Finlandia-ehdokkaani

No, totta puhuen en ole kovin paljon edes ehtinyt syksyn uutuuksia vielä lueskella. Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tuskin tulen ihan  hirveästi innostumaan esim. Katja Ketun Yöperhosesta tai Sofi Oksasen Normasta. Puhumattakaan nyt jostain niin kokeellisesta kuin Laura Lindstedtin Oneiron.

Muutaman veikkauslistoilla pyörineen kirjan olen ehtinyt lukea. Heidin Könkään Hertalta odotin kai liikaa. Hyvässä muistissa oli joku kuukausi sitten luettu Könkään vanhempaan tuotantoon kuulunut Luvattu (2000), jota luin yötä myöten, sisäisen vilun vallassa. Hertta ei saanut sellaisia tunnekuohuja liikkeelle. Samoin olen vähän ihmetellyt Petri Tammisen Meriromaanin suosiota Finlandia-veikkauksissa. Minulle siitä jäi vain vähän masentunut olo, että näin surkeata se elämä on.

Tunnustan auliisti, että en ole lukijana kaunokirjallinen: erikoiset kerrontaratkaisut ja harvoin (mutta kuitenkin joskus) hieno kielenkäyttö eivät ole kirjoissa minulle SE juttu. Kaunokirjallisesti minuun vetoaa useimmiten niukka perusproosa. Minä kaipaan sitä, että kirja saa minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita, ja niinpä virityn usein kirjoista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa. Unohdan helposti kirjojen juonet, jos niissä on vain "kirjallisia" ansioita. Mutta kirja, jossa on kunnon tarina, jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Paljon on kirjoja vielä lukemattakin, mutta toistaiseksi tämän vuoden mieleenjäävimpiä kotimaisia kirjoja (ja siispä myös henkilökohtaisia Finlandia-ehdokkaitani) ovat:
1) Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus). 1600-luvulle sijoittuva kirja apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Kirja sai minut mietiskelemään järjestäytyneen yhteiskunnan kehitystä ja oikeuden olemusta. Tarina oli värikäs ja kiinnostava, ja jäi totisesti mieleen kummittelemaan.
2) Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi). Aiemmassa blogipostuksessani kirjoitin, että kirjassa "kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä."
3) Matti Rönkä: Eino (Gummerus). Viktor Kärppä -kirjat ovat mielestäni mukavasti luistavia dekkareita. Mutta nytpä oikein innostuin, kun Rönkä on siirtynyt tällaiseen perusproosaan. Tässä ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Syysretki Melkuttimille

Kun ilmat alkavat kylmetä, palaan hetkeksi alkusyksyn leppeämpiin tunnelmiin. Syyskuun puolivälissä oli jokin ihanan aurinkoinen viikonloppu ja päätimme suunnistaa metsään. Tarkoitus oli vähän katsella puolukoitakin, mutta (kaikeksi onneksi) puolukat loistivat poissaolollaan ja saimme keskittyä ihan luonnosta nauttimiseen.

Savosta tulleena sitä kaipailee aina välillä vettä, järvimaisemia. Silloin on paras ottaa suunta Hämeen järviylängön alueelle. Tällä kertaa suunnistimme Melkutin-järville. Kuten Metsähallituksen sivuilla sanotaan, kohde on "oivallinen päiväretkikohde myös perheen pienimmille", joten se sopii siis myös tällaiselle sunnuntairetkeilijälle. Melkuttimet ovat kuitenkin myös osa isompaa vaellusreitistöä, joten tuonakin sunnuntaiaamuna laavujen lähellä teltoista kömpi esiin sellaisia tosiretkeilijän näköisiä yöpyjiä, jotka lienevät vaeltaneen sinne kaukaakin. Melkuttimiltakin pääsee vaikka mihin suuntaan, kuten alueen opasteista selviää:

On kyllä ihan ihme, että tuollainen paratiisi on säilynyt rantarakentamiselta ja kesämökkiasutukselta. Maasto on helppokulkuista mäntymetsää, jossa on kunnon polut. Punkaharjun maisemat tulevat paikka paikoin mieleen, joissakin harjukohdissa. Syksyn värejä näkyi jo jonkin verran.

Järvet ovat uskomattoman kirkasvetisiä - eipä ihme että siellä onkin urheilusukeltajien harjoittelupaikka. Kesällä siellä pääsee pulahtamaan uimaan helposti ja laavupaikkojakin on tarjolla säännöllisin välimatkoin.

Rakkautta ja anarkiaa ynnä muuta

Viikonloppuna tempauduin irti arjesta ja upposin hetkeksi elokuvien maailmaan. Tätä tuli harrastettua nuorena enemmänkin, nyt lasken itseni lähinnä elokuvan kohtuukäyttäjäksi. Mutta fiilis on kyllä hieno, kun antaa elokuvan viedä itsensä enemmän tai vähemmän fiktiivisiin maailmoihin.

Lämmittelin perjantai-iltana katsomalla kotipaikkakunnan teatterissa Vinterbergin ohjaaman elokuvan Kaukana maailman menosta. Se kuvaa alkuun vähän feministiselläkin otteella naistilanomistajan, Bathsheba Everdinen  (Carey Mulligan), elämää 1800-luvun Englannissa. Mitä juoneen tulee, oli vähän epäuskottavaa, että sievä ja nöpönenäinen Bathsheba olisi herättänyt sellaista hurmosta ympäristön miehissä. Mutta lisäksi oli juonen kannalta äärimmäisen kummallista, että tuo itsenäinen naishahmo lankesi tarjokkaista juuri siihen heti kättelyssä roistoksi arvattavaan mieheen (anteeksi lievä juonipaljastus...). Mutta epookki oli hienoa ja maisemat ihania, aika kului siis ihan mukavasti.

Lauantaina ajelin bussilla Helsinkiin, katsoin kaksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin filmiä ja ajelin takaisin. Ensimmäisen elokuva, jonka katsoin oli Keiichi Haran ohjaama, mangaan perustuva animaatio Miss Hokusai. En tiedä voiko tätä sanoa animeksi, genre kun ei ole minulle kovinkaan tuttu (pari Miyazakia olen nähnyt, suunnilleen siinä se onkin)? Miss Hokusai on siis historiallinen piirroselokuva, joka kertoo vuoden 1814 Edosta, Tokiosta. Kuuluisa puupiirrostaiteilija Hokusai elää melkoisen boheemia elämää taitelijayhteisönsä kanssa. Yhteisöön kuuluu myös hänen tyttärensä, O-Ei. Elokuva antaa kuvan O-Ein itsenäisyydesta ja taiteellisesta lahjakkuudesta, jota hän myös pääsee "Hokusain studion" jäsenenä toteuttamaan. Ajoittain minua häiritsi elokuvan väliin äänekäs rockhenkinen musiikki (kylläpäs tuo kuulostaakin kukkahattutädiltä...), mutta muuten pääsin kyllä hyvin tunnelmaan.

Ja sitten jotain ihan muuta. Eli Justin Simien esikoiselokuva Dear white people, joka kertoo konservatiivisesta Winchesterin yliopistosta. Pääosassa on neljä mustaa opiskelijaa, joilla kaikilla on vähän erilainen asema opiskelijayhteisössä, ja erilaiset tavoitteet ja selvitymisstrategiat. Elokuvan yhteydessä viitataan usein Spike Leen Do the right thing -elokuvaan (1989), eikä turhaan, samoja sävyjä tuntui löytyvän. Dear white people -elokuva on  täynnä hauskaa ja terävää analyysiä rodun merkityksestä nyky-USAssa. Vaikutelmaksi jäi, että tilanne ei tunnu paljon parantuneen sitten Spike Leen elokuvan.

Syysajo Jokioisten Museorautatiellä

Naapurikunnassa on matkakohde, jossa mielellään käyttää vierailevia lapsi- ja muitakin perheitä. Kyseessä on Jokioisten Museorautatie, jossa kesäviikonloppuisin liikennöi höyryjunia. Museojunaliikenne Minkiön ja Jokioisten välisellä 6 kilometrin osuudella käynnistyi kesällä 1978. Vuonna 1994 liikenteelle avattiin myös vanhalle ratapenkereelle uudelleen rakennettu 8 kilometrin pituinen Minkiö - Humppila -rataosuus. Toimintaa pyöritetään yhdistyspohjalta.

Kyytiin noustaan lähinnä Jokioisilta, Humppilasta ja Minkiöltä, vaikka onhan radan varrella seisakkejakin. Minkiö on mukava kesäretkikohde, jossa voi tutustua rautatiekalustoon (ajella vaikkapa resiinalla!) ja tehdä ostoksia Museorautatien kaupassa ja kahvilassa. Kesän aikana Minkiöllä on erilaisia tapahtumia, mm. Minkiön maalaismarkinat ja Höyryfestivaalit. Ja kansaa on tapahtumissa aina tungokseen asti.

Kävimme nyt viikonloppuna ensimmäistä kertaa osallistumassa Museorautatien kauden lopettajaisiin, syysajopäivään. Syysajopäivänä  junaliikenne alkoi alkuiltapäivällä ja jatkui iltamyöhään, klo 22.30:een. Tapahtumaan myytiin vain päiväpilettejä hintaan 14/7 €. Lähdimme illan viimeisellä junalla Jokioisista Minkiölle.

Juna saapuu Jokioisten asemalle

Veturi siirretään junan toiseen päähän, ja taas mennään!

Olihan siinä oma tunnelmansa. Ilta oli jo lähtövaiheessa hämärtymässä. Vaunut oli valaistu petrolilampuilla. Onneksi oli ajankohtaan nähden tosiaan varsin lämmin ilta, joten menomatkan teimme avovaunussa. Sieltä pystyi ihailemaan junan hämärään lennättämiä kipinäpilviä, ihailemaan pelloille kohoavaa sumua ja nuuhkimaan kypsyvän viljan tuoksua pelloilta. Minkiöllä näimme ennen  paluujunan lähtöä vielä ajokauden päättävän komean ilotulituksen. Paluumatkan Jokioisiin teimmekin sitten kaminalla lämmitetyssä umpivaunussa.

Valoa kansalle

Minkiöllä olikin jo aika hämärää

Bodybalancessa voi olla vaikka lintu

Syksy tuli ja kesän hyötyliikunnan jälkeen alkoi taas tuntua, että kroppa kaipaa jotain tehokkaampaakin. Sormet eivät laskeudu juuri polvia alemmaksi. Niska narisee päätä kääntäessä. Sieltä täältä kolottaa... En ole oikein keksinyt mitään innostavaa harrastusta tänä syksynä, ja niinpä ajattelin, että olisikohan aika panostaa ruumiinkulttuuriin?

Monen kuukauden tauon jälkeen suunnistin eilen siis bodybalancetunnille. Balancehan on osa hyvin tuotteistettua Les Mills -tuntiperhettä, johon kuuluu erilaisia jumppia kuten bodystep, bodycombat jne. jne. Sinänsä hyvä idea: samat jumpat pyörivät ympäri maailman standardoituina ja samanlaisina. Voit poiketa tunnille vaikka New Yorkin jumppasaleille lomalla ollessasi, musiikki ja liikkeet ovat samat. (No, kyllä minäkin kerran kävin Kajaanissa kokeilemassa toimiiko konsepti, ja toimihan se...). Ohjelmat vaihtuvat kaikkialla kolmen kuukauden välein.

Balance on rauhallinen, mutta tehokas jumppa, joka perustuu joogaan, tai chin ja pilatekseen. Kotipaikkakunnan  joogaryhmät ovat olleet makuuni hieman liian rauhallisia, koska tunnustettakoon, että rentoutuminen on minulle välillä ylivoimaisen vaikeaa. Balance alkaa aina tai chi -lämmittelyllä ja jatkuu siitä joogan aurinkotervehdyssarjan kautta erilaisiin (välillä haastaviinkin) voima- ja tasapainoliikkeisiin. Lopussa on kiertoja, venytyksiä ja  LYHYT rentoutus.

En malta olla esittelemättä suurinta saavutustani eli lintu-asentoa (tämä on kyllä balancen vaikeimpia liikkeitä ja kuuluu jumppaohjelmaan hyvin harvoin...). Lintu-asennossa nojataan käsien varaan eteen niin, että polvet ovat käsiä vasten, ja sitten irrotetaan jalat maasta! Vaatii aika hyvää tasapainoa, että ei tuuskahda nenälleen.

Lähes parasta tässä jumpassa on musiikki. Olen hyvin "musiikilla käyvä" jumppari ja jokunen jumppa on tullut hylätyksi karmean musiikin takia. Esim. paikallisen urheiluseuran sinänsä ihanassa puistojumpassa soitettiin humppaa - ja minä en kestänyt... Balancetuntien musiikeista olen ollut jopa niin innostunut, että olen kuunnellut artistien levyjä ihan muutenkin (esim. Moby ja Coldplay ovat balancetuttavuuksia vuosien varrelta).

Pohjolan valkea kaupunki, Oulu

Kesäloma huipentui vierailuun entisessä kotikaupungissa, Oulussa. Asuin siellä 1990-luvun. Silloin tuntui kyllä ihan hyvältäkin muuttaa pienemmälle paikkakunnalle nopeasti kasvaneesta kaupungista. Mutta Oulusta jäi tosi mukavia muistoja ja siellä on aina kiva käydä tutkailemassa mitä ne huimat taas ovat saaneet aikaan, ja missä se kaupunki nyt jo tulee vastaan. Tässäpä listaan Oulusta muutamia "asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin".

Ainolan puisto ja Hupisaaret. Kauniina kesäpäivänä tuntuivat entistäkin eläväisemmiltä - oikea lapsiperheiden paratiisi!

Oulujoki  ja Patosilta. Joki oli jälleen kerran tulvan vallassa, puistoon karkaamassa... Patosillasta tulevat mieleen lukemattomat kävelyretket, matkat työhön ja kotiin. Tuijottelut ylä- tai alavirtaan.

Pikisaari, Hietasaari, Nallikari. Hienot ulkoilureitit keskustasta merelliseen Ouluun. Tässä Pikisaaren sillalta keskustan suuntaan otetussa kuvassa näkyy hienosti Oulun ajallinen kerrostuneisuus. Nostokurkien luona on työn alla tulevaisuus, uusi Sokos :)

Keskustan vanhat, upeat rakennukset. Esimerkiksi käy kaupungintalon ympäristö: sen kukkaistutukset ja hauska patsas. Kolmannessa kuvassa näkyvä hurmaava vaaleanpunainen rakennus on kulttuuritalo Valve.

Ja vielä pari asiaa, joita ei tullut dokumentoitua kuvina:
- ihana, ihana elokuvateatteri Star Tuirassa
- Antellin kahvilat ja Antellin omenahyve

Osallistuimme Oulun Seudun Oppaat Ry:n Sara Wacklinin jalanjäljillä -kävelykierrokselle ja tutustuimme Pohjois-Pohjanmaan museon Sara Wacklin -näyttelyyn. Oululainen Sara Wacklin (1790–1846) oli maamme varhaisimpia naiskirjailijoita ja naisten koulutuksen uranuurtaja. Kotiin tultuani kaivoin hyllystä esille luettavaksi hänen "Sata muistelmaa Pohjanmaalta" -kirjansa, jossa Sara kertoo 1800-luvun alun Oulun elämästä värikkäästi, voisipa sanoa juoruillenkin. Samalla siinä kerrotaan tuon ajan elämästä tosi havainnollisesti ja hauskasti.

Eikä Oulu-fiilistely tähän loppunut. Seuraavaksi käteen tarttui Pauliina Vanhatalon tuore "Pitkä valotusaika" -kirja, jossa kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä.

Café Kailas

Sanomalehtiä lukemattomana kesämökkiläisenä on aina vähän pihalla mökkipaikkakunnan tapahtumista ja voi mennä kauankin ennen kuin löytää jonkin uuden jutun. Niinpä vasta tänä kesänä bongasimme jo pari-kolme vuotta Heinolan Siltasaaressa toimineen kahvilan. Kahvila kun ei kovin hyvin näy ohikulkevalle tielle, jossa useinkin olemme ajelleet.

Useat liikemiehet harjoittivat Jyrängönvirran partaalla Siltasaaressa panimotoimintaa, kunnes kunnallisneuvos Niilo Helander osti paikan rakennuksineen huutokaupassa vuonna 1903. Helander kunnosti saaren ulkoalueita, laajennutti päärakennuksen komeaksi sekä rakennutti vaimolleen 1920-luvulla huvimajan saunoineen, jonka eteen tehtiin pieni uima-allas. Päärakennus tuhoutui sodassa vuonna 1941, mutta huvimaja ja uima-allaskin ovat säilyneet ehjänä tähän päivään.

Nykyisin  huvimajassa sijaitsee siis Café Kailas. Kahvilarakennus on tosi viehättävä. Yläkertaankin kannattaa kiivetä, alakerrassa onkin vain pari pöytää. Kesällä käydessä parasta on toki jäädä ulos, piha-alue on näet tosi kaunis ja siellä on mukavia pöytiä ja istumapaikkoja. Kahvila mainostaa itseään kulttuurikahvilana ja siellä järjestetäänkin ilmeisesti monenlaista ohjelmaa: taidenäyttelyjä, konsertteja, teatteriesityksiä jne. En ole (ainakaan vielä) osallistunut mihinkään tapahtumaan, mutta tämä tulevan viikonlopun tapahtuma kyllä olisi kiinnostanut, jos siellä päin oltaisiin: http://www.kailastock.fi/.

Kun kerran kehumaan rupesin, on mainittava myös toinen kiva kahvila mökkimatkamme varrelta: kahvila Vanha Kevar on perinteitä arvostaen entisöity vanha kestikievari, joka sijaitsee Asikkalassa, Kurhilan kylässä (= in the middle of nowhere).