Kirjat ja elokuvat: 2018 2-3 -kvartaalit

Menneeseen kaksoiskvartaaliin sisältyy kolmen kuukauden vuorotteluvapaa, jonka aikana kuvittelin lukevani tosi paljon. Luinkin kyllä, mutta ehdin paljon vähemmän kuin olin ajatellut. Oli kaikenlaista askaretta ja kiirettä, ja ihan kesähelteetkin vetäisivät kuitiksi. Niinpä kaikenlainen kulttuurinharrastaminen, jopa lukeminen jäi melko vähiin. En selvinnyt edes 2. kvartaalin yhteenvetoa tekemään, joten se tulee tässä, yhdistettynä 2-3 -kvartaalien yhteenvetona.

Huhtikuussa pohdin  paljon elämäkerrallista/omaelämäkerrallista kirjoittamista. Tuntuu siltä, että omaelämäkerrallisuus kiinnostaa ja että julkisuudessa haastatellaan paljon nimenomaan omaelämäkerrallista kirjallisuutta kirjoittaneita kirjailjoita. (Mieleen lähiajoilta tulee esim. Laura Manninen, joka kuvasi perheväkivaltaa kirjassaan Kaikki anteeksi tai Selja Ahava, joka kuvasi kirjassaan Ennen kuin  mieheni katoaa miehensä transsukupuolisuutta). Kevään hauskin kirjallisuusvyyhti liittyi kuitenkin Saara Turusen mainioon romaaniin Sivuhenkilö (Tammi, 2018), jossa hän muun ohessa (enemmän tai vähemmän todenmukaisesti, who knows...) kuvasi Rakkaudenhirviö-romaaninsa (Tammi, 2015) vastaanottoa ja erityisesti Hesarin  Antti Majanderin arvostelua siitä. Hän puhui asiasta myös lehtihaastatteluissa. Antti Majander taas vastasi Hesarin palstoilla: "Saara Turunen kirjoitti romaanin siitä, kuinka HS:n kritiikki romautti aloittelevan kirjailijan – Nyt Antti Majander vastaa, vähättelikö hän nuoren naisen kokemuksia". Minua edestakaisin vellova keskustelu kirjoissa ja lehdissä jotenkin huvitti suuresti. Mutta Turusen molemmista kirjoista pidin siis tosi kovasti!

Kiinnostuin  Elizabeth Stroutin ensimmäisestä suomennetusta kirjasta, Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018),  välittömästi kun kuulin että taannoinen tv-sarja, Olive Kitteridge, perustuu Stroutin Pulitzer-palkittuun kirjaan. Kirja oli kaikessa fragmentaarisuudessaan miellyttävää luettavaa. Kirjoittajaa on paljon verrattu Alice Munroon. Minulle tuli taas mieleