Alkuvuosi on täyttynyt aika lailla "velvollisuuslukemisella". Töissä esitteltiin 7-luokkalaisille aiempien sukupolvien kotimaisia nuortenkirjasuosikkeja ja rinnakkain niitä tämän päivän kirjoja. Minä esittelin tietysti ne historialliset 😏. Niinpä alkuvuosi meni Aaro Honkaa, Mary Marckia ym. kumppaneita lueskellessa. Täytyy sanoa, että hirveästi elämyksiä ei vastaan tullut. Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1953) kannattaa kuitenkin mainita, koska se oli varsin hyvä psykologinen kuvaus sotalapsen sopeutumisesta takaisin Suomeen. Kummastakin nuorisoryhmästä löytyi muuten ainakin yksi nuori, joka tiesi mitä sotalapsi-käsite tarkoittaa. Tällä hetkellä lukeminen tähtää huhtikuun uutuuskirjavinkkaukseen aikuisille eli olen kertaillut paljon jo lukemiani kirjoja ja miettinyt, miten niitä kuvailisin. Ja olen ehkä uutenakin lukenut sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten olisi ainakaan tässä vaiheessa tarttunut.
Uutuuskirjavinkkaukseen pääsee ehdottomasti mukaan tammikuussa lukemani Petri Tammisen Suomen historia (Otava, 2017). Tässä kirjassa konkretisoituu se, että historiaa koetaan arjessa - kansakunnan kohtalonhetket ja normaali arki saavat samanlaisen arvon ja molemmat luovat ihmisille tärkeitä muistoja - kirja on mikrohistoriaa parhaimmillaan. Tamminen osaa vähillä sanoilla välittää niin paljon! Kirjan sisältämät pikkumuistot vuoroin itkettävät, vuoroin naurattavat tai vahvimmillaan sekä että. Lämmin, ihana kirja, joka sai huippuelämystähden minulta.
Kävin kirjastolaisille suunnattuna koulutuspäivänä kuuntelemassa ihanan Lukuneuvojan, Marika Helovuon, esittelyä mm. viime vuoden kirjasadosta. Lukaisin oitis pari. Näyttelijänäkin tunnettu David Duchovny (mm. X-files) on kirjoittanut kirjan Pyhä lehmä (Like, 2016). Populaarikulttuuriviittauksia vilisevä kirja lehmän, possun ja kalkkunan karkumatkasta huvitti ainakin minua kovasti. Hupaisan tekstin alle piiloutuu lihansyönnin ja tehotuotannon kritiikkiä. Tälle myös huippuelämystähti.
Toinen Lukuneuvojalta saatu suositus oli Kalle Lähteen Happotesti (Otava, 2016). Tätä olin vähän kierrellyt, kuvitellen sen olevan jotain tyyliin Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Mutta eihän se ollut, vaan sujuvasti kirjoitettu, todellisuuspohjainen, inhorealisteinen/synkänhauska kuvaus alkoholismista. Minua ällistytti päähenkilön valehtelun määrä: kuinka koko ajan oma toiminta selitetään parhain päin ja mitätöidään alkoholiongelmaa. Alkoholisti ei sitä paitsi valehtele vain ympäristölleen, vaan myös itselleen. Alkoholistinkaan pään sisään en pääsisi ilman kirjallisuutta!
Kevään ekan neljänneksen kirjoista pitää vielä kehua Liane Moriarty, jälleen kerran. Neljäs suomennos, Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY, 2017), vei taas mennessään. Näitä vaan ei pysty laskemaan käsistään, ennen kuin koko kirja on luettu. Siinä kevyen kerronnan ohessa tulee paljon painavaa pohdittavaa ystävyydestä, perhesuhteista, avioliitosta jne.
Jos viime vuosi oli huono elokuvavuosi, niin nyt ei voi valittaa. En ole oikeastaan huonoa elokuvaa nähnytkään. Oikein hyviä olivat Loachin I, Daniel Blake, jossa kasvoton byrokratia saa huutia ja Lonerganin Manchester by the sea, joka oli kyllä tosi surullinen elokuva miehestä, joka menetti perheensä. Hyviä elokuvia olen siis totta vie nähnyt, mutta ainoa huippuelämystähti meni Jarmuschin bussikuskista kertovalle Paterson-elokuvalle. Minä - ainakin näin vaihteluna - rakastan näitä arkielokuvia, joissa ei ole mitään suurta draamaa vaan kuvataan sympaattisesti arkea. Esim. Linklaterin ja Baumabachin elokuvat koen sellaisiksi. Ainakin yksi sellainen arkielokuva vuodessa on paikallaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti