Valokuvan juhlaa

Parin viikon sisällä olen osallistunut useampaan kiinnostavaan valokuvatapahtumaan.

Niistä ensimmäinen oli oman kirjaston lastentapahtuman kirjallisuusosuus. Meillä kävi vieraana valokuvaaja Hannu Laakso, joka tunnetaan lapsille suunnatusta Me otukset -kirjasarjastaan. Kirjasarja on sellaista "tarinallista tietokirjallisutta" eli kirjasarjassa on kuvattu eri eläinlajien elämää valokuvin ja fiktiivisen tarinan keinoin. Toki faktatkin ovat kirjoissa kohdillaan! Into-kustannuksen julkaisemaan kirjasarjaan kuuluu jo seitsemän osaa, vanhimpia ovat Me Kettuset (2020) ja Me Karhuset (2021), tänä vuonna ilmestynyt uusin kirja on Me Oravaiset (2026). 2023 Laakson teossarja palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla taitavista valokuvistaan ja eläinten lajityypillisen käyttäytymisen yleistajuisesta kuvaamisesta. 

Hannu Laakso esitteli tilaisuudessamme kuvia kirjoistaan ja kertoi kuvaamisestaan lapsiyleisölle suunnatusti, mutta niin että kyllä viihtyi aikuinenkin. Eläimiä koskevilla kysymyksillä yleisö saatiin mukavasti mukaan. Kuvat olivat aivan hurmaavia. Ihan mahtava esitys kirjastoihin ja vaikkapa kouluihinkin, hyvä vaihtoehto kaunokirjailijavierailuille. 

Linkki Hannu Laakson kotisivulle: https://laakso.kuvat.fi/

Viime viikolla pistäydyin naapurikunnan kirjallisuusillassa, jossa oli vieraana Sami Karjalainen. Hän on erikostunut kuvaamaan suomalaisia hyönteisiä. Kirjoista mainittakoon esim. Suomen sudenkorennot (Tammi, uud. p. 2010), Suomen leppäkertut (Docendo, 2020) ja Suomen hyppyhämähäkit (Docendo, 2022). Tällä kertaa puhuttiin lähinnä uusimmasta kirjasta, Muodonvaihdoksia ihmettelemässä (Tammi, 2025). Kirja oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas viime syksynä.

Äkkiä ajatellen hyönteisvalokuvat kuulostavat, no, vähän kuivakkaalta... Mutta mitä vielä, kylläpä oli taas kiinnostavaa kuulla, kun aiheestaan innostunut kuvaaja kertoo työstään. Herra paratkoon, millaista vaivaa noin pienten kohteiden kuvaaminen vaatii ja millaista tekniikka! Muodonvaihdoksia-kirjaa varten hyönteisiä piti myös kasvatella.

Linkki Sami Karjalaisen kotisivulle: https://www.samikarjalainen.fi/

Last but not least. Eilen kävimme Salon Veturitallilla katsomassa Hannu Hautalan laajan retrospektiivisen näyttelyn. Esillä oli runsaat 100  eri tekniikoilla valmistettua valokuvaa useilta vuosikymmeniltä. Hautala asui vuodesta 1979 alkaen Kuusamossa, jossa oli hyvät olosuhteet kuvata pohjoisen luontoa, neljää vuodenaikaa ja valoa.

Esillä oli paljon ikonisia, tuttuja otoksia, myös Vuoden lehtikuvaksi 1973 valittu ainutlaatuinen valokuva parittelevista kotkista. Linnut olivatkin Hautalan suurin kiinnostuksen kohde koko elämän ajan, ja näyttelyssä oli siis paljon lintukuvia. Hautalan kuvissa oli usein huumoria, vai mitäpä pidätte tästä 1990-luvun kalasääsken kuvasta, jossa ensilento on mennyt vähän vituralleen:

Kannattaa poiketa Saloon, ihan ajan kanssa! Näyttely on auki 3.5. asti. Tässä vielä linkki Maikkarin tekemään juttuun näyttelyn avajaisten aikaan.

Slow food

Olen jossakin aikaisemmassa postauksessa kertonutkin siitä, miten tärkeänä pidän hyvää ruokaa hyvinvointini kannalta. Jopa korona-aikaan hyvästä ruuasta sai jonkinlaista lohtua. Me onnekkaat sairastimme siis koronan helpon version ja tuo aika kävi hermoille lähinnä siksi, että kotoa ei voinut poistua minnekään. Yhdessä korona-ajan postauksessa esittelin sunnuntaimenyymme: alkuruokana korvasienikeitto, pääruokana salaatti, kuhafileet ja sienirisotto, jälkiruokana kahvi ja itseleivotut Wilhelmiina-pikkuleivät. Aika tyypillinen juhlavahko ateria taloudessamme.

Tuo ateria kuvastaa melko hyvin meidän ruokafilosofiaamme: voi varmaan sanoa, että olemme slow food -ihmisiä. Piirre taitaa vain korostua iän myötä. Slow food on 80-luvulla Italiassa kehitetty pikaruoan vastapainoksi muodostunut liike ja osa laajempaakin "hitausliikettä". Liikkeen keskeisin idea ei kai sinänsä ole ruuanlaiton hitaus, vaan enemmän on kyse siitä, että käytetään hyviä, läheltä tulevia raaka-aineita ja niistä valmistettu ruoka nautitaan arvostavasti. Gourmet-ruokaa kodissamme ei oikeastaan saa: siinä taas haetaan hienostuneistuutta, käytetään harvinaisempia raaka-aineita ja esillepanoon kiinnitetään erityistä huomioita. Meidän ruokamme on arkiruokaa.

Arvostamme kyllä hyviä raaka-aineita. Poimimme marjat ja sienet itse, jos vain mahdollista. Jos olisimme parempia puutarhanhoitajia, kasvattaisimme mielellään itse myös vihanneksia, mutta viljely ei ole erikoisosaamisaluettamme ja niinpä ostamme vihannekset enimmäkseen torilta, lähituottajilta. Kala saadaan myös joko torilta tai parhaassa tapauksessa veljeltäni, joka on innokas kalastaja. Liha ja kanamunat hankitaan mahdollisuuksien mukaan suoraan tuottajilta.

Ruuanlaitosta meillä vastaa siippa, minä olen korkeintaan apukäsinä. Syömme aika vanhanaikaisia ruokia. Slow food -idea näkyy usein joko siinä, että valmistus vie aikaa (esim. laatikkoruokien, lihapatojen tai uunipuuron hauduttaminen uunissa) tai ajan lisäksi vaatii vielä aika paljon näpertämistä (esim. kaalikääryleiden tai silakkarullien valmistus, monivaiheinen hapanleivän tai karjalanpiirakoiden leipominen). Mitään ruokaa meillä ei tehdä pientä annosta, vaan kun tekemään ryhdytään, ruokaa tehdään sen verran, että sitä voi syödä viikolla töissä eväänäkin. Niinpä tällainen ruuanlaittotapa on myös aika taloudellinen ratkaisu.

Ruuanlaitto on meillä harrastuksenomaista, aktiivista toimintaa. Alkaen tosiaan siitä, että koetamme kasvatella satoa puutarhassa, poimimme marjoja ja sieniä metsästä, marjoja ja hedelmiä puutarhasta. Säilömme sadon pakastamalla, hilloamalla ja mehustamalla. Itse ruuanlaitossakin, vaikkapa niiden karjalanpiirakoiden leipomisessa, on oma askareensa.  Mukava harrastus ruuanlaitto onkin!

Kirjat ja elokuvat: 2025 4-kvartaali

Vuoden alussa tilitetään siis 2025 loppuvuoden kirjat ja elokuvat.

Viimeisessä kvartaalissa tuli luettua useampia kirjoja ongelmallisesta äitisuhteesta ja yleensäkin kirjoja, joissa tahmottiin lapsuuden perheen ongelmissa ja perheen aiheuttamissa traumoissa. Vähän jo väsähdin ja melkein piristyin, kun luin kirjan kuolemasta (Grytten, Frode: Päivä jona Nils Vik kuoli) ja puolison yllättävästä kuolemasta (Didion, Joan: Maagisen ajattelun aika). No, Grytten kirjassa käytiin  oikeastaan enemmänkin läpi elettyä elämää... Joka tapauksessa nämä kaksi viimeksi mainittua olivat hyviä lukukokemuksia.

Marraskuulle osui koko vuoden ainoa huippuelämystähti, kun Suvi Ratisen Pakolainen-kirja säväytti. Kirja kertoo Aino Kallaksen sota-ajan ja sodanjälkeisen ajan pakolaisuudesta Ruotsissa, tosin muistojen kautta laajemminkin hänen elämästään. Samoihin aikoihin kirjastossamme kävi vierailulla Marika Sampio-Utriainen esittämässä Aino Kallas -aiheisen monologinsa, joten Aino Kallasta tuli mietittyä monelta kannalta. 

Luistavasti luin myös kehutun Lena Anderssonin Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä -kertomuskokoelman. Kerronnallisesti oli kiva ratkaisu, että tarinat kytkeytyivät henkilötasolla toisiinsa. Andersson on ilmeisesti luonnehtinut  tarinoita moraliteeteiksi, ja se ehkä olikin kokoelman heikoin kohta - tarinoiden henkilöt eivät näet olleet erityisen miellyttäviä toisilleen. Se teki lukemisesta välillä vähän masentavaa...

Olli-Pekka Jauhiaisen pieni kirja, Sukupuut, tuntui lukiessa jotenkin hirveän tutulta. Siinä kerrotaan nuoresta miehestä, joka on  kotoisin maalaistalosta, mutta elämä on vienyt etelän kaupunkiin. Nyt hän on tullut käymään kotona, ja isän kanssa tutustutaan talon metsiin ja metsänhoidon periaatteisiin - onhan poika tuleva metsien omistaja. Pojalla on metsänhoidosta vähän eri käsitykset kuin isällä ja niitä jännitteitä kirjassa puretaan. Pieni kirja monessakin mielessä, mutta näin maalaistaustaiselle lukijalle tosi kiinnostava ja todentuntuinen. Oikein sydämessä läikähti, kun kirjassa sitten nousi esiin Iisalmi, johon romaani ilmeisesti sijoittui - oman kotikuntani naapuriin siis. Eipä ihme, että kirja tuntui niin "tutulta".

Elokuvarintamalla ei mitään erityisen kiinnostavaa, ja vuosi on myös alkanut heikosti - vähän tarjontaa, ja mikään ei oikein kiinnosta.

Gallen-Kallela, Klimt & Wien (Atenum 1.2.2026 asti)

Viime viikolla opin aivan uuden taidetermin: sesessionistit. Kävin siis katsomassa Ateneumin vaihtuvan näyttelyn. Osalllistuin myös puolen tunnin näyttelyintroon auditoriossa ennen näyttelyyn tutustumista - suosittelen! 

Wienin sesessio perustettiin vuonna 1897 Gustav Klimtin johdolla. Sana "sesessio" tarkoittaa eroamista jostakin.  Sessionistit pyrkivät irti perinteisestä taidekäsityksestä. Päätavoite oli kaikkien taiteenlajien - kuvataiteen, arkkitehtuurin, käsityön, muotoilun ja muodin - tasa-arvo. He halusivat kuvata taiteessaan uutta ja nykyaikaista elämäntapaa. Niinpä Ateneumin näyttelyssäkin voi kuvataiteen lisäksi nähdä myös valokuvia, astioita, huonekaluja, tyynyjä, koruja ja vaatteita. 

Suomalaisista taiteilijoista Akseli Gallen-Kallelalla oli kiinteä yhteys Wienin taidepiireihin. Maisemamaalaus oli sesessionistien arvostama kuvataiteen laji. Yhteistä sesessionistien kanssa oli myös symboliikan ja myyttien käyttäminen taiteen aiheena. Gallen-Kallelan taiteessa näkyy myös sesessionistien kokonaistaideteoksen idea. Taiteilijat suunnittelivat kokonaisuuksia, joissa rakennukset, sisustukset ja puutarhat muodostivat tyylillisesti yhtenäisen taideteoksen - ideahan toteutuu hienosti Gallen-Kallelan Tarvaspäässä ja Ruoveden Kalelassa.

Akseli Gallen-Kallela: Omakuva freskossa (vesivärityö) 1894

Tunnustan, että juuri Klimt ei minua pinnallisen tietämykseni pohjalta ole hirveästi kiinnostanut, ensimmäinen mielikuva on ollut liiallinen kultaus. Olen tyynen viileästi käynyt Belvederin  puistossa käymättä itse museossa... Mutta tässä näyttelyssä oli Klimtiltä kyllä hienoja maisemamaalauksia ja pidin  näyttelyn mainoskuvanakin nähdystä muotokuvasta. Maalaushan on jäänyt aivan kesken ja ehkä juuri siksi se olikin niin hieno - huomio kiinnittyy kasvoihin ihan eri tavalla. Maalauksesta näkee myös hauskasti taitelijan työtavan.

Gustav Klimt: Amalie Zuckerkandl (1917/1918)

Gallen-Kallelan ja Klimtin töiden lisäksi näyttelyn taiteilijoista erityisesti mieleen jäivät Koloman Moser, Carl Moll, Broncia Koller-Pinell sekä Egon Schiele. Tässä muutama työ, joiden eteen pysähdyin pidemmäksi aikaa.

Kolomon Moser: Sisäinen tyyneys, 1912/1913

Carl Moll: Koivikko iltavalossa, n. 1902

Wilhelm Bernatzik: Liekki, 1902

Broncia Koller-Pinell: Omakuva n. 1905

Teatteri-ilmiö nimeltä Red Nose Company

En ole (enää) mikään innokas teatterissakävijä, ja on melkein noloa, että minua ei saa liikkeelle enää juuri muu kuin Red Nose Companyn esitykset. Kyseessähän ei ole edes mikään perinteinen teatteri, mutta siksipä se minuun kai vetoaakin.

Red Nose Company on vuonna 2005 perustettu ammattiteatteri, joka on erikoistunut teatteriklovneriaan. Teatterin kotipaikka on Helsingin Suvilahti, mutta se on kiertueteatteri, joka toimii ilman omaa näyttämöä. Itse olen nähnyt esityksiä Turussa ja Helsingissä, mutta ryhmään voi kyllä törmätä vaikka Ylivieskassa! Red Nose Company kun kiertää esiintymässä ympäri Suomen, paitsi teattereissa, myös kulttuuritaloilla, kouluilla, palvelutaloissa ja tapahtumissa. 

Esitykset ovat siis klovneriaan pohjautuvaa teatteria, mutta kuten jossakin  haastatteluissa sanotaan, ne lähenevät esim. stand up -komiikkaa. Eli ihan puhuttua teatteria siis! Musiikilla ja ajankohtaisasioiden terävällä kommentoinnilla on ollut näkemissäni esityksissä vahva rooli. Teatterin esityksillä on tosi pitkiä elinkaaria, esim. Juoksuhaudantietä on esitetty vuodesta 2014, ja siitäkin näyttäisi olevan nyt marraskuussa vierailuesitys Hämeenlinnassa. 

Verkkosivujen mukaan Red Nose Companyn jäsenistön muodostaa 17 ammattitaiteilijaa. Olen kuitenkin  niin rajoittunut, että olen (toistaiseksi) nähnyt vain Timo Ruuskasen (klovni Zin) ja Tuukka Vasaman (klovni Mike) esityksiä. Esityksistä ensimmäinen oli Turun kaupunginteatterille esitetty Aleksis Kivi -näytelmä, joka hurmasikin minut täysin. Eipä ihme, työryhmä saikin tästä esityksestä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon syksyllä 2022. Ensi-illassa näytelmä oli siis keväällä 2022. Ja tottahan se on, että fantastisen hauskan esityksen lomassa sai aikamoisen tietopaketin Aleksis Kiven elämästä. Esitystä säesti kamariorkesteri Avanti! eli kyseessä oli myös musiikillinen elämys. Näytelmää esitetään esim. Turussa ensi keväänä.

Red Nose Company / © Cata Portin

Tänä syksynä olemmekin sitten nähneet peräti kaksi esitystä. Niistä ensimmäinen oli Turun filharmonisen orkesterin kanssa yhdessä tehty Soiva Suomen historia -konsertti Turun konserttitalossa. Kyseessä oli tarinallinen konsertti, joka kävi läpi orkesterimusiikin historian Suomessa 1700-luvulta tähän päivään. Pääroolissa oli tietysti hieno musiikki, mutta kyllä se lisäsi mielenkiintoa, että konsertin juonsivat Red Nose Companyn klovnit Mike (Vasama) ja Zin (Ruuskanen). Musiikki oli ajallisesti ja tyylillisesti vaihtelevaa, Erik Tulindbergin Viulukonsertosta (1783) Daruden Sandstromiin (1999) - eipä käynyt aika pitkäksi.

Red Nose Company / © Cata Portin

Nyt viikonloppuna kävimme sitten Helsingissä Aleksanterin teatterissa katsomassa Don Quijote -esityksen, jossa Timo Ruuskanen (Zin) esitti Don Quijotea ja Tuukka Vasama (Mike) Sancho Panzaa. Aleksanterin teatteri oli tilanakin aikamonen elämys, eihän noin vanhoja (1879!) teatterirakennuksia monta ole Suomessa... Näytelmä vei taas tunnetilasta toiseen, välillä nauratti ja välillä sai pyyhkiä kyyneleitä. Don Quijoten voi tavata esim. ensi keväänä Riihimäellä.

Red Nose Company / © Tero Ahonen

Rohkenin lainata tähän postaukseen muutaman esityskuvan Red Nose Companyn medialle suunnatuilta sivuilta.

Jos siis törmäätte tapahtumailmoitukseen, jossa kerrotaan Red Nose Companyn esityksestä lähitienoillanne, niin kyllä kannattaa osallistua. 

Kirjat ja elokuvat: 2025 3-kvartaali

3. kvartaalissa luin syystä tai toisesta aika paljon perheestä ja perhesuhteista kertovaa kirjallisuutta. Vedin elämäni ensimmäistä kertaa kirjallisuuspiirin istunnon ja aiheena oli Itkosen Teoriani perheestä -kirja. Luin kirjan kirjallisuuspiirin tapaamista varten uudelleen. Ajatttelin kirjasta syntyvän helposti keskustelua, ja kyllä sitä ihan kivasti syntyikin. Mutta olin kyllä vähän ihmeissäni siitä, että kirja oli ärsyttänyt muutamaa lukijaa kovasti. Ymmärsin, että arvostelijat suunnilleen pitivät Itkosta kermaperseenä, joka yrittää neuvoa muita. No, itse en kirjaa niin kokenut, vaan se on mielestäni hieno puheenvuoro perheestä miesnäkökulmasta (ok, hyväosaisen ja -tuloisen miehen...) - jota harvoin avataan näin henkilökohtaisesti. Puhumattakaan Ihmettä kaikki -kirjasta, jonka luin nyt ekaa kertaa - se vasta oli henkilökohtainen ja kaikki kunnia vaimolle, joka on täytynyt antaa lupa avata vaikeaa perhekriisiä kirjassa.

No, ehkä aihepiiri ei ole ihan niin ainutkertainen mieskirjailijallekaan. Jo heinäkuussa luin vähän vastaavanlaisen kirjan eli Harry Salmenniemen Valohampaan. Kustantajan sivuilla sanontaan näin: "Tarkka korva ja katse taltioivat kodin ja maailman ääniä ja näkyjä". Ja sitähän kirja oli, lapsiperhe-elämän kuvausta.  Kaunokirjallisuutena saattoi olla ansiokkaampi kuin Itkosen kirjat, mutta minua miellytti Itkosen toimittajamainen tapa analysoida sitä elämää ja sen ilmiöitä, sekä verrata omaan lapsuuteensa. Salmenniemeltä en ole muita hänen "perhesarjansa" osia lukenut, mutta siinä on mielenkiintoisia yhtymäkohtia Itkosen perhekirjoihin: Itkosen kaksoset joutuivat näet keskosina teho-osastolle, Salmenniemen lapsi taas sairastumisen vuoksi. 

Heti Itkosen perään luin Soili Pohjalaisen kirjan Perätilasssa. Siinä kirjailijan oloisesta nelikymppisestä naisesta on tulossa isoäiti, mikä saa hänen muistelmaan sukupolvien ketjua, äitiä, isoäitiä jne. ja suvussa periytyviä malleja, sitä millaisen äitiyden mallin hän on siirtänyt tyttärelleen. Synkeää perusväriä pehmentää Pohjalaisen hurtti huumori.

Pirkko Saision Vastavalo-kirja kertoi kirjailijan nuoruudesta ja osansa muistoissa on vanhemmillakin. Kyllä perhettä sivuttiin myös Roope Lipastin Kuuma linja -kirjassa, jossa kyllä lasten keskinäinen elämä oli merkittävämmässä roolissa ja oli mukavan kirjan mielenkiintoisinta antia. Perhettä ja erityisesti sisaruussuhteita käsiteltiin myös Napolitanon kirjassa Hello Beautiful (suom. Kaunokaiset). Siitä en ihan jaksanut innostua, ehkä englanniksi lukeminen söi jotakin pois kokemuksesta. 

Elokuvarintamalla parhaalla katselukokemuksella ei sentään ollut mitään tekemistä perheen kanssa. Huima aikaseikkailu, jossa Edo-kauden samurai lennähtää nykypäivään eli A Samurai in Time, oli kvartaalin kiinnostavin elokuva.

Kesäretki Raumalle

Kesäretkipäivä Raumalla alkoi lounaalla, sen verran myöhään Raumalle saavuimme. Olimme jo etukäteen tutustuneet lounastarjontaan ja matkailuhengessä päätimme poiketa Teatteriravintola Ankkurissa syömässä raumalaista (merimiesten?) perinneruokaa, lapskoussia. Teatteriravintola tarjoaa sitä joka päivä. Raaka-aineita ovat naudan- ja porsaanliha sekä peruna ja juurekset, jotka haudutetaan hitaasti muhennokseksi. Maku on peräisin raaka-aineiden pitkästä kypsytysajasta. Perusmausteina käytetään suolaa ja pippuria. Lapskoussi syödään perinteisesti voisulan kanssa, lisäkkeenä suolakurkku- ja punajuuriviipaleet. Oli muuten yllättävän hyvää, lisää piti hakea, kun alkuun otin aika varovaisen annoksen.

Yleiskuvien ottaminen jäi aika vähälle, mutta lainataan tähän nyt yksi kuva Rauman kaupungin kuvapankista - sieviä puutaloja siis riittää Vanhassa kaupungissa, joka - kuten kaikki varmaan tietävät - on Unescon maailmanperintökohde.

Raumalla sijaitsee neljä Rauman kaupungin museovierailukohdetta. Kohteet ovat Vanha Raatihuone, Rauman taidemuseo, laivanvarustajan koti Marela sekä merimiesten ja käsityöläisten koti Kirsti. Ehdimme vierailla kahdessa viimeksi mainitussa.

Marela on Rauman museon suosituin käyntikohde. Marela on ollut laivanvarustajien koti jo 1700-luvulta saakka. Tämä rakennus on rakennettu 1825. Talon omisti 1870-luvulta vuoteen 1906 Granlundien perhe, jonka elämää museo esittelee. Gabriel Granlund (1819–1901) kuului kaupungin varakkaimpiin kauppias-laivanvarustajiin. Gabrielin jälkeläiset sitten taisivat aika nopeasti hasssata koko omaisuuden, näin muistelen....

Marela on ollut museona vuodesta 1982 lähtien. Sisätilojen kiinteät kalusteet kuten Arabian kaakeliuunit, ovet, kattojen maalaukset ja paneloinnit kertovat vauraudesta.  Alkuperäinen irtaimisto hajosi konkurssihuutokaupassa, mutta vastaavaa on etsitty Rauman museon kokoelmista ja muualta ja sekin kertoo nyt laivanvarustajaperheen elämästä.

Marelan pihapiirissä on lukuisia ulkorakennuksia, muun muassa vilja-aitta, vaunuvaja, talli, leipomorakennus jne. Rakennusten nykyinen ulkoasu on peräisin 1800-luvun lopusta, jolloin myös Marelan päärakennusta laajennettiin ja se sai uusrenessanssityylisen vuorauksen.

Museossa on myös vaihtuvia näyttelyjä. Tällä kertaa niissä kerrottiin Rauman pitsin tarinaa,  hääperinteestä sekä ja tupakan(polton) kulttuurihistoriasta,

Kirsti on merimiesten ja käsityöläisten kotimuseo.  Kirstin päärakennus on yksi Vanhan Rauman vanhimmista rakennuksista. Se on rakennettu jo 1700-luvun alkupuolella. Kirsti ehti olla 200 vuotta saman suvun omistuksessa ennen kuin se 1970-luvulla siirtyi museolle. Tämä museo on kesäkohde.

Talon omistajina ollut merimiehiä, työmiehiä ja käsityöläisiä - monenlaisia ammatinharjoittajia. Kirstin naiset ovat olleet tunnettuja nyplääjiä 1700-luvulta näihin päiviin. Museo esittelee omistaja- ja vuokralaisperheiden asumista 1900-luvulla. 

Museon pihapiiri oli erityisen idyllinen - pihalla kasvoi perinnekasveja ja voin kuvitella, kuinka mukava siellä olisi vierailla hedelmäpuiden kukinta-aikaan...

Päiväretket lähikaupunkeihin ja -kohteisiin ovat nykyään melkein mukavinta matkailua, mitä tiedän. Mihinkähän seuraavaksi? Uuteenkaupunkiin? Paimioon? Johonkin kartanoon?