Kirjat ja elokuvat: 2023 1-kvartaali

Mieletön lukujumi, mistä tämä johtuu? On ollut vaikea tarttua mihinkään kirjaan, ja sitten tarttuu vääriin kirjoihin, joiden lukemiseen jumittuu, kun ei oikein innosta eikä osaa antaa periksikään. Sentään muutama kirja jäi  positiivisena kokemuksena mieleen.

Jostain syystä kevään lukulistoille on osunut paljon kirjoja perheistä ja perhesuhteista. Britt Bennetin Mikä meidät erottaa -kirja kertoo tarinan dramaattisesta perheen hajoamisesta, kun 30-luvun pikkukaupungissa toinen värillisistä sisaruksista jättää kotinsa ja päättää elää valkoisena. Toinen jää jatkamaan elämäänsä kotikaupunkiin. Vuosia myöhemmin heidän tyttäriensä polut risteävät. Kirja saa miettimään perimän ja kasvatuksen vaikutuksia ihmisessä. Anne Tylerin Palmikko -kirjan tarina ei ole niin dramattinen, siinä vain kuvataan Garretin perhettä 1950-luvulta tähän päivään. Perheen jäsenten välillä on outo vieraus: vanhemmat eivät oikein osaa toimia rooleissaan ja lapsetkin jäävät toisilleen vieraiksi. Kirja saa kysymään, mikä se perhe oikein on?

Kvartaalin kirjoista jäi lisäksi mieleen Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat, jossa hän kuvaa sukunsa  vaiheita 1852 Vaasan palosta 1900-luvun puolelle. Samalla kerrotaan tarina Espoossa sijaitsevan kansanopiston, Finnsin, perustamisesta. Lundbergilla on hurmaava kerrontatyyli, raskaimmatkin asiat kerrotaan jotenkin suomenruotsalaisen kevyesti. Vaasan palostakin saisi joku Anneli Kanto tai Tommi Kinnunen aikaan melko ahdistavaa proosaa, mutta ei Lundberg. Juttu kerrotaan sellaisena kuin se suvussa kulkiessaan on muotoutunut, anekdootinomaisesti.

Vuoden alussa ei paikallisissa elokuvateattereissa ollut paljoakaan kiinnostavia elokuvia, niitä alkoi tulla vasta nyt kun puutarhanhoito kilpailee vapaa-ajasta niin, että ei oikein ehtisi elokuviin kevätiltoina. Tár-elokuvan kylmäävä Blanchett jäi kyllä mieleen ja minusta oli lähes virkistävää että näinä meetoo-aikoina pahiksena olikin NAISkapellimestari eikä mies. Hassisen Kone 40 vuotta myöhemmin -elokuva toi hirveästi muistoja mieleen, vaikka en mikään erityinen fani ollutkaan - mutta onhan se bändi ihan sukupolvikokemus!

Still Life – Nanny Stillin lasi, muotoilu ja taide 11.2.–30.4.2023 (Suomen lasimuseo, Riihimäki)

Talven aikana on lehdissä vilahdellut kuvia ja mainoksia Riihimäen lasimuseon Still life -näyttelystä.  Nanny Stillin (1926-2009) lasit hehkuivat valokuvissa taianomaisen värikkäinä ja ihastuttavina. Onneksi ehdimme sinne ennen näyttelyn loppumista (30.4.23).

Näyttelyssä valotettiin 50-luvun vaihteessa Riihimäen lasilla suunnittelijana aloittaneen Stillin värikästä persoonaa valokuvin ja videoin. Still oli aikansa superjulkkis, ja ihmekös tuo - lahjakkuuden lisäksi hän oli myös kaunis ja tyylikäs nainen. Tuon ajan miesvoittoisessa lasitehdasympäristössä varmaan todella eksoottinen ilmestys. Mutta vahvaluonteisena naisena ei varmaan lannistettavissa. Videohaastatteluista kävi ilmi, että Still osasi vaatia puhaltajilta paljon ja keskustelua ideoiden toteutuskelpoisuudesta käytiin ajoittain äänekkäästikin.

50-luvun lopussa Still meni naimisiin kansainvälistä uraa tehneen miehen kanssa ja muutti hänen mukanaan Brysseliin. Perheen perustamisesta ja edustusrouvan roolista huolimatta suunnittelijan ura jatkui, paitsi Suomessa, myös Belgiassa. Edustusrouvan työ lienee antanut runsaasti tilaisuuksia kauniisin kauttauksiin, joita Stillin kerrottiin kovasti rakastaneen. Keskellä näyttelytilaa olikin pieni juhlapöytä, joka vaikutti siltä kuin juhlijat olisivat vain poistuneet hetkeksi huoneesta.

Stillin työt eivät ole perinteistä skandinaavista hillittyä suunnitelua, vaan värikkäitä ja usein leikkimielisiäkin. Hän suunnitteli sekä käyttö- että taidelasia, mutta niiden ero taisi olla veteen piiretty viiva. Käyttölaseissakin estetiikka taisi joskus mennä käytettävyyden edelle. Tulee mieleen siniset, korkeat Harlekiini-mehulasit (1958), jotka löytyivät miehen lapsuudenkotia selvitellessä varaston takimmaisesta nurkasta pahvilaatikosta. Harlekiini-  ja Grapponia (1968) -sarjat lienevätkin Stillin eniten myytyä tuotantoa Suomen kodeissa. Siippa muisteli, että hänen isänsä ei voinut sietää noita kapeita, korkeita laseja, jotka eivät pysyneet pystyssä. Mutta kauniit ne toki ovat!

Still oli rohkea värinkäyttäjä. Mahtoiko sillä olla tekemistä sen kanssa, että hän aloitti opiskelun kuvaamataidon opettajaksi ennen siirtymistään suunniteluopintoihin (nekin tosin olivat metallitaiteen  osastolta). Näyttelyssä palasin uudelleen ja uudelleen tämän Tzarina-pöydän viereen: mitkä värit, mitkä muodot! Nanny Still muotoili Tzarina -sarjan vuosina 1963 – 1964. 

Minulle tuli Tzarinoista mieleen ilmapallot. Siksi olinkin huvittunut huomatessani, että tokihan Stillillä oli myös Ilmapallo-mallisto (1961). Sitä tehtiin kuitenkin ilmeisesti vain  meripihkan ruskeana ja lilana.

Entäpä nämä Sulttaani-sarjan (1966) värit - esim. juustokupu ja karahvi eivät ehkä kaikkien käytännöllisimmät, mutta tuo vihertävänkeltaisen ja violetin väriyhdistelmä on kyllä upea.

Selvisipä näyttelyssä yhden esineen historiakin. Miehen lapsuuskodissa on pieni, väkevän turkoosi lautanen, jossa on hauska kiertyvä "häntä". Yhdessä vitriinissä oli samaa SV (Sinivihreä) -sarjaa (1951) ja samanlainen, vähän isompi lautanen esillä. Eli ihan Stillin ensimmäisiä töitä Riihimäen lasille varmaan. Pitää ehkä kohdella kunnioittavammin tuota pikkulautasta tästä lähtien.