Kirjoja kustannusmaailmasta

Kustantajan ja kirjailijan suhde ja työ - kiinnostava aihe. Lopetin juuri Hannu Mäkelän Muistan : Otavan aika  -kirjan (Tammi, 2015) ja sitä edelsi Antti Heikkisen Turjailija  (Siltala, 2015). Kaksi näkökulmaa samaan aiheeseen: kustantajan/kustannustoimittajan ja itse kirjailijan.

Kustantajan työssä pitäisi löytää uusia lahjakkuuksia ja toisaalta pitää huolta vakiintuneista talon kirjailijoista. Pitäisi osata auttaa kirjailijaa muokkaamaan ehkä hyvinkin hahmollaan olevasta lupaavasta raakileesta teos valmiiksi. Pitäisi osata torjua epäonnistuneet yritelmät sekä uusilta että vakiintuneilta kirjailijoilta loukkaamatta ketään. "Yksi suurimpia prinsiippejä virkailijan työssä lienee se, ettei etabloituneelle kirjailijalle saa sanoa totuutta hänen käsikirjoituksestaan, vaikkei se olisikaan onnistunut", kuten Mäkelä asian ilmaisee. Pitäisi auttaa kirjailijaa myös talouteen ja toimeentuloon liittyvissä ongelmissa, mutta usein näkyy joutuvan hoitamaan kirjailijan asioita ihan muutenkin. Jotenkin vähän raadollinen kuva osapuolten suhteesta syntyy näiden kirjojen valossa. Kirjailijasuhteiden hoidossa viinakin tuntuu virranneen aika runsaasti.

Hannu Mäkelä kuvaa suurta määrää  kustannustalonsa työntekijöitä, kirjailijoita ja muita työssä tapaamiaan ihmisiä. Osa kuvauksista on hyvinkin positiviisia, toimeen on tultu ja oltu ystäviäkin. Osa suhteista on kuvauksista päätellen neutraaleja työsuhteita. Mutta mukana on lyhykäisyydessään aika armottomiakin kuvauksia, pahimmat vihamiehet tuntuvat löytyvän oman kustannustalon sisältä - ja Tammellehan Mäkelä nykyään kirjoittaakin. Ei kaikkia kirjailijoitakaan silitetä myötäkarvaan, paikka paikoin tulee sellainen olo, että onko tämä jo vähän epäsolidaarista kirjailijaa kohtaan, että missä on työhön liittyvä vaitiolovelvollisuus. Useat kirjailijat saatetaan hautaan saakka ja usein etenkin elämän loppuvaiheet ovat aika surullisia. Mielikuva vanhainkotivierailusta Viljo Kajavan luo jää vaivaaman minua, Kajavan runojen ystävää  Viimeisellä vierailulla Kajava suuttuu lapsellisen puhumattomaksi, kun hänelle ei tuoda luvattuja Ilta Sanomia ja banaaneja.

Heikki Turunen ei varmaan ole kustantajalleen WSOY:lle ollut niitä helpoimpia kirjailjoita. Antti Heikkinen kertoo melko ihannoivassa Turjailija-elämäkerrassaan tästäkin suhteeesta. Kustantaja Vilho Vikstenille Turunen tarinoidensa mukaan vei aina runsaasti tekstiä, joita Viksten sitten karsi suunnilleen satoja sivuja. Poistoista väiteltiin ja riideltiin, joskus ihan käsirysyä käyden. Turusen tuntien viina totisesti lienee virrannut näissäkin yhteyksissä. Viksten ei muistelmiaan kirjoittanut, mutta voisi kuvitella että luonnehdinta huonon itsetunnon kannssa kamppailevasta Turusesta voisi olla saman tyylinen kuin Mäkelän Jomppa Ojaharjusta kirjoittama: "Suulaitten höpöttäjien kanssa ei voi keskustella, he eivät toisia kuuntele; maailma on heille show ja näyttämö. Ehkäpä siksi he ovat sisimmältään hyvin yksinäisiä, eivätkä muulla tavoin osaa olla toisten kanssa."

Eipä elämäkerrat tähän lopu, seuraavaksi täytyy varmaan tarttua myös Vikstenin talllin kuuluneen Eeva Joenpellon elämäkertaan (Helena Ruuska: Eeva Joenpelto - elämän kirjailija, WSOY, 2015) ja hakea naisnäkökulmaa tähän asiaan.

Käsityön merkeissä töissä

Joskus (tosin harvoin!) töissä on niin kivaa, että melkein hävettää, että siitä maksetaan palkkaakin. Tänä syksynä olen saanut osallistua töissä pariin käsityöjuttuun, joiden yhteydessä tuo tunne on päässyt yllättämään. Ensimmäinen tällainen tilaisuus oli lokakuussa kirjastolla järjestetty Suuri käsityöilta. Illan kirjoja julkaisseista käsityöläisvieraista suurin osa oli ihan kotikulmilta. Kaikki he kertoivat työuristaan mukaansa tempaavasti ja samoin siitä, miten olivat päätyneet kirjantekijöiksi. Tilaisuudessa oli mukava tunnelma, ja yleisöllä oli paljon kysymyksiä vieraille.

Maria Malmström, intohimoinen nukkekotiaskartelija, julkaisi tänä vuonna jo kolmannen kirjansa Nukkekoti Väinölän elämästä (Nukkekoti Väinölän joulu, Tammi 2015). Kirjan tekemisen ohella häntä on pitänyt kiireisenä Onnelin ja Annelin talvi -elokuvan lavastukseen osallistuminen. Elokuvassahan pikkuruinen Vaaksanheimon väki asustelee tyttöjen nukkekodissa. Nukkekotiaskartelijalle roska ei ole roska, vaan kaikkea katsotaan kuulemma sillä silmällä, mitä siitä saisi tehtyä. Nukkekoti Väinölällä on oma blogisivukin, jossa pääsee tutkimaan miniatyyrimaailmoita.

Potkukelkan tekoa Nukkekoti Väinölän tapaan -kirjassa

Pirkko Kuusela on seudun käsityöalan grand old lady, joka on julkaissut jo aiemmin pari kirjaa (Himmelikirja ja Vanhat farkut uusiksi). Hän ja Sirpa Eloranta ovat tänä syksynä tehneet yhdessä uuden kirjan,  Munankuorimosaiikki (Moreeni, 2015). Illan aikana tuli selväksi, että aika paljon kananmunankuoria tarvitaan, jos vaikkapa pöytää ryhtyy niillä päällystämään. Leipomoista ja suurtalouksista kuoria kuulemma saa, he vastasivat, kun yleisö ihmetteli, millaista mahtaa olla kananmunien kulutus rouvien talouksissa....

Munankuoret voi laittaa joko suurpiirteisemmin tai tarkasti asetellen

Kauimpaa tullut vieras oli Seija Saarinen Aurasta. Hän on ollut toimittamassa suosittuja Tölkkidesign-kirjoja. Tänä syksynä ilmestyi niitä jo toinen (Paasilinnan kustantamana). Kaikki illan käsityövieraat käyttävät melko mielikuvituksellisia materiaaleja, mutta tölkkiklipsut ovat mielestäni ihmeellisimmät - miten kukaan ikinä voi keksiä, että niistäkin voi tehdä kaikkea kaunista? Seijalle tutuin materiaali tuntui kuitenkin olevan kahvipussit, ja hän on tehnyt kirjan myös niiden käytöstä askartelussa (Kahvipussin uusi ulottuvuus, Paasilinnan 2012).

Tölkkidesign-kirjan ykkösosan kuvitusta

Syksyn toinen mieltä ilahduttanut käsityötapahtuma taas oli viime viikonloppuna Pelipäivämme yhteydessä. Me pari kirjastolaista ohjasimme kirja-askartelua kirjaston vanhoista poistokirjoista. Lupasimme ohjata muutaman yksinkertaisen mallin tekoa, mutta kirjallisia ohjeita ja materiaaleja toki tarjosimme käyttöön vaikka minkälaisiin malleihin. Askartelupajaan osallistui kaikenikäisiä ihmisiä, osa teki töitä monta tuntia, osa vain poikkesi Pelipäivän muiden rientojen välissä tekemässä jotakin pienempää. Ihmiset juttelivat keskenään ja tuntui että kaikilla - lapsilla ja aikuisilla - oli mukavaa. Minusta on ihanaa ajatella, että kirjasto voisi olla paikka, jossa saa kontaktin toisiin ihmisiin - ja tämä paja tosiaan toimi niin. Voi kun vielä keksisi sen, mikä on se tapahtumakonsepti, johon ihmiset saisi koottua juttelemaan lukemisestaan yhtä innokkaasti!

Joulukuusikartio ja siili olivat päivän suosikit

Kartanokahvit Jokioisilla

Tähän aikaan vuodesta Jokioisilla järjestetään Kartanoalueen joulumarkkinat ja siihen liittyvät Kartanokahvit eli Jokioisten maa- ja kotitalousnaisten järjestämä kahvitus Jokioisten kartanon tiloissa. Viime vuoden kahvitarjoiluihin osallistui Facebook-sivujen mukaan n. 400 ihmistä, joten ajoittaisia ruuhkiakin lienee syntynyt. Mutta ainakin tänään heti siinä kello kymmenen jälkeen oli oikein mukavaa ja rauhallista, kun kävimme nauttimassa siellä sunnuntain aamukahvit. Varsin kohtuulliseen seitsemän euron hintaan sai maukkaat "sen seitsemän sortin" tarjoilut, makeaa ja suolaista sopivassa suhteessa.

Sen verran olen pessimisti, että päätin ottaa kameran mukaan ja ikuistaa kahvitteluympäristön vähän tavallista tarkemmin. Kartanohan on MTT:n seuraajan eli Luonnonvarakeskuksen (Luke) hallinnon käytössä, ja sinne ei siis ihan normiarkena tavallisella kaduntallaajalla ole asiaa. Siksi kahvitilaisuus on aina ollutkin mukava tapa päästä kurkistamaan kartanon saleihin. Kartanoalueen rakennukset omistaa nykyään Senaattikiinteistö ja Luke luopuu kiihtyvällä tahdilla tilojen vuokraamisesta. Ei siis voi olla ihan varma, vieläkö vuoden päästä pääsee kartanoon kahvittelemaan, vai onko se jo jollakin uudella omistajalla - sellaista on maailman meno nykyään...

Museoviraston sivuila kerrotaan, että kenraalimajuri von Willebrand rakennutti alueelle yhteensä yli 30 rakennusta 1800-luvun alkuvuosina. Uusklassistinen päärakennus on vuodelta 1798. Laaja englantilaistyyppisine puisto on peräisin 1600-luvulta. Von Willbrandin jälkeen omistajiin kuului mm. Alfred Kordelin, jonka kuoleman jälkeen kartano siirtyikin Suomen valtion omistukseen. Lisätietoa kartanon historiasta esim. seuraavilla sivuilla:
Jokioisten kartano ja Loimijokilaakson viljelymaisema. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.

Tässä ensin vähän ulkokuvia:

Ja sitten vielä joku sisäkuvakin hienoista yksityiskohdista:

Finlandia-ehdokkaani

No, totta puhuen en ole kovin paljon edes ehtinyt syksyn uutuuksia vielä lueskella. Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tuskin tulen ihan  hirveästi innostumaan esim. Katja Ketun Yöperhosesta tai Sofi Oksasen Normasta. Puhumattakaan nyt jostain niin kokeellisesta kuin Laura Lindstedtin Oneiron.

Muutaman veikkauslistoilla pyörineen kirjan olen ehtinyt lukea. Heidin Könkään Hertalta odotin kai liikaa. Hyvässä muistissa oli joku kuukausi sitten luettu Könkään vanhempaan tuotantoon kuulunut Luvattu (2000), jota luin yötä myöten, sisäisen vilun vallassa. Hertta ei saanut sellaisia tunnekuohuja liikkeelle. Samoin olen vähän ihmetellyt Petri Tammisen Meriromaanin suosiota Finlandia-veikkauksissa. Minulle siitä jäi vain vähän masentunut olo, että näin surkeata se elämä on.

Tunnustan auliisti, että en ole lukijana kaunokirjallinen: erikoiset kerrontaratkaisut ja harvoin (mutta kuitenkin joskus) hieno kielenkäyttö eivät ole kirjoissa minulle SE juttu. Kaunokirjallisesti minuun vetoaa useimmiten niukka perusproosa. Minä kaipaan sitä, että kirja saa minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita, ja niinpä virityn usein kirjoista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa. Unohdan helposti kirjojen juonet, jos niissä on vain "kirjallisia" ansioita. Mutta kirja, jossa on kunnon tarina, jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Paljon on kirjoja vielä lukemattakin, mutta toistaiseksi tämän vuoden mieleenjäävimpiä kotimaisia kirjoja (ja siispä myös henkilökohtaisia Finlandia-ehdokkaitani) ovat:
1) Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus). 1600-luvulle sijoittuva kirja apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Kirja sai minut mietiskelemään järjestäytyneen yhteiskunnan kehitystä ja oikeuden olemusta. Tarina oli värikäs ja kiinnostava, ja jäi totisesti mieleen kummittelemaan.
2) Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi). Aiemmassa blogipostuksessani kirjoitin, että kirjassa "kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä."
3) Matti Rönkä: Eino (Gummerus). Viktor Kärppä -kirjat ovat mielestäni mukavasti luistavia dekkareita. Mutta nytpä oikein innostuin, kun Rönkä on siirtynyt tällaiseen perusproosaan. Tässä ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Syysretki Melkuttimille

Kun ilmat alkavat kylmetä, palaan hetkeksi alkusyksyn leppeämpiin tunnelmiin. Syyskuun puolivälissä oli jokin ihanan aurinkoinen viikonloppu ja päätimme suunnistaa metsään. Tarkoitus oli vähän katsella puolukoitakin, mutta (kaikeksi onneksi) puolukat loistivat poissaolollaan ja saimme keskittyä ihan luonnosta nauttimiseen.

Savosta tulleena sitä kaipailee aina välillä vettä, järvimaisemia. Silloin on paras ottaa suunta Hämeen järviylängön alueelle. Tällä kertaa suunnistimme Melkutin-järville. Kuten Metsähallituksen sivuilla sanotaan, kohde on "oivallinen päiväretkikohde myös perheen pienimmille", joten se sopii siis myös tällaiselle sunnuntairetkeilijälle. Melkuttimet ovat kuitenkin myös osa isompaa vaellusreitistöä, joten tuonakin sunnuntaiaamuna laavujen lähellä teltoista kömpi esiin sellaisia tosiretkeilijän näköisiä yöpyjiä, jotka lienevät vaeltaneen sinne kaukaakin. Melkuttimiltakin pääsee vaikka mihin suuntaan, kuten alueen opasteista selviää:

On kyllä ihan ihme, että tuollainen paratiisi on säilynyt rantarakentamiselta ja kesämökkiasutukselta. Maasto on helppokulkuista mäntymetsää, jossa on kunnon polut. Punkaharjun maisemat tulevat paikka paikoin mieleen, joissakin harjukohdissa. Syksyn värejä näkyi jo jonkin verran.

Järvet ovat uskomattoman kirkasvetisiä - eipä ihme että siellä onkin urheilusukeltajien harjoittelupaikka. Kesällä siellä pääsee pulahtamaan uimaan helposti ja laavupaikkojakin on tarjolla säännöllisin välimatkoin.

Rakkautta ja anarkiaa ynnä muuta

Viikonloppuna tempauduin irti arjesta ja upposin hetkeksi elokuvien maailmaan. Tätä tuli harrastettua nuorena enemmänkin, nyt lasken itseni lähinnä elokuvan kohtuukäyttäjäksi. Mutta fiilis on kyllä hieno, kun antaa elokuvan viedä itsensä enemmän tai vähemmän fiktiivisiin maailmoihin.

Lämmittelin perjantai-iltana katsomalla kotipaikkakunnan teatterissa Vinterbergin ohjaaman elokuvan Kaukana maailman menosta. Se kuvaa alkuun vähän feministiselläkin otteella naistilanomistajan, Bathsheba Everdinen  (Carey Mulligan), elämää 1800-luvun Englannissa. Mitä juoneen tulee, oli vähän epäuskottavaa, että sievä ja nöpönenäinen Bathsheba olisi herättänyt sellaista hurmosta ympäristön miehissä. Mutta lisäksi oli juonen kannalta äärimmäisen kummallista, että tuo itsenäinen naishahmo lankesi tarjokkaista juuri siihen heti kättelyssä roistoksi arvattavaan mieheen (anteeksi lievä juonipaljastus...). Mutta epookki oli hienoa ja maisemat ihania, aika kului siis ihan mukavasti.

Lauantaina ajelin bussilla Helsinkiin, katsoin kaksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin filmiä ja ajelin takaisin. Ensimmäisen elokuva, jonka katsoin oli Keiichi Haran ohjaama, mangaan perustuva animaatio Miss Hokusai. En tiedä voiko tätä sanoa animeksi, genre kun ei ole minulle kovinkaan tuttu (pari Miyazakia olen nähnyt, suunnilleen siinä se onkin)? Miss Hokusai on siis historiallinen piirroselokuva, joka kertoo vuoden 1814 Edosta, Tokiosta. Kuuluisa puupiirrostaiteilija Hokusai elää melkoisen boheemia elämää taitelijayhteisönsä kanssa. Yhteisöön kuuluu myös hänen tyttärensä, O-Ei. Elokuva antaa kuvan O-Ein itsenäisyydesta ja taiteellisesta lahjakkuudesta, jota hän myös pääsee "Hokusain studion" jäsenenä toteuttamaan. Ajoittain minua häiritsi elokuvan väliin äänekäs rockhenkinen musiikki (kylläpäs tuo kuulostaakin kukkahattutädiltä...), mutta muuten pääsin kyllä hyvin tunnelmaan.

Ja sitten jotain ihan muuta. Eli Justin Simien esikoiselokuva Dear white people, joka kertoo konservatiivisesta Winchesterin yliopistosta. Pääosassa on neljä mustaa opiskelijaa, joilla kaikilla on vähän erilainen asema opiskelijayhteisössä, ja erilaiset tavoitteet ja selvitymisstrategiat. Elokuvan yhteydessä viitataan usein Spike Leen Do the right thing -elokuvaan (1989), eikä turhaan, samoja sävyjä tuntui löytyvän. Dear white people -elokuva on  täynnä hauskaa ja terävää analyysiä rodun merkityksestä nyky-USAssa. Vaikutelmaksi jäi, että tilanne ei tunnu paljon parantuneen sitten Spike Leen elokuvan.

Syysajo Jokioisten Museorautatiellä

Naapurikunnassa on matkakohde, jossa mielellään käyttää vierailevia lapsi- ja muitakin perheitä. Kyseessä on Jokioisten Museorautatie, jossa kesäviikonloppuisin liikennöi höyryjunia. Museojunaliikenne Minkiön ja Jokioisten välisellä 6 kilometrin osuudella käynnistyi kesällä 1978. Vuonna 1994 liikenteelle avattiin myös vanhalle ratapenkereelle uudelleen rakennettu 8 kilometrin pituinen Minkiö - Humppila -rataosuus. Toimintaa pyöritetään yhdistyspohjalta.

Kyytiin noustaan lähinnä Jokioisilta, Humppilasta ja Minkiöltä, vaikka onhan radan varrella seisakkejakin. Minkiö on mukava kesäretkikohde, jossa voi tutustua rautatiekalustoon (ajella vaikkapa resiinalla!) ja tehdä ostoksia Museorautatien kaupassa ja kahvilassa. Kesän aikana Minkiöllä on erilaisia tapahtumia, mm. Minkiön maalaismarkinat ja Höyryfestivaalit. Ja kansaa on tapahtumissa aina tungokseen asti.

Kävimme nyt viikonloppuna ensimmäistä kertaa osallistumassa Museorautatien kauden lopettajaisiin, syysajopäivään. Syysajopäivänä  junaliikenne alkoi alkuiltapäivällä ja jatkui iltamyöhään, klo 22.30:een. Tapahtumaan myytiin vain päiväpilettejä hintaan 14/7 €. Lähdimme illan viimeisellä junalla Jokioisista Minkiölle.

Juna saapuu Jokioisten asemalle

Veturi siirretään junan toiseen päähän, ja taas mennään!

Olihan siinä oma tunnelmansa. Ilta oli jo lähtövaiheessa hämärtymässä. Vaunut oli valaistu petrolilampuilla. Onneksi oli ajankohtaan nähden tosiaan varsin lämmin ilta, joten menomatkan teimme avovaunussa. Sieltä pystyi ihailemaan junan hämärään lennättämiä kipinäpilviä, ihailemaan pelloille kohoavaa sumua ja nuuhkimaan kypsyvän viljan tuoksua pelloilta. Minkiöllä näimme ennen  paluujunan lähtöä vielä ajokauden päättävän komean ilotulituksen. Paluumatkan Jokioisiin teimmekin sitten kaminalla lämmitetyssä umpivaunussa.

Valoa kansalle

Minkiöllä olikin jo aika hämärää