Uusi vuosi sirkustellen

Lapsena minua ei viety koskaan "oikeaan" sirkukseen. No, ei siitä mitään traumoja jäänyt, mutta muistan että jo silloin tykkäsin katsella Tapanin päivänä televisiosta sirkusesityksiä. Aikuisiällä minusta onkin sitten kehittynyt innokas sirkuksen ystävä, lähes vuosittain tulee käytyä katsomassa joko Sirkus Finlandian tai Sirkus Florentinon esitys. Ja useampana vuonna olemme käyneet katsomassa Sorin sirkuksen Joulushowta Tampereella. Sorin showt ovat olleet tosi hienoja kokemuksia, nuorten esiintyjien taidot ovat hämmästyttävät, esiintyjät valloittavia ja esitykset hienoja teemallisia kokonaisuuksia. Suosittelen!

Nyt kuitenkin kävimme uuden vuoden aattona katsomassa Helsingissä Kaapelitehtaalla Hurjaruuthin Talvisirkus Unen. Jo mennessä tuli kiva tuttu sirkusfiilis: kivan rouheat tilat (sirkus ei sovi steriiliin teatteriin...), monen ikäisiä ihmisiä, innokas puheensorina ja jännityneen odotuksen tunnelma.

Sorin sirkukseen verrattuna esitys ei ehkä ollut niin sporttinen ja vauhdikas, vaan tämä oli temmoltaan rauhallisempi ja tanssillisempi. Uni-teema oli siis esityksen koossapitävä punainen lanka, joka solmi yhteen eri esittäjien numerot. Lavastus ja puvustus oli, no, unenomainen. Videotaidetta oli hyödynnetty pimeässä teatteritilassa tosi kiinnostavalla tavalla.

Esiintyjäjoukko oli kansainvälistä, mukana mm. Cirque du Soleilin mukana kiertäneitä ammattilaisia. Charmia ja ilmeikkyyttä riitti, espanjalainen Arce López Gutiérrezkin onnistui flirttailemaan ihan takariville asti... Sokerina pohjalla oli iso elävä orkesteri, jonka soittajien tasosta kertonee jotain sekin että esim. rumpali Niko Votkin on soitellut Ismo Alangon kokoonpanoissa.

Ja ihmeellisellä tavalla esitys taas osui ja upposi meihin monen ikäisiin. Lapsille oli paljon hupaisaa havainnoitavaa, aikuisille visuaalista kauneutta katsottavaksi. No, kyllä esityksen huumoristakin osa oli suunnattu aikuisille, esim. unia tulkitsevan Freudin hahmo. Ja väliaikaa edeltävään tyynysotaan yhtyivät yleisöstä sekä isot että pienet samalla innolla!

 

Perjantaiherkut

Siis minähän olen sielultani pikkukaupunkilainen, ellen ihan maalainenkin. Suurempiin kaupunkeihin minulla ei ole kummempaa hinkua. MUTTA on joitakin asioita, joita kaipaan isommista kaupungeista. Yksi niistä on sushi. Puutetta on kyllä paikattu opettelemalla itse sushin tekoa, mutta ei se ole ihan sama juttu. Meidän repertuaarimme on melko suppea: kalana kotioloissa on vain lohta, siitä ja kasviksista sitten askarellaan makirullia ja nigiripalloja. No, lisäksi mies on oppinut tekemään  makeahkoa munakasrullaa, jossa on mukana seesaminsiemeniä (mmmm...).

Sushi on ehdottomasti eksoottisinta ruuanlaitossamme, meillä ei juurikaan juhlita kansainvälisillä vaikutteilla. No, kreikkalaistyylistä ruokaa laitammme kyllä myös. Mutta normaalisti ruokavaliomme on sellaista silakkapihvi-kaalilaatikko -linjaa. Perinneruokavaliomme kuitenkin valmentaa hyvin sushin syöntiin, Savossa päin kun syödään paljon kalaa eri muodoissa. Graavi kala, josta läheskään kaikki eivät tunnu pitävän (!), on suurta herkkuamme - miksipä ei siis sushikin!

Tällä hetkellä mies käy isolla kirkolla ihan säännöllisesti ja keksimme että niille reissuille voi ottaa mukaan piknik-repun, joka on samalla kylmälaukku. Ja onneksi vielä aivan neutraalin ja normaalin näköinen reppu noin ulospäin. Siinä hän sitten kantaa meille perjantai-illan herkkueväitä. On vähän monipuolisemmat tarjoomukset kuin mitä me kotona teemme: on useamman lajista kalaa, tofua ym. Niinpä nytkin perjantai vastaanotettiin tällä kattauksella:

Mutta hyviä on ne itse tehdytkin. Esimerkiksi helsinkiläisen Tokyokan-liikken sivulla on hyviä ohjeita kotisushin tekoon.

Ylistyslaulu Linklaterille

Minusta tänä vuonna on tullut varsin vähän kiinnostavia elokuvia, itse kun en trillereistä, fantasiasta, scifistä jne. juuri välitä. No, tämän aamun Hesarissa kriitikotkin arvioivat elokuvavuoden keskinkertaiseksi. Neljä kriitikoista nosti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon Richard Linklaterin elokuvan Boyhood, eikä turhaan. Kävin katsomassa sen juuri perjantai-iltana.

Boyhood-elokuva oli kyllä ihan omaa laatuaan. Siinä on seurattu saman pojan elämää 12 vuoden ajan. Näyttelijät pysyivät samoina koko elokuvan ajan, joten siihen oli tosi helppo eläytyä. Elokuva kertoi paitsi pojan kehityksestä nuoreksi mieheksi, siinä samalla hänen perheenjäseniensä elämänmuutoksista ja yleensä koko perhedynamiikasta vuosien varrella. Elokuva sai ajattelemaan sitä millaista elämä USAssa on Suomeen verrattuna, ihan arjen tasolla. Kaikkinensa tämä oli jotenkin hyvin amerikkalainen elokuva, kertoi myös yhteiskunnan muutoksista noina vuosina vaikka painopiste toki oli yksilönkehityksessä. Kiinnostava, kiinnostava elokuva ja ideana ainutlaatuinen. Aviomies, joka ei oikein ollut juoneen perehtynyt mennessämme, ihmetteli vielä jälkikäteenkin että "eikö tää tosiaan ollut dokumentti?".

Aiemmin olen nähnyt Linklaterin kolmen elokuvan sarjan, joista muuten 2 osaa tuli juuri viikonloppuna Teemalta. Niissä on sama pitkän aikavälin idea. Ne kertovat samojen henkilöiden (Jessen ja Celinen) elämästä ja parisuhteesta n. 10 vuoden välein. Aina kun uusi elokuva ilmestyi, paloin halusta nähdä, mitä heille nyt kuuluu. Ehkä jatkoa sarjalle seuraa vielä? Elokuvat ovat tietenkin aika puhevetoisia eli eivät toimintaelokuvan ystäville. Jos et ole nähnyt ko. elokuvia, seuraavassa tekstissä on juonipaljastuksia:

Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995)
Amerikkalainen Jesse (Ethan Hawke) ja ranskalainen Celine (Julie Delpy) tapaavat toisensa junassa ja viettävät yhdessä illan ja yön Wienissä.

Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004)
Yhdeksän vuotta on kulunut, Jesse (kirjailija) ja Celine (ympäristöjärjestön työntekijä) kohtaavat taas sattuman johdattamana toisensa. Mihin elämä on heidät vienyt, vieläkö tunne on jäljellä?

Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013)
Jesse ja Celine ovat eläneet jo vuosia yhdessä, arki on tullut suhteeseen. Nyt on aika tehdä päätös: rakastaa toisiaan ikuisesti vaiko erota lopullisesti.

Teeman elokuvafestivaali 26.-30.11.

Teeman elokuvafestivaalilla esitettiin monta hienoa elokuvaa, mutta tärkeimmältä tuntui katsoa uudestaan Sauran Korppi sylissä -elokuva. Muistan nähneeni sen joskus 70-luvulla, vielä kotona asuessani. Totta on, mitä elokuvasta sanotaan: siitä jäävät mieleen Jeanetten Porque te vas -kappale ja pääosaa esittävän pikkutytön vakava katse. Muistin elokuvan tunnelman unenomaisesti ja sen, että minua vaivasi että en oikein ymmärtänyt elokuvaa. Sittemin olen vaikuttunut  Sauran joistakin muista elokuvista, esim. flamenco-elokuva Carmen oli parikymppisenä mieletön elämys, kävin sen katsomassa usemmankin kerran. Mutta Korppi sylissä on aina jänyt katsomatta uudelleen.Tällä katselukerralla luulen ymmärtäneeni elokuvan paremmin. Elokuvan parasta antia oli se, miten kuvataan lapsen tapa hahmottaa maailmaa ympärillään. Todellisuus, muistikuvat ja kuvitelmat sekoittuvat.

Tässä faktat elokuvasta:
Korppi sylissä (Cria cuervos) (110 min.) K12. Vuodelta 1976.
Mestariohjaaja Carlos Sauran hienoimpiin töihin kuuluva kuvaus kuolemasta, Francon ajan Espanjasta ja vanhempansa menettäneestä surumielisestä tytöstä. Ana Torrent esittää pientä Ana-tyttöä, ja Geraldine Chaplin on kaksoisroolissa Anan äitinä ja aikuisena Anana.
Lue lisää Ylen www-sivulta.

Ja sitten linkki Youtube-videoon, jossa tuo elokuvan mieleen jäävä kappale soi. Tämä 70-luvun hienoa iskelmäantia edustava kappale saa ihan uusia ulottuvuuksia, kun elokuvan pikkutyttö soittelee sitä lelunomaisella levysoittimella, kun kaikki tuntuu hajoavan ympäriltä:

Marraskuun lukuhaaste

Syksy on ollut kulttuuriharrastusten suhteen luvattoman synkeä, ei ole juuri raportoitavaa. Koska joka tapauksessa luen koko ajan jotakin, päätin tarttua kirjailija Karo Hämäläisen lukuhaasteeseen. Hän haastoi ihmiset lukemaan kirjoja Suomen Kuvalehden artikkelissaan. Ideana on siis lukea marraskuussa päivittäin vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta: romaaneja, sarjakuvaa, runoja tms. Oheisessa kuvassa kirjahyllyn lukemista odottavien osastoa. Täytyykin muistaa varata joku runokirja kiirepäiviä varten....

Marraskuun aikana raportoin blogissa lyhyesti ne kirjat, jotka saan luettua loppuun haasteen aikana. Useimmiten minulla on useita kirjoja yhtä aikaa luettavana.

2.11. Heikkinen, Antti: Risainen elämä (2014). Tämä oli minulla aika pitkään työn alla.  Kyseessä on siis Juicen elämäkerta. Minua kirja kiinnosti yhtä paljon Heikkisen takia, jonka Pihkatappi-kirja oli mukava lukuelämys. Risainen elämä -kirjasta noin 50 % on Juicen kappaleiden analyysiä eli parhaiten kirja toimii tosifaneille. (Jaa, tarkkaan ottaen tämä ei ollut kaunokirjallisuutta...)

2.11. Skiftesvik, Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014). Tämä kirja on omaelämäkerrallinen, sisältää vähän hajanaisia muistoja elämän varrelta lapsuudesta ihan nykypäivään, sujuvasti kerrottuna. 10 vuotta Oulussa asuneena Skiftesvikin kirjoja on tullut jonkin verran lueskeltua. Toimittajataustainen Skiftesvik oli Oulussa ihan näkyvä persoona, sikälikin nämä omaelämäkerralliset tarinat kiinnostivat.

8.11. Aronen, Eeva-Kaarina: Edda (2014). Aronen on minulle vähän vaikea kirjailija. Kirjoissa on jokin maagisen realisimin tyyppinen taso, jota en tavoita, vaan jään aina ällistelemään, että mitä todella tapahtui.Tämä kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa. Se kertoo 50-luvun Töölössä asuvista pikkutytöistä, Eetusta ja Aatusta, joiden elämää muuttaa asuintalossa tapahtuva tragedia. Toinen taso on aikuistuneen Eetun, Eddan, elämä. Vaikka tunnustan olevani selkeämmän juoniromaanin ystävä, Aronen on loistava kirjoittaja, aistielämykset välittyvät suorastaan häkellyttävästi lukiessa.

9.11. Kross, Jaan: Sattumien summa : yhdeksän novellia (2013)
Jaan Krossin novellituotanto on saatu suomennettua tämän neljännen novellikokoelman myötä. Novellit ovat kirjassa aikajärjestyksessä (1981-2004). Ensimmäiset novellit olivat kiinnostavimmat, viimeiset olivat osin selvityksiä Viron lähihistoriasta, niiden kaunokirjallinen arvo on ehkä vähäisempi. En malta olla mainostamatta Krossin ensimmäisen suomennetun novellikokoelman (Kleion silmien alla (1984)) ensimmäistä novellia, Michelssonin paluu, jota suorastaan rakastan. Se kertoo tarinan Michel Sittowista (1469-1525), kuuluisasta tallinnalaisesta maalarista ja kuvanveistäjästä. Mielestäni Krossin novellituotantoon kannattaa tutustua siitä päästä.

