Vuoden 2025 ekassa kvartaalissa lukeminen ei oikein taas sujunut. Muutama positiivinen lukukokemus toki löytyi.
Karin Collinsin Hanko-trilogia toinen osa, Sun luonas kaipuuni on, oli iloinen yllätys ensimmäisen osan jätettyä minut vähän kylmäksi. Nyt henkilöhahmoja jotenkin alkoi ymmärtää paremmin. Tämä ei ole mikään tyypillinen sotaromaani, tämä kun kertoo hankolaisista, lähinnä suomenruotsalaisista siviileistä sodan pyörteissä. Eipä ole varmaan aiemmin kaunokirjallisuudessa kuvattu, miltä heistä tuntui jättää kotinsa tietämättä, pääseekö sinne koskaan palaamaan. Tällaisten romaanisarjojen huono puoli vain on, että aiempien kirjojen tapahtumat ovat jo vähän unohtuneet, kun uusi osa ilmestyy. Parempi olisi tämäkin trilogia ollut lukea aika tiukkkaan tahtiin...
Jonas Khemirin Siskokset -kirja oli ilahduttava kokemus myös. Olen Khemiriltä aiemmin lukenut vain mielestäni lähinnä pienoisromaaneiksi luokiteltavia teoksia, mutta tässä kirjassa oli sivuja peräti yli 700. Eikä yhtään pitkästyttänyt, tarina imi mukaansa. Khemirin kirjoitustapa sopii lukutyyliini hyvin! Rakenne oli hauska: ensimmäisessä luvussa aikajänne on vuosi ja siitä se sitten luku luvulta kutistuu, kunnes viimeinen luku tapahtuu minuutissa.
Ihan työn puolesta tuli lueskeltua Päivi Alasalmen viimeisimpiä kirjoja. Jotenkin putosin aikanaan kyydistä siinä saamelaistrilogian paikkeilla (Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto, Siipirikon kuiskaus). Nyt luin Hallavainen dekkarisarjan 1. osan (Alamaailman kuningatar), Sudenraudat- ja Meren ja veren liitto -romaanit. Niistä eniten puhutteli 1800-luvun susisurmista kertova Sudenraudat. Aihe on kieltämättä melko raskas, vaikka Meren ja veren liiton ison vihan kuvaukseen verrattuna toki leikkipeliä. Lasten surmat kuvattiin kuitenkin usein sanomalehtijuttujen avulla ja tuon ajan tiedotusvälineiden toiminta olikin kirjan kiinnostavaa antia. Mielenkiintoinen kirjailija, jolla on omaperäinen näkökulma historiaan!
Elokuvavuosi on alkanut hyvin. Kotipaikkakunnallakin on ollut vaihteeksi vähän laajempi tarjonta, eurooppalaista elokuvaa ja jopa klasikkoelokuvasarja elokuvakerhotyyliin. Monet alkuvuoden elokuvat olivat laadukkudestaan huolimatta minulle jotenkin liian hitaita, esim. Härön Ei koskaan yksin tai McDowellin Kesäkirja. Parhaiten mieleen jäivät italialainen mustavalkoelokuva Ainahan on huominen, joka sijoittuu 40-luvun loppuun, teemana perheväkivalta ja voimaantuminen - toimi yllättävän hyvin. Myös ranskalainen elokuva Fanfaari elämälle miellytti. Elokuvan teemana oli adoptoitujen veljesten erilaiset elänmänkohtalot, ainoana heitä yhdistävänä tekijänä toimi musiikki, jolla olikin elokuvassa suuri rooli.
