Keski-ikäisen elämä ei ole aina kivaa. Blogin tarkoitus on tietoisesti etsiä ilonaiheita. Blogi ei ole kovin henkilökohtainen, tarkoitus on nostaa esille arjessa vastaan tulevia kulttuuri- ym. elämyksiä.
Syksy meni ennennäkemättömissä työkiireissä (blogistakin kiireen ja väsymyksen kyllä huomaa...) ja kun vielä pieni opiskeluprojekti painoi päälle, vapaa-ajan lukemiset ovat jääneet ennätysvähiin.
Vähät lukemiset eivät sitten olleet kevyimmästä päästä. Tänä vuonna on yleensäkin tullut luetttua monta raamatunoloista kuvausta amerikkalaisesta elämästä: Hanya Yanagihara, Nathan Hill ja ehdottomasti vaikuttavimpana marraskuussa Paul Austerin 4321. Että minä rakasta näitä vaihtoehtoisten elämänkulkujen kuvauksia - joku vuosi sittenhän olin ihan täpinöissäni Atkinsonin Elämä elämältä -romaanista. Austerin kirjan rakenne on sinänsä selkeä, Archie Fergusonin ensimmäinen elämänkulku kuvattiin luvuissa 1.1, 2.1, 3.1 jne., toinen elämänkulku luvuissa 1.2, 2.2, 3.2 jne. Mutta elämänkäänteet menivät sen veran monimutkaisiksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni piti tehdä lukiessa muistiinpanoja. Mitä tapahtui Archie-1:n perheelle, ketä ystävät olivat, suhde naisiin (etenkin siihen tiettyyn), miten opiskelut menivät, missä asui... Työlästä, mutta palkitsevaa - huippuelämystähti!
Toinen huippuelämys oli Liksomin Everstinna -kirja. Kirjahan kertoon fiktiivisen tarinan Annikki Kariniemen elämästä ja hänen avioliitostaan Oiva Willamon kanssa. Tarina on mikä on, mutta kirja lumosi minut kielellään. Kirja on kerrottu lapin murteella ja minun oli ihan pakko lukea sitä joko oikeasti äänen tai mielessäni ääneen, sellainen kielellinen herkku tämä kirja oli - myös huippuelämys!
Siinä ne syksyn huippuelämykset olivatkin. Elokuvapuolella oli synkkää. Marraskuu meni niin, että en edes käynyt elokuvissa - koskahan olisi viimeksi parhaalla katsomiskaudella niin käynytkään?
Amaryllis, juuri se joulunpunainen, on minulle joulukukka numero yksi. Vuodesta vuoteen teen urhean yrityksen saada sipuli kukkimaan uudestaan seuraavana vuonna. Tänä vuonna näyttäisi siltä että onnistun ihan POIKKEUKSELLISEN hyvin. Niinpä dokumentoin, kuinka tähän on päästy. Ruukussa näyttää siis näin lupaavalta tällä hetkellä, kukkavartta ovat työntämässä kahden edellisen vuoden sipulit:
Ja näin temppu tehtiin:
Joulun jälkeen leikkasin kuihtuneet kukkavarret hetimmiten pois.
Jatkoin kukkien (=lehtien) kastelua melko niukkaan tapaan alkukesään asti (kukat työnsivät pitkää, tuettavaa, honteloa lehteä).
Alkukesästä istutin sipulit hyvään maahan, siihen tavalliseen, melko varjoisaan paikkaan aidan viereen.
Kesä oli poikkeuksellisen sateinen ja viileä, siitä sipulit kai pitivät (ehkä aiemminkin olisi kannattanut panostaa enemmän kasteluun?) - ne todella kasvoivat!
Elokuun lopussa, sateiden keskellä, muistin sipulit - lehdet olivat jo lähes kuivuneet, lykkäsin sipulit pikapikaa kellariin kuivumaan (kellarin sisälämpötila loppusyksystä on n. 10 astetta).
Unohdin sipulit totaalisesti.
Marraskuun puolivälissä, suunnilleen työurani karmeimman työpäivän päätteeksi (= 12 h sisältäen nälkää, janoa ja vilua) siippa alkoi kysellä sipulien ja niiden istuttamisen perään.
Etsittiin ja etsittiin sipuleita, joita ei löytynyt.
Seurasi väsyneen ihmisen (=minä) hirveä tantrum, itkua ja huutoa - vuosikymmenen parhaat sipulit hukassa!
Seuraavana aamuna siippa (koluttuaan kellarin läpikotaisin) oli löytänyt sipulit "jostakin laatikosta", jonka päälle oli laitettu jotakin peitoksi, niin että ne olivat olleet pimeässä, herraties kuinka kauan.
Kumpikaan ei tunnustanut laatikkoon laittamista, saati peittämistä.
Toisesta sipulista erotti jo kukkavarren kärjen (!).
Molemmat sipulit laitettiin vatiin likoamaan haaleaan veteen 2-3 tunniksi, niin että vesi ylsi vain sipuleiden juurille.
Molemmat sipulit istutettiin laakeaan ruukkuun.
Istutusvaiheessa multa kasteltiin aika kosteaksi, mutta sen jälkeen ruukkua ei ole kasteltukaan.
Vajaan viikon päästä toinenkin sipuli alkoi työntää kukkavartta ja se ensimmäinen toista kukkavartta (!).
Näin siis onnistuin tänä vuonna, mutta en ole varma, haluanko hoitaa homman samalla tavalla vastaisuudessa...
Tänään ajettiin taas Hämeenlinnan ohi ja muistui mieleen, että täälläkin voisi nostaa esille Hämeenlinnan Kantolan viljasiiloihin syksyllä ilmestyneen upean 56-metrisen (!) muraalin. Kuva on napattu joskus syyskuun lopussa:
Kantolan muraali on australialaisen Guido van Heltenin työ. van Heltenin työtapana on tutustua ympäristöön ja paikallisiin ihmisiin sekä valokuvata heitä suunnittelun pohjaksi. Työt ovatkin valokuvamaisen tarkkoja muotokuvia, ilmeikkäine kasvoineen. Taitelijan projekteihin ympäri maailmaa voi tutusta hänen kotisivuillaan.
Hämeenlinnan Kantolan muraali on osa valtakunnallista UPEA17-kaupunkitaidefestivaalia. Sen osana syntyi seinämaalauksia syyskuun aikana yli kymmeneen suomalaiskaupunkiin. Tätä taidetapahtumaa järjestää Upeart-yhdistys. Yhdistyksen nettisivulta löytyy parempia kuvia Kantolasta ja sieltä kannattaa toki bongailla myös ne muut muraalit ja pitää silmät auki Suomessa matkustaessaan...
Salon taidemuseo jatkaa laadukkaiden valokuvanäyttelyiden tarjoamista. Tällä kertaa esillä on Elliott Erwittin n. 150 valokuvaa vuosilta 1946-2011. Ura on todella pitkä ja 1928 syntynyt New Yorkissa asuva valokuvaaja kuvaa edelleen (!). Erwitt tuli Magnum Photos -kuvatoimiston jäseneksi Robert Capan kutsusta jo 1953.
Museolla pyörivässä dokumenttifilmissä Erwitt luonnehtii tuotantoaan "russian salad"-nimellä, vähän kaikenlaista siis... Hän on kuvannut paljon myös kaupallisille tahoille, lehtijuttuihin jne. Hän itse sanoo, että tilaustöissä on seurattava trendejä ja käytettävä viimeistä välineistöä - mutta omaan käyttöön hän kuvaa uskollisella Leica-kamerallaan. Dokumentista jäi kuva reilun kaupallisesti suuntautuneesta ammattimiehestä, joka ammattikuvauksen rinnalla harrastaa valokuvausta, tehden niitä taiteellisempia projekteja vapaa-ajallaan.
Salossa on esillä monenlaista eri vuosikymmeniltä: päivänpolitiikkaa ja yhteiskunnallisia teemoja (mm. USA:n presidenttejä, Kennedyn hautajaiset, muuttuvan Pittsburghin kuvia, itäblokin maita 60-luvulla, Castro & Che Guevara), kaupunki- ja matkakuvia kotoa ja maailmalta (mm. Pariisi ja New York), elokuva- ja musiikkitähtiä (mm. Marilyn Monroe), rakastavaisia, perhekuvia, nudisteja (!), katuelämää ja koiria (JA KOIRIA!).
Monia aiheitaan Erwitt käsittelee huumorin keinoin. Vaikka esillä on tosiaan myös vakavaa kuvajournalismia, niin silti näyttelyn yleissävy on hauska ja iloinen. Minua ei haitannut sekään, että kaikki hauskatkaan kuvat eivät ole mitään spontaaneja laukauksia, vaan kuten dokumenttifilmistä kävi ilmi, usein ihan astelmallisesti luotuja. Näyttelysaleissa kulkiessa tuli pyrskähdeltyä useaankin otteeseen jonkin hilpeän kuvallisen rinnastuksen edessä.
Salon taidemuseo Veturitalli on tosiaan profiloitunut hienojen valokuvanäyttelyiden järjestäjäksi - onhan siellä viime vuosina nähty kotimaisten huippujejn lisäksi sellaisia nimiä kuin Nick Brandt, Jim Brandenburg ja Steve McCurry.
Kolmannessa kvartaalissa on mukana heinäkuun lomakausi, jolloin vielä jotain ehti lukemaankin. Sen jälkeen tuli syksy ja ennen näkemättömät työkiireet, jotka ovat kuihduttaneet lukuharrastuksen lähes olemattomiin. Kun vielä hölmö menin ilmoittautumaan avoimen yliopiston kurssille, se vähäkin lukeminen on lokakuussa keskittynyt tenttikirjaan. Oikein odotan, että pääsen lukemaan syksyn uutuuksia, kun vaan työkiireet helpottaisivat!
Mutta asiaan: ensin mukavat kirjaelämykset. Huippuelämys oli Asko Sahlbergin Pilatus (Like, 2016). Jo aiemmin lukemani Herodes (WSOY, 2013) antoi kuvan, että nyt on kyseessä kovan luokan tarinankertoja. Herodeksesta jäi kuitenkin sellainen olo, että olisi pitänyt tietää enemmän ajan historiasta, henkilöt ja paikat menivät vähän sekaisin, etenkin kun en pystynyt lukemaan kirjaa yhtä kyytiä. Pilatuksen sitten ahminkin suunnilleen kerralla, ja tarinahan olikin tuttu. Jotakin kertojan lahjoista kertoo, että aidosti jännitti, että kuinkahan tälle Jeshualle käy, selviääkö hengissä vai ei...
Laura Lehtilän Takapenkki (Otava, 2017) oli kvartaalin hauskin tuttavuus. Mahtavia hahmoja: rääväsuinen itämurretta vääntävä mummo ja työvoimatoimiston keski-ikäinen virkailijarouva Tuula, johon jotenkin samaistuin... Sinänsä vähän surulliset teemat käsitellään vauhdilla ja lämpimällä huumorilla, minua ainakin nauratti ajoittain ihan ääneen. Tästä tuli mieleen Soili Pohjolan Käyttövehkeitä (Atena, 2015).
Kirjastossa kävi kirjailijavieraan Sirpa Kähkönen ja sen kunniaksi käytin lokakuun lukuenergiani hänen Kuopio-sarjansa kertaamiseen. Sarjaahan on ilmestynyt jo seitsemän osaa. Ensimmäinen osa, Mustat morsiamet (Otava, 1998), kertoo poliittisista syistä Suomessa 1920-luvulla vangitun miehen vaimosta. Miljöönä on Kuopio, ja etenkin tässä ekassa osassa minun sydäntäni lämmitti äärimmäisen luonteva savolaisen puheen ja ajattelun kuvaus, niin että vältettiin kaikki keinotekoinen "viäntäminen". Siitä tarina jatkuu niin, että (toistaiseksi) viimeinen osa on elokuusta 1968 kertova Tankkien kesä (Otava, 2016). Mustissa morsiamissa aikajänne on pidempi kuin seuraavissa teoksissa - monet myöhemmistä ovatkin yhdenpäivänromaaneja. Myöhemmissä kirjoissa myös henkilögalleria laajenee kirja kirjalta. Sarja kannattaa kyllä lukea järjestyksessä.
Sirpa Kähkönen kävi tosiaan vierailulla kirjastossamme. Hyvä vierailu se olikin, Kähkönen on hyvä puhuja ja lopuksi virisi hieno keskustelu mm. kirjailijantyöstä, Suomen nykytilasta, kirjallisuuden mahdollisuuksista muuttaa maailmaa jne. Kyllähän kirjamessuilla ym. kirjailijoita on kiva kuunnella, mutta suosittelen kyllä näitä kirjastojen kirjallisuusiltoja, joissa aikaa on enemmän ja kaupalliset paineet kaukana...
Nuorena kävin enemmän teatterissa, nykyään ole luvattoman laiska teatterin suhteen... Mutta nyt oli sellaista herkkua tarjolla, että minäkään en voinut vastustaa. Forssan Työväentalolla oli Martti Suosalon vierailuesitys, näytelmä oli Palvelija. Työväentalo muuten valittiin Suomen kauneimmaksi viime kesän äänestyksessä.
Työviksen kaunis lava
Helsingin Kaupunginteatterin sivulla kerrotaan näytelmästä näin: "Palvelija kertoo rikosylikomisario Arto Jylhämöstä, joka pitää seminaariluennon aiheesta 'Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta'. Rikoskomisarion lisäksi näytelmässä tavataan kavalkadi palvelualan ammattilaisia kätilöstä ja papista mielenterveyshoitajaan ja parturikampaajaan". Jylhämöä, ja kaikkia muita sivupersoonia esittää siis Martti Suosalo, joka on myös ohjannut näytelmän (ilmeisesti yhdessä Raila Leppäkosken kanssa). Kantaesitys on ollut huhtikuussa 2015 ja esitykset jatkuvat myös Helsingin kaupunginteatterilla.
Teksti on Kari Hotakaisen. Minulla on aina ollut vähän ongelmia Hotakaisen tekstien kanssa. Pidän hirveästi Hotkaisen ajatuksista, ja tavasta millä hän ne sanoo. Olen kuitenkin vähän sellainen juoniromaanien ystävä ja Hotakaisen rakenteet ovat hieman toisenlaisia. Esim. Ihmisen osa -kirjassa lankakauppias Salme Malmikunnas kertoo elämästään häntä haastattelevalle kirjailijalle. Elämäntarinansa ohessa Salme tulee kommetoineeksi monia asioita terävästi. Samoin tässä näytelmässä Arto Jylhämö seminaariesityksessä kommentoi monenlaisia asioita käyttäen yhtä rikostapausta esimerkkinä. Erityisesti Jylhämö pohtii ihmisen asettumista palvelijan rooliin. Seminaariesitys ja rikostarina sekoittuvat iloisesti ja välillä vähän epäselvästikin - mutta kyllä rikoskin ratkeaa.
Suosalon esitys oli tosi mukaansatempaava. Voi olla, että tämä on jo alunperin suunniteltu kiertäviä esityksiä varten, koska se toimi näissäkin olosuhteissa hyvin. Lavastus oli niukka (mutta tehokas) ja puvustus suorastaan nerokas! Ei uskoisi, miten yhdellä puvuntakilla saa pienin muutoksin lavalle useita erilaisia tyyppejä. Olen aina rakastanut näitä juttuja, joissa yksi ihminen taipuu moneksi - ja Suosalohan on tällaisessa ihan suvereeni! Pieni ryhdin ja äänen muutos, lakki silmille, takki vähän vinoon ja - a vot! - rikoskomisarion tilalla on suntio. Naishahmonkin Suosalo tekee uskottavasti.
Työväentalo taipui yllättävän hyvin esitystilaksi. Erityisesti äänentoistoa ihastelin. En ole varma oliko esityksellä oma äänimies mukana vai oliko hän talon puolesta, mutta hyvin toimi... Olimme kyllä etupuolella salia, joten en ole ihan varma miten takariveistä nähtiin. Paikalla oli n. 300 teatterin ystävää. Kuten olen usein ihastuksella todennut: kyllä meillä pikkukaupungeissa osataan lähteä liikkeelle, kun jotain hyvä on tarjolla, olipa esitys sitten kotikutoisempi tai kauempaa tuotu.
Käväisin taas Rakkautta & Anarkiaa -festareilla. Festari viettää tänä vuonna 30. juhlavuottaan, ja tuntuu olevan voimissaan.11 päivää, 170 pitkää elokuvaa ja 190 lyhytelokuvaa. Festarielokuvat on jaettu väljiin teemoihin.
Mukava olisi festarin antia hyödyntää enemmänkin. Jos asuisin lähempänä, istuisin siellä illat pitkät ja tekisin hyvin mietittyjä ohjelmistovalintoja. Mutta nyt kyse oli vain siitä, että hyppäsin bussiin sinä ehkä ainoana sopivana päivänä (eli menneenä lauantaina) ja valitsin kaksi elokuvaa, jotka sopivat ajan puolesta ja vaikuttivat kiinnostavilta.
Ensimmäinen valintani oli Suhteellista-teeman argentiinalais-chileläinen elokuva The Desert Bride. Sen on ohjannut yhdessä kaksi naisohjaajaa, Cecilia Atán ja Valeria Pivato. Elokuva kertoo jo kypsässä iässä olevan miehen ja naisen kohtaamisesta. Nainen on kovin rajoittunutta elämää viettänyt taloudenhoitaja ja mies paikoilleen asettumaton kaupparatsu. Tunnelma oli jotenkin, no, hauskasti kaurismäkeläinen... Oli myös mukava kuunnella pehmeää espanjaa.
Toinen elokuva oli United States of indie -teemainen, Susan Johnsonin ohjaama Carrie Pilby -elokuva. Se kertoo parikymppisestä superälykkäästä, mutta onnettomasta Carriesta, joka koettaa löytää onnen noudattamalla psykologin laatimaa ehdotuslistaa. Elokuva oli vähän ennalta-arvattava, mutta hauska. Ja sellainen elokuva, joka sai New Yorkin näyttämään kauniilta ihan Woody Allenin tyyliin.
Itse asiassa vasta nyt kiinnitin huomiota siihen, että näkemäni elokuvat olivat naisohjaajien tekemiä ja festivaalin ohjaajalistalla sukupuolijakauma yleensäkin on tasaisen näköinen. Hyvä R & A! Ensi vuonna uudelleen?
Mukavassa pikkukaupungissamme ei ole kovin usein tarjolla sellaista elävää musiikkia, mistä itse innostuisin. Mutta takana on aivan uskomaton viikko, kolme kivaa konserttielämystä...
Eka keikka oli jo aiemmin mainostamallani ravintola Vispilän Sointiklubilla. Tällä kertaa soittamassa oli ikisuosikkini Tuomari Nurmio, mies ja kitara -keikalla. Pari uusinta levyä on tullut kuunneltua vähän huonosti, vaikka ne talouteen on ostettukin ihan vanhanaikaisina cd-äänilevyinä. Keikka oli ihan hyvä, ennen kaikkea siksi, että pelkistetyn soiton vuoksi tuli todella kuunneltua tekstejä. Ja nyt viikonloppuna kaivoin sitten levyt esille ja kuuntelin niitä ihan uudella tavalla. Uusinta, Dumarillumareita (2017), on kovasti kehuttu lehtiarvioissa ja levy on kyllä kehunsa ansainnut. Tykkään kovasti runsaasta puhallinten käytöstä, sikäli levy on live-keikkaakin säväyttävämpi noin musiikillisesti. Mutta jos en olisi käynyt keikalla, esimerkiksi Virsi 666 ei ehkä olisi jysähtänyt ihan samalla tavalla:
".... Vai onko taivas ja helvetti täällä, meidän keskellämme maan päällä? Tämän yhden auringon alla, apinoiden planeetalla? Ovatko jumalat ja saatanat meissä molemmat? Loiko ihminen heidät huvikseen omiksi kuvikseen?"
Seuraava elämys oli Forssan Mykkäelokuvafestivaalien tämän vuoden viimeinen esitys. Festivaalit huipentuivat Erkki Karun ja Eero Leväluoman ohjaamaan Finlandia -elokuvaan vuodelta 1922. Elokuva oli Ulkoministeriön tilaustyö: "6-näytöksinen filmi Suomen maasta ja kansasta sellaisina kuin ne ulkomaalaisille esitetään". Elokuvaesityksen säesti Radion sinfoniaorkesteri RSO, johtajanaan Kalle Kuusava (!). Tämä oli ensiesitys ja seuraavana iltana Finlandia esitettiinkin sitten Helsingin juhlaviikoilla Musiikkitalossa (!!). Että kyllä meillä pikkukaupungeissakin joskus jotain tapahtuu...
Hetki ennen elokuvan alkua
Elokuva oli hauska kooste, jossa esiteltiin kuuteen osioon jaettuna kuvamateriaalia mm. tuon ajan metsäteollisuudesta, maataloudesta, kaupunkinähtävyyksistä ja urheilusta. Musiikkina oli sen hetkisen suomalaisen klassisen musiikin kuuluisimpia teemoja ja kansanlauluja. Etukäteen ajattelin että armeijaa koskeva osio on varmaan tylsin, mutta löysinkin itsestäni marssimusiikin ystävän! Viimeisessä, suomalaisia koskia esittevässä osassa, soikin sitten Sibeliuksen Finlandia tosi komeasti. Urheiluhallin karut puitteet toimivat ihmeen hyvin konserttisalin korvikkeena.
Musiikkiviikon viimeinen anti oli Piia Viitanen Viitasen Piia -yhtyeestä. Piia teki kirjastokeikan työpaikallani. Vähän kateellisena aina lueskelen, mitä ihana keikkoja esim. Tampereen kirjastolla on. Meilläkin on nyt varovasti kokeiltu keikkoja. Yleensä keikat ovat olleet perjantai-iltapäivänä klo 16 alkaen, ajatuksella että myös työssäkävijät ehtisivät paikalle. Tähän asti soittamassa on ollut lähinnä forssalaislähtöisiä muusikoita tai kansanmusiikkiryhmiä (Suomen Kansanmusiikkiliiton tukemilla keikoilla). Piia Viitasen keikka alkoi vasta klo 17, kun kirjasto suljettiin. Musiikkiosaston Antti juttutti Piia keikan alussa, ja olikin kiva kuulla hänen ajatuksiaan musiikin tekemisestä. Sitten seurasi tosi intiimi akustinen keikka, joka sopi kirjastoympäristöön mainiosti. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti, varmaan noin 50-60 kuulijaa. Olisipa ihanaa, kun pystyismme järjestämään tällaista enemmän. Kirjallisuusiltojen lisäksi olisi mukava ilahduttaa välillä myös musiikin ystäviä.
Pistäydyimme Tampereella jo kesäkuussa, mutta koska Tampereen näyttelyt kestävät syksyyn asti, kannattaa niitä vielä mainostaa.
Museokeskus Vapriikki
Museokeskus Vapriikin vaihtuvassa näyttelyssä esitellään 1.10. asti Kielletyn kaupungin aarteita. Pekingin Kielletty kaupunki on maailman suurin palatsialue, 72 hehtaaria. Se rakennettiin vuosina 1406–1420, ja keisarikuntahan kukistui vuonna 1911. Näyttelyssä tutustutaan Ming-dynastian jälkeisen Qing-dynastian (1644–1911) ja heidän hovinsa yltäkylläiseen elämään. Esillepano on entiseen tapaan hieno ja dramaattinenkin, tässä pari yleiskuvaa näyttelytilasta:
Näyttelyssä on juuri sopiva määrä informaatiota ja esineitä - ei liikaa vaan, no, sopivasti. Esillä on seremoniallisia vaatteita, koruja, posliinia, keramiikkaa, taidetta ja uskonnollista esineistöä. Esineiden kirjo on siis mukava, suurin esine lienee ollut keisarillinen valtaistuin ja toisaalta vitriineissä oli esillä pieniä, mikroskooppisen tarkasti tehtyjä kulta- ja jade-esineitä. Korut ja posliiniesineet tuli tutkittua aika tarkasti. Ihan oikeasti oli näkevinään, mikä kausi oli hienoimman posliinin aikaa ja kuinka posliininmaalaustaito taantui sitten ajan kuluessa...
Sara Hildénin taidemuseo
Tamperelaissyntyisen taidemaalarin, kuvanveistäjän, piirtäjän ja graafikon, Kimmo Kaivannon (1932 – 2012) töistä on esillä suurnäyttely 3.9. asti Sara Hildénin taidemuseolla. Sara Hildén oli Kaivannon ystävä ja mesenaatti. Onneksi nuo kaksi tamperelaista löysivät toisensa. Takautuva näyttely perustuu Sara Hildénin säätiön kokoelmaan (johon kuuluu 128 teosta!). Niiden lisäksi esillä on taiteilijan tuotannon kannalta keskeisiä lainoja muun muassa Kimmo Kaivanto -säätiöltä.
Kaivanto on jotenkin peritamperelainen ilmiö, niin kuin musta makkara. Töitä löytyy muualtakin kuin Hildénin varastoista. Valtuustosalin aulasta oli tuotu näyttelyyn esille 13-osainen Tori-suurteos, jossa Kaivanto kuvaa Tampereen vaiheita alkaen kaupungin perustamisesta. Mutta näyttelyn ulkopuolellakin Kaivantoon törmää kaupungilla kulkiessaan: Tapparan logo, Väinö Linnan muotokuva Metsossa, Sininen suora -teos Tampere-talossa jne. Kaivanto asui Tampereella vuoteen 1989 ja muistan, että Keskustorin laidalla sijaitsevan Palanderin talon ateljeeikkunoita tuijoteltiin nysseä odotellessa, että siellä se taiteilija asuu...
Kaivannon keskeinen aihe oli luonto ja hänet tunnetaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottavista teoksista. Kantaaottavuus tekee joistakin töistä ehkä vähän aikaan sidottuja, mutta silti ne ovat mielenkiintoisia. Kaivannon kuuluisaa sinistä riittää myös hänen kenties tunnetuimmassa teoksessaan Kun meri kuolee II (1973), joka oli ajankohtainen silloin ja nyt ja varoittaa luonnon tuhoutumisesta. Yksi versio tästä lummetyöstä näkyy tässä näyttelysalin yleiskuvan oikeassa laidassa:
Kaivannon 1960-luvun maalauksien tyylilajina oli abstrakti ekspressionismi. Tämän metsä- ja järviluontoa kuvaavan työn värimaailma miellytti silmääni kovasti:
1970-luvulla tyyli muuttui. Esimerkkinä tältä aikakaudelta That's the Way It Happens -työ (1971), jossa näkyy usein esiintyvä Kaivannon teema, kädet (tai sormet):
Pidän eniten Kaivannosta graafikkona, koska hän nyt vain on niin jumalattoman hyvä piirtäjä. Erityisen viehättävä oli vitriini täynnä minikokoisia töitä, enemmän tai vähemmän kehystettyjä. Ne olivat Kaivannon Sara Hildénille esim. jouluina tai syntymäpäivinä lähettämiä tervehdyksiä. Toki mesenaattia on ilahduttanut taiteilijan omakätinen pikkutyö enemmän kuin joku persoonattomampi tervehdys!
Sunnuntain Turku-vierailu oli tosi virikkeellinen päivä - tähän tahtiin pystyy normaalisti vain ulkomaanmatkoilla... WAM: Jacob Hashimoto 9.6.-24.9.2017
Aloitimme aamun pistäytymällä Wäinö Aaltosen museolla tutustumasssa Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyyn. Suurin osa töistä perustui bambusta ja riisipaperista askarreltuihin leijamaisin elementteihin. Töiden koko vaihteli pienistä seinäteoksista valtaviin salin kokoisiin installaatioihin. Jossain haastattelussa Hashimoto kertoi lasten pitävän näistä töistä, ja sen kyllä uskon! Rakastan itsekin lapsenomaisesti tällaista runsauden estetiikkaa, iloisia värejä, liikettä ja eri suunnista eri tavalla avautuvia näkymiä.
Teokset sommitellaan aina tilaan sopiviksi, ja esimerkiksi Never Comes Tomorrow -teos on Wäinö Aaltosen museossa kaksi kertaa suurempana kuin aikaisemmin. Myös tämä Gas giant -teos täytti tosiaan ison salin laidasta laitaan:
Oma suosikkini oli kutenkin vähän erilainen teos eli liikkuvista puulaivoista ja niiden varjoista koostuva teos Armada. Tämän meren aaltoja olisin voinut katsella vaikka kuinka kauan:
Tall Ship Races 2017
Kuten uutisista on kuultu Tall Ship Races teki kävijäennätyksen. Alue oli niin iso, että valtavat ihmismassatkaan eivät ahdistaneet, vaikka yleensä välttelen suuria yleisötungoksia. Kiertelimme muutaman tunnin katselemassa laivoja rannalta käsin, sunnuntaina niihin ei tosin enää päässyt käymään, mutta eipä olisi ehtinytkään. Ehdin nähdä vielä ensimmäisten laivojen Airistolle lähtemisenkin. Päivä oli kaunis, eikä ei onneksi liian kuumakaan.
Laivoista en valitettavasti mitään ymmärrä, olisi varmaan ollut hyvä perehtyä etukäteen laivatyyppeihin. Sanoina tuttuja ovat toki mm. sluupit, kuunarit, kutterit, parkit ja prikit, mutta enpä niiden ominaispiirteitä kyllä vieläkään tunnistaisi. Vieläkin jännittävämpiä alustyyppejä oli tarjolla. Alusluettelosta näin jälkikäteen, että laivojen joukossa oli mm. kahveliketsejä (!) ja kahvelijooleja (!!) - kyllä nyt harmittaa, että en niitä sieltä bongannut... Mutta teknisestä tietämättömyydestä huolimatta pystyin kyllä nauttimaan alusten kaunedesta, tässä kuva muutamista kaunottarista:
Shabab Oman II, kolmimastoparkki - eksotiikkaa Omanista
Tre Kronor af Stockholm, suloinen "kustavilaistyylinen" priki
Sedov, nelimastoparkki (122, 3 metriä!)
Turun taidemuseo: Robert Doisneau 9.6.-27.8.2017
Robert Doisneauta (1912–1994) pidetään Henri Cartier-Bressonin kanssa kuvajournalismin pioneerina. Cartier-Bressonia olen onnistunutkin näkemään useamman kerran, viimeksi Ateneumissa. Doisneauta en muista nähneeni (vai olisinkohan käynyt joskus 1990-luvulla Kuopion VB-valokuvakeskuksen näyttelyssä?). Joka tapauksessa päätin päivän päätteeksi pinkaista vielä Puolalanmäelle Doisneaun Minun Pariisini -näyttelyyn ja jättää miehen jokirantaan laivoja laskemaan.
Näyttelyssä oli esillä noin sata kuvaa. Kuvat olivat tosiaan hyvin saman tyyppisiä kuin Cartier-Bressonilla, ainakin kaupunkinäkymissä oli paljon samaa. Kumpikin on hyvä vangitsemaan hetken, Doisneau onkin sanonut, että "pitää vain kärsivällisesti odottaa ja olla valmiina ottamaan kuva", saman kärsivällisen odottavan asenteen muistan Cartier-Bressonillakin olleen.
Ehkä Doisneaun kuvia väritti vielä enemmän huumori. Doisneau on etenkin uransa alussa ja kai myöhemminkin kuvannut paljon lapsia ja niissä kuvissa on luonnostaan vauhtia ja huumoria. Mutta myös hänen oman aikansa julkkisten kuvissa oli usein jotakin hauskaa, joka ilmeni vaikkapa erikoisena lavastuksena.
Näyttelytilassa pyöri elokuva, jossa haastateltiin Doisneaun perheenjäseniä ja lasten ystäviä. Tytärten kertomukset piirsivät esiin kuvan ahkerasta miehestä, joka oli kuitenkin läheinen perheelleen. Tytär toteaa haastattelussa, että isä teki töitä koko ajan, mutta valokuvaus oli ihan vain osa perheen arkielämää. Hän ei siis ollut mikään keskittymisrauhaa ja omaa aikaa vaativa taiteilija, vaan mukava mies ja perheenisä...
Tall Ships Races meni siis jo, mutta Turkuun kannattaa kyllä mennä näyttelyidenkin vuoksi!
Asko Sahlbergin Herodes (WSOY, 2013) oli kirja, jota takkusin lukea pikkuhiljaa pitkin kevättä muun (velvollisuuslukemisen) lomassa. Se olisi pitänyt pystyä lukea nopeammin ja intensiivisemmin... Kirjan päähenkilö on Herodes Antipas, joka hallitsi Juudeaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen aikoihin, myös Herodeksen palveijasta Joosafatista kerrotaan paljon. Henkilögalleria kaiken kaikkiaan oli melkomoinen, olin aika sekaisin kaikkien Herodesten kanssa. (Myöhemmin törmäsin töissä kirjaan Kuvauksia Jeesuksen ajan historiasta (1934), joka selvensi kirjan henkilöitä ja heidän suhteitaan, suosittelen pohjalukemiseksi). Mutta loistava historiallinen romaani siis, usein Waltariin verrattu, eikä suotta. Kirja saa pohtimaan valtaa ja sitä mihin se ihmisen pakottaa. Nyt hyllyssä jo odottaa kirjailijan Pilatus-teos (Like, 2016), joka sijoittuu samoihin aikoihin ja kertoo samasta ajasta Pontius Pilatuksen silmin.
Kevyempää historiaa toisessa kvartaalissa edusti Paula Havaste Kertestä kertovilla kirjoillaan (Vihat-sarja). Kirjasarja ei ole ihan tyhjäpäisintä luettavaa kuitenkaan ja kovasti odottelen, josko Kertte selviäisi seuraavassa osassa Tukholman (sarjan osa 2) ja Koluvanin (=Tallinna) (sarjan osa 3) jälkeen jo koto-Suomeen.
Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus, 2008) sain viimeinkin luettua, ja olihan se hirveän hyvä kirja, mutta niin, niin surullinen... Jos kirjan hyvis on suurtalollinen, joka tulee hakemaan punaisten vankileiriltä halpaa työvoimaa ja järkyttyy vankien huonoista oloista niin, että pelastaa useampia miehiä tilalleen töihin kuin oli aikonut, niin aika masentavan kuvanhan se antaa ihmisestä ja ihmisyydestä. Luulenpa, että Lahtarit-kirja (Gummerus, 2017) jää minulta lukematta...
Nadia Comanecista kertova Pieni kommunisti, joka ei koskaan hymyillyt (Like, 2017) oli kiinnostava faktan ja fiktion sekoitus. Se kertoi urheilun maailmasta (etenkin valmennuksesta), jotenkin samaan vähän lakoniseen tyyliin kuin Karo Hämäläisen Yksin (WSOY, 2015) kertoi Paavo Nurmesta. Huippu-urheilu vaatii valtavia uhrauksia, se tulee selväksi.
Elokuvia olen nähnyt tässä kvartaalissa vain 2 (!), mikä on lähes ennen kuulumatonta... Niistä parempi oli Danny Boylen ohjaama T2 Trainspotting, joka kertoi Mark Rentonin ja kumppaneiden elämästä nykyajassa. Loistavia leikkauksia alkuperäiseen Train spottingiin, edelleen loistavat näyttelijät, kivaa elokuvakerronnallista kikkailua, hyvää musiikkia - eli toimi todella hyvin!
Yle haastaa ihmiset paljastamaan, mihin kirjaan tarttuu, kun hakee maksimaalista rentoutusta ja viihtymistä.
Tässäpä mun 5 hömppäsuosikkia, vähän satunnainen valikoima ikisuosikkeja ja uudempia ja muutenkin hyvin erityyppisiä:
1) Hilja Valtonen. Mikä vaan käy, mutta Vaimoke ja Nuoren opettajattaren varaventtiili ovat suosikkejani.
2) Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina -sarja on ollut täydellinen viihdyttäjä rentoutumista kaivatessa, aikuisten satu. Muut Mustoset ei ole niin puraisseet.
3) Liane Moriarty, Australian lahja maailmalle. Jännitettä on niin, että kirjat on luettava yhdeltä istumalta - hyvän hömpän perusvaatimuksia onkin, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistä.
4) Pirkko Saisio: Spuuki Spidermän ja raju Nonna (Siltala, 2017) on se kirja, jota juuri nyt luetaan illalla ääneen ja nukahdetaan hyvillä mielin.
5) Jari Järvelä: Minä, kaupunginjohtaja : Kontiolasta kajahtaa (Tammi, 2017). Tälläkin on hyvä nollata päätä juuri nyt, kesälomalla.
Vaikka mielelläni esiinnyn kulttuurinharrastajana ja kukkahattutätinä, usein käy niin, että arjen pyörityksessä huomaan kulttuuriharrastusten jääneen kovin vähiin. Niin kävi myös tänä keväänä. Useat käytännön harrastukset jyräsivät kulttuurin 6-0. Myöhästynyt kevät tiivisti kevättöiden (puutarhatyöt, ikkunanpesut jne.) periodin lyhyeksi ja tiiviiksi. Samoihin aikoihin kotona suunniteltiin ja teetettiin vessaremonttia. Ja lopullisen niitin kulttuuriharrastusten laiminlyöntiin antoi ilmoittautuminen kansalaisopiston kevätkudontakurssille, joka alkoi huhtikuun viimeisinä päivinä ja loppui 6. kesäkuuta. Toisaalta käsityö on toki laajasti ajatellen kulttuuria ja siihen liittyvä suunnittelu vaatii luovuutta siinä missä kuvataidekin.
Kudontakurssin aikana lueskelin Hanna hurahti -käsityöblogin postausta aiheesta. Jos kiinnostaa, niin se on hyvä kuvaus kankaanlaitosta, ja postauksesta käy ilmi, että mistään helposta hommasta ei tosiaankaan ole kyse - respektiä siis menneille sukupolville! Minun päämotiivini kurssille menoon olikin opetella laittamaan mattokangasta, jotta joskus pystyisin sen tekemään omin päin kotonakin. Tavoitteeseen on kyllä matkaa, koska kankaan laiton salat eivät selviä yhdellä tai kahdellakaan kerralla... Nyt oli kuitenkin tilaisuus tehdä oma mattokangas ihan loimen luomisesta alkaen. Onnekseni kurssilla oli paljon kokeneita osallistujia, jotka eivät juuri neuvoja kaivanneet, ja äärimmäisen kärsivällinen ja mukava opettaja, joka jaksoi neuvoa aloittelijaa. Aika intensiivinen kuukausi kyllä oli, kymmeniä tunteja siinä hurahti. Kutomaluokkaan sai avaimen ja olinkin siellä aika kummallisiin aikoihin, usein iltamyöhällä.
Alussa oli 12 metriä mattolointa...
... ennen kuin kutomaan päästään, takana on jo paljon työtunteja.
Mattojen kutominen oli projektin sivutuote, vaikka ainahan uusia mattoja on mukava saada! Eteisen mattoja varten minulla oli valmiina äidiltä jääneitä mustia ja valkoisia trikookuteita ja lisäksi revin sinisävyisiä pussilakanoita kuteiksi. Samoin haltuuni oli päätynyt kelta-valko-vihreitä lakanoista revittyjä kuteita ja niiden pariksi ostin opettajalta vyyhden tiilenväristä ontelokudetta. Että tarpeet olivat lähdes ilmaisia. Pidän oikein vanhanaikaisista raitamatoista ja kun kotona on lautalattiat, ne mielestäni myös sopivat meille. Sitten vaan sommitelemaan raitoja, niin että kuteet riittivät optimaalisesti.
Tässä on tulos - sini-valko-mustat eteisen matot ja monenkirjava keittiön kesämatto:
En ole mikään erähenkinen vaeltaja, mutta tykkään kyllä kävellä. Täydellinen kesäpäivä voisi siis olla mielestäni sellainen kuin pari vuotta sitten Sastamalan omatoimisella kirkkovaelluksella viettämämme.
Niinpä innostuin heti, kun eräs tuttava antoi Facebookissa vinkin tapahtumasta nimeltä Kesäyön marssi. Tapahtumaa järjestää vuosittain Maanpuolustuskoulutusyhdistys (MPK) (!), ja vaikka en mitenkään erityisen maanpuolustushenkinen ole, tapahtuman konsepti vaikutti niin hyvältä, että pitihän se käydä katsastamassa. Valitsimme kävelypaikaksi Tuusulan 10.6. ja reitiksi ennakkoluulottomasti Pienen Tuusulajärven kierron eli 32 km.
Eilen siellä sitten käytiin. Sää oli loistava, sen hienompaa kesäyötä on mahdoton kuvitella. Kello 18 starttasi useampi sata kävelijää eri matkoille (7/18/32/46 km). Mutta ei se mikään hirveä massojen tapahtuma ollut, onneksi. Porukka hajosi nopeasti eri reiteille ja oli mahdollista kävellä ihan omassa rauhassa kesäiltaa ja -yötä kuunnellen, niin kuin toivoin. Peltoaukeilla kiurujen liverrys oli tauotonta ja kuulimmepa käenkin kukkuvan. Me seurailimme punaisia opasteita:
Reittimme käväisi vain ajoittain Tuusulajärven rannoilla, mutta mukavia maalaismaisemia oli kosolti reitin varrella. Jonkin verran piti kävellä asfaltillakin, mutta kokeneemmat kävijät kiittelivät nimenomaan runsaita metsäosuuksia ja mahdollisuutta kävellä maastossa. Aikaa meni 6 tuntia ja 45 minuuttia ja takaisin urheilukeskuksella olimme siis klo 00.45. Että ihan kesäyöksi se kääntyi. Yön kruunasi hieno täysikuu, joka näytti taivaanrannassa tapansa mukaan oranssilta ja suurelta. Kuustakaan ei ollut apua viimeisillä kilometreillä, jotka taivallettiin metsässä otsalampun valossa.
Luonto oli kukkeimmillaan:
Hieno reissu siis, voisin ottaa uusiksi. Ehkä kuitenkin lyhyempi matka riitäisi. 32 km olisi vaatinut mahdollisuuksia pitkienkin taukojen pitämiseen. Ja valitettavasti valmistautuminenkin oli aivan olematonta eli jalat kipeytyivät aika lailla jo kävellessä. Tänään on siis ollut aika kankea olo. Iltaa kohti alkaa helpottaa, pyöräily teki jaloille hyvää. Hiertymiltä ja rakoilta kyllä vältyin, jalkojen rasvaus vaseliinilla ja kahdet sukat suojasivat niiltä aika hyvin.
Se on sanottava että lihakeitto maistui mainiolta kävelyn päätteksi, myöhäisestä ajankohdasta huolimatta ja istuminen tuntui taivaalliselta :)
Tämän vuoden marsseista on vielä tulossa 19.8. Jyväskylän marssi ja ensi vuonna varmaan taas vähän eri paikkakunnat kuin tänä vuonna. Luulenpa, että tämä ei jäänyt viimeiseksi marssikseni, ehkä ensi vuonna lyhyempi matka Turussa?
Suunnilleen viime hetkellä ehdin poiketa Tampereen taidemuseolla katsomassa Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttelyn. Näyttely on auki 28.5.2017 asti. Näyttelyssä esitellään paitsi tuttuja nimiä (Helene Schjerfbeck, Ester Helenius, Sigrid Schauman jne.), myös monia ajan aaltoihin hautautuneita taiteilijoita. Minulle ihan tuntemattomia nimiä olivat mm. Helmi Kuusi, Elga Sesemann ja Hilda Flodin.
Museokaupassa selasin Riitta Konttisen kirjoittamaa näyttelykirjaa ja lainasinkin sen kirjastosta heti kotiin tultuani. Samalla lainasin Konttisen Modernistipareja -kirjan. Kirjat antavat hyvän kuvan 1900-luvun alun ja sotienvälisen ajan taide-elämästä ja etenkin naisten roolista siinä.
Tuolle välille osuvat lama-aika ja sotien myllerrykset, eikä miestaitelijoillakaan liene ollut helppoa. Mutta naisilla vielä vaikeampaa... Työläisperheestä taiteilijaksi ponnistaminen lienee ollut lähes mahdotonta. Ja vaikka sivistyneistöperheessä tyttären taideharrastuksia olisi tuettukin, kriitikot ja taiteenostajat arvostivat helpommin miesten töitä. Usein taitelijanurasta haaveilleet naiset päätyivätkin esim. taidekäsityön pariin tai opettajiksi. Monet naistaiteilijat myös luopuivat urastaan perheen hyväksi, puolisokin kun oli usein taiteilija. Kahden taiteilijan avioliitossa nainen otti usein kodin- ja lastenhoidon vastuulleen ja usein myös kävi ansiotyössä mahdollistaakseen puolison taiteen tekemisen. Taiteen ja perheen yhdistäminen ei ollut helppoa.
Etenkin uransa alkupuolella todella raikkaalla, iloisella otteella maalanneen Greta Hällfors-Sipilän tunnetuin työ lienee Ateneumissa oleva Johanneksen kirkon riemukas kuva. Hänen elämänsä vaikuttaa kuitenkin aika traagiselta. Puoliso Sulho Sipilä oli paitsi taitelija, myös merikapteeni ja paljon pois matkoilla. Pari oli lapseton ja Greta kärsi yksinäisyydestä, vaikka Sulhon kotona olleesa seuraelämä lienee ollut vilkasta ja boheemiakin. Gretan sanotaan hoitaneen kodin käytännön asiat. 1940-luvun puolivälissä Greta sairastui skitsofreniaan (vai masennukseen?) ja joutui sairaalahoitoon. Hän vietti loppuelämänsä Kellokosken sairaalassa jatkaen kuitenkin maalaamista.
Hällfors-Sipilä: Uspenskin katedraali, 1920
Modernistipareja -kirjassa kerrotaan Ragni Holmberg-Cawénista ja Alvar Cawénista. Ragni ajatteli, että taiteelle pitää omistautua täysin ja kun se ei perheellistyneenä enää onnistunut, hän luopui taiteesta Alvarin vastustuksesta huolimatta ja omistautui Alvarin uran edistämiselle. Alvar Cawén kuitenkin kuoli aika nuorena (1935), ja Ragni löysi tien takaisin taiteen pariin ja jatkoikin sitten maalaamista aina kuolemaansa saakka (1981).
Holmberg-Cawén: Esikapungin katu, 1923
Tampereen näyttelyn yksi uusi tuttavuus, Hilda Flodin, oli suomalaisen taidegrafiikan uranuurtajia ja eräs ensimmäisistä naiskuvanveistäjistä Suomessa. Hänen tuotteliain kautensa ajoittuu vuosille 1900 – 1930. Hilda oli sivistyneen ruotsinkielisen perheen tytär, jonka uraa vanhemmat kaikin tavoin tukivat - se ehkä mahdollisti hänen uransa, sillä mitään suurta menestystä hän ei valitettavasti saavuttanut. Hilda oli lyhyen aikaa naimisissa Juho Rissasen kanssa, mutta pari päätyi eroon varsin nopeasti. Tampereen näyttelyn grafiikka toi mieleen Hugo Simbergin, joka olikin Hildan opiskelutoverieita.
Flodin: Peikko kasvot siteissä, n. 1912
Flodin: Karhujen synty, n. 1912
Ester Helenius, Sigrid Schauman ja Hilda Flodin olivat kaikki opiskelleet Helene Schjerfbeckin
johdolla Suomen Taideyhdistyksen piirustukoulussa ja olihan Tampereen näyttelyssä toki töitä esillä myös häneltä. Turussa näkemäni näyttelyn jälkeen kiinnitin huomiota tämän kukkamaalauksen pieneen punaiseen väripilkkuun, tuohon Helenen "tavaramerkkiin". Mikähän sen merkitys on?
Schjerfbeck: Leijonankitoja, 1909
Tampereen näyttelyyn ei ehkä enää ehdi, mutta näitä kirjoja voin kyllä lämpimästi suositella modernistinaisista kiinnostuneille:
Konttinen, Riitta: Modernistipareja (Otava, 2010)
Konttinen, Riitta: Täältä tullaan ! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala, 2017)
Törmäsin eräässä blogissa musiikkielämäkertaan. Siellä viitattiin Helmetin sivuille, jossa kannustetaan kirjoittamaaan musiikielämäkertaa : "Yksi mielenkiintoinen tapa tarttua omiin tunteisiin ja kokemuksiin on peilata niitä omaan elämäänsä vaikuttaneen musiikin kautta. Omiin muistoihin saa hauskaakin näkökulmaa, kun muistelee tapahtumia musiikin säestyksellä". Tehdäänpä työtä käskettyä...
Lapsena musiikilla ei juurikaan ollut sijaa elämässäni, jotain satunnaisia kappaleita on radiosoitosta jäänyt mieleen, eipä muuta. Muistan kyllä, että Hurriganesin Get on säväytti jo joskus 10-vuotiaana....
Helmetin sivulla kysellään: "Mitä kuuntelin teininä, kun halusin epätoivoisesti kuulua jengiin ja olla cool? Vai kapinoinko kaikkea vastaan, ja kuuntelin niin erilaista musiikkia, ettei varmasti kukaan maailmassa ollut yhtä alternative?". 70-luvulla minulla oli musiikista kiinnostuneita kavereita, ja niinpä sitä alkoi itsekin innostua. Mutta nimenomaan vastaan kapinoiden: kun kaverit kuuntelivat ja fanittivat Teddy and the Tigersia, minun suosikkini yläasteella oli Tom Robinson Band (muistattehan: "2-4-6-8 Motorway"?)...
Lukioajan hyppytunnit vietin kirjastossa kuuntelemassa Hectoria, erityisesti Herra Mirandos -levyä, joka mystisine sanoituksineen kestää hyvin kuuntelua vieläkin (esimerkkinä vaikkapa Asfalttiprinssi-kappale). Uusista bändeistä pidin hurjasti Se-yhtyeestä, joka nykyään kyllä kuullostaa aika vaikealta kyllä... Joku muu -kappale oli TOSI tärkeä tuohon aikaa, oikea voimalaulu.
Ulkomaisista bändeistä lukioaikainen suosikkini oli Dire Straits, jota kyllä luonnehdittiin AOR-musiikiksi, mutta en voinut vastustaa niitä kitaroita. Lempibiisi ja hieno biisi edelleen oli Romeo ja Juliet (Making movies -levy, 1980). Yksittäisistä albumeista kuuntelin puhki myös Springsteenin The River -levyn. Muuten Bruce on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, mutta edelleen The River -nimiraita saa kyllä kyyneleet silmiin...
80-luvun iloisen opiskelijakauden suosikkeja oli Kauko Röyhkä. Paljon kuuntelin esim. Maa on voimaa - (1985) ja Pikku enkeli -albumeita (1986). Ykkösbiisi on viimeksimainitulta levyltä Vihaiset miehet (Marat, Marat). 80-luvulla mieltä lämmitti myös Kolmas nainen, Hanhiniemen tangolaulajan ääni yhdistettynä kitaravetoiseen musiikkin puri. Tästä astia aikaa -biisi (Hyvää ja kaunista-levy, 1990) taitaa olla se ikisuosikki heiltä.
Ulkomaisista bändeista kuuntelin opiskeluaikoina mm. Talking Headsia ja Fine Young Cannibalsia. Viimeksi mainittua tuli toivottua Tampereen Doriksen ja Oulun Rattorilupin dj:ltä, esim. Good thing oli hieno bailausbiisi...
90-luvun synkällä kaudellani kuuntelin paljon Nick Cave & Bad seeds -bändiä. Let love in (1994), Murder ballads (1996), The Boatman's Call (1997)... People aint't no good -kappale (1997) oli minulle sitä hienointa Cavea.
Mikä musiikki on kulkenut mukana läpi elämän tyrskyjen ja tyventen kysytään Helmetin sivuilla? Nämäkin ovat paljolti 80-luvulta mukaan tarttuneita... Ekaksi täytyy mainita 2015 lopettanut 22-Pistepirkko, joka on vuosien varrella tuottanut paljon unohtumattomia hetkiä levyillään ja keikoilla. Ja saa minut usein tanssimaan (tätäkin Helmetin sivulla kysellään...). Birdy on ehkä kaikkien aikojen suosikkikappaleeni (Big lupu -levy, 1992). Kestosuosikki on myös Tuomari Nurmio, jonka levynjulkaisut jaksavat kiinnostaa tänäkin päivänä - mieleenpainuvinta kappaletta miehen mahtavalta uralta on aika mahdoton valita. 80-luvulta hienoja levyjä olivat esim Maailmanpyörä palaa (1980) ja Punainen planeetta (1982) Rakastan mm. Viiniä! Malja marttyyreille -kappaletta. Kotimainen kestosuosikki on myös Dave Lindholm, joka on niitä rokkareita, jotka ikääntyvät charmilla ja säilyttävät katu-uskottavuutensa... Vanha lempibiisi on Sitähän se kaikki on (Huoneet 6 & 14, 1983). Ulkomainen kestosuosikki on Leonard Cohen, olenkin kertonut kuinka tutustuin hänen musiikkinsa yliopistolla. Hienoja levyjä on aina 70-luvulta You want it darker -levyyn asti (2015). Ykkösbiisi minulle on Diamonds in the Mine (Songs of love and hate -levy, 1971).
Kovasti siis painottui oman aikani rockiin tämä lista ja paljolti suruvoittoisiin balladeihin. On hirveää huomata, että naisartistit loistavat poissaolollaan... Maaritia olen vuosien varrella paljonkin kuunnellut, mutta ei hänelle kuitenkaan tällä listalla ole sijaa. Ja onko niin, että suosikit löytyvät nuoremmalla iällä, koska on vaikea keksiä edes 2000-luvulla aloittaneita artisteja/yhtyeitä, joista olisin tosissaan innostunut (Olavi Uusivirta? PMMP? - ok, mutta ei kuitenkaan "sielunmusiikkia"...).
Koostin itselleni Spotify-soittolistan tästä elämäni soundtrackista, tässä linkki siihen.
Lisäksi Youtube-linkki 22-Pistepirkon Birdy-kappaleeseen, joka on kai se "elämäni paras kappale":
Tultiin lomareissusta ja ei oikein inspiroinut tehdä ruokaa. Mikä neuvoksi? Suunta Pilvenmäen 76-raveihin...:
Myöhästyttiin kyllä kello yhdentoista lähiruokabrunssista, mutta ei hätää, sillä varsinaisten ravienkin aikaan klo 13 alkaen oli tarjolla ravintola Valtikan lähiruokapainotteinen noutopöytä. Kalliiksihan se kyllä tuli... Sisäänpääsyssä saatiin kyllä alennusta, koska siippa omistaa raviliigahevosta jonkin häntäjouhen verran. Noutopöydän hinta per henkilö oli 35 € (!), mutta on kyllä sanottava, että ruoka oli ihan sairaan hyvää. Erityisesti ne lammaslihapyörykät, joita söin - no, en sano kuinka monta... Ja maksettiinhan siinä mukavasta istumapaikasta kauniisti katetun pöydän ääressä, josta oli sitten kiva seurata hevosten ravaamista. Että ihan oli hintansa väärti.
Mies mietti totorivinsä jo kotona ja totosi varovasti pienillä summilla useamman hevosen sijoituksia. Voittikin välillä... Minä innostuin vasta paikan päällä ja laitoin panokseni sellaiselle lähdölle, jota mies ei ollut ollenkaan totonnut. Lukaisin pikaisesti ravivihjeen joltain Internet-sivulta ja päättelin, että ennakkosuosikkia ei kannata totota, vaan jotain mahdollista yllättäjää.
Pistin sitten hurjat 5 € likoon Regent Zetille, että olisi siinäkin 10. lähdössä jännitettävää. Miten ollakaan - lainatakseni juoksuselostusta - Regent Zet "tykitti omaa vauhtiaan..." eli voitti ja ennakkosuosikki Up Up and Away "oli johtopaikalta ihan hyvä kakkonen". (Mistä ne muuten repii nuo hevosten nimet???). Regent Zetin voittokerroin oli yli 5, joten voitin 25 €! Kokonaisuudessaankin jäimme totossa 15 € voitolle, joten ruokaan tuli pieni alennus.
Väillä on kiva mennä johonkin ihan uuteen paikkaan ihmettelemään, että tällaistakin voisi harrastaa (ja moni harrastaakin...). Voi silti olla, että meidän vierailut osuu lähinnä lounasravipäiville, sellaisiakin Pilvenmäellä nimittäin on. Hyvä konsepti: mainiota ruoka noutopöydästä ja tunnin ravit arkipäivänä. Ravit potevat yleisöpulaa, ja kyllä tuo hyvä ruoka voi tuoda jonkun tällaisen ruokafriikin paikalle.
"Maalis-huhtikuussa 2017 konserttikiertue suuntautuu Suomi 100-hengessä niille paikkakunnille, joilla en ole esiintynyt vielä koskaan, tai joilla olen vieraillut vain harvoin. Tällaisia paikkoja tuntuu Suomesta löytyvän yllättävän paljon vielä kolmenkymmenenseitsemän keikkavuoden jälkeenkin”, kertoo Ismo Alanko webbisuvullaan.
Yksin-kiertue toi Alangon onneksi myös Forssaan, jossa Vispilä-ravintola on alkanut pyörittää musiikillista Sointiklubiaan noin kerran kuussa. Ravintolan alakerran keikkatila on pieni ja intiimi, lippuja per konsertti myydään ilmeisesti n. 80 kappaletta. Turhaan ei Alankokaan aloittanut keikkaansa kiittelemällä, että sai tulla soittamaan "olohuoneeseenne". Sellainen tunnelma tilaisuudessa tosiaan oli, ja ihan hyvässä mielessä. Miksaaja teki loistavaa työtä, hennoinkin henkäys kantautui myös takimmaiseen pöytään. Olen nähnyt Alankoa eri kokoonpanoissa vuosien varrella muutaman kerran ja tämä oli kyllä ehdottomasti nautinnollisin kokemus. Alkaen siitä, että keikka alkoi armollisesti jo kello 20. Keski-ikäinen työssäkävijä kiittää!
Siteeraan taas Alangon webbisivua: "Soolokeikat edustavat jonkinlaista nykyaikaista runonlaulantaa: laulut soivat sellaisina kuin ne ovat syntyneet, ja riisutuissa versioissa tekstit nousevat väkevästi esiin. Kun lavalla ovat vain laulaja ja hänen laulunsa, olemme olennaisen äärellä." Minullakin oli vahvasti sellainen tunne,että olimme jonkin ikiaikaisen kokemuksen äärellä. Toisina aikoina Alanko olisi varmaan ollut maankuulu shamaani tai kansanlaulaja. Säestyksettä lauletuissa kappaleissa oli kansanlaulun sävyjä (Hetki hautausmaalla ja Naapurin saunareissu) tai sitten tunnelma oli taianomainen, kuin olisi loitsua kuunnellut (On mulla unelma - ihana, lähes kuiskattu versio! - ja Laulu).
Itselleni oli yllätys, kuinka hyvin Alanko säesti itseään pianolla. En ole ollut tietoinen hänen taidoistaan kosketinsoittajana. Pidin pianolla säestetyistä kappaleista ehkä enemmän kuin niistä, jotka säestettiin kitaralla, vaikka viimeksi mainitut olivatkin niitä vetävämpiä ralleja (esim. Taitelijaelämää ja Rakas, rämä elämä). Pianosäestyksellä sanat pääsivät paremmin oikeuksiinsa, ja sanomaahan näissä lauluissa on... Pianokappaleista parhaimmin jäivät mieleen Tällä tiellä ja Talvi.
Jos kiertue osuu kotiseudullenne, niin kannattaa mennä kuuntelemaan!
Alkuvuosi on täyttynyt aika lailla "velvollisuuslukemisella". Töissä esitteltiin 7-luokkalaisille aiempien sukupolvien kotimaisia nuortenkirjasuosikkeja ja rinnakkain niitä tämän päivän kirjoja. Minä esittelin tietysti ne historialliset 😏. Niinpä alkuvuosi meni Aaro Honkaa, Mary Marckia ym. kumppaneita lueskellessa. Täytyy sanoa, että hirveästi elämyksiä ei vastaan tullut. Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1953) kannattaa kuitenkin mainita, koska se oli varsin hyvä psykologinen kuvaus sotalapsen sopeutumisesta takaisin Suomeen. Kummastakin nuorisoryhmästä löytyi muuten ainakin yksi nuori, joka tiesi mitä sotalapsi-käsite tarkoittaa. Tällä hetkellä lukeminen tähtää huhtikuun uutuuskirjavinkkaukseen aikuisille eli olen kertaillut paljon jo lukemiani kirjoja ja miettinyt, miten niitä kuvailisin. Ja olen ehkä uutenakin lukenut sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten olisi ainakaan tässä vaiheessa tarttunut.
Uutuuskirjavinkkaukseen pääsee ehdottomasti mukaan tammikuussa lukemani Petri Tammisen Suomen historia (Otava, 2017). Tässä kirjassa konkretisoituu se, että historiaa koetaan arjessa - kansakunnan kohtalonhetket ja normaali arki saavat samanlaisen arvon ja molemmat luovat ihmisille tärkeitä muistoja - kirja on mikrohistoriaa parhaimmillaan. Tamminen osaa vähillä sanoilla välittää niin paljon! Kirjan sisältämät pikkumuistot vuoroin itkettävät, vuoroin naurattavat tai vahvimmillaan sekä että. Lämmin, ihana kirja, joka sai huippuelämystähden minulta.
Kävin kirjastolaisille suunnattuna koulutuspäivänä kuuntelemassa ihanan Lukuneuvojan, Marika Helovuon, esittelyä mm. viime vuoden kirjasadosta. Lukaisin oitis pari. Näyttelijänäkin tunnettu David Duchovny (mm. X-files) on kirjoittanut kirjan Pyhä lehmä (Like, 2016). Populaarikulttuuriviittauksia vilisevä kirja lehmän, possun ja kalkkunan karkumatkasta huvitti ainakin minua kovasti. Hupaisan tekstin alle piiloutuu lihansyönnin ja tehotuotannon kritiikkiä. Tälle myös huippuelämystähti.
Toinen Lukuneuvojalta saatu suositus oli Kalle Lähteen Happotesti (Otava, 2016). Tätä olin vähän kierrellyt, kuvitellen sen olevan jotain tyyliin Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Mutta eihän se ollut, vaan sujuvasti kirjoitettu, todellisuuspohjainen, inhorealisteinen/synkänhauska kuvaus alkoholismista. Minua ällistytti päähenkilön valehtelun määrä: kuinka koko ajan oma toiminta selitetään parhain päin ja mitätöidään alkoholiongelmaa. Alkoholisti ei sitä paitsi valehtele vain ympäristölleen, vaan myös itselleen. Alkoholistinkaan pään sisään en pääsisi ilman kirjallisuutta!
Kevään ekan neljänneksen kirjoista pitää vielä kehua Liane Moriarty, jälleen kerran. Neljäs suomennos, Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY, 2017), vei taas mennessään. Näitä vaan ei pysty laskemaan käsistään, ennen kuin koko kirja on luettu. Siinä kevyen kerronnan ohessa tulee paljon painavaa pohdittavaa ystävyydestä, perhesuhteista, avioliitosta jne.
Jos viime vuosi oli huono elokuvavuosi, niin nyt ei voi valittaa. En ole oikeastaan huonoa elokuvaa nähnytkään. Oikein hyviä olivat Loachin I, Daniel Blake, jossa kasvoton byrokratia saa huutia ja Lonerganin Manchester by the sea, joka oli kyllä tosi surullinen elokuva miehestä, joka menetti perheensä. Hyviä elokuvia olen siis totta vie nähnyt, mutta ainoa huippuelämystähti meni Jarmuschin bussikuskista kertovalle Paterson-elokuvalle. Minä - ainakin näin vaihteluna - rakastan näitä arkielokuvia, joissa ei ole mitään suurta draamaa vaan kuvataan sympaattisesti arkea. Esim. Linklaterin ja Baumabachin elokuvat koen sellaisiksi. Ainakin yksi sellainen arkielokuva vuodessa on paikallaan!
