Itsenäisyyspäivän piparit

Erilaiset vuodenajan traditiot rytmittävät vuotta mukavasti. Ne voivat olla kansainvälisiä, kansallisia, paikallisia, perhekohtaisia tai ihan henkilökohtaisia. Minulle sellainen traditio on piparkakkujen leipominen itsenäisyyspäivänä. Pitkään luulin, että se on ihan kansallinen perinne, mutta sittemmin on selvinnyt, että muut eivät vietäkään itsenäisyyspäiväänsä jauhojen tuiskeessa.

Mikään kodin hengetär en totisesti ole, mutta eipä ole monta itsenäisyyspäivää mennyt ilman piparisavottaa. Perinne lähti jo kotoa, äidiltähän tämä on opittu. Saattoi mennä muutama (erilaisissa sekalaisissa kämpissä asuttu) nuoruusvuosi ilman pipareita, mutta aika nuorena se vakiintui silloisen poikakaverin ja nykyisen siipan kanssa myös meidän perheemme perinteeksi.

Pipariresepti on tullut miehen suvun puolelta. Hänen enonsa vaimo on armoitettu leipuri ja häneltä saadulla Kokkolan pipareiden ohjeella piparimme siis leivotaan. Tällä ohjeella pipareista tulee rapeita ja mausteisia, juuri sellaisia kuin minusta hyvä pipari on. Monellehan pipari on joulupöydän pakkopulla, mutta minä pidän niistä kyllä ihan aidosti.

Meillä on selkeä työnjako. Kaikki vaativammat ruoanlaittotehtävät taloudessamme suorittava mies tekee kahden hengen talouteemme suhteutettuna järkyttävän ison taikinan edellisenä päivänä ja leipoo pari ensimmäistä pellillistä pipareita (minä pysyn sillon pois keittiöstä, koska jauhottamisesta meillä on hieman eri käsitys ja siitä tahtoo tulla keskustelua...). Minä leivon lopun taikinan (hillitysti jauhottaen) ja mies vastaa paistamisesta, koska minä en pysty siinä tasalaatuisuuteen. Jälkisiivous on taas minun vastuualuettani. Kaikki tämä käy nopeasti ja tehokkaasti, vuosikymmenten harjoituksen jälkeen.

Itsenäisyyspäivän muut traditiot ovat sitten tavallisempia. No, kaikki eivät ehkä sauno, enkä tiedä virittävätkö muut kynttilöitä ikkunoille yhtä neuroottisesti klo 18 kuin minä? Tämä perinne taas sai alkunsa, kun asuimme Oulussa Aleksanterinkatu 13:ssa ja taloyhtiö jakoi asukkaille aina kynttilät ennen itsenäisyyspäivää, toivoen että kaikki sytyttäisivät ikkunoihin kaksi kynttilää klo 18. Mutta yksi perinne on kyllä ihan kansallinen: Linnanjuhlien ääreen kokoonnumme kansakuntana melko yksimielisesti...

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Suomikantri 50 v.

Taas oli työpaikalla niin  kiinnostava tapahtuma, että paikalle piti vaivautua ihan vapaapäivänä. Kirjastolla juhlistettiin tänään Suomikantrin 50-vuotista taivalta.

Tilaisuuden piti olla Suonna Konosen ja Olli Nurmen Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt – retkiä suomikantriin ja sen persoonallisuuksien pariin -kirjan julkistustilaisuus, mutta kuten kirjastossa olemme turhankin usein tulleet huomaamaan, kirjan julkaisemispäivä on veteen piirretty viiva ja vain varjo häälyväinen. Kirjaa ei siis vielä(kään) nähty, kustantamo Sammakon uusin aikataululupaus on 12.12. , toivottavasti se pitää.

Mutta kiertueella olevat Suomikantrin markkinamiehet eivät antaneet kirjan puuttumisen hämätä, vaan tarinoivat kantrin historiasta ja laulelivat välillä, niin että jopa tällainen genreen vihkiytymätön ja vähän skeptisestikin suhtautuva viihtyi kaksi tuntia tosi hyvin. Soiton ja puheen yhdistelmä toimi tosi hyvin ja oikeasti tunsin oppineeni jotain itselleni vähän vieraaksi jääneestä aihepiiristä.

Mukana  olivat Arto Pajukallio (Freud Marx Engels & Jung -yhtyeestä) ja paikalliset kantrilaulajat Turkka Mali ja Atte Hipp (Malin veljekset edustavat edelleen myydyintä Suomi-kantria ja Atte on tulevaisuuden  lupauksia). Paikalla olivat myös kirjan kirjoittaja Suonna Kononen (joka vaikuttaa Huojuva lato -orkesterissa) ja valokuvaaja Olli Nurmi (joka on kuvannut kantriskeneä paljon muutenkin). Illan kapakkakonsertissa paikalla on myös Jussi Raittinen.

Pajukallio, Mali, Kononen, Nurmi ja Hipp estradilla

No mitä opin? Esimerkiksi että Kari Kuuva on Suomikantrin pioneeri. Ensimmäisenä kokonaan suomalaisin voimin syntyneenä country-kappaleena kirjan tekijät pitävät Kari Kuuvan tekemää, Jarno Sarjasen esittämää Nukkekoti-kappaletta vuodelta 1968. Arto Pajukallio esitti biisin, joka olikin ihan hauska miehinen valitus naisen sisustamasta "nukkekodista", johon mies ei tahdo mahtua. Minulle jäi vähän epäselväksi millä kriteerillä tämä on se ensimmäinen kantrikappale. Jos myöhemmistä esittäjistä esim. varhais-Juice tai Kari Tapio uskallettiin lukea kantriksi, niin itse kyllä ihmettelen, että eikö esim. lähes koko Tapio Rautavaaran tuotanto ollut kantria? Suonna Konosen esittäessa Suomenhevonen-biisiään, tuli väistämättä mieleen Rautavaaran Juokse sinä humma -laulu, joka on siis vuodelta 1953...

Mutta tässäpä onkin syy joulukuussa hankkia käsiin tuo tuore opus ja laittaa käsitteet kohdilleen, että mitä se kantri sitten oikein on... Kirjassa on paljon haastatteluja ja ainakin nämä paikalla olevat kertoivat niin värikkäitä ja hauskoja tarinoita, että uskoisin kirjankin olevan varsin viihdyttävä.

Johnny Cashia nostettiin niin monessa puheenvuorossa esille, että heti kotiin tultua piti kaivaa pari mainittua biisiä esille Spotifyistä (esim. Cashin versio Nine inch nails'in Hurt-kappaleesta). Sikälikin virikkeellinen tilaisuus.

Mozartin Requiem

Juuri osuvasti Pyhäinpäivänä vieraili Pielaveden kirkossa pirkanmaalaisista kuoroista koottu Projektikuoro Kosketus esittämässä Mozartin Requiemin (KV 626).

Wikipediaa lainaten: "Sielunmessu tai requiem on katolisen kirkon jumalanpalvelus, jossa rukoillaan edesmenneiden puolesta. Sen alkuperäinen nimi on lat. Missa pro Defunctis eli messu kuolleiden puolesta, mutta se tunnetaan yleisesti myös palveluksen tekstin ensimmäisellä sanalla requiem eli 'lepo' ". Sielunmessuja on toki monilla säveltäjillä (Kosketus-kuorokin on ymmärtääkseni jo aiemmin  kiertänyt esittämässä Gabriel Faurén sielunmessua), mutta kyllä kai tämä Mozartin messu on se klassisista klassisin. Teos on kirjoitettu neljälle solistille (sopraano, altto, tenori, basso), kuorolle ja orkesterille - Pielavedellä orkesterin korvasi urkusäestys.

Mozartin Requiemiin liittyy runsaasti huhuja ja tarinoita. Varmaa kuitenkin on, että aikoinaan tilaaja oli tuntematon (sittemmin on kyllä selvinnyt että sielunmessun tilasi eräs kreivi vaimonsa kuolinpäiväksi). Tämä jäi siis Mozartin viimeiseksi sävellykseksi ja kesken sävellystyön  kuolema yllätti säveltäjän (1791). Milos Formanin elokuvassa annetaan ymmärtää, että Mozart ahdistuneena koki säveltävänsä omaa kuolinmessuaan, mikä sitten joudutti hänen loppuaan, mutta se lienee sitä tarinaosuutta... Keskeneräisen sielunmessun täydensi pääasiassa Franz Xaver Süssmayr Mozartin kuoleman jälkeen.

Kesällä edesmennyttä omaista oli hyvä muistaa Pielaveden kirkkokonsertissa. Sielunmessu oli komeaa kuultavaa.  Etenkin  Dies irae -osan Confutatis ja se tunnetuista tunnetuin osa Lacrimosa. Mozartin muistoksi tässä pätkä Formanin elokuvasta, jossa kuolemankuvauksen taustalla soi Lacrimosa.


 

Kannattiko jonottaa puoli tuntia? : Amos Rex ja teamLab

No kyllä kannatti. Jo pelkän arkkitehtuurin takia. Vanha osa, funkkistyyliä edustava Lasipalatsi, on valmistunut vuonna 1936. Amos Rexin museon rakennustyöt ja siihen liittyvät Lasipalatsin peruskorjaustyöt alkoivat tammikuussa 2016. Rakennusprojektissa vanha Lasipalatsi ja maan alle sijoittuva taidemuseon uudisosa on nivottu hienosti yhteen.  Lasipalatsiin sijoittuvat uuden taidemuseon sisäänkäynti, myymälätilat, aulatilat ja museokonseptiin liittyvä elokuvateatteri Bio Rex (pakko päästä katsomaan sinne joku elokuva!). Myös museovieraita palvelee Amos Rexin välittömässä yhteydessä tyylikäs Cafe / Bar / Ravintola Lasipalatsi. Tässä muutama kuva näistä hienosta funkkistiloista:

Bio Rexin aula Eduskuntatalo-näkymin

Bio Rexin aitiot, siis AITIOT!

Bar Lasipalatsin eleganssia

Uudet, holvimaiset näyttelytilat löytyvät maan alta. Holvithan näkyvät Lasipalatsin tapahtuma-aukiolle kupoleina, jotka näyttivät herättävän aukion eloon ihan arkiaamunakin - kiipelijöitä ja ikkunoista kurkistelijoita riitti... Tässä kuvia katosta ja kattoikkunoista museon ala-aulassa:

Näyttelyksi Amos Rex lupailee mm. teknisesti kokeilevaa nykytaidetta. Ja kuten kaikki uutisten jonotuskuvista varmaan tietävät, Amos Rexin avajaisnäyttelystä vastaakin tokiolainen taiteiljakollektiivi teamLab digitaalisella taiteellaan. Maanantaina käydessämme jonot eivät olleet kuitenkaan niin hillittömät kuin uutiskuvista voisi päätellä.

Pidin teamLab-näyttelystä kovasti. Tilat imivät väkijoukot sisäänsä ihmeellisellä tavalla. Pimeissä saleissa pystyi vaeltamaan omiin vaikutelmiinsa vajoten ja muut ympärillä eivät häirinneet. Mielummin päinvastoin: oli ilo katsoa lasten riemua ja reaktioita taiteeseen. Juuri lapsia ajatellen oli hieno idea, että Graffiti Nature -salin teokseen saattoi osallistua värittämällä oman kuvansa. Oma lintumme ilmeisesti kohtasi kuolemansa heti skannaamisen jälkeen  "ekosysteemissä" niin nopeasti, että emme ehtineet sitä edes nähdä heijastettuna...:

Yhteistyöllä väritetty lintumme

Samainen Graffiti Nature -teos sai minut näkemään oman aviopuolison aivan "uudessa valossa", kun musta nahkatakki toimi mainiona alustana heijastuksille.  Merta ja veden liikettä kuvaavat salit teoksineen (Black Waves ja Vortex of Light Particles) taas rauhoittivat ja saivat verenpaineen laskemaan.

Jäi luottavainen olo, että Amos Rexiltä on lupa odottaa hienoja elämyksiä myös jatkossa.

Parasta juuri nyt: Nalle Puh & co

Kuva: Engl. Wikipedia

Syksyn kiireissä elimistö vaatii hyviä yöunia. Ei olisi varaa pyöriä illalla sängyssä unta odottamassa. Nyt olen keksinyt täydellisen rentoutus- ja nukahtamislääkkeen.

Joka ilta etsin Yle Areenasta uuden osan Nalle Puh -kuunnelmaa (kesto sopivasti 11 minuttia per osa). A. A. Milnen kirjoja uskollisesti seuraavien Nalle Puh- ja Nalle Puh rakentaa talon -kuunnelmien kaikki osat ovat taas elokuun lopussa tulleet kuunneltaviksi vuoden ajaksi Areenaan. Pentti Kemppaisen ohjaamassa sarjassa on kaikkiaan 35 osaa. Mahdollisuus kuunteluun kannattaa hyödyntää - tämä on parasta lasten- ja toki aikuistenkin kulttuuria, mitä ikimaailmassa Suomessa on ollut tarjolla. Kuten Areenan esittelytekstissä sanotaan: "Kun Matti Pellonpää ja Kari Väänänen vuonna 1991 antoivat äänensä Nalle Puhille, muodostui kahden Milnen klassikkokirjan luennasta itsestään klassikko. Tätä lastenohjelmaa aikuisetkin kuuntelivat herkeämättä".

Pellonpää (voi, miten ikävä häntä tuleekaan!) antaa äänet Nalle Puhille, Ihaalle ja Nasulle, ja Väänänen hoitaa suvereenisti kertojan tointa ja kaikki muut hahmot. Näyttelijäntyö on ihan uskomattoman herkullista. Kersti Juvan suomennos on fantastinen.

Jos minä olisin diktaattori, määräisin että kaikissa Suomen lapsiperheissä pitäisi päivän päätteeksi koko perheen yhdessä kuunnella tätä kuunnelmaa. Ja kaikenikäisille suosittelen sitä muuten vaan!

Kirjat ja elokuvat: 2018 2-3 -kvartaalit

Menneeseen kaksoiskvartaaliin sisältyy kolmen kuukauden vuorotteluvapaa, jonka aikana kuvittelin lukevani tosi paljon. Luinkin kyllä, mutta ehdin paljon vähemmän kuin olin ajatellut. Oli kaikenlaista askaretta ja kiirettä, ja ihan kesähelteetkin vetäisivät kuitiksi. Niinpä kaikenlainen kulttuurinharrastaminen, jopa lukeminen jäi melko vähiin. En selvinnyt edes 2. kvartaalin yhteenvetoa tekemään, joten se tulee tässä, yhdistettynä 2-3 -kvartaalien yhteenvetona.

Huhtikuussa pohdin  paljon elämäkerrallista/omaelämäkerrallista kirjoittamista. Tuntuu siltä, että omaelämäkerrallisuus kiinnostaa ja että julkisuudessa haastatellaan paljon nimenomaan omaelämäkerrallista kirjallisuutta kirjoittaneita kirjailjoita. (Mieleen lähiajoilta tulee esim. Laura Manninen, joka kuvasi perheväkivaltaa kirjassaan Kaikki anteeksi tai Selja Ahava, joka kuvasi kirjassaan Ennen kuin  mieheni katoaa miehensä transsukupuolisuutta). Kevään hauskin kirjallisuusvyyhti liittyi kuitenkin Saara Turusen mainioon romaaniin Sivuhenkilö (Tammi, 2018), jossa hän muun ohessa (enemmän tai vähemmän todenmukaisesti, who knows...) kuvasi Rakkaudenhirviö-romaaninsa (Tammi, 2015) vastaanottoa ja erityisesti Hesarin  Antti Majanderin arvostelua siitä. Hän puhui asiasta myös lehtihaastatteluissa. Antti Majander taas vastasi Hesarin palstoilla: "Saara Turunen kirjoitti romaanin siitä, kuinka HS:n kritiikki romautti aloittelevan kirjailijan – Nyt Antti Majander vastaa, vähättelikö hän nuoren naisen kokemuksia". Minua edestakaisin vellova keskustelu kirjoissa ja lehdissä jotenkin huvitti suuresti. Mutta Turusen molemmista kirjoista pidin siis tosi kovasti!

Kiinnostuin  Elizabeth Stroutin ensimmäisestä suomennetusta kirjasta, Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018),  välittömästi kun kuulin että taannoinen tv-sarja, Olive Kitteridge, perustuu Stroutin Pulitzer-palkittuun kirjaan. Kirja oli kaikessa fragmentaarisuudessaan miellyttävää luettavaa. Kirjoittajaa on paljon verrattu Alice Munroon. Minulle tuli taas mieleen Colm Toibin tai John Williamsin Stoner, kirjoitustyylissä oli jotain samaa.

Vuotta 1918 on käsitelty taas monissa romaaneissa. Niistä luin näissä kvartaaleissa Heidi Köngäksen Sandran (Otava, 2017), jossa kuvattiin asuinpaikkansa vuoksi sotaan mukaan sotkeutunutta perhettä. Lukemistani kuvauksista vieläkin vahvempi oli kuitenkin Jari Järvelän Kosken kahta puolta (Tammi, 2018), jossa on kekseliäästi käytetty useita lapsen näkökulmia: 1918 kuvataan mummojen (tuolloisten lapsien) Ainon ja Sofian näkökulmasta, ja koko tarinan kertojana on lapsenlapsi 70-luvulla. Hieno tarina, huippuelämys!

Huippuelämykset loistivat poissaolollaan, kunnes tässä lopussa oikein ruuhkaantuivat, kun heti Järvelän jälkeen tartuin Minna Rytisalon Rouva C -romaaniin (Gummerus, 2017). Rytisalo kirjoittaa jotenkin juuri sellaista kieltä, josta minä nautin ja kun tällä kertaa vielä aiheena oli  niin  mielenkiintoinen ihminen kuin Minna Canth, niin kirjahan piti lukea ihan ahmimalla. Huippuelämys!

Elokuvarintamalla on ollut aika tylsää. Eniten mieltä lämmitti Spike Leen Blackkklansman.

Michel Sittow (Kumu, 16.9.2018 asti)

Muistan  pitäneeni paljon Jaan Krossin novellista Neljä monologia Anno 1506 (kirjassa Kleion silmien alla, Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1987). Tuo novelli esitteli minulle virolaisen maalarin Michel Sittowin (1469-1525). Myöhemmin kuulin, että novellilla oli oma osuutensa jo unohdetun ja vähän tuntemattomaksi jääneen taiteilijan uudelleenlöytämisessä.

Novellin ensimmäinen puheenvuoro on Sittowin isäpuolen, jonka kanssa Sittow käräjöi suomenruotsalaissyntyisen äitinsä, Margarethe Molneren omaisuudesta. Isäpuoli kertoo, kuinka Tallinnan lasi- ja maalarimestarien kilta vaatii Sittowilta - monissa hoveissa ansioituneelta kuvataitelijalta - kisällivuotta Tallinnassa ennen mestarin arvonimen myöntämistä. Niin katkera kuin isäpuoli onkin omaisuusriidasta, hänen täytyyy tunnustaa killan vaatimus kohtuuttomaksi:

"... minä en peräänny tuumaakaan kahdesta omasta Rataskaivon talostani enkä hopeasta enkä maalarinverstaan tarvekaluista, vaikka tuomioistuin määräisi ne tuolle sävyisälle keskustelijalle kuinka hyvänsä, mutta sen minä sanon: sellaisia maalauksia ei ole Tallinnassa nähty iki päivinä, puhumattkaan siitä että joku tästä kaupungista kotoisin oleva mies olisi koskaan kyennyt maalamaan sellaisia."

Toinen puheenvuoro kuuluu suutarintyttärelle, kaunottarelle, johon Sittow on iskenyt silmänsä. Tyttö tuntee suurta alemmuutta kansainvälisen taiteilijan rinnalla, eikä oikein uskalla uskoa rakkauden mahdollisuuteen:

"... ja sitten hän kysyi: 'Neito, kuka sinä olet?' Ja minä mutisin oman nimeni ja kerroin että olen suutari Rumpin tytär tästä samasta kaupungista ja katsoin isään päin, jotta hän tajuaisi tämän olevan minun isäni. Mutta hän vain katsoi minua ja sitten ympärilläolijoita ja sanoi jotenkin  enemmän heille kuin minulle: ' Totta tosiaan - kun kerran Vapahtaja saattoi olla nasaretilaisen puusepän poika - niin miksi sinä et voisi olla tallinnalaisen suutarin tytär?'"

Kolmas novellin äänessäolija on Tallinnan lasi-ja maalarimestarien killan puheenjohtaja, joka tulkitsee ammattikunnan sääntöä eli skraata tiukkaakin tiukemmin. Hän pitää kiinni kisällivuodesta ja mestarinäytteen tekemisestä.:

"Ja sitten minä kysyn heiltä: ammttiveljet, seisooko siinä [skraassa]sitten, että niihin joiden väitetään sutineen kolmen kuninkaan konterfeit - niihin meidän skraamme ei sovellu, heidän edessään meidän skraamme on tyhjää sanahelinää ja he voivat marssia sisään meidän ammattikuntaamme milloin ikinä lystäävät, koska  n o i n suuria herroja kohtaan meillä ei voi olla enää mitään ammattitaidon tutkimuksen vaatimusta..."

Ja se neljäs puhuja onkin sitten itse Michel Sittow, jonka jätän siteeraamatta. Jokainen voi miettiä, miltä Euroopan hoveissa tunnetusta konterfeijarista eli muotokuvamaalarista tuollainen vaatimus kisällinä toimimisesta tuntuu. Ja se kun on ehtona ihanan suutarintyttären vaimoksi saamisessa...

Sittowin vähälukuisista töistä 19 on esillä Tallinnan Kumu-museossa 16.9. asti. Näyttely on äärimmäisen viehättävä. Hyvä muotokuva kertoo kohteestaan kaiken. Tässä pari esimerkkiä Sittowin taIdonnäytteistä. Maalauksia katsoessa tuntuu kuin  tietäisi tarkkaan, millaisia miehiä nämä kuvien herrat ovat - uskomattoman hienoja muotokuvia siis.

Portrait of Diego de Guevara

Portrait of a Man with a Rosary 

Helsingin sanomien artikkelista voi lukea lisää Michel Sittowista.

Kuopiolainen Muikkuravintola Sampo

Heti Sampon eteisessä vastaan tulee lyömätön slogan: "Kaikki kävijät tuottavat minulle pelkkää iloa - toiset tulemalla, toiset lähtemällä"... niinpä.

Ravintolan henkilökunnalla on mukavan leppoisa, savolainen (ja huom! ei yhtään väkinäinen...) meininki. Savolaisuus ulottuu ruokalistaan asti, johon voit tutustua tästä pdf-linkistä. Koska käyn niin harvakseltaan (= muutaman vuoden välein), tilaan kyllä joka kerta nämä "Paestetut muikut Sampon tyyliin", mutta varmasti kaikki muukin on yhtä maukasta:

Ravintola on tosi vanha ja perinteinen (30-luvulta?), tämän hetken sisustus lienee jostakin 70-luvulta. On ihanaa, että on olemassa joku paikka, jota ei panna viiden vuoden välein uusiksi. Suomessa voitaisiin mielestäni yleensäkin uskoa enemmän perinteisten paikkojen vetovoimaan.

Ravintola jakaantuu ns. karvalakkipuoleen eli sisäänkäyntipuolen pubiin ja peremmällä olevaan valkoisten pöytäliinojen saliin. Tällä kertaa söimme ihan vaan pubin puolella. Paikassa on kosolti charmia, se on sellainen paikka, että jos harrastaisin ravintoloissa istuskelua ja oluen ottamista, tänne voisin unohtua lounaalta iltaan asti. Tällä kertaa ei tullut tarkistettua, vieläkö vanhanaikainen kolikkojukebox on paikoillaan - mutta minnekäs se olisi hävinnyt?

Sampo löytyy sieltä sataman suunnasta, osoitteesta Kauppakatu 13.

Serlachius-museo Göstassa

Ensimmäisen kerran vierailimme Serlachiuksen museoissa 2014, kun Gösta oli vasta avattu. Tänä kesänä Gösta-museossa on 16.9. asti esillä Belgian tunnetuimpiin nykytaiteilijoihin kuuluvan Koen Vanmechelenin Kyse on ajasta -näyttely. Näyttely esittelee taiteilijan tuotantoa ensi kertaa Suomessa ja Pohjoismaissa. Alkukesästä kun näyttelyn eläviä kanoja esiteltiin mediassa, tuli heti sellainen olo, että tuonne... kesäkanoista kun on taloudessamme haaveiltu ajoittain.

Vanmechelenin näyttely herätti ajatuksia, osin se tuntuikin enemmän yhteiskunnalliselta puheenvuorolta kuin kuvataiteelta, mutta ihan hyvä niin. Vanmechelen on huolissaan maapallon tilasta ja ihmisen tulevaisuudesta lajina. Näyttelyssä esillä olevat elävät kanat liittyvät taiteilijan biokulttuurista monimuotoisuutta edistävään kanojen risteytyshankkeeseen,  Cosmopolitan Chicken Projectiin (CCP). Jokainen uusi kanasukupolvi on osoittautunut edellistä elinvoimaisemmaksi, pitkäikäisemmäksi, vastustuskykyisemmäksi ja vähemmän aggressiiviseksi. Nyt myös suomalainen maatiaiskana on osa risteytyskokeiluja. Göstan pihalla ja puistossa mellasti paitsi kanoja myös villihkön näköisiä sikoja:

Museon sisätiloissa oli esillä kuvataidetta, ei kovin konservatiivista sekään: Vanmechelenin teoksissa yhdistyvät  maalaus, piirustus, valokuva, innovatiiviset 3D-tekniikat, videotaide, installaatiot ja puuveistokset. Myös esillä olevat työt liittyivät paljolti kanoihin. (Huom! Yhtään kanaa ei ole tapettu taideteosten vuoksi, vakuutettiin opasteissa):

Göstassa oli esillä monta muutakin näyttelyä. Sampsa Virkajärven näyttely, joka koostui kahdesta videoteoksesta, osui suoraan hermoon henkilökohtaisen ajankohtaisuutensa vuoksi. Toinen videoteoksista pohti äidin liukumista tavoittamattomiin muistisairauden edetessä ja toisessa videossa pohdittin suhdetta jo kuolleeseen isään. Iäkkäiden omaisten kanssa eläneenä/elävänä, nuo ajatukset tuntuivat hyvin tutuilta.

Yhden näyttelyn yhteydessä sai esillä olevista tarpeista myös tehdä oman asetelman ja enpä malta olla esittelemättä tätä pelkistettyä Memento mori -asetelmaani:

Serlachiuksen museot Mäntässä ovat hieno retkikohde. Göstassa on tasokas ravintola, mutta me söimme raikkaan salaattilounaan Autereen tuvan kesäkahvilassa, Kahvilan varjoinen terassi oli helteisenä kesäpäivänä ihan nappivalinta ruokapaikaksi.

Retkellä Laukon kartanossa

Pari vuotta sitten kuulin, että Laukon kartano on avattu matkailulle. Sen verran kuuluisahan kartano on (esim. torppareiden häädöistä 1907 ja valkohäntäpeuroista), että laitoin Laukon vierailun välittömästi to do -listalleni. Minua viehättää kartano- ja säätyläiselämä, kuten blogistakin varmaan on  huomannut...

Laukon kartano mainittiin ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä jo 1400-luvun alussa. Vuoteen 1817 asti Laukko kuului Kurki-suvulle. Kurki-sukuun, Klaus Kurkeen, on yhdistetty (totuuden vastaisesti, näin meille kerrottiin) synkkä Elinan surma -balladi. Kurkien jälkeen omistajat ovat vaihtuneet tiheästi, viimeisimpiä omistajia ovat  Haarla- ja nykyisin Lagerstam-suku.

Opimme käynnillämme paljon kartanon historiasta. Edellä mainittujen torpparihäätöjen ja peurojen lisäksi  esim. sen, että Elias Lönnrot oli nuoruudessaan Törngren-suvun kotiopettajana Laukossa ja keräsi siellä työväeltä ja torppareilta tarinoita ja runoja (mm. sen Elinan surma -balladin). Lönnrot päiväsikin 1849 Laukossa Kalevalan, jonka hän omisti suojelijalleen Eva Törngrenille. Uutta  tietoa oli sekin, että kartano oli 1970-luvulta alkaen n. 30 vuotta merkittävä tekijä ravihevosten kasvatuksessa ja jalostuksessa (no, hämärästi muistan kuulleeni Houston Laukko -hevosesta...). Kartanon pitkään historiaan mahtuu monenlaisia käänteitä!

Mutta nyt Lagerstam-suvun nuori polvi on siis avannut kartanon laajemmin matkailukäyttöön. Kohde on mukavan monipuolinen. Koko alueelle pääsee pääsylipulla tai museokortilla (!). Jo pelkkä kartanomiljöön ja rakennusten ihastelu riittäisi ohjelmaksi. Mutta kartanon tilossa on myös monia, vuosittain vaihtuvia näyttelyitä. Tallirakennuksessa on laadukas, lähiruokaan panostava lounasravintola, mukava kahvila, ja vielä tyylikäs puotikin (näihin toki pääsee ilman pääsylippuakin).

Sokerina pohjalla on kesäkauden konsertti- ym. ohjelma. Me kävimme Laukossa sellaisena viikonloppuna, kun siellä oli ulkolavalla Elinan surma -balladia koskevaa ohjelmaa: kirjailija Kristiina Vuorta hastatteli hänen uutuuskirjastaan itse kartanonrouva Leena Lagerstam ja sen jälkeen oli vielä luentaesitys Elinan surma -näytelmän tekstistä. Kun sää suosi, oli oikein mukava kuunnella näitä esityksiä puutarhatuoleissa lepäillen ja aurinkoa ottaen. Heinäkuun toisena viikonloppuna on luvassa ristiretkiaikaan liittyvä festivaali ja konsertteja on monenmoisia  - esim. 14.7. Anssi Tikanmäen Orkesteri soittaa legendaarisia Maisemakuvia Suomesta -kappaleita. Ohjelman ansiosta Laukossa voisi siis käydä vaikka monta kertaa kesässä.

Joskus tekisi myös mieli kokeilla Laukontorilta Laukkoon -risteilyä, joka kestää pari tuntia suuntaansa. Uutta tietoa minulle oli myös se, että Tampereen Laukontori on saanut nimensä Laukon kartanosta, kartanon tuotteita kun on tuotu torille myytäväksi.

Svenskt Tenn Didrichsenillä 25.5.-9.9.2018 : Estrid Ericson & Josef Frank – Muotoilun uudistajat

Kun kesänäyttelyt aikanaan tulivat julki, tiesin heti, että tänä kesänä on lähdettävä käymään Didrichsenin museossa Helsingin Kuusisaaressa Svenskt Tennin näyttelyssä, on näitä sisustusmateriaaleja sen verran tullut ihailtua lehdissä. Didrichsen museonakin on kiva kesäretken kohde, kävelin sinne nelosen ratikkapysäkiltä Munkkiniemestä kauniin Kuusisaaren läpi sivukatuja  kierrellen ja lähetystöjen komeita rakennuksia ihaillen. Svenskt Tennin nykymuotoilua on esillä myös Hanasaaressa (sen jätin suosiolla väliin) ja pop-up -myymälä löytyy Stockmannin 4. kerroksesta.

Näyttelyssä kuuntelin huvittuneena, kun kaksi iäkkäämpää rouvaa keskusteli siitä, voisiko Svenskt Tennin näyttelyllä olla piristävää vaikutusta sisustustyliin Suomessa - voisiko näyttelyllä siis olla laajempaakin  merkitystä? Kuullosti siltä kuin rouvat olisivat hieman kyllästyneitä tämänhetkiseen minimalismiin eli mustan, valkoisen, ruskean  ja harmaan eri sävyjen riemukulkuun suomalaisissa kodeissa. Varovaisesti yhdyin mielessäni toiveeseen, mutta vaikea on kyllä kuvitella tällaista värimyrskyä meillä.

Svenskt Tenn on aloittanut siis vuonna 1924 Estrid Ericsonin luomuksena, ja alussa tosiaankin ilmeisesti tinaesineistä. 30-luvulle tuleessa tuonto laajeni ja viimeistään vuonna 1934, kun mukaan bisenekseen tuli natseja pakeneva itävaltalainen arkkitehti Josef Frank, tuotanto laajeni valaisimiin, huonekaluihin ja tekstiileihin. Klassikot ovat pitäneet pintansa, vähän samaan tyyliin kuin suomalaisessakin  muotoilussa esim. Artekilla ja Marimekolla.

Josef Frank on suunnitellut Svenskt Tennillle tuhansia huonekaluja ja n. 160  kangaskuosia. Nykytuotannostakin valtaosa on näitä Frankin suunnittelemia klassikkoja. Hänen sisustusfilosofiaansa on luonnehdittu akksidentalismiksi: sisustuksen lopputuloksen tulee näyttää sattumanvaraiselta. Vanhaa ja uutta, tyylejä ja värejä voi yhdistellä huolettomasti. Mikä näyttää sinusta kauniilta, on kaunista!

Kankaiden värimaailmat ovat aivan uskomattomia, tässä muutama  esimerkki esillä olleista verhoista ja muista kangasnäytteistä - Marimekotkin alkavat tuntua hillityiltä ja vähän tylsiltä, eikö vain?:

Näyttelyyn oli pystytetty muutama laajempi Ericsonin kesäkotia mukaileva interiööri ja tietysti näyttelyssäkin oli sisustusryhmiä. Tässä esimerkkejä muutamista houkutteleivista istuimista:

Svenskt Tennin tuotteilla voidaan kattaa pöytäryhmä alusta loppuun, tässä pari esimerkkiä näyttelyn pöydistä:

Pistäydyin vielä Stockmannin pop-up -myymälässäkin:

Mitään en sitten ostanut, kun en oikeasti ole mikään sisustusihminen, mutta tässä esimerkkejä jutuista, jotka voisin ottaa Svenskt Tenniltä kotiini koska vain:
- iloisia sisustustyynyjä harmaalle (!) sohvalleni
- kauniin kukkatapetin makuuhuoneen yhdelle seinälle
- taittojaloilla pöydäksi muuttuvan tarjottimen, sen ISON!

Kahvilla Kenkäverossa

Viitostiellä ajaessa kahvihammasta alkoi kolottaa Mikkelin tienoilla. Siippahan ei ei ABC-huoltamoille lähde kirveelläkään, joten ajomatkoilla poiketaan joskus reitiltä vähän enemmänkin kivan kahvipaikan löytämiseksi. Nyt muistimme onneksi Kenkäveron pappilan, joka on ihan siinä tien syrjässä, paljon ei edes tarvinnut poiketa. Joskus vuosikymmeniä sitten käytiin edellisen kerran ja siltä kerralta jäi mieleen kahvilasta mukaan pakattu kahvikori, jonka sai nauttia ulkona luonnon helmassa. Kahvi löytyi lasipullosta, villasukkaan pakattuna, kuten ennen termospulloja kai tapana oli. Ihanaa!

Jo ulkomiljöö on viehättävä: kauniit rakennukset, laituri järven rannalla, iso puutarha jossa monipuoliset nimikyltein merkityt istutukset. Puutarhan erikoisuus lienee suuri pionikokoelma (yli 100 pionia), mutta oli siellä paljon muitakin kiinnostavia perinneperennoja. Kyllä aikaa olisi saanut kulumaan vaikka puoli päivää!

Viimeisen kerran Kenkäveron pappila oli toiminnassa 1969. Uuteen kukoistukseen matkailukohteena se nousi 1990-luvulla. Toiminnan pyörittäjänä on Taito Itä-Suomi, mutta osakkeita omistavat myös Mikkelin kaupunki ja Marttaliitto. Taito Itä-Suomella onkin alueella iso käsityöpuoti, josta varmaan löytää mukaan tuliaisia joka lähtöön. Siellä oli laaja valikoima käsitöitä, erikoisuutena erityisen laaja valikoima Ebba Masalin kasvitauluaiheisia tuotteita (näitä on toki myynnissä jonkin verran muuallakin, mutta kokoelma  on nimenomaan Taito Itä-Suomen lanseeraama). Muista Taito-myymälöistä poiketen siellä oli tarjolla myös laaja valikoima lähiruokatuotteita.

Marttojen tietotaito lienee takana ravintolan tarjoilupuolella? Kenkäveron ravintolassa tarjotaan listoista päätellen laadukasta lähiruokalounasta. Jopa oman puutarhan antimia voi maistella  lounaspöydästä. Tällä kertaa lounas jäi kyllä syömättä, kun oltiin liikkeellä illansuussa, mutta omenapiirakka vaniljakastikkeella oli kyllä elämys, eikä siippakaan valitellut suolaisen piirakkansa makua. Myös silmänruokaa oli tarjolla ravintolatiloissa: hopeatarjottimet, vaniljakastike tarjoiltuna sirossa lasiastiassa, kauniit lautasliinat jne. Ja onhan ne vanhat salit ihastuttavia...

Kannattaa siis vähän poikkeilla pääteiltä!