Kustantajan työssä pitäisi löytää uusia lahjakkuuksia ja toisaalta pitää huolta vakiintuneista talon kirjailijoista. Pitäisi osata auttaa kirjailijaa muokkaamaan ehkä hyvinkin hahmollaan olevasta lupaavasta raakileesta teos valmiiksi. Pitäisi osata torjua epäonnistuneet yritelmät sekä uusilta että vakiintuneilta kirjailijoilta loukkaamatta ketään. "Yksi suurimpia prinsiippejä virkailijan työssä lienee se, ettei etabloituneelle kirjailijalle saa sanoa totuutta hänen käsikirjoituksestaan, vaikkei se olisikaan onnistunut", kuten Mäkelä asian ilmaisee. Pitäisi auttaa kirjailijaa myös talouteen ja toimeentuloon liittyvissä ongelmissa, mutta usein näkyy joutuvan hoitamaan kirjailijan asioita ihan muutenkin. Jotenkin vähän raadollinen kuva osapuolten suhteesta syntyy näiden kirjojen valossa. Kirjailijasuhteiden hoidossa viinakin tuntuu virranneen aika runsaasti.
Hannu Mäkelä kuvaa suurta määrää kustannustalonsa työntekijöitä, kirjailijoita ja muita työssä tapaamiaan ihmisiä. Osa kuvauksista on hyvinkin positiviisia, toimeen on tultu ja oltu ystäviäkin. Osa suhteista on kuvauksista päätellen neutraaleja työsuhteita. Mutta mukana on lyhykäisyydessään aika armottomiakin kuvauksia, pahimmat vihamiehet tuntuvat löytyvän oman kustannustalon sisältä - ja Tammellehan Mäkelä nykyään kirjoittaakin. Ei kaikkia kirjailijoitakaan silitetä myötäkarvaan, paikka paikoin tulee sellainen olo, että onko tämä jo vähän epäsolidaarista kirjailijaa kohtaan, että missä on työhön liittyvä vaitiolovelvollisuus. Useat kirjailijat saatetaan hautaan saakka ja usein etenkin elämän loppuvaiheet ovat aika surullisia. Mielikuva vanhainkotivierailusta Viljo Kajavan luo jää vaivaaman minua, Kajavan runojen ystävää Viimeisellä vierailulla Kajava suuttuu lapsellisen puhumattomaksi, kun hänelle ei tuoda luvattuja Ilta Sanomia ja banaaneja.
Heikki Turunen ei varmaan ole kustantajalleen WSOY:lle ollut niitä helpoimpia kirjailjoita. Antti Heikkinen kertoo melko ihannoivassa Turjailija-elämäkerrassaan tästäkin suhteeesta. Kustantaja Vilho Vikstenille Turunen tarinoidensa mukaan vei aina runsaasti tekstiä, joita Viksten sitten karsi suunnilleen satoja sivuja. Poistoista väiteltiin ja riideltiin, joskus ihan käsirysyä käyden. Turusen tuntien viina totisesti lienee virrannut näissäkin yhteyksissä. Viksten ei muistelmiaan kirjoittanut, mutta voisi kuvitella että luonnehdinta huonon itsetunnon kannssa kamppailevasta Turusesta voisi olla saman tyylinen kuin Mäkelän Jomppa Ojaharjusta kirjoittama: "Suulaitten höpöttäjien kanssa ei voi keskustella, he eivät toisia kuuntele; maailma on heille show ja näyttämö. Ehkäpä siksi he ovat sisimmältään hyvin yksinäisiä, eivätkä muulla tavoin osaa olla toisten kanssa."
Eipä elämäkerrat tähän lopu, seuraavaksi täytyy varmaan tarttua myös Vikstenin talllin kuuluneen Eeva Joenpellon elämäkertaan (Helena Ruuska: Eeva Joenpelto - elämän kirjailija, WSOY, 2015) ja hakea naisnäkökulmaa tähän asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti