Sukuni juuret ovat yöauringon maassa - Reidar Särestöniemi 100 vuotta (Rovaniemen taidemuseo 24.1.-1.6.2025)

Onkohan keneltäkään jäänyt huomaamatta, että nyt vietetään Reidar Särestöniemen (1925–1981) juhlavuotta? Särestöniemen syntymästä tulee siis kuluneeksi 100 vuotta. Didrichsenin taidemuseon näyttelyyn jonotetaan tiedotusvälineiden mukaan siihen malliin, että luovutin heti kättelyssä yrityksestä nähdä tuo näyttely. Onneksi lomamatka vei Rovaniemelle, jonka taidemuseossa on myös juhlavuoden näyttely, Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.

Sinnepä siis. Onneksi pääsimme ystäväni kanssa katsomaan näyttelyä ihan arkipäivänä. Olimme paikalla heti museon auetessa kello 11 ja saimme hyvän tovin kuljeskella näyttelytilassa ihan kahdestaan. Mitä ylellisyyttä! Näyttely oli laaja - ihan jäi ihmettymään, että mahtaako Didrichsenin näyttely olla yhtä laaja, ja kun vielä Kittilän Särestössäkin on juhlavuoden näytttely, niin pitää kyllä olla kyseessä tuottelias taiteilija!

Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka perinteisen taidekoulutuksen Särestöniemi on saanut. Olin aina ajatellut häntä sellaisena itseoppineena Kittilän maahisena. Mutta Särestöniemi kouluttautui 50-luvulla Suomen Taideakatemian koulussa, Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella ja myöhemin vielä Ilja Repin -instituutissa Leningradissa. Näyttelyssä oli paljon töitä noilta vuosilta, ja ne kyllä rikastivat mielikuvaani taiteilijasta. Perinteisempikin maalaustekniikka oli hallussa, jopa grafiikan töitä oli esillä näyttelyssä.

Istuva alaston ja Puisto (Ajan rajalla), 1950-luku

Särestö kevättalvella, 1956

Kurkia suolla, 1957

Porot tunturissa, 1959

Särestöniemi kehitti tunnetuksi tulleen maalaustekniikkansa ja tyylinsä 1960-luvun kuluessa. Näyttelyssä oli videomateriaalia, jossa esiteltiin taitelijaa työssään. Särestöniemi  kallisteli työtä antaen värien valua, ripotteli värijauhetta kostealle maalille, jolloin pinta krakeloitui, sitten lopuksi hän raaputti palettiveitsellä tai puukolla esiin alempia kerroksia ja lisäili yksityiskohtia maalaukseen. Taiteilijan tunnetuimpia teoksia ovatkin suuret ja värikkäät, usein luontoaiheiset maalaukset.

60-luvulta lähtien työt ovat lähes abstrakteja, väri ja struktuuri tuntuu olevan pääosassa. Mutta kyllä piirtustustaitokin tulee esille  jossakin yksityiskohdissa: videolta näki hyvin, kuinka esim. ilmeikäs poron hahmo ilmestyi kuvaan suunnilleen yhdellä käden liikkeellä. Lapin luonto kasveineen ja eläimineen oli taiteilijalle ehtymätön aihepiiri.

Kevätkoivikko, 1965

Yksiöinen jää, 1969

Särestöniemen näyttely vaikutti kuin piristysruiske. Ankeahkon, lumettoman talven jälkeen nautin kovasti näistä yltäkylläisistä väreistä.

Verholla – Painokankaiden taide (EMMA 12.2.2025 - 14.03.2027)

Painokankaat ovat tärkeä osa suomalaisen muotoilun historiaa. Espoon EMMAssa on esillä kankaita 31 taiteilijalta. Kankaat ovat eri tehtaiden tuotantoa 1930−2020-luvuilta, eniten on esillä kankaita 1950−80-luvuilta. Näinä vuosina suomalaiset painokankaat saivat mainetta myös ulkomailla.

Esimerkiksi Marimekolla on osattu aina arvostaa ja nostaa esille suunnitttelijoita. Toisaalta vaikkapa Finlaysonin suunnittelijat ovat jääneet aika tuntemattomiksi. Kotikaupunkini Forssan museo on tehnyt ansiokasta työtä Forssassa toimineiden Finalysonin suunnittelijoiden esiin nostamiseksi esim. vuosittaisilla kesänäyttelyillä, jossa esitellään aina yhden suunnittelijan elämää ja tuotantoa. Nämä näyttelyt ovat herätelleet minutkin kiinnostumaan tekstiilisuunnittelusta. Tässä EMMAn näyttelyssä tuli vastaan paitsi uusia suunnittelijoita, myös aiemmin tuntemattomia alan yrityksiä, esimerkkinä vaikkapa E. Helenius tai Tikkurilan Silkki.

Vaikka edellä puhuin paatoksella suunnittelijoiden tuntemattomaksi jäämisestä, huomasin EMMAn näyttelyn jälkeen, että olin kyllä dokumentoinnut kankaiden nimet kuvien yhteyteen, mutta suunnittelijan nimi olikin jäänyt joistakin pois. Aion korjata tilannetta lainaamalla kirjastosta Kirsi Niinimäen ja Marjo Saloniemen kirjan Kretongista printtiin : suomalaisen painokankaan historia (2008) ja kertailla, mitä tulikaan nähtyä... Tässä joka tapauksessa muutama näyte kankaista, joita voisin kehystää vaikka tauluksi seinälleni. 

Anja Terhon Krookus (E. Helenius, 1970-luku)

Fujiwo Ishimoton Koski (Marimekko, 1986)

Leena Rewellin Metsä (Finlayson, 1965)

Juhani Konttisen kuosiluonnos Porin Puuvillalle 1950-luvulta

Kangasnäyttelyssä vierähti pitkähkö tovi, mutta olihan EMMAssa  muutakin katsottavaa, yhden aamupäivän aikana ei kaikkea ehtinytkään...

Rakastan Rut Brykin keramiikkaa ja kävinkin EMMAssa 2016 Brykin tuotantoa esitelleessä Taikalaatikko-näyttelyssä. Nykyään EMMAssa on Bryk & Wirkkala -katseluvarasto, joka  on sijoitettu kokonaisuudessaan yleisölle avoimiin tiloihin. Katseluvarasto on säilytystilan, näyttelyn ja työskentelytilan yhdistelmä. Yleisön nähtävillä on noin 2500 esinettä, loput ovat laatikoissa ja lavahyllyillä samassa tilassa varastoituna - oikeastaan Rut Brykin keramiikkaakin oli enemmän nähtävissä kuin tuossa vuosien takaisessa näytttelyssä!

Kyösti Kakkosen keräämästä, yli 10 000 muotoilu- ja taide-esineen kokoelmasta EMMAan talletetut yli 1400 teosta keskittyvät kokoelman ytimeen: suomalaiseen keramiikkaan ja lasiin. Lisäksi esillä on ryijyjä tunnetuilta suunnittelijoilta. Näidenkin parissa sai kyllä aikaa kulumaan!

Holmberg – Munsterhjelm – Westerholm (Turun taidemuseo 31.1.–18.5.2025)

Suomalaiset vanhat maisemamaalarit ovat aina olleet minulle vähän epäselvä joukko, ja työtkin näyttäneet vähän toistensa toisinnoilta. Jotta aihepiiri tulisi tutummaksi, oli syytä poiketa tutustumaan Turun taidemuseon tämän kevään näyttelyyn.

Näyttelyssä esitellään kolme suomalaisen maisemaalauksen klassikkoa: Werner Holmberg (1830-1860), Hjalmar Munsterhjelm (1840-1905) ja Victor Westerholm (1860-1919).

Heistä Werner Holmberg oli heistä vanhin ja saapui jo vuonna 1853 Düsseldorfiin opiskelemaan taidetta. Düsseldorf oli suomalaisten (ja yleisemminkin pohjoismaalaisten) taiteilijoiden tärkein opiskelupaikka 1850-luvulta alkaen kolmisenkymmentä vuotta. 1880-luvulla taitelijat siirtyivät sitten Pariisiin. Holmbergin jälkeen kaupunkiin muutti yli kaksikymmentä suomalaista, muiden muassa Anders Ekman, Victoria Åberg, Berndt Lindholm, Hjalmar Munsterhjelm, Fanny Churberg ja Viktor Westerholm.  

Holmberg kuoli jo1860 keuhkotautiin, ennen kuin ehti täyttää kolmeakymmentä vuotta. Holmbergiin ehti kuitenkin tutustua Hjalmar Munsterhjelm, joka oli suomalaisista ensimmäinen Düsseldorfin taideakatemian koulutuksen läpikäynyt. Victor Westerholm taas oli  Düsseldorfin koulukunnan viimeisiä suomalaisia, Euroopan taidekeskuksen siirryttyä jo selvästi Pariisiin.

Maisemamaalarina Holmberg oli kauimpana realistisesta maisemamaalauksesta: hän yhdisteli eri paikoissa luonnostelemiaan aiheita samoihin maalauksiin. "Suomalaisissakin" maisemissa on joskus melko vieraan tuntuisia elementtejä. Tämä seuraava kuva voisi kyllä olla ihan suomalainen maisema, mutta sekin  lienee vain luonnoksista koottu, koska taulun nimi on "Ihanteellinen maisema" (1860).

Hjalmar Munsterhjelm, joka oli syntyisin Tuuloksesta, keskittyi runsaslukuisessa tuotannossaan erityisesti hämäläisen maalaismaiseman kuvaukseen. Hänen tauluissaan valolla ja vuodenajoilla on erityinen asema. Turun näyttelyssä pidin kovasti tästä "Metsälampi kuutamossa" -maalauksesta (1883). Taivas tähtinen ja kuineen tuo elävästi mieleen elokuisen kuutamoillan kesämökillä.

Victor Westerholm oli muita huomattavasti nuorempi ja hän veikin maisemamaalausta realistiseen ja impressionistiseen suuntaan, maalaten teoksia suoraan ulkoilmassa. Monet työt toivat mieleen Järnefeltin ja Halosen maalaukset. Westerholm maalasi paljon Ahvenanmaan ja Kymijokiseudun maisemia. Veden kuvaajana hän olikin taitava, näyttelyssä oli esillä mm. tämä taulu, "Kymintehtaalta" (1899). 

Näyttelyä kiertäessä näiden kolmen taiteilijan erilaiset profiilit avautuivat minulle ehkä jo hieman paremmin.

Kirjat ja elokuvat: 2024 4-kvartaali

Finlandia-palkintoehdokkaat olivat mielestäni tänä vuonna aika yllättäviä. No, sanotaan nyt niin, että oikein perinteisiä lukuromaaneja ei joukossa oikein ollut. Markus Nummen Käräjät oli omasta mielestäni syksyn hienoin lukukokemus, mutta minä pidänkin hitaasta kerronnasta ja historiallisista romaaneista. Käräjät on kuitenkin Runeberg-palkintoehdokkaana, ehkä siellä onnistaa? Kytömäen Mirabilis oli myös mukava lukukokemus, historiaan sijoittuva sekin, mutta kuten Kytömäen tapana on, siinä oli vähän sellainen fantasiaan tai luonnonuskoon vivahtava sävy.

Kevyempää historiaakin tuli luettua. Luin Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjan, josta tulee todennäköisesti laaja kirjasarja. Ihan kiva idea, päähenkilöinä kouluttautuva ja rikastuva torpparinpoika ja toisaalta talontytär, josta tulee mahtiemäntä - nuoruudenrakastetut, jotka eivät säätyeron vuoksi voineet saada tosiaan. Päähenkilöt vaan ovat niin idealisoituja, että vähän sellainen sadunomainen tunnelma tässä tarinassa oli. Mutta enköhän jatko-osatkin lue, käy hyvästä kertauksesta Suomen historian tapahtumista ainakin. 

Kevyempää historiaa oli myös Anu Vähäahon jo toinen Ouluun (!) sijoittuva historiallinen Niin kauan kuin voit rakastaa -romaani. Kevyt sekin, mutta Oulusta pinnat ja siitä että sydämenasiat Vähäahon kirjoissa eivät mene ihan yksinkertaisimman kaavan mukaan, vaan vähän saa jännittää...

Suuri suosikkini, Colm Toibin, palasi uudessa Long Island -kirjassaan entisistä kirjoistaan tuttujen henkilöiden pariin ja kertoo Irlannista New Yorkiin muuttaneen Eilisin uusista vaiheista. Toibinin kerronta on aivan ihanan sujuvaa, kirjaa luki todella miellellään, mutta Eilisiä en oikein jaksa ymmärtää...

No, entä elokuvat. Tarjonta kotipaikkakunnalla on ollut huonoa. Valopilkku oli Bakerin Anora-elokuva, joka kertoi seksityöläisestä, joka nai venäläisen oligarkin pojan. Sehän ei perheelle sovi, vaan seuraa todella villejä käänteitä, jossa on runsaasti vauhtia, väkivaltaa, huumoria, tunteita - aivan mainio elokuva! Juuri sellainen, jossa ei todellakaan osannut arvata juonenkäänteitä etukäteen. 

Kotini vanhin esine

Kristiina K:n blogissa oli tosi hauska (tammikuun) haaste: laita blogiisi kuva kotisi vanhimmasta esineestä. On ollut kiva bongailla blogeista monenlaisia (tosi monenlaisia!) vanhoja juttuja.

Meidän taloudessamme on aivan selvää, mikä se vanhin esine on. Se on vanha piironki, jonka olen ottanut mukaan lapsuudenkotoani. Siellä se vietti unohdettua elämää ulkorakennuksessa. Pinta oli maalattu ruskealla lattiamaalilla, eikä mitenkään voinut arvata, miten viehkeä esine maalin alla piileskeli. Rapsuttelin vanhaa maalia pois pikkuhiljaa ja sieltä tummanruskean alta paljastui sellainen "häränveren" värinen pinta. Veli askarteli pari puuvedintä puuttuvien tilalle. Pyrin löytämään samansävyisen öljymaalin, jolla maalasin sen uudestaan. Kuvassa väri taitaa vähän vääristyä, se on näet tosiaan aika punainen.... Bonuksena piirongissa on tosi hienot hopeiset helat, jotka hämmentävät minua vieläkin. Piironkihan on sinänsä aika krouvisti tehty talonpoikaisesine, ja sitten tuollaiset helat!

Uskoisin piirongin olevan 1800-luvun puolelta tai sitten ihan 1900-luvun alkupuolelta. Aivan kunniattomasti käytän sitä tv-tasona, mutta toisaalta siinähän sen näkee päivittäin. Piironki vetää älyttömän määrän tavaraa ja olen todella tyytyväinen siihen, että otin sen käyttöön.

Mietelauseiden voimin tulevaan vuoteen

Ollaan pikkuhiljaa tyhjennelty siipan lapsuudenkotia. Monenlaista tavaraa on tullut vastaan. Nyt on menossa viimeinen rutistus, ja kirpputoripöytä on varattu pikkkutavaran myyntiä varten.

Kaikenlaistahan ihmiset keräävät, ja voin  kuvitella, että jos joku joutuu minun jäämistöni setvimään, voi ihmetellä yhtä ja toista! Kuvan löytö siipan lapsuudenkodista on vähän kummallinen, mutta ihastuttavalla tavalla kummallinen. Siellä on aikanaan (70-luvulla?) juotu ahkerasti Princess-teetä - muistatte toki ne teeliput, joissa oli aina joku hieno mietelause? No, siipan lapsuudenkodissa mietelauselaput on viskattu tuollaiseen kaakaopurkkiin, tarkoituksena myöhemmin - ??? No, nyt meillä on puolikas kaakopurkillinen mietelauseita. Eihän sellaista kokoelmaa voi noin vain heittää pois ja ottaa purkkia kylmästi muuhun käyttöön...

Päätimme siis tehdä tästä aamun aloituksen: joka aamu otamme purkista päivän mietelauseen ja starttaamme päivään enemmän tai vähemmän syvällisen ajatuksen voimin.

Nyt uuden vuoden aattona päätimme ottaa purkista mietelauseet tulevalle vuodelle. Se olisi tyylikästä tehdä puolen yön aikaan, mutta saapa nähdä, jaksanko valvoa siihen asti...

Syksyn keikkakokemuksia

Syksyn aikana on tullut käytyä parilla keikalla. Äkkiseltään ajatellen keikat eivät olisi voineet erota toisistaan enemmän: toinen oli marraskuinen Talossa Samuli Putro -festivaali Tampere-talon isossa salissa ja toinen viime viikonloppuinen Knipin ja hänen poikansa Danielin duo-keikka paikallisella Lounais-Hämeen Pirtillä. Suuret puitteet, massayleisö - intiimi tilaisuus, pieni porukka.

Talossa Samuli Putro -festivaali alkoi jo klo 16 ja viimeinen keikka päättyi vasta n. ko 21.30. Noin tunnin väliaikoja oli kaksi ja niihin pystyi tilaamaan väliaikatarjoilua. Ilta kului oikein leppoisasti ja siinä välillä söimme vähän maukasta iltapalaakin. 

Festivaali koostui kolmesta keikasta, josta ensimmäinen oli ihan soolokeikka kitaran kanssa, toinen jousikvartetin säestämä osuus ja vasta kolmannessa otettiin bändi mukaan. Ja tässä tullaan siihen, että ei tämä nyt niin hirveästi eronnut Knipin ja Danielin keikasta: soolokeikka oli tosi intiimi juttu, samoin jousikvartetin kanssa soitettu osuus. Tampere-talon äänentoisto oli loistava, ja kun sulki silmänsä saattoi hyvin kuvitella, että Putro soitti siinä viiden metrin päässä ja paikalla oli vain muutama ihminen. Kappaleiden aikana salissa oli lähes hiirenhiljaista. Toki Putron putromaiset välispiikit naurattivat yleisöä myös konsertin alkupuolella. Konsertin viimeisellä kolmanneksella olikin sitten kovempi meno ja yleisö myötäeli menossa ihan äänekkäästi... Itse pidin eniten juuri tuosta alkupuolen lähes maagisesta tunnelmasta.

No, sitten Tammelaan, Lounais-Hämeen Pirtille. Forssan seudulle uudelleen asettunut Jonna Tervomaa on kehitellyt kivan Neljä vuodenaikaa -klubin eli kutsuu vieraakseen muusikoita soittamaan Pirtille. Aikaisemmat vierailut eivät ole osuneet aikatauluihin (esim. Yonaa olisin kyllä mielelläni käynyt kuuntelemassa). Nyt onneksi aikataulut sopivat ja pääsimme paikalle. Tällä kertaa oli mahdollisuus lunastaa ennen konserttia paikka seisovan pöydän iltapalalle, ja toki sen teimme. Musiikkia on mukava kuunnella, kun on vatsa täynnä hyvä ruokaa. 

Egotrippiä on tullut paljon kuunneltua, mutta Knipi on tuttu vain radiosoitosta. Monta tuttua kappaletta kuitenkin tuli, jotain Egotripiltäkin ja Knipin muille säveltämiä lauluja, kuten Mestaripiirros. Kuten Knipi itsekin totesi, aika monessa biisissä ajeltiin jossakin (esim. Katkoviivoja, Asfaltin pinta ja Matkustaja (suloinen, suloinen, surullinen laulu!)). Jonnakin astui lavalle parin kappaleen ajaksi. Kiva elämys oli tämäkin keikka!