Helene Schjerfbeck Turun taidemuseolla

Viikonlopun aherrus töissä palkittiin arkivapaalla. Arkivapaita on hyvä käyttää näyttelykäynteihin, koska niin välttää pahimmat ruuhkat. Nyt suuntasin Turun taidemuseolle, jossa Helene Schjerfbeck  -näyttely on vetänyt syksyn aikana paljon katsojia. Näyttely on esillä 29.1.2017 asti.

Jo bussimatkalla hurmaannuin kauniista, vähälumisista peltomaisemista. Nouseva aurinko, häivähdys sumua... Museo ja sen ympäristö näyttivät hienolta talviauringon valossa. Myös sisältä taidemuseo on näkemisen arvoinen, onhan se remontoitu 2000-luvulla:

Pidin kovasti Schjerfbeck -näyttelyn ripustuksesta. Siellä oli esillä töitä lähes koko hänen elämänsä (1862-1946) varrelta, koska hänhän aloitti varhain ja maalasi loppuun asti. Huoneet oli teemoitettu. Ensimmäisessä huoneessa oli lähinnä alkukauden historiamaalauksia, jotkut huoneet oli pyhitetty muotokuville jne.

Itse pidin erityisesti kahdesta huoneesta. "Hiljaisuuden huoneessa" oli hillityn värisiä interiöörikuvia ja muotokuvia, erityisen paljon  kotiympyröissä kuvattuja. Lukevia naisia, käsitöitä tekeviä naisia, naisia hiljaisissa askareissaan - usein mallina Helenen äiti. Myöhemmässä elämässään Helene ei paljon matkustellut. Ympyröiden pienuutta kuvasti jotenkin se, että sama punainen keinutuoli toistui niin monissa kuvissa. Tämä Olga-äidin muotokuva (Kotona, 1903) jotenkin liikuttikin, koska kuvassa näkyi paikkapaloja ja liitoksia:

Toinen erityisen puhutteleva huone oli huone, jossa teemana oli punainen väri. Sielläkin keinutuoli vilahteli... Tässä tytön kuvassa (Tyttö hiekkakuopassa, 1912) punainen väri on vallitseva, lämmin elementti:

Useimmissa kuvissa punainen (jonka jotenkin yhdistän elämänvoimaan ja energiaan...) vain häivähti, kuvatun poskilla tai ehkä vain huulilla.

Näyttelyn eri tiloissa oli mukana Helenen omakuvia. Alkupäässä näyttelyä kuvat olivat nuoren, kuvasta suoraan intensiivisesti katsojaa kohti katsovan ihmisen muotokuvia. Viimeiseen näyttelyhuoneeseen oli sitten kerätty myöhempiä muotokuvia, aina viimeiseen niukkaan hiilipiirrokseen. Muotokuvahuoneessa oli myös tämä Punatäpäläinen omakuva (1944), jossa totta tosiaan huulilta löytyy enää vain pieni värihäivähdys, yksi punainen piste...:

Hyvästi Leonard!

Olihan se  odotettavissa, mutta uutinen pysäytti silti: Leonard Cohen on kuollut. Olen kertonut suhteestani Coheniin aiemmassa postauksessa, ei siitä sen enempää. Huomenna täytyy kuunnella Jake Nymanin Popradio, jossa hän muistelee Cohenin uraa.

Kuva: Commons.wikimedia.org

Ethel & Ernest

Olen tylsä ihminen. Myös matkoilla käyn usein elokuvissa, ihan niin kuin kotonakin. Mitä sitä urautuneita tapojaan muuttamaan, matkoillakaan. On kiva nuuskia paikallista "elokuvaskeneä", etsiä jokin kiva vanha elokuvateatteri tai paikallinen elokuva-arkisto. Usein sellaisen paikan yhteydessä on hyvä kuppilakin. Yhdellä matkalla kävikin niin, että lähes kaikki illat istuttiin elokuvissa, kun hotellin vieressä oli elokuva-arkisto (joka esitti mm. mykkäelokuvia) ja kaupungissa osui vielä olemaan kansainvälinen animaatiofestivaali. Siellä ei sitten kielitaidonkaan ollut niin väliä. Joskus  on näet käynyt niinkin, että vaikka on huolella metsästetty dubbaamaton alkuperäisversio elokuvasta, niin sitten englannin kielen taito ei ihan olekaan riittänyt. Coen veljesten mestariteoksen, Menetetyn maan, kaikki käänteet eivät muistaakseni ihan auenneet ilman käännöstekstiä...

Viikonvaihteen Edinburghin reissu oli ihan elokuvatäysosuma, kuinkas muutenkaan, kun kaupunki on maailmanlaajuisestikin tunnettu elokuvakaupunki (Edinburgh International Film Festivalia vietetään aina elokuuussa). Kävimme elokuvissa Edinburgh Film Housessa, joka on juuri sellainen ihana, vähän jo ajan patinoima elokuvateatteri, jossa on VALTAVA sali. Ja se hyvä kuppila, jossa venyä ennen ja jälkeen elokuvan.

Film House, kuvalähde: commons.wikimedia.org

Ja se elokuva oli tosi hyvä valinta. Näimme Lumiukko-kirjan (1978) ja -animaation kuvittajan, Raymond Briggsin, uudempaan sarjakuvakirjaan Ethel & Ernest : a true story (1999) perustuvan animaatioelokuvan. Elokuvan on ohjannut Roger Mainwood ja se oli tullut ensi-iltaan juuri lokakuun lopussa. Tarina on Briggsin vanhempien elämäntarina heidän tapaamisestaan (1928) hamaan kuolemaan 1970-luvulla. Aivan loistava kuvaus siitä, miten historian käänteet näkyvät pienen ihmisen elämässä. Elokuva kuvittaa työväenluokkaisen perheen elämää ja huolia, mutta samalla yhteiskunnan sosiaalisia, poliittisia ja teknologisia muutoksia.

Elokuvassa oli hiljaista huumoria. Ethel on ennen naimisiin menoaan ja kotirouvaksi jäämistään palvelijattarena hienossa perhessä, Ernest taas on rempseä maitomies, jonka vasemmistolaiset mielipiteet saivat Ethelin voihkimaan ("Mutta emmehän me ole työväenluokkaa..."). Raymondin, lahjakkaan ainoan pojan, taideopinnot ja pitkä tukka olivat kauhistus kummallekin ("Mutta sinä voisit opiskella insinööriksi..."). Hauska oli myös seurailla tekniikan kehittymistä: pesukoneen, televison ja puhelimen  ym. laitteiden vaikutusta arkielämään.

Elokuvan animaatiokuvitus oli vahvimmillaan sodan tuntoja kuvatessa, väriskaalan vaihdellessa tehokkaan musta-valkoisesta tulenpunaiseen. Sodan läpin mentiin päättäväisissä "keep calm and carry on" -tunnelmissa, vaikka pommit räjähtelivät ympärillä. Lopun vanhenmisen ja kuoleman kuvatkin olivat pysäyttäviä.

Elokuvan traileri: