maanantai 19. elokuuta 2019

Lepaan puutarhamessut, Hauhon Vanha raitti ja Aulangon näkymät

Yhtenäkin päivänä ehtii paljon, kun kiirettä pitää...

Lepaan 3-päiväiset puutarhamessut ovat aina elokuussa. Monelle näyttely on muodostunut jo perinteeksi, tapahtuma on näet järjestetty jo vuodesta 1964. Messut ovat ammattimessut, mutta kyllä siellä tällaiselle kaikesta kiinnostuneelle kotipuutarhurillekin on mielenkiintoista katseltavaa. Messut järjestetään Hämeen ammattikorkeakoulun Lepaan yksikön upeissa kartanomaisemissa ja  miljöö on siis tosi viehättävä. Ymmärrän hyvin, että Lepaalla opiskelleet varmaan mielellään palaavat tunnelmoimaan tähän ympäristöön.







Kotimatkalle koukkasimme Hauhon kautta. Hauhon Vanhan Raitin asuinalue on ainutlaatuinen kulttuurimaisema ja idyllinen puutaloalue, jossa on säilynyt runsaasti alkuperäistä rakennuskantaa. Se on parhaiten säilyneitä kirkonkyläkokonaisuuksia koko Suomessa. 2011 Vanhan raitin alue valittiin vuoden hämäläiseksi kyläksi. 




Kesällä 2008 valmistuneesta Vuorenharjun näkötornista avautuvat mahtavat maisemat Hauhonselälle. Tornin paikalla on aikaisemmin ollut tuulimylly, joka purettiin 1920-luvulla.



Alueella sijaitseva, paanukattoinen harmaakivikirkko on luultavasti rakennettu 1500-luvulla.



Last, but not least: Aulanko. Sinne poikkeamme useinkin ohikulkumatkalla, kuten jo  niin monet matkailijat yli sadan vuoden ajan. Kävimme juomassa iltapäiväkahvit kotimatkalla Tornikahvilassa ja sitten kiivettiin ihailemaan näkymiä Aulangon  näkötornista. Tällä kertaa taivaanrantaa peitti jossain suunnalla sateinen sumu, ja tulipa joku pisara alas Aulangollakin. Näitä näkymiä kun katsoo, ei uskoisi olevansa keskellä ruuhka-Suomea:




Päivä oli lähimatkailua parhaimmillaan! Koska postaus on niin kuvapainotteinen, muistuttelen, että kuvat avautuvat suuremmiksi, kun niitä klikkaa....

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Kirjat ja elokuvat: 2019 2-kvartaali


Kirjastomme vuodenkiertoon kuuluu uutuuskirjaesittely Lukuviikolla, jota vietetään aina huhtikuun loppupuolella. Siihen valmistaudutaan ahmimalla epätoivoisesti uutuuskirjoja. On vaikea suositella kirjaa, josta ei oikeasti pidä, ja tosiasia on, että "suosittelukelpoista" kirjaa kohti joutuu lukemaan useamman "ihan kivan" tai ehkä jopa tylsän kirjan. Toisaalta, joskus stressiä tulee siitäkin, voisko omasta mielestä hyvä, ehkä vähän erikoinen kirja olla muistakin hyvä - lukuvinkkejä pitäisi pystyä antamaan moneen makuun... Monenlaista tuli siis luettua tässä kvartaalissa.

Kevään kirjailijoista Soili Pohjalainen on mukava tuttavuus. Hänen kirjansa voi antaa mielestäni hyvin monenlaisten lukijoiden käteen, kerronta on sujuvaa ja hauskaa, ei liian vaikeaa. Kirjojen nimetkin ovat ytimekkäitä, Käyttövehkeitä seurasi tämän kevään uutuus, Valuvika  (Atena, 2019). Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet -kirjaa  (Otava, 2019) on myös helppo suositella monille, esim. niille jotka pitävät Enni Mustosesta tai Eira Pättikankaasta.

Tähän kvartaaliin osui pari trendikästä romaania, joista olen lukenut lähinnä ylistäviä arvosteluja ja kommentteja: Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken (Otava, 2019) ja  Celeste Ng;n Tulenarkoja asioita (Gummerus, 2019). Ymmärrän, miksi niitä ylistetään, mutta etenkin Rooneyn kirjassa minua vaivasi jotenkin päälleliimattu, dialogeissa esiintuotu "sivistyneisyys" ja Ng taas oli, no ... niin amerikkalainen. Toki lukemisen arvoisia molemmat.

Minun huippuelämyksnei olivat Eugenidesin Oikukkaat puutarhat (Otava, 2019), Ishiguron Menneen maailman maalari (Tammi, 1988) ja Khemirin Isän säännöt (Johnnny Kniga, 2019). Kolme hyvin erilaista kirjaa. Eugenidesin novellit hurmasivat arvaamattomuudellaan - tarinoista ei totisesti tiennyt mihin ne kääntyvät, päähenkilöt eivät olleet  mitään hyviksiä jne. Ishiguron kirjoissa kieli on jotenkin sellaista, että sen lukeminen on kuin vaivatonta hengittämistä, sanat totisesti tietävät paikkansa. Sota-ajan elämänratkaisujen jälkikäteinen moraalipohdinta on aiheena kiinnostava. Khemiri kirjoittaa aivan toisenlaista, mutta myös kiinnostavaa kieltä: lyhyitä lauseita, jotka tuovat tunnelmat käsinkosketeltavaksi. Hieno tarina miehestä, joka pyrkii täyttämään roolinsa isänä, poikana, aviomiehenä, veljenä jne.

Elokuvista en sano  mitään, huhtikuussa en edes käynyt elokuvissa - koska lienee noin pitkää taukoa ollutkaan talvikauden aikana?

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Verlan puuhiomo ja pahvitehdas

Matkailuhaaveiden toteutumiseen menee usein aikaa. Unelmoin vuosia vierailusta Hankoon ennen kuin pääsin sinne muutamia vuosia sitten. Hankoakin pitkäaikaisempi unelmani on ollut vierailu Verlan tehdasmuseolla, Unescon maailmanperintökohteessa, joka sijaitsee siis Kouvolan Verlan kylässä. Tämän unelman toteutuminen kesti ällistyttävän kauan, kun ottaa huomioon, että kesämökiltämme on matkaa sinne vain noin 60 kilometriä.

Juhannuksen alla olimme mökillä muutaman ihanan, helteisen kesäpäivän verran. Juhannuksen aatonaattona suunnistimme sitten Verlaan. Jo aiemmin on tullut todettua, että jos haluaa tutustua johonkin museoon rauhassa, juhannuksen aatonaatto on nappipäivä. Turisteja on liikkeellä todella vähän... Niinpä ostettuamme liput päivän ensimmäiselle opastetulle kierrokselle klo 11, totesimme että saimme aivan privaattiopastuksen tehdaskierroksella. Koko miljöö on toki hieno, mutta varsinaiseen museoon, eli vanhoihin teollisuustiloihin,  voi siis tutustua ainoastaan oppaan johdolla. Ajalleen tyypilliset, lähes kirkkkomaisen koristeelliset teollisuusrakennukset on suunnitellut arkkitehti Eduard Dippell. Museon omistaa ja sen ylläpidosta vastaa UPM, yritykselle pisteet tästä kulttuuriteosta!

Lippumyymälä
Tehtaan osia erotti monikerroksinen puukäytävä
Viehättävä pihapiiri
Patruunan pytingin ympärillä oli hieno puutarha
Rakennuksissa oli paljon kauniita yksityiskohtia

Verlan 1872 perustetusta puuhiomosta ja pahvitehtaasta muodostettiin 1972 Suomen ensimmäinen tehdasmuseo. Tehdas ajettiin nykytahtiin verrattuna hitaasti alas eli lopetettiin eläköitymisten myötä vuonna 1964, eikä tuotantotavoissa oltu tehty vuosikymmeniin mitään suuria muutoksia - sikäli siitä oli helppo tehdä museo.  Tehtaan viimeisinä käyntipäivänä sen toiminnasta valmistettiin dokumenttielokuva, joka katsottiin opastuskierroksen aluksi ja on tosiaan vaikea uskoa että vielä 1964 pahvia valmistettiin niin käsityöllisin menetelmin ja konein.

Tehdaskierros oli tosi valaiseva, kuljimme koko reitin puupölleistä pahvikollien pakkamoon. Puu tuotiin tehtaalle vesistön rannasta alkuun ihan käsipelissä, vasta 20-luvulla apuun otettiin hevonen (!).
Puu on saapunut tehtaalle yläkerran hiomoon
Hiokemassaa valmistettiin hiomakoneissa mekaanisesti, hiertämällä puuta hiomakiveä vasten. Hiomakoneet sijaitsivat tehtaan yläkerrassa. Alakerran kokoojakoneilla massasta valmistettiin 70 x 100 cm arkkeja.
Arkin valmistusta
Arkeista puristettiin pois suurimmat vedet ja sitten ne siirrettiin kuivaamoon - jossa poltettiin enemmän puuta kuin tehtaan varsinainen tuotanto kulutti sitä.
Arkit ripustettin kuivumaan "orsille"
Lopuksi jokainen arkki punnittiin eriksen ja lajiteltiin ennen pinnan tiivistävää kiillotusta ja pakkaamista.
Työpisteiden välillä kuormat kulkivat rataa pitkin
Vaa'alla punnittiin tosiaan joka arkki (!)
Verlan pahvista valmistettiin monenlaista, mutta tunnetuin tuotteista lienee ollut Työmies-tupakan askit.

Tehdaskierroksen jälkeen maistui maittava, kermainen lohikeitto ravintola Verlassa.  Hellepäivänä ulkona puiden katveessa nautittu lounas tuntui tosi mukavalta. Vielä ennen lähtöämme tutustuimme Patruunan puutarhaan ja alueen myymälöihin - tuliaisiksi mukaan löytyi monenlaista leipää.
Taas on yksi matkailuhaave toteutettu!


sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kevään ilonaihe puutarhassani

Puutarha on elämässäni sekä ilon että epätoivon lähde. Epätoivoa tuottavat tietysti huonosti menestyvät ja kuolevat kasvit, rikkaruohot  ja sen sellaiset ilmiselvät asiat. Yleisemmällä tasolla se, että puutarhassa asioita nyt vaan ei voi hallita ihan sillä tavalla kuin toivoisin. Etanoita vyöryy aidan takaa, haavat kasvattavat versoja paraatinurmelle, sateet tulevat ja menevät kuten haluavat jne. Siperiankurjenmiekka, päivänlilja ja  se tietty kotoa siirretty syreeni eivät suostu kukkimaan, vaikka paikkaa on vaihdettu, maata parannettu ja tehty suunnilleen taikatemppuja. Ei voi mitään.

Toisaalta puutarha tuottaa iloa juuri arvaamattomuudellaan ja yllätyksellisyydellään. Että ne kotoa tuodut tiikerinliljat kasvavatkin rehevästi ja viihtyvät silminnähden. Unikko siirtyi ihan itse parempaan paikkaan, jossa se nyt kukoistaa ja kasvaa. Siirretty varjolilja vahvistui ja kukkii komeasti. Puutarhaan ilmestyy uusia väriyhdistelmiä, joita en osannut ennakoida: iso violetti pallolaukka ja vaaleansininen unelmatädyke näyttävät hienolta rinnakkain.

Puutarhassa asiat vievät aikaa ja se kehittää kärsivällisyyttä. Edellinen alppiruusu, Kaino, mietti varmaan viisi-kuusi vuotta ennen kuin innostui kukkimaan. Tämän kevään suurin ilon aihe puutarhassa on ollut Mikkeli-alppiruusu, joka istutettiin varmaan n. kolme vuotta sitten. Puutarhakirjoissa varoiteltiin, että voi kestää vuosia ennen kuin  se innostuu kukkimaan, joten siltä ei paljon ole odotettu vielä. Kunnes sitten keväällä huomattiin, ettö eikös pentele siinä ole nuppuja! En oikein välitä pinkeistä alppiruusuista, joten nuppu vaikutti huolestuttavan väriseltä ja alkoi pelottaa, että onkohan meillä sittenkään siinä lähes valkokukkainen Mikkeli vai  ihan joku muu... Nuppujen kehitystä on seurattu huolella ja kuvattu vaihe vaiheelta. Ja tällainen siitä tuli - ta-daa, Mikkelin ensimmäinen kukinta:


Alppiruusujen kukat usein vielä vanhetessaan vaalenevat, joten uskon että pinkit sävyt haihtuvat loppukukinnassa kokonaan. Kyllä se on Mikkeli. Phuuuuh.....

perjantai 17. toukokuuta 2019

Kivoja kahvipaikkoja Päijät-Hämeessä

Pihamaan viini- ja puutarhatila Kalkkisissa

Pihamaan viini- ja puutarhatilalla Kalkkisissa tunnetaan palkituista siidereistä, oluista, marjaviineistä, kuohujuomista jne. Kalkkisissa palvelee tilamyymälä sydänkesän ajan, kesäkuusta elokuun loppuun päivittäin sekä touko-ja syyskuussa viikonloppuisin. Täytyy tunnustaa, että juomia tulee myymälästä harvemmin  osteltua, tilan vihanneksia sen sijaan useastikin.

Mutta koska tämä on kahvila-aiheinen postaus, keskityn kehumaan Tilapuodin yläkerrassa palvelevaa viihtyisää kahvilaa. Se on aivan idyllinen paikka pysähtyä kahvittelmaan kauniina kesäpäivänä. Sisäkahvilakin on kiva, mutta pihapöydät vasta tunnelmaa tarjoavatkin!






Harjupaviljonki Heinolassa

Miökkipitäjässämme Heinolassa on monia hyviä kahviloita, ihan runsaudenpula vaivaa. Yksi erityisen viehättävä on pitkät perinteet omaava kesäkahvila Harjupaviljonki. Rakennus on valmistunut vuonna 1900 ja on hillittömän hieno, jugendia itämaisella tvistillä vai mitenköhän sitä luonnehtisi.

En ole ihan varma, kuka sitä nykyään pyörittää, mutta kiva tekemisen meininki siellä tuntuu olevan.  Rakennusta on remontoitu, tarjolla on monenlaista hyvää syötävää (ne vohvelit, ne vohvelit!), esiintyjiäkin vähän paikan entisen historian tyyliin. Bonuksena hienot näköalat harjulta.






Pitäkää mielessä, jos matkustelette kesällä Asikkalan Kalkkisissa tai Heinolassa päin.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kupka Ateneumissa ja Magritte Amos Rexissä 19.5. saakka

Ateneum

Tsekkiläisellä František Kupkalla (1871–1957) oli pitkä elämä ja pitkä ura taiteilijana. Pitkän uran aikana myös tyyli ehti vaihtua monta kertaa. Niinpä Kupkan näyttelyn jälkeen oli sellainen olo, kuin olisi nähnyt useammankin  taidenäyttelyn. Retrospektiivinen näyttely oli laaja, kaikilta Kupkan kausilta oli mukana töitä ihan kunnolla. Aikaa meni myös näyttelyyn liittyvien filmien katsomiseen. Kupkan elämä vaikutti värikkäältä: satulasepän oppipojasta itsensä meediona elättäväksi taideopiskelijaksi, vuodet ensimmäisessä maailmansodassa jo melko iäkkäänä vapaaehtoisena jne. jne. Tämä kuvapari joka tervehti näyttelyyn tullessa ja poistuessa kuvasi hienosti elämän pitkää kaarta:


Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ihminen on noin muuntautumiskykyinen: tuotanto kulkee perinteisistä muotokuvista kohti abstraktia ilmaisua. Musiikilla ja sen ilmaisemisella oli merkitystä tuotannon eri vaiheissa, ja musiikkia oli tuotu myös näyttelytilohin.  Alkuvaiheen väri- ja muotorikkaissa saleissa musiikkina soi Bach, myöhemmissä niukan ilmaisun näyttelysaleissa taustalla soi jazzkin. Jos haluaa yhdellä työllä kuvata Kupkan tuotantoa, tämä Pianon koskettimet, Järvi (1909) on hyvä valinta. Taustan värikäs maisema vaihtuu etualalla jo melko abstraktilta vaikuttavaan pianon koskettimistoon - tämä kuvaa hyvin maalauksen ja musiikin yhteyttä Kupakan tuotannossa ja toisaalta siirtymää esittävästä taiteesta aina vain pelkistetympään abstraktiin taiteeseen.


Amos Rex

Vaelleltuani Kupkan näyttelyssä pari tuntia, saavuin Amos Rexiin jo vähän väsyneenä. René Magritten (1898-1967) näyttely oli kuitenkin Kupkan näyttelyä paljon suppeampi, joten jaksoin katsoa senkin ihan hyvin.

Magrittenkin tuotannossa oli erilaisia vaiheita, mutta ihan niin dramaattisia muutoksia hänen tuotannossaan ei tapahtunut kuin  Kupkalla - surrealismi oli mukana lähes alusta asti. Ehkä erilaisinta Magrittea edustavat toisen maailmansodan aikainen Renoiria mukaileva vaihe ja sen jälkeinen yhtä näyttelyä varten tehty "sikailuvaiheen" teossarja, joka otti vaikutteita mm. sarjakuvasta. Näyttelyn melko pienistä teomääristä huolimatta mukana oli töitä hyvin eri kausilta.

Näyttelysalin seinälle oli siteerattu Magritten lausumaa: "Käytin esimerkiksi tavallista vaaleansinistä taivaan esittämiseen. Porvaristaitelija sen sijaan maalaisi taivaan päästäkseen esittelemään tietyn suosikkisinisensä tietyn lemmikkiharmaansa rinnalla.". Magritten taivas totisesti on sininen ja rakastan sitä sinistä, katsokaapa tätä  Les Perfections célestes -maalausta (1930):



+ Studio Drift Elemental myös 19.5. asti Amos Rexissä

Pois lähtiessä ajattelin nopeasti vilkaista sen uutiskuvissakin nähdyn leijuvan betonikuution. Ja olihan se kiintoisa. Mutta sydämeni vei viereisessä salissa oleva saman ryhmän Fragile Future -teos, joka ensi näkemältä näytti vain isohkolta valoteokselta: lamppuja, isoissa himmelimäisissä muodostelmissa. Mutta kun tarkemmin katsoi, huomasi, että lamppu näyttikin pörröiseltä voikukkapallolta... Oli ihan pakko katsoa ryhmän työskentelyä kuvaavat videotkin, joista selvisi että totta mooses Fragile Futureen on liimattu älytön määrä ihan oikeita voikukan hahtuvia... Hieno kannanotto luonnon ja teknologian yhteensovittamisesta!


Kannattaa siis ottaa suunnaksi Helsingin taidemuseot - eikä vain  nämä. Nyt on hienoja näyttelyjä joka paikassa.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Hyvästi hiljaisuus (ja verenpaine)!

Verenpaineen laskemiseen viime päivinä on toki riittänyt sekin, että on istahtanut ihan vaan omalle terassille ja kuunnellut pihan ja lähimetsikön ääniä. Tiaisten tirskutus on aika taukoamatonta, kilpailu pöntöistä on käynnissä. Peipot lurauttelevat säkeitään niin ponnekkaasti, että melkein korviin ottaa. Illan suussa mustarastas soittelee huiluaan ja aamut taas alkavat usein punarinnan kitisevällä viserryksellä. Välillä ääneen pääsee joku kovempiääninenkin: tikat etsivät kilpaa parhaita pärinäpuita ja Herra Fasaani nousee välillä johonkin  korkeammalle kohdalle, kivelle tai vaikka hiipuvalle lumikinokselle ja rääkäisee komennon rouvalaumalleen.


Näin sunnuntaina oli mahdollisuus tehokkaampaan verenpaineen hoitoon. Otettiin polkupyörät ja polkaistiin kaupungin ulkopuolelle pellon laitaan - se ei pikkukapungissa onneksi ole kaukana. Asetuttiin aurinkoon ja  tuulensuojaan ladon seinää vasten ja annettiin yltäkylläisten kevään äänien täyttää korvat. Peltoaukeamalla kymmenet kiurut lensivät voimakkaasti livertäen ylös ja ylös, näkymättömiin - pudotakseen sitten hiljaisina alas pellolle... Töyhtöhyypät lentelivät matalia lenkkejä maukuen ja vonkuen, reviiritaisto oli varmaan kuumimillaan. Pellon laidassa, jokirannassa,  pari kurkea askelsi vakaasti ja välillä vaihtaen huudellen mielipiteitä kauempana metsäreunan takana olevan isomman kurkiyhdyskunnan kanssa. Ylilentävät joutsenet tööttäilivät ja kaakattava hanhiparvi lensi edes takasin, ikään kun ei oikein  olisi tiennyt,  menisikö etelään vai pohjoiseen... Yksi kuitenkin oli vielä joukosta poissa: kuovin huutelua jäin kaipaamaan.

Hyvästi talven hiljaisuus - tervetuloa kevään äänet!