(Pyhiin)vaellus

Suvi Ahola kirjoitti tämän päivän Hesarin kolumnissaan siitä, kuinka suosittuja erilaiset vaelluskuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa ovat. Hän pohtii myös patikoinnin ja pyhiinvaellusten suosiota. Esimerkiksi Santiago de Compostelan pyhiinvaelluspassin hankkineita vaeltajia oli viime vuonna liki 238 000. Määrä on seitsemässä vuodessa kuulemma kaksinkertaistunut. Pyhiinvaelluspolkujen kulkijat ovat useimmiten katolisia tai muita kristittyjä, mutta valtaosa ei ole varsinaisella pyhiinvaelluksella. Aholan mukaan kaikki tämä kertoo siitä, kuinka modernia ihmistä ahdistaa. Juttu oli oikein puhutteleva ja antoi aiheen tähän tilitykseen.

Kuulun itsekin niihin, jotka ovat jo vuosia haaveilleet Santiago de Compostelan vaelluksesta. Haaveeksi se tosin taitaa jäädäkin. Olen oikein itsekin ihmetellyt, että miksi juuri Camino on minunkin pakkomielteeni. Kai sitä voisi vaeltaa vaikka Alpeilla? Ok, olen opiskellut espanjan kieltä ja pidän Espanjasta maana... Mutta miksi en haaveile vaelluksesta ihan vaan jossakin Pohjois-Espanjassa?

Kyllä siinä ainakin minun tapauksessani on kyse siitä, että haluaisin jotenkin olla osa sitä historiallista jatkumoa, sitä ihmisten virtaa, joka eri aikoina on vaeltanut noita reittejä. Tavoittelen varmaan samaa tunnetta, joka tuli esimerkiksi Notre Damen katedraalissa eli voimakasta elämystä siitä, että olen osa pitkää ketjua. Kirkkoon saapuminen herätti vahvan tunteen siitä, kuinka moni onkaan astunut samasta ovesta ennen minua. Valtavan ihmetyksen siitä, miltä keski-ajan ihmisestä on tuntunut, kun hän on sen aikaisesta asumuksestaan saapunut tähän valtavaan kirkkotilaan, jossa poikakuoron heleä laulu soi?

Pyhiinvaellusinnostukseni vei minut muutama viikko sitten museokeskus Vapriikkiin Tampereelle katsomaan Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyä. Näyttely on esillä 18.10.2015 asti. Näyttelyssä esitellään pyhiinvaellusreittejä Suomen ja Pohjoismaiden pyhiinvaelluskohteisiin sekä aina  Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Jerusalemiin asti. Selväksi tuli sekin, että vaelluksille lähdettiin joskus ihan puhtaasta seikkailunhalustakin. Näyttelyssä kerrotaan myös nykyajan pyhiinvaellusmatkoista. Esineistö liittyi paitsi vaelluksiin, myös vaelluskohteiden pyhimyksiin. Tämä viehättävä pyhimyspatsas kuvaa Pyhää Birgittaa:

Näyttelystä sain uusia ideoita vaellusreiteiksi. Hiljattain on avattu uudelleen Pyhän Olavin tie, St. Olavsleden, joka kulkee Ruotsin Sundsvallista Trondheimiin (entiseen Nidarosiin), se kuullostaa kiinnostavalta. Ja onhan täällä ihan kotoinenkin reitti, Hämeen härkätie, joka yhdistää Hattulan Pyhän Ristin kirkon Turun tuomiokirkkoon, ehkä olisi helpointa aloittaa vaeltamalla siitä jokin pätkä jalkapatikassa.

Tampereen näyttelyyn liittyy myös kirja: Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla : kun maailma aukeni. Sen on julkaissut Vapriikki yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa (SKS, 2014).

Hyvä kirjoitus ja runsaasti kuvia Vapriikin näyttelystä on Jalkaisin-blogissa: http://jalkaisin.blogspot.fi/2015/02/pyhiinvaellusnayttelyssa-tampereella.html

Konevitsa-kvartetin konsertissa

Lomaviikko meni reissatessa ja sehän on tunnetusti aika väsyttävää puuhaa. Niinpä kotiin palattua innostuin oitis, kun huomasin että kotipaikkakunnan kirkossa on perjantai-iltana Konevitsa-kvartetin konsertti. Venäläistä ortodoksista kirkkomusiiikkia viikonlopun aluksi, mikäpä olisi enemmän meditatiivista ja rentouttavaa - sinne!

Kansainvälisesti nimellä Konevets Quartet tunnettu neljän hengen pieni kamarikuoro on varmaan ihan tunnettu ilmiö musiikkiympyröissä, mutta minähän en tosiaankaan ole mikään musiikin harrastaja, joten ihan asiaan vihkiytymättömänä menin paikalle. Kvartetti on perustettu jo vuonna 1992, kun Pietarin konservatorion opiskelijat ryhtyivät laulamaan Laatokan saaressa sijaitsevassa Konevitsan luostarissa. Edelleen kvartetin esiintymistulot käytetään Konevitsan luostarin kunnostustöihin.

Ohjelmiston ensimmäinen puoliaika koostui venäläisestä kirkkomusiikista 1500-luvulta 1900-luvulle. Neliääniset sovitukset musiikkiin kuoro on tehnyt itse. Ensimmäinen puoliaika oli siis sitä harmonista, meditatiivista musiikkia, joka nosti arjen yläpuolelle. Toisella puoliajalla esitettiin sitten venäläistä kansan- ja sotilasmusiikkia. Sellaisia tunnettuja klassikoita kuin Mantshurian kukkuloilla, Tuulessa soiden, Moskovan illat ja Uralin pihlajat. Oi, kappaleiden esitykset olivat niin kauniita - ja niin surullisia... Nenäliinalla oli välillä käyttöä, tunnustan.

Näyte Youtubesta, Tuulessa soiden -kappale:

My Oh My

Satunnaisen arkivapaan kunniaksi kävimme näyttelyssä ja teatterissa Tampereella, tarkoitus oli kirjoittaa niistä jotakin muistiin tähän blogiin. Mutta niin kuten usein käy, elämys tulikin yllättäen ihan toisaalta (vaikka ei näyttelyssä ja näytelmässä mitään vikaa ollut...). Matkamusiikiksi mukaan nopeasti repäisty levy antaa aiheen tähän kirjoitukseen.

Ensimmäinen mielikuvani Leonard Cohenista: englannin oppitunti 1980-luvun puolivälissä Tampereen kielikoulutuskeskuksella, opettajana kanadalaislähtöinen Mary McDonald-Rissanen. Hän elävöitti tuntiaan soittamalla meille Leonard Cohenia. Cohen suorastaan sylki sanoja suustaan - ja minä olin myyty:
"And there are no letters in the mailbox
And there are no grapes upon the vine,
And there are no chocolates in the boxes anymore,
And there are no diamonds in the mine."

Vuosien varrella Cohenia on tullut kunneltua enemmän tai vähemmän. En ole selvinnyt konsertteihin, vaikka 2010 kehutun konsertin jälkeen saamattomuus kyllä harmitti lujasti. 2012 levyltä (Old ideas) en ole kuullut kuin jotakin radiossa soitettua. Puolihuolimattomasti noteerasin, että viime syksynäkin tuli uusi levy, Popular problems, joka on Cohenin 13. studioalbumi. Hirveän tuottelias Cohen ei levyntekijänä siis ole ollut.

Viime syksyn Popular problems -levy sitten ilmestyi meillekin, tuli joskus kiireessä varmaan kuunneltuakin, lähinnä taustamusiikkina. Cohen ei ole taustamusiikiksi tarkoitettua! Kun levyä nyt sitten Tampereen matkalla kuunneltiin autossa ihan keskittyen, olinkin aivan otettu. Levy on hieno kokonaisuus. Cohen on niitä harvoja laulajia, joiden sanoituksista saa selvää. Sanat soivat runoina, enemmän lausuttuina kuin laulettuina, ja millä maagisella otteella Cohen niitä lausuukaan. Enkelimäiset naisäänet kehystävät Cohenin ääntä.

Hyvästi ikärasismi, 80 vuotta ei ole ikä eikä mikään muusikolle. Tässä näytteeksi My Oh My -kappale (Did I ever love you on sitten vähän rankempi rakkauslaulu, jos sellaista kaipaa):

Salon helmi: Veturitalli

Salon taidemuseo Veturitalli on ihan lempimuseoitani. Monestakin syystä: se on kivan matkan päässä, se on sopivan kokoinen ja siellä on usein juuri minua puhuttelevia näyttelyitä. Pidän paljon valokuvista ja Veturitalli on hemotellut minua vuosien varrella monella hyvällä kansainväliselläkin näyttelyllä. Esimerkiksi vuonna 2012 siellä oli pohjoisen villielämiä kuvanneen luontokuvaaja Jim Brandenburgin näyttely ja 2010 Steve McCurryn valokuvanäyttely. Myös kotimaista valokuvaa on esitelty (Hannes Heikura, Heikki Willamo jne.).

Satunnaisen arkivapaan kunniaksi teimme taas vierailun Veturitallille. Siellä on nyt nimittäin aivan uskomattoman hieno valokuvanäyttely, Nick Brandtin luontovalokuvia. Näyttely on saanut hyvin julkisuutta Hesarissa ym. Museon henkilökunta kertoikin, että ensimmäisen vajaan parin viikon aikana näyttelyn on jo nähnyt n. 3000 ihmistä. Oli siis oikein hyvä ajatus poiketa siellä näin arkiaamuna. Ryhmiä oli, koululaisia ja tarhalapsia, satunnaisia muitakin kävijöitä, mutta ei mitään ruuhkaa. Kuvia sai katsella ihan rauhassa ja vaikuttua.

Matkatuliainen eteisen seinälle

Nick Brandt on "aiemmassa elämässään" ollut mainosvalokuvaaja ja tehnyt musiikkivideoita. Michael Jacksonin musiikkivideoita kuvatessaan hän on innostui Afrikan luonnosta ja sen suojelusta. Brandtin valokuvat eivät ole tyypillisiä luontovalokuvia vaan ennemminkin taidevalokuvia luonnosta. Ne eivät ole mitään "toimintakuvia" vaan niitä voisi sanoa rauhallisksi muotokuviksi eläimistä. Kuten hän videohaastattelussaan kertoo, vanhemmat kuvat ovat aika romantisoitujakin (mutta ah!, niin kauniita).

Brandtilla on hyvät kotisivut ja siellä portfolioita, joissa eri kausien kuvia esitellään. Mutta on se vaan eri hienoa nähdä hyvin vedostettuja valokuvia hyvin esille asettuna, joten Saloon kannattaa ehdottomasti tehdä retki 17. 5. mennessä! Toki Salon taidemuseossa on muitakin hyviä näyttelyitä kuin valokuvanäyttelyitä. Brandtin jälkeen luvassa on Leena Luostarisen muistonäyttely, varmasti käymisen arvoinen sekin.

Hidastamista ja mindfulnessia, osa II

Muisto Oulusta jostakin vuodelta 1990 (?): istun päivät kotona ja koetan kirjoittaa gradua, työ ei oikein suju. Viikon lähes paras hetki on keskiviikko(?) -iltapäivä, kun avomies saapuu yliopistolta luennoiltaan ja on poikennut Iskon Kesoilin kautta. Mukana on kaksi sieltä ostettua maukasta voisilmäpullaa ja keitämme iltapäiväkahvit. Kahvihetken kruunaa televisioista tuleva Heikki ja Kaija –sarja, jonka käänteet tai lähinnä käänteettömyys huvittaa meitä kovasti.

Heikki ja Kaija - tv-sarjaa alettiin tehdä Tampereella jo vuonna 1961. Päärooleissa on aviopari Vili Auvinen ja Eila Roine. Valtakunnan verkkoon sitä alettiin ilmeisesti lähettää vuonna 1965 ja sen jälkeisistä jaksoista lopetusvuoteen 1971 on olemassa nauhoituksia, jotka nyt on sitten koottu dvd-levyille. No, nehän piti heti hankkia! Että nyt sitten, jos vain olemme kotona, viikonlopun iltapäiväkahvihetki kruunataan jälleen katsomalla Heikkiä ja Kaijaa:

Taas ollaan ydinasioiden äärellä: kyse on hidastamisesta ja mindfulness-harjoituksista parhaimmillaan. Sarjan jaksot ovat useimmiten hyvin pienten tapahtumien ympärille kehitettyjä, todellista arkirealismia. Ne kuvaavat 60-luvun arkielämän ja elämäntavan muutosta lähes dokumentin voimalla. Onko varaa hankkia talo vai olisiko varmempi pysyä vuokralla? Pitäisikö Kaijan lähteä töihin? Riittääkö yksi lapsi? Mikä on miehen rooli kotona? Voitaisiinko perheeseen ostaa auto? Kaijan äidin ja entisen naapurin, Lahtiskan, kautta päästään kurkistamaan myös 1960-luvun vanhusten asemaan. Yläkerran vuokralaisten kautta myös opiskelijaelämää valotetaan. Heikin työpaikka taas antaa kuvaa sen ajan työelämästä.

Sarjan on käsikirjoittanut Reino Lahtinen. Hän on luonut sarjaa joitakin loistavia roolihahmoja. Sylvi Salonen tekee ikimuistoisen roolin Lahtiskana ja Veijo Pasanen Heikin kaverina Anterona. Sittemmin Reino Lahtinen käsikirjoitti maaseutuelämää kuvaavan, aivan yhtä osuvan Rintamäkeläiset-sarjan, jota taas esitettiin 1972-1978.

Linkitän tähän YLEn Elävän arkiston jakson, jossa Kaija on saanut joululahjaksi sähkövatkaimen. Kyllä, se todella on jakson pääaihe. Vai kuulostaisiko paremmalta sanoa että ”se kuvaa kulutuskulttuurin muutosta”? Tässä(kin) osassa huomio kiintyy myös siihen, miten suhtautuminen tupakointiin on muuttunut vuosikymmenten varrella.

Mennyttä aikaa vuoden 2014 kirjoissa

Olen kiinnostunut historiasta ja luen mielelläni historiallisia kirjoja. Tässä otos viime vuoden kirjoja lyhyesti esiteltynä. Jotenkin ihan huvitti, kuinka moni kirjoista sijoittui samoille vuosille 1700-luvun loppuun...

Atkinson, Kate: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014)
Elämä elämältä kertoo Ursula Toddin vaihtoehtoisista elämistä historian pyörteissä, lähinnä maailmansotien aikaisessa Englannissa. Mitä jos hän olisi kuollut jo synnytyksessä? Tai hukkunut viisivuotiaana? Jos hän ei olisikaan mennyt naimisiin?...  Voi kuulostaa sekavalta, mutta oikeasti siitä rakentuu ajan ja vaihtoehtoisten tapahtumien kudos, joka saa lukijan miettimään, mikä on totta ja minne eri valinnat johtavat ihmistä. Kirjaa selkeyttää se, että luvut alkavat aina vuosiluvuilla, joten kartalla pysytään koko ajan. Kirjalla on ansionsa myös historiallisena kuvauksena: peribrittiläisen elämän tuon ajan elämän kuvauksena, toisen maailmansodan Lontoon kuvauksena  jne. Kate Atkinson on aiemmin tullut suomalaisille lukijoille tunnetuksi lähinnä Jackson Brodiesta kertovista dekkareistaan. Henkilökohtainen suosikkini näistä.

Guillou, Jan: Suuri vuosisata I-III (Like)
Sillanrakentajat (2012)
Keikari (2013)
Paunaisen ja mustan välissä (2014)
Guilloun kirjasarjan päähenkilöitä ovat norjalaiset Lauritzenin veljekset Lauriz, Otto ja Sverre. Heidän kalastajaisänsä kuolee poikien ollessa ihan pieniä. Sattumus kuitenkin antaa huippulahjakkaille pojille mahdollisuuden kouluttautua yhteisön tuella insinööreiksi Saksassa. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan Norjaan palanneen Laurizin ja Afrikkaan lähteneen Oscarin tarinaa. Kehystarinana on Norjan itsenäistyminen sekä siirtomaavalta ja ensimmäinen maailmansota Afrikassa. Kirjan toinen osa kertoo saman aikavälin Sverren tarinasta. Sverre tekee uraa Englannissa, taiteilijana. Kirjan kolmannessa osassa kerrotaan veljesten tarina sotien väliseltä ajalta ja siinä sivussa kansallissosialismin kehitys Saksassa ja sosiaalidemokraattisen kansakodin kehitys Ruotsissa. Etenkin 2- ja 3-osissa ote on aika pinnallinen ja historian henkilöitä ja tapahtumia kytketään vähän huvittavastikin päähenkilöiden elämään. Mutta kyllähän Guillou on eittämättä sujuva ja mukaansatempaava kertoja.

Havaste, Paula: Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan kirja kuvaa suomalaisten muinaisuskontoa ja sen törmäystä kristinuskon kanssa. Päähenkilö on voimakastahtoinen nainen, Kertte, jolla on myös yliluonnollisia kykyjä. Kertte mm. pystyy keskustelemaan henkien kanssa. Kerten veli on sairaalloinen ja kun taloa itsevaltiaan ottein hallinnut isäkin sairastuu, Kertte joutuu pakkotilanteeseen. Isä on suututtanut puhemiehen ja Kerten on itse haettava markkinoilta itselleen sulhanen, taloon isäntä. Kirja aloittaa uuden sarjan.

Heino, Jyrki:

Kellari (Schildts & Söderströms, 2012)

Kello (Schildts & Söderströms, 2014)

Kirjat sijoittuvat vuoden 1796 Turkuun. Päähenkilö on luutnantti Carl Wennehielm, joka yhdessä kaupunginviskaali Johan Appengrenin kanssa ratkoo rikoksia. Kellari-kirjassa selvitellään Turun kaupungin lähistöltä löytyneen vainajan mysteeriä, syyllistä etsitään mm. holhoojahallituksen aikaista kahvikieltoa uhmanneista salakujettajista. Kello-kirjassa taas etsitään ratkaisua vuosia aiemmin Kustaa III:n sodissa kadonneen majurin arvoitukseen. Tutuksi tulevat tuona ajan aatteet ja poliittiset vehkeilyt. Painotus kirjoissa on kulttuuri- ja tapahistoriallisella kuvauksella - elävästi kuvataan ihmisten arkea: koteja, kulttuurielämää, kirjallisuutta jne. Mutta erityisesti kuvataan tuon ajan Turkua. Hitaudesta nauttiville historian harrastajille, ei niinkään toimintaviihteen ystäville. (Lisätty listalle 26.1.)

Leine, Kim: Ikuisuusvuonon profeetat (Tammi – Keltainen kirjasto, 2014)
Norjalaissyntyinen pappi, Morten Falck, lähtee lähetystyöhön Sukkertoppenin siirtokuntaan Grönlantiin 1787. Hän lähtee pakoon porvarillista elämää. Grönlannissa hän törmää sekalaiseen joukkoon, jossa tanskalaisen siirtokunnan asukkaat ovat kunniattomampia kuin pahimmat Grönlannin villit. Leine kirjoittaa tehokasta, vähän inhorealististakin ajankuvaa 1700-luvulta. Teksti on hurjaa: hajut ja maut suorastaan vyöryvät päälle. Ajassa liikutan välillä edestakaisin ja kertojanäänenkin suhteen pitää olla tarkka. Kirja voitti 2013 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Lemaitre, Pierre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014)
Ensimmäisen maailmansodan aivan loppukahinoissa luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle provosoi joukot hyökkäykseen ampumalla salaa kaksi omaa miestä. Sotamies Albert Maillard huomaa tämän, ja Pradelle yrittää tappaa hänet. Édouard Péricourt pelastaa Albertin, mutta haavoittuu vaikeasti kasvoihin. Kaikkien kolmen kohtalot kietoutuvat yhteen sodan jälkeenkin. Albert ja Edourard enemmän tai vähemmän ajautuvat elättämään itsensä petoksilla ja keinottelulla, Henrille se taas on ihan luontaista. Kirjassa on klassisen veijariromaanin aineksia, mutta teemoiltaan se on kovin murheellinen sellainen. Kirja on saanut Ranskan Goncourt-palkinnon 2013.

Misko, Anna: Armovuosi (Minerva, 2014)
Pastori Anders Gottleben kuolee 1793 jättäen jälkeensä lesken, Ingridin, Turussa papiksi opiskelevan pojan ja kolme naimaikäistä tytärtä. Leskelle myönnetään armovuosi eli leskellä on vuosi aikaa löytää kuolleen tilalle uusi pappi, joka suostuu naimaan hänet tai jonkun tyttäristä ja samalla ottamaan vastuun perheestä. Avoinna olevaan paikkaan käy tutustumassa useampia pappeja, ja eräs heistä valloittaa sekä äidin että tyttäret. Kirja aloittaa uuden sarjan, ja niinpä perheen pojan ja tytärten kohtaloissa jää selvitettävää vielä jatko-osiin. Austenmaista kepeyttä jää kaipaamaan, mutta kirja on kyllä sujuvaa luettavaa.

Tuuri, Antti: Alkemistit I-II (Otava)
Maallinen rakkaus (2013)
Taivaallinen rakkaus (2014)
Ruotsalaisella mystikolla ja tiedemiehellä (mm. metallurgiaa tutkineella) Swedenborgilla oli Suomessakin seuraajia. Kirjat alkavat vuodesta 1787. Pääosissa ovat August Nordenskiöld, kirjan Vuorikapteeni, ja etenkin hänen avustajansa maanmittari Carl Bergklint. Nämä idealistiset alkemistit haaveilevat kullan tekemisestä. Ei rikastumismielessä, vaan siksi, että sen arvo laskisi – sen jälkeen omaisuus ei enää hallitsisi maailmaa. Vuorikapteenin aika menee lähinnä rahoituksen hankkimiseen, Bergklint hoitaa käytännön asioita ja vastuksia riittää! Lohtua tuo rakkaus neiti Paléniin. Kerronta on hidasta, mutta tuurilaista kuivaa huumoria tulvillaan.

Vuori, Kristiina: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)
Vuoren 1300-luvulle sijoittuvasta kirjasta ei vauhtia, vaarallisia tilanteita ja erotiikka puutu, mutta ote on aika totinen. Kirjan päähenkilö jää heti alussa turvattomaksi leskeksi. Väkivaltaisen aviomiehen surmaa äitiään puolustava 10-vuotis poika, Viljami. Disa-äiti poikineen joutuu pakenemaan Turkuun. Laivuri Sebastian Tarsi turvaa heidän matkaansa, mutta Turkuun päästyä nuori ja komea linnanherra Gripkin jää Disan pauloihin. Ja loppu kirja sitten ratkotaankin sitä, kumpi on se oikea. Vuorta tituleerataan usein Utrion manttelinperijäksi.

Hidastamista ja mindfulnessia

Paikallisen sanomalehden kolumnissa toimittaja avautui tavoistaan hidastaa hektistä elämäänsä. En voi sanoa elämääni hektiseksi, mutta harrastankin hänen suosittelemiaan asioita ihan säännölliseltä pohjalta: kävelyä, käsitöitä, TV:n brittidekkareita, lukemista jne. Mutta ihan erikseen täytyy kehua yksi hänen nikseistään, joka tuli juuri testattua: palapelit. Tuhat palaa on minimi, sanoi toimittaja jutussaan.

Ostin miehelle joululahjaksi 1500 palan palapelin, jonka kuvassa on Taj Mahal. Ja aika paljon taivasta ja vettä... Itse en ole mikään hirveän innokas palapelien kokoaja ollut (täytän aikani lukemisella kai), mutta ajattelin että tämähän olisi mukava yhteinen tekeminen pitkiksi pyhiksi.

Ja jestas, sepä olikin koukuttavaa! Radio soimaan taustalle ja sitten palapelin kimppuun. Meillä oli huvittavan erilainen strategia. Reunat koottiin ensin hyvässä yhteisymmärryksessä. Sen jälkeen mies alkoi rakennella palatsin yksityiskohtia kasaan ympäri pöytää ja siirteli valmiita lämpäreitä suunnilleen paikoilleen kehysten sisään. Minä aloitin reunasta systemaattisesti eteen päin nykertäen. Mies otti aina yhden palan ja kokeili sitä miljoonaan kohtaan. Minä etsin miljoonasta palasta oikeaa siihen yhteen tiettyyn kohtaan. Mutta hyvin se sujui kummankin tyylejä yhdistellen.

Palapeliä tehdessä pää tyhjeni totaalisesti. Homma vei niin mukanaan, että jonakin  aamuna meinasi työhönlähtökin viivästyä, kun siinä olohuonetta järjestelessä piti panna pala tai kaksi ohimennen paikalleen ja äkkiä huomasikin vartin vierähtäneen.

Alle viikko siinä meni - ta-daa!:

Hyvässä alussa

Tässä vaiheessa puuttui vielä vähän taivasta...