cartier-Bressonia. Olen aiemmin nähnyt hänen valokuviaan kauan sitten lempimuseossani Tanskan Louisianassa ja muutama vuosi sitten Kuopion VB-valokuvakeskuksella. Niin kuin olin arvellut, tällainen joulua edeltävä arkipäivä oli hyvä museopäivä. Ateneumissa ei ollut tungosta, vaan kuvia pystyi katsomaan ihan rauhassa ja läheltäkin. Cartier-Bressonin kuvia olikin esillä tosi paljon (n. 300) ja aikaahan siellä sitten kuluikin kolmisen tuntia. Ateneumin www-sivuilla on hyvä tietopaketti kuvaajasta ja näyttelystä.

Iso osa näyttelyn kuvista oli jaoteltu maantieteellisesti: Eurooppa, USA, Meksiko, Intia, Neuvostoliitto, Kiina jne. Näistä maantieteellisistä sarjoista minua kiinnostivat eniten 1948-49 Kiinassa kuvatut valokuvat. Kiina-kuvissa hienoa oli se, että vaikka oltiin historian suuressa taitekohdassa, Cartier-Bresson kuvasi rivisotilasta tai sitä tavallista ihmistä ja arkea. Kuvissa oli aistivinaan ihmisten pelon ja epävarmuuden Kansanarmeijan vallatessa kaupunkeja Kuomingtanilta. Hienoja sarjoja olivat myös Neuvostoliitossa 1950-ja 1970-luvulla kuvatut valokuvat. Jotenkin kuvaava on, että en olisi välttämättä edes erottanut vuosikymmeniä toisistaan, jos vuosia ei olisi merkitty kuviin. Vaikka kuvissa näki, että politiikka vaikutti arkeen, poliittiset vallanpitäjät (Lenin, Stalin jne.) näkyivät vain julisteina arjen taustalla.

Kaikessa näkyi totta kai Cartier-Bressonin rakkaus sommitteluun. Hienoa on sommittelun täydentyminen sillä, että kuvaaja malttaa odottaa, että tapahtuu jotakin joka herättää sommitelman eloon. Sivuhuoneessa pyöri filmi, jossa itse Cartier-Bresson oli äänessä. Hän selitti eräästä kuvasta (kreikkalaisen kylän kalkitulla kujalla hyppeli pikkutyttö katua pitkin), että näkymä oli hieno ja hän kuvasi siinä ympäristössä paitsi tytön, myös ortodoksipapin ja että "oli itsestään selvää, että tytön kuva tuli valituksi". Papin hahmo ei täydentänyt kuvaa oikealla tavalla. Tämä kuvaa hyvin Cartier-Bressonin kuvien yhteydessä usein mainittua "ratkaisevaa hetkeä".

Samalla filmillä esitetyistä monista viisaista ajatuksista mieleen jäi muotokuvien esittelyn yhteydessä Cartier-Bressonin lausuma ajatus siitä, että "ihmisellä on vanhaksi tullessaan sellaiset kasvot, jotka hän ansaitsee" (vapaa käännös). Eli eletty elämä jättää paljastavat jäljet kasvoihin. Ja kyllä Cartier-Bressoninkin muotokuvia katselessa huomasi, että uurteet voivat olla hymyn synnyttämiä (tai sitten ei...).

Lounaan jälkeen suunnistimme Tennispalatsin HAMiin katsomaan Ai Weiwein taidetta. Jos Cartier-Bresson vaikutti dokumentoimalla yhteiskunnan muutoksia, Ai Weiwei vasta onkin tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka on tietysti joutunut ongelmiin Kiinan hallinnon kanssa. Tähän näyttelyyn on valittu 25 työtä, joiden materiaali oli Suomeen sopivasti puu. Pari niistä on tehty ihan Helsinkiä varten.

Työt eivät olleet mitään pikku piiperryksiä vaan Tennispalatsin tila oli saatu täyteen hyötykäyttöön, kun sisälle oli esim. pystytetty vanhan rakennuksen osista Valkoinen talo (2015), joka oli toinen niistä Helsinkiä varten tehdyistä töistä. Usein jäin vain ihailemaan puusepäntyön tarkkutta ja liitosten hienoutta. Jonkin (pienimmästä päästä olevan) työn kohdalla mainittiinkin, että teoksen totetuttamiseen meni Ai Weiwein puuseppätiimiltä 2 vuotta.

Kuten HAMin teosesittelysivulla  jonkin työn kohdalla sanotaan: "Kiina koostuu useista eri kulttuureista ja kansoista, joita historian varrella on pyritty hallitsemaan ja sovittamaan yhtenäiseksi valtioksi". Tuota pyrkimystä Ai Weiwei kuvaa monissa töissään. Ne olivatkin todella ajatuksia herättäviä.
Puu (2010): Valtava puu, joka on koottu monien eri puiden ja puulajien kuolleista rungoista ja oksista, karkein liitoksin ja raudoin. Näyttää lähes puulta, mutta ei ihan...
Läpi (2007): Valtavista temppelipilareista koostuva rakennelma, jossa pilarit puhkovat siroja antiikkipöytiä mielivaltaisesti.
Pöytä, jonka kaksi jalkaa ovat seinää vasten (2014): Kaunis antiikkipöytä on huolellisen puusepäntyön tuloksena tehty uudennäköisiksi - ehjäksi, mutta käyttökelvottomaksi.