11.11. Pättikangas, Eira: Kuinka monta iltaa (2014). Sitten kevyempää. Kurikkalainen Pättikangas kirjoittaa niiiin pohojalaasta, niiiin pohojolaasta että. Ihan kaikkea en edes ymmärrä, murretta korostetaan vähän liikaakin, mutta muuten Pättikangas on ihan pätevä kirjoittaja. Nämä ei ole ihan vain naisten viihdettä, henkilöhahmot on vähän moniulotteisempia ja juonenkäänteet ei ole ihan ennalta arvattavia. Tämä kirja on mainio 50-luvun ajankuvaus.

14.11. Goodwin, Jason: Janitsaaripuu (2006). 1836 vuoden Istanbuliin sijoittuvassa dekkarissa rikoksia ratkoo Yashim Togalu, eunukki. Periaatteessa juuri sellainen dekkari, josta pidän, historialliset ovat suosikkejani. Mutta tämä olisi pitänyt lukea yhtä kyytiä. Nyt iltaisin, pätkinä lukiessa, putosin vähän juonestakin ja väsähdin välillä kirjan kieleen, joka vilisi turkkilaisia vierassanoja. Periaatteessa ihan hyvä kirja.

18.11. Koivukari, Tapio: Missä aallot murtuvat (2005).  Luodetuulen maan (2002) jatko-osa kertoo saman perhekunnan tarinaa 1920-luvulta toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Hienoa saaristolaiselämän kuvausta maustettuna raumalaistyyppisellä puheenparrella. Raumalaisuuden lisäksi kieltä rikastuttaa (hankaloittaa?) runsas merenkäyntiterimistö. Mutta joo, kyllä luen trilogian kolmannenkin osan, ehdottomasti.

25.11. Atwood, Margaret: Poikkeustila (2007). Novellikokoelman kaikki novellit kertovat Nell-nimisen henkilön elämänvaiheista. Lukiessa iski epäilys: olenko joskus lukenut jo tämän? Eli ei ihan niin vaikuttavaa ja mieleenjäävää tekstiä kuin esim. Herran tarhurit tai Nimeltään Grace. Ihan ok silti.

28.11. Ekman, Kerstin: Huijareiden paraati (2014). Kirjan päähenkilöt ovat epäsuhtainen pari, kaksi hyvin erityyppistä naista, jotka ajautuvat yhteistyöhön kirjojen kirjoittamisessa. Kirjat kirjoittaa suurimmalta osin ruma ja julkisuutta kammoava Babban, kirjat julkaistaan kuitenkin kauniin, edustavan ja sosiaalisen Lillemorin nimissä. Lillemor korjaa kirjoista kunnian ja maineen. Ennen pitkää naisten välit alkavat entuudestaan kiristyä... Kirja oli ajatuksia herättävä, mutta toisaalta varsin hauska ja kevyt luettava.

Keski-ikää vai varhaisvanhuutta?

Keski-ikä on eittämättä saapunut ellei suorastaan varhaisvanhuus. Nykyään yksi säännöllisimmin seuraamiani ohjelmia radiossa on Lauantain toivotut levyt, jolle muistan nuorena tuhahdelleeni raskaasti. Ohjelmahan on Yleisradion vanhin yhä edelleen lähetettävä ohjelma, aloitettu vuonna 1935. Ohjelmapaikka ollut iät ajat se sama eli lauantaina klo 18.10-19, heti Iltahartauden jälkeen. Itse kuuntelen kyllä lähinnä Areenasta. Suosittelen ohjelmaa lämpimästi niille, jotka koettavat avartaa musiikkimakuaan.

Kaava on edelleen vanha tuttu: klassisella aloitetaan ja loppua kohti kevenee, viimeisenä saattaa olla joku ihan uutuuskappalekin. Yhteensä kappaleita on n. 15. Otetaanpa ihan satunnainen soittolistaesimerkki (lokakuulta 2013):
Rore: Ave regina caelorum (The Tallis Scholars)
Bach: Allegro spiritoso sinfoniasta Es-duuri (Saint Paulin kamariorkesteri)
Gluck: Alceste (Maria Callas)
Klami: Metsänhaltija (Paavali Jumppanen)
Aaltio: Hella W. (Ben Foster ja orkesteri)
Coates: By the sleeping lagoon (Harry James)
Kirsi: Pieni Liisa parka (Erkki Eräs)
Joyce: Syysunelmia (Hannu Hovi ja Maynie Siren)
Lennon & McCarthy: Jos käden annat vain (Ann Christine ja Johnny)
Rodriguez: Sandrevan lullaby (Sixto Rodriguez)
Johansson: Balladi mustista hiuksista (Seija Simola)
Ashimba: Mwanadamu (Ashimba)

No, onhan tämä ammatinvalintakysymyskin: työssä kun olisi hyötyä siitä, että tuntisi musiikkia. Ja missäpä sitä laajemman kattauksen saisi kuin Lauantain toivottuja kuunnellessa. Ja joo, huvittelen (huonolla menestyksellä) yrittämällä tunnistaa kappaleita. Esitettyjen kappaleiden tiedot kerrotaan aina jälkikäteen, joten tällainen kisailu kappaleiden tunnistamisessa on kai suosittu huvi  - meillä varhaisvanhuspiireissä siis...

YLEn Elävässä Arkistossa on juhlaohjelma vuodelta 2005, mukana ohjelmaa on ollut tekemässä mm. Jake Nyman. Varmasti kuuntelun arvoinen, vaikka en itsekään ole vielä sitä kuunnellut.

Kulttuurin superviikonloppu kotikulmilla

Syksyn kiireet vievät mennessään niin, että blogin päivittäminen tahtoo jäädä jalkoihin. Elo-syyskuun vaihteen kulttuurin superviikonloppua Forssassa on kuitenkin syytä muistella jälkikäteenkin.

Art Häme -tapahtuma oli jalkautunut Forssaan. Lisäksi täällä vietettiin jokavuotista Forssa-viikkoa ja myös Mykkäelokuvafestivaalit olivat samana viikoloppuna. Kiirettä siis piti, mutta monta hyvää muistoa jäi sulateltavaksi. Tässä viikonlopun huippukokemukset:

1) Wahren-keskuksen järjestämät Kirjalliset illalliset 29.8. Vanhassa Värjärissä.

Sen verran olen kulinaristi, että jo pelkästään historialliseen henkeen toteutettu seitsemän ruokalajin hyvä illallinen olisi riittänyt minulle ohjelmaksi. Mutta siinä pää- ja jälkiruokien välissä kuulimme esitelmöitsijävierastamme eli Kaari Utriota. Hän on tästä naapurista, Somerniemeltä. Utrio on hyvä esiintyjä, esitelmä oli mielenkiintoinen ja juuri sopivan mittainen (n. 40 minuuttia). Kun vielä pöytäseura oli mitä mielyttävintä, ilta oli ihan napakymppi. Ainakin näin Kukkahattutädin näkökulmasta.

2) Salomaa, Vaarula, Merilä ja Hammarberg : forssalaisten kokoelmien helmiä - näyttely (Näyttelytila Vinkkelissä, kirjastotalon 3. krs)

Art Häme ’14 -tapahtumaa varten Forssan kaupungin, Kuhankosken Killan ja Lounaismaan Osuuspankin taidekokoelmat käytiin läpi ja noin 800 teoksen joukosta valittiin teoksia neljältä arvostetulta taiteilijalta.Mukana ovat Urho Salomaa (1902–1965), Väinö Merilä (1921–1984), Olavi Vaarula (1927–1989), Pentti Hammarberg (1930–1991). Neljä hyvin erilaista taiteilijaa. Salomaalta ja Hammarbergilta on esillä maisemia ja kaupunkinäkymiä, Merilältä kantaaottaavaa grafiikkaa. Oma suosikkini on Vaarula, jonka unenomaiset maalaukset tuovat mieleen esim. Marc Chagallin ja Otto Mäkilän työt (viimeksi mainittu ilmeisesti olikin Vaarulan aikaan opettajana Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa). Tämä näyttely on esillä 27.9.asti, toivottavasti mahdollismman moni sen näkee.

3) Mykkäelokuvafestivaalien City lights -elokuvan esitys 31.8.

Forssassa vietettiin jo viidettätoista kertaa Mykkäelokuvafestivaaleja. Suurin osa esityksistä oli vanhassa Forssan Elävienkuvien teatterissa. Siellä näytösten tunnelma on intiimi ja mukava. Tällä kertaa festivaalit kuitenkin huipentuivat 31.8. Chaplinin City lights -elokuvan esitykseen Urheilutalo Feeniksissä. Elokuvan alkuperäismusiikin esitti Sibelius-Akatemialaisista koottu, lähes 50 soittajan filmiorkesteri. Orkesteria johti Heikki Elo. Paikalla oli noin 600 katsojaa. Luulenpa, että kaikki poistuimme tyytyväisinä ja vaikuttuneina. Oli se vaan hienoa!