Bliniateria Köökissä

Venäjällä blinit ovat ilmeisesti laskiaisen tienoon herkku, mutta täällä meillä ravintolat alkavat mainostaa bliniviikkoja heti tammikuun alussa. Ja mikäpä siinä, ruokana se tuntuukin näihin sydäntalven pakkasiin sopivalta. Olen joskus tehnyt blinejä kotona, ihan oikeaoppisesti tattarijauhotaikinaa yön yli seisottaen. Ja taisinpa kirkastella voitakin paistamista varten. Mutta oli se sen verran työlästä, että johonkin kokeilukertaan se on jäänyt.

Onneksi kotikaupungissa, Forssassa, on yksi ihan valtakunnallistakin mainetta ja tunnustusta saanut ruokaravintola eli Köökki, jonka talviperinteisiin kuuluu tuo blinien tarjoilu. Ravintolassa tarjoillaan yleensäkin mukavasti sesongin tuotteita ja mikä parasta vielä lähituottajien anteja hyödyntäen.

Perjantai-iltana oli kiva töitten jälkeen herkutella bliniannoksella. Aloitimme aterian Kolatun juustolan vuohenjuustosta tehdyllä keitolla, joka jätti häpeään kaikki elämän varrella syödyt suht mauttomat juustokeitot. Pääruuaksi riittikin sitten blini näillä "kaikilla mausteilla":

Kotona ei varmaan tulisikaan laitettua näin runsaasti täytevaihtoehtoja. Eli tarjolla oli siian- ja kirjolohenmätiä, sienisalaattia, suolakurkkua, hunajaa, smetanaa ja sipulisilppua. Juomana sopivan hapokas valkoviini, josta en muuta muista kuin että jotain Sauvignon Blancia se taisi olla...

Pitäisi käydä useammin ulkona syömässä, mutta kun kotonakin saa niin hyvää ruokaa !

Sorin Sirkuksen joulushow Las Necalas

Sorin Sirkus on vuonna 1985 perustettu tamperelainen, Nekalassa majaansa pitävä nuorisosirkus. Sirkuksen vuosi huipentuu aina joulushowhun. Tänä vuonna oli sitten  30-vuotisjuhlajoulushown aika. Showesityksillä on aina jokin teema. Muistan meidän nähneen ainakin kaduilta inspiraatiota hakeneen Kujalla -shown vuonna 2012, elokuvaiheisen Gaala-shown vuonna 2010 ja Japani-aiheisen Sorigami-shown vuonna 2009. Tämän juhlavuoden shown nimi oli Las Necalas, kasinoympäristössä siis liikuttiin.

Sirkuksen tiedotteen mukaan juhlaesityksessä oli mukana ennätykselliset 29 esiintyjää, 14-20 -vuotiaita Sorin Sirkuksen edistyneimpiä oppilaita. Musiikista vastasi 5-henkinen Las Necalas -housebändi. Kasinoteema antoi mahdollisuuden loisteeseen ja säihkeeseen, niitä oli sekä herkullisessa puvustuksessa että lavastuksessa. Lavastus näyttävine, valaistuine portaineen antoi hyvät puitteet ja portaita pystyttiinkin luontevasti hyödyntämään monessa esityksessä. Valaistusratkaisut kaikenkaikkiaan olivat värikkäitä ja näyttäviä: valokeilat halkoivat tilaa ja värit vaihtuivat lennossa. Kokonaisuus oli viihdyttävä, ammattitaitoinen SHOW, ei vai irrallisia temppuja toisensa jälkeen.

On vaikea muistaa, että tässä työtä tekevät nuoret harrastelijat. Välillä vain havahtuu ihmettelemään sitä, kuinka nuorelta joku esiintyjä näyttää ja sitten tajuaa, että niinhän hän onkin. Tällä kertaa taisin olla vaikutetuin notkeuttaan esitelleestä nuoresta akrobaatista, Kalle Pikkuharjusta. En kyllä muista tällaista käärmemiestä ennen nähneeni. Uskaltaudun lainaamaan sirkuksen pressikuvista Kallen kuvan. Halusin näet keskittyä esitykseen rauhassa, siksi en kuvannut, vaikka se ilman salamaa olisikin ollut salllittua.

Pressikuva, kuvaaja: Kristian Wanvik

Joulushowt ovat perinteisesti loppuunmyytyjä, ja mekin saimme (taas) liput viimeisen näytöksen takimmaiselle riville, vaikka mielestäni olin ihan ajoissa lippuja ostelemassa. Eli tätä ihanuutta on tarjolla seuraavan kerran vasta vuoden päästä, mutta sillloinkin on syytä toimia nopeasti.

Ett Hem -museo Turussa

Museokortti tosiaan aktivoi museoissa käymistä. Käväisin Turussa vilkaisemassa alennusmyyntejä ja tietysti piti samalla katsoa, mitä olisi tarjolla Museokortillla.

Turusta löytyy kiva kotimuseo, Ett Hem, jonka lahjoittivat konsuli Alfred Jacobsson ja hänen vaimonsa Hélène Åbo Akademin säätiölle. Museo avattiin yleisölle vuonna 1932 alkuperäisessä rakennuksessa Hämeenkadulla. Rakennus oli kuitenkin huonokuntoinen ja Åbo Akademin säätiö ei sitä sitten pystynyt/halunnut korjata ja niinpä kotimuseo on vuodesta 1965 toiminut nykyisessä (huomattavasti pienemmässä) rakennuksessa Piispankatu 14:ssa. Ihan uskottavaan kotivaikutelmaan ei päästä, koska alkuperäistä pienempään rakennukseen on siirretty vain ns.edustustiloja. Silti voi sanoa, että museossa esitellään mukavalla tavalla Jacobssonien  taidetta, huonekaluja ja muuta kodin esineistöä.

Rakennus on viehättävä ulkoakin

Joulu tuli vastaan jo ovella

Tällä kertaa innostuin Turun museoista juuri tänne, koska siellä oli tarjolla draamaopastuskierros. Vieläpä ruotsinkielinen tällä kertaa. Teki mieli testata, pystynkö seuraamaan opastuksen näin - ja ihan hyvin muinaisella lukioruotsilla pysyinkin kärryillä. Opastus oli oikein toimiva, siihen olisi varmaan saanut osallistua enemmänkin, mutta aika runsaslukuinen osallistujajoukko taisi olla suunnilleen yhtä ruotsinkielentaitoista kuin minä. Hélène-parka sai melko yksitavuisia vastauksia, kun välillä koetti kohteliaasti jututtaa vieraitaan.

En ole ihan varma, ovatko nämä draamaopastukset jatkuvaa toimintaa, vai onko kyseessä joulun ajan ohjelmanumero. Vajaan tunnin mittaisen opastuksen vetivät siis talon rouva ja palvelusväki, ja täytyy sanoa että hyvin luontevasti ja hauskasti vetivätkin. Eikä siitä mitään kiusaantunutta tunnelmaa tullut vaikka vieraat olivat vaiteliaahkoja. Suosittelen kieltenharrastajille! Lopuksi linkki Ylen sivuilla olleeseen juttuun.

Sisällä ei saanut kuvata, mutta tässä pari korttikuvaa

Henri Cartier-Bresson ja Ai Weiwei

Koko syksyn olen haaveillut taideretkestä Helsinkiin. Nyt oli sitten arkivapaa, eikä siipalla ja minulla muita suunitelmia. Siis Museokortti mukaan, hyppy Onnibussiin ja menoksi!

Ensin mentiin Ateneumiin katsomaan Henri Cartier-Bressonia. Olen aiemmin nähnyt hänen valokuviaan kauan sitten lempimuseossani Tanskan Louisianassa ja muutama vuosi sitten Kuopion VB-valokuvakeskuksella. Niin kuin olin arvellut, tällainen joulua edeltävä arkipäivä oli hyvä museopäivä. Ateneumissa ei ollut tungosta, vaan kuvia pystyi katsomaan ihan rauhassa ja läheltäkin. Cartier-Bressonin kuvia olikin esillä tosi paljon (n. 300) ja aikaahan siellä sitten kuluikin kolmisen tuntia. Ateneumin www-sivuilla on hyvä tietopaketti kuvaajasta ja näyttelystä.

Iso osa näyttelyn kuvista oli jaoteltu maantieteellisesti: Eurooppa, USA, Meksiko, Intia, Neuvostoliitto, Kiina jne. Näistä maantieteellisistä sarjoista minua kiinnostivat eniten 1948-49 Kiinassa kuvatut valokuvat. Kiina-kuvissa hienoa oli se, että vaikka oltiin historian suuressa taitekohdassa, Cartier-Bresson kuvasi rivisotilasta tai sitä tavallista ihmistä ja arkea. Kuvissa oli aistivinaan ihmisten pelon ja epävarmuuden Kansanarmeijan vallatessa kaupunkeja Kuomingtanilta. Hienoja sarjoja olivat myös Neuvostoliitossa 1950-ja 1970-luvulla kuvatut valokuvat. Jotenkin kuvaava on, että en olisi välttämättä edes erottanut vuosikymmeniä toisistaan, jos vuosia ei olisi merkitty kuviin. Vaikka kuvissa näki, että politiikka vaikutti arkeen, poliittiset vallanpitäjät (Lenin, Stalin jne.) näkyivät vain julisteina arjen taustalla.

Kaikessa näkyi totta kai Cartier-Bressonin rakkaus sommitteluun. Hienoa on sommittelun täydentyminen sillä, että kuvaaja malttaa odottaa, että tapahtuu jotakin joka herättää sommitelman eloon. Sivuhuoneessa pyöri filmi, jossa itse Cartier-Bresson oli äänessä. Hän selitti eräästä kuvasta (kreikkalaisen kylän kalkitulla kujalla hyppeli pikkutyttö katua pitkin), että näkymä oli hieno ja hän kuvasi siinä ympäristössä paitsi tytön, myös ortodoksipapin ja että "oli itsestään selvää, että tytön kuva tuli valituksi". Papin hahmo ei täydentänyt kuvaa oikealla tavalla. Tämä kuvaa hyvin Cartier-Bressonin kuvien yhteydessä usein mainittua "ratkaisevaa hetkeä".

Samalla filmillä esitetyistä monista viisaista ajatuksista mieleen jäi muotokuvien esittelyn yhteydessä Cartier-Bressonin lausuma ajatus siitä, että "ihmisellä on vanhaksi tullessaan sellaiset kasvot, jotka hän ansaitsee" (vapaa käännös). Eli eletty elämä jättää paljastavat jäljet kasvoihin. Ja kyllä Cartier-Bressoninkin muotokuvia katselessa huomasi, että uurteet voivat olla hymyn synnyttämiä (tai sitten ei...).

Lounaan jälkeen suunnistimme Tennispalatsin HAMiin katsomaan Ai Weiwein taidetta. Jos Cartier-Bresson vaikutti dokumentoimalla yhteiskunnan muutoksia, Ai Weiwei vasta onkin tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka on tietysti joutunut ongelmiin Kiinan hallinnon kanssa. Tähän näyttelyyn on valittu 25 työtä, joiden materiaali oli Suomeen sopivasti puu. Pari niistä on tehty ihan Helsinkiä varten.

Työt eivät olleet mitään pikku piiperryksiä vaan Tennispalatsin tila oli saatu täyteen hyötykäyttöön, kun sisälle oli esim. pystytetty vanhan rakennuksen osista Valkoinen talo (2015), joka oli toinen niistä Helsinkiä varten tehdyistä töistä. Usein jäin vain ihailemaan puusepäntyön tarkkutta ja liitosten hienoutta. Jonkin (pienimmästä päästä olevan) työn kohdalla mainittiinkin, että teoksen totetuttamiseen meni Ai Weiwein puuseppätiimiltä 2 vuotta.

Kuten HAMin teosesittelysivulla  jonkin työn kohdalla sanotaan: "Kiina koostuu useista eri kulttuureista ja kansoista, joita historian varrella on pyritty hallitsemaan ja sovittamaan yhtenäiseksi valtioksi". Tuota pyrkimystä Ai Weiwei kuvaa monissa töissään. Ne olivatkin todella ajatuksia herättäviä.
Puu (2010): Valtava puu, joka on koottu monien eri puiden ja puulajien kuolleista rungoista ja oksista, karkein liitoksin ja raudoin. Näyttää lähes puulta, mutta ei ihan...
Läpi (2007): Valtavista temppelipilareista koostuva rakennelma, jossa pilarit puhkovat siroja antiikkipöytiä mielivaltaisesti.
Pöytä, jonka kaksi jalkaa ovat seinää vasten (2014): Kaunis antiikkipöytä on huolellisen puusepäntyön tuloksena tehty uudennäköisiksi - ehjäksi, mutta käyttökelvottomaksi.

Kirjoja kustannusmaailmasta

Kustantajan ja kirjailijan suhde ja työ - kiinnostava aihe. Lopetin juuri Hannu Mäkelän Muistan : Otavan aika  -kirjan (Tammi, 2015) ja sitä edelsi Antti Heikkisen Turjailija  (Siltala, 2015). Kaksi näkökulmaa samaan aiheeseen: kustantajan/kustannustoimittajan ja itse kirjailijan.

Kustantajan työssä pitäisi löytää uusia lahjakkuuksia ja toisaalta pitää huolta vakiintuneista talon kirjailijoista. Pitäisi osata auttaa kirjailijaa muokkaamaan ehkä hyvinkin hahmollaan olevasta lupaavasta raakileesta teos valmiiksi. Pitäisi osata torjua epäonnistuneet yritelmät sekä uusilta että vakiintuneilta kirjailijoilta loukkaamatta ketään. "Yksi suurimpia prinsiippejä virkailijan työssä lienee se, ettei etabloituneelle kirjailijalle saa sanoa totuutta hänen käsikirjoituksestaan, vaikkei se olisikaan onnistunut", kuten Mäkelä asian ilmaisee. Pitäisi auttaa kirjailijaa myös talouteen ja toimeentuloon liittyvissä ongelmissa, mutta usein näkyy joutuvan hoitamaan kirjailijan asioita ihan muutenkin. Jotenkin vähän raadollinen kuva osapuolten suhteesta syntyy näiden kirjojen valossa. Kirjailijasuhteiden hoidossa viinakin tuntuu virranneen aika runsaasti.

Hannu Mäkelä kuvaa suurta määrää  kustannustalonsa työntekijöitä, kirjailijoita ja muita työssä tapaamiaan ihmisiä. Osa kuvauksista on hyvinkin positiviisia, toimeen on tultu ja oltu ystäviäkin. Osa suhteista on kuvauksista päätellen neutraaleja työsuhteita. Mutta mukana on lyhykäisyydessään aika armottomiakin kuvauksia, pahimmat vihamiehet tuntuvat löytyvän oman kustannustalon sisältä - ja Tammellehan Mäkelä nykyään kirjoittaakin. Ei kaikkia kirjailijoitakaan silitetä myötäkarvaan, paikka paikoin tulee sellainen olo, että onko tämä jo vähän epäsolidaarista kirjailijaa kohtaan, että missä on työhön liittyvä vaitiolovelvollisuus. Useat kirjailijat saatetaan hautaan saakka ja usein etenkin elämän loppuvaiheet ovat aika surullisia. Mielikuva vanhainkotivierailusta Viljo Kajavan luo jää vaivaaman minua, Kajavan runojen ystävää  Viimeisellä vierailulla Kajava suuttuu lapsellisen puhumattomaksi, kun hänelle ei tuoda luvattuja Ilta Sanomia ja banaaneja.

Heikki Turunen ei varmaan ole kustantajalleen WSOY:lle ollut niitä helpoimpia kirjailjoita. Antti Heikkinen kertoo melko ihannoivassa Turjailija-elämäkerrassaan tästäkin suhteeesta. Kustantaja Vilho Vikstenille Turunen tarinoidensa mukaan vei aina runsaasti tekstiä, joita Viksten sitten karsi suunnilleen satoja sivuja. Poistoista väiteltiin ja riideltiin, joskus ihan käsirysyä käyden. Turusen tuntien viina totisesti lienee virrannut näissäkin yhteyksissä. Viksten ei muistelmiaan kirjoittanut, mutta voisi kuvitella että luonnehdinta huonon itsetunnon kannssa kamppailevasta Turusesta voisi olla saman tyylinen kuin Mäkelän Jomppa Ojaharjusta kirjoittama: "Suulaitten höpöttäjien kanssa ei voi keskustella, he eivät toisia kuuntele; maailma on heille show ja näyttämö. Ehkäpä siksi he ovat sisimmältään hyvin yksinäisiä, eivätkä muulla tavoin osaa olla toisten kanssa."

Eipä elämäkerrat tähän lopu, seuraavaksi täytyy varmaan tarttua myös Vikstenin talllin kuuluneen Eeva Joenpellon elämäkertaan (Helena Ruuska: Eeva Joenpelto - elämän kirjailija, WSOY, 2015) ja hakea naisnäkökulmaa tähän asiaan.

Käsityön merkeissä töissä

Joskus (tosin harvoin!) töissä on niin kivaa, että melkein hävettää, että siitä maksetaan palkkaakin. Tänä syksynä olen saanut osallistua töissä pariin käsityöjuttuun, joiden yhteydessä tuo tunne on päässyt yllättämään. Ensimmäinen tällainen tilaisuus oli lokakuussa kirjastolla järjestetty Suuri käsityöilta. Illan kirjoja julkaisseista käsityöläisvieraista suurin osa oli ihan kotikulmilta. Kaikki he kertoivat työuristaan mukaansa tempaavasti ja samoin siitä, miten olivat päätyneet kirjantekijöiksi. Tilaisuudessa oli mukava tunnelma, ja yleisöllä oli paljon kysymyksiä vieraille.

Maria Malmström, intohimoinen nukkekotiaskartelija, julkaisi tänä vuonna jo kolmannen kirjansa Nukkekoti Väinölän elämästä (Nukkekoti Väinölän joulu, Tammi 2015). Kirjan tekemisen ohella häntä on pitänyt kiireisenä Onnelin ja Annelin talvi -elokuvan lavastukseen osallistuminen. Elokuvassahan pikkuruinen Vaaksanheimon väki asustelee tyttöjen nukkekodissa. Nukkekotiaskartelijalle roska ei ole roska, vaan kaikkea katsotaan kuulemma sillä silmällä, mitä siitä saisi tehtyä. Nukkekoti Väinölällä on oma blogisivukin, jossa pääsee tutkimaan miniatyyrimaailmoita.

Potkukelkan tekoa Nukkekoti Väinölän tapaan -kirjassa

Pirkko Kuusela on seudun käsityöalan grand old lady, joka on julkaissut jo aiemmin pari kirjaa (Himmelikirja ja Vanhat farkut uusiksi). Hän ja Sirpa Eloranta ovat tänä syksynä tehneet yhdessä uuden kirjan,  Munankuorimosaiikki (Moreeni, 2015). Illan aikana tuli selväksi, että aika paljon kananmunankuoria tarvitaan, jos vaikkapa pöytää ryhtyy niillä päällystämään. Leipomoista ja suurtalouksista kuoria kuulemma saa, he vastasivat, kun yleisö ihmetteli, millaista mahtaa olla kananmunien kulutus rouvien talouksissa....

Munankuoret voi laittaa joko suurpiirteisemmin tai tarkasti asetellen

Kauimpaa tullut vieras oli Seija Saarinen Aurasta. Hän on ollut toimittamassa suosittuja Tölkkidesign-kirjoja. Tänä syksynä ilmestyi niitä jo toinen (Paasilinnan kustantamana). Kaikki illan käsityövieraat käyttävät melko mielikuvituksellisia materiaaleja, mutta tölkkiklipsut ovat mielestäni ihmeellisimmät - miten kukaan ikinä voi keksiä, että niistäkin voi tehdä kaikkea kaunista? Seijalle tutuin materiaali tuntui kuitenkin olevan kahvipussit, ja hän on tehnyt kirjan myös niiden käytöstä askartelussa (Kahvipussin uusi ulottuvuus, Paasilinnan 2012).

Tölkkidesign-kirjan ykkösosan kuvitusta

Syksyn toinen mieltä ilahduttanut käsityötapahtuma taas oli viime viikonloppuna Pelipäivämme yhteydessä. Me pari kirjastolaista ohjasimme kirja-askartelua kirjaston vanhoista poistokirjoista. Lupasimme ohjata muutaman yksinkertaisen mallin tekoa, mutta kirjallisia ohjeita ja materiaaleja toki tarjosimme käyttöön vaikka minkälaisiin malleihin. Askartelupajaan osallistui kaikenikäisiä ihmisiä, osa teki töitä monta tuntia, osa vain poikkesi Pelipäivän muiden rientojen välissä tekemässä jotakin pienempää. Ihmiset juttelivat keskenään ja tuntui että kaikilla - lapsilla ja aikuisilla - oli mukavaa. Minusta on ihanaa ajatella, että kirjasto voisi olla paikka, jossa saa kontaktin toisiin ihmisiin - ja tämä paja tosiaan toimi niin. Voi kun vielä keksisi sen, mikä on se tapahtumakonsepti, johon ihmiset saisi koottua juttelemaan lukemisestaan yhtä innokkaasti!

Joulukuusikartio ja siili olivat päivän suosikit

Kartanokahvit Jokioisilla

Tähän aikaan vuodesta Jokioisilla järjestetään Kartanoalueen joulumarkkinat ja siihen liittyvät Kartanokahvit eli Jokioisten maa- ja kotitalousnaisten järjestämä kahvitus Jokioisten kartanon tiloissa. Viime vuoden kahvitarjoiluihin osallistui Facebook-sivujen mukaan n. 400 ihmistä, joten ajoittaisia ruuhkiakin lienee syntynyt. Mutta ainakin tänään heti siinä kello kymmenen jälkeen oli oikein mukavaa ja rauhallista, kun kävimme nauttimassa siellä sunnuntain aamukahvit. Varsin kohtuulliseen seitsemän euron hintaan sai maukkaat "sen seitsemän sortin" tarjoilut, makeaa ja suolaista sopivassa suhteessa.

Sen verran olen pessimisti, että päätin ottaa kameran mukaan ja ikuistaa kahvitteluympäristön vähän tavallista tarkemmin. Kartanohan on MTT:n seuraajan eli Luonnonvarakeskuksen (Luke) hallinnon käytössä, ja sinne ei siis ihan normiarkena tavallisella kaduntallaajalla ole asiaa. Siksi kahvitilaisuus on aina ollutkin mukava tapa päästä kurkistamaan kartanon saleihin. Kartanoalueen rakennukset omistaa nykyään Senaattikiinteistö ja Luke luopuu kiihtyvällä tahdilla tilojen vuokraamisesta. Ei siis voi olla ihan varma, vieläkö vuoden päästä pääsee kartanoon kahvittelemaan, vai onko se jo jollakin uudella omistajalla - sellaista on maailman meno nykyään...

Museoviraston sivuila kerrotaan, että kenraalimajuri von Willebrand rakennutti alueelle yhteensä yli 30 rakennusta 1800-luvun alkuvuosina. Uusklassistinen päärakennus on vuodelta 1798. Laaja englantilaistyyppisine puisto on peräisin 1600-luvulta. Von Willbrandin jälkeen omistajiin kuului mm. Alfred Kordelin, jonka kuoleman jälkeen kartano siirtyikin Suomen valtion omistukseen. Lisätietoa kartanon historiasta esim. seuraavilla sivuilla:
Jokioisten kartano ja Loimijokilaakson viljelymaisema. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.

Tässä ensin vähän ulkokuvia:

Ja sitten vielä joku sisäkuvakin hienoista yksityiskohdista: