lauantai 19. joulukuuta 2015

Henri Cartier-Bresson ja Ai Weiwei

Koko syksyn olen haaveillut taideretkestä Helsinkiin. Nyt oli sitten arkivapaa, eikä siipalla ja minulla muita suunitelmia. Siis Museokortti mukaan, hyppy Onnibussiin ja menoksi!

Ensin mentiin Ateneumiin katsomaan Henri Cartier-Bressonia. Olen aiemmin nähnyt hänen valokuviaan kauan sitten lempimuseossani Tanskan Louisianassa ja muutama vuosi sitten Kuopion VB-valokuvakeskuksella. Niin kuin olin arvellut, tällainen joulua edeltävä arkipäivä oli hyvä museopäivä. Ateneumissa ei ollut tungosta, vaan kuvia pystyi katsomaan ihan rauhassa ja läheltäkin. Cartier-Bressonin kuvia olikin esillä tosi paljon (n. 300) ja aikaahan siellä sitten kuluikin kolmisen tuntia. Ateneumin www-sivuilla on hyvä tietopaketti kuvaajasta ja näyttelystä.



Iso osa näyttelyn kuvista oli jaoteltu maantieteellisesti: Eurooppa, USA, Meksiko, Intia, Neuvostoliitto, Kiina jne. Näistä maantieteellisistä sarjoista minua kiinnostivat eniten 1948-49 Kiinassa kuvatut valokuvat. Kiina-kuvissa hienoa oli se, että vaikka oltiin historian suuressa taitekohdassa, Cartier-Bresson kuvasi rivisotilasta tai sitä tavallista ihmistä ja arkea. Kuvissa oli aistivinaan ihmisten pelon ja epävarmuuden Kansanarmeijan vallatessa kaupunkeja Kuomingtanilta. Hienoja sarjoja olivat myös Neuvostoliitossa 1950-ja 1970-luvulla kuvatut valokuvat. Jotenkin kuvaava on, että en olisi välttämättä edes erottanut vuosikymmeniä toisistaan, jos vuosia ei olisi merkitty kuviin. Vaikka kuvissa näki, että politiikka vaikutti arkeen, poliittiset vallanpitäjät (Lenin, Stalin jne.) näkyivät vain julisteina arjen taustalla.

Kaikessa näkyi totta kai Cartier-Bressonin rakkaus sommitteluun. Hienoa on sommittelun täydentyminen sillä, että kuvaaja malttaa odottaa, että tapahtuu jotakin joka herättää sommitelman eloon. Sivuhuoneessa pyöri filmi, jossa itse Cartier-Bresson oli äänessä. Hän selitti eräästä kuvasta (kreikkalaisen kylän kalkitulla kujalla hyppeli pikkutyttö katua pitkin), että näkymä oli hieno ja hän kuvasi siinä ympäristössä paitsi tytön, myös ortodoksipapin ja että "oli itsestään selvää, että tytön kuva tuli valituksi". Papin hahmo ei täydentänyt kuvaa oikealla tavalla. Tämä kuvaa hyvin Cartier-Bressonin kuvien yhteydessä usein mainittua "ratkaisevaa hetkeä".

Samalla filmillä esitetyistä monista viisaista ajatuksista mieleen jäi muotokuvien esittelyn yhteydessä Cartier-Bressonin lausuma ajatus siitä, että "ihmisellä on vanhaksi tullessaan sellaiset kasvot, jotka hän ansaitsee" (vapaa käännös). Eli eletty elämä jättää paljastavat jäljet kasvoihin. Ja kyllä Cartier-Bressoninkin muotokuvia katselessa huomasi, että uurteet voivat olla hymyn synnyttämiä (tai sitten ei...).

Lounaan jälkeen suunnistimme Tennispalatsin HAMiin katsomaan Ai Weiwein taidetta. Jos Cartier-Bresson vaikutti dokumentoimalla yhteiskunnan muutoksia, Ai Weiwei vasta onkin tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka on tietysti joutunut ongelmiin Kiinan hallinnon kanssa. Tähän näyttelyyn on valittu 25 työtä, joiden materiaali oli Suomeen sopivasti puu. Pari niistä on tehty ihan Helsinkiä varten.

Työt eivät olleet mitään pikku piiperryksiä vaan Tennispalatsin tila oli saatu täyteen hyötykäyttöön, kun sisälle oli esim. pystytetty vanhan rakennuksen osista Valkoinen talo (2015), joka oli toinen niistä Helsinkiä varten tehdyistä töistä. Usein jäin vain ihailemaan puusepäntyön tarkkutta ja liitosten hienoutta. Jonkin (pienimmästä päästä olevan) työn kohdalla mainittiinkin, että teoksen totetuttamiseen meni Ai Weiwein puuseppätiimiltä 2 vuotta.

Kuten HAMin teosesittelysivulla  jonkin työn kohdalla sanotaan: "Kiina koostuu useista eri kulttuureista ja kansoista, joita historian varrella on pyritty hallitsemaan ja sovittamaan yhtenäiseksi valtioksi". Tuota pyrkimystä Ai Weiwei kuvaa monissa töissään. Ne olivatkin todella ajatuksia herättäviä.
Puu (2010): Valtava puu, joka on koottu monien eri puiden ja puulajien kuolleista rungoista ja oksista, karkein liitoksin ja raudoin. Näyttää lähes puulta, mutta ei ihan...
Läpi (2007): Valtavista temppelipilareista koostuva rakennelma, jossa pilarit puhkovat siroja antiikkipöytiä mielivaltaisesti.
Pöytä, jonka kaksi jalkaa ovat seinää vasten (2014): Kaunis antiikkipöytä on huolellisen puusepäntyön tuloksena tehty uudennäköisiksi - ehjäksi, mutta käyttökelvottomaksi.



sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kirjoja kustannusmaailmasta

Kustantajan ja kirjailijan suhde ja työ - kiinnostava aihe. Lopetin juuri Hannu Mäkelän Muistan : Otavan aika  -kirjan (Tammi, 2015) ja sitä edelsi Antti Heikkisen Turjailija  (Siltala, 2015). Kaksi näkökulmaa samaan aiheeseen: kustantajan/kustannustoimittajan ja itse kirjailijan.

Kustantajan työssä pitäisi löytää uusia lahjakkuuksia ja toisaalta pitää huolta vakiintuneista talon kirjailijoista. Pitäisi osata auttaa kirjailijaa muokkaamaan ehkä hyvinkin hahmollaan olevasta lupaavasta raakileesta teos valmiiksi. Pitäisi osata torjua epäonnistuneet yritelmät sekä uusilta että vakiintuneilta kirjailijoilta loukkaamatta ketään. "Yksi suurimpia prinsiippejä virkailijan työssä lienee se, ettei etabloituneelle kirjailijalle saa sanoa totuutta hänen käsikirjoituksestaan, vaikkei se olisikaan onnistunut", kuten Mäkelä asian ilmaisee. Pitäisi auttaa kirjailijaa myös talouteen ja toimeentuloon liittyvissä ongelmissa, mutta usein näkyy joutuvan hoitamaan kirjailijan asioita ihan muutenkin. Jotenkin vähän raadollinen kuva osapuolten suhteesta syntyy näiden kirjojen valossa. Kirjailijasuhteiden hoidossa viinakin tuntuu virranneen aika runsaasti.

Hannu Mäkelä kuvaa suurta määrää  kustannustalonsa työntekijöitä, kirjailijoita ja muita työssä tapaamiaan ihmisiä. Osa kuvauksista on hyvinkin positiviisia, toimeen on tultu ja oltu ystäviäkin. Osa suhteista on kuvauksista päätellen neutraaleja työsuhteita. Mutta mukana on lyhykäisyydessään aika armottomiakin kuvauksia, pahimmat vihamiehet tuntuvat löytyvän oman kustannustalon sisältä - ja Tammellehan Mäkelä nykyään kirjoittaakin. Ei kaikkia kirjailijoitakaan silitetä myötäkarvaan, paikka paikoin tulee sellainen olo, että onko tämä jo vähän epäsolidaarista kirjailijaa kohtaan, että missä on työhön liittyvä vaitiolovelvollisuus. Useat kirjailijat saatetaan hautaan saakka ja usein etenkin elämän loppuvaiheet ovat aika surullisia. Mielikuva vanhainkotivierailusta Viljo Kajavan luo jää vaivaaman minua, Kajavan runojen ystävää  Viimeisellä vierailulla Kajava suuttuu lapsellisen puhumattomaksi, kun hänelle ei tuoda luvattuja Ilta Sanomia ja banaaneja.

Heikki Turunen ei varmaan ole kustantajalleen WSOY:lle ollut niitä helpoimpia kirjailjoita. Antti Heikkinen kertoo melko ihannoivassa Turjailija-elämäkerrassaan tästäkin suhteeesta. Kustantaja Vilho Vikstenille Turunen tarinoidensa mukaan vei aina runsaasti tekstiä, joita Viksten sitten karsi suunnilleen satoja sivuja. Poistoista väiteltiin ja riideltiin, joskus ihan käsirysyä käyden. Turusen tuntien viina totisesti lienee virrannut näissäkin yhteyksissä. Viksten ei muistelmiaan kirjoittanut, mutta voisi kuvitella että luonnehdinta huonon itsetunnon kannssa kamppailevasta Turusesta voisi olla saman tyylinen kuin Mäkelän Jomppa Ojaharjusta kirjoittama: "Suulaitten höpöttäjien kanssa ei voi keskustella, he eivät toisia kuuntele; maailma on heille show ja näyttämö. Ehkäpä siksi he ovat sisimmältään hyvin yksinäisiä, eivätkä muulla tavoin osaa olla toisten kanssa."

Eipä elämäkerrat tähän lopu, seuraavaksi täytyy varmaan tarttua myös Vikstenin talllin kuuluneen Eeva Joenpellon elämäkertaan (Helena Ruuska: Eeva Joenpelto - elämän kirjailija, WSOY, 2015) ja hakea naisnäkökulmaa tähän asiaan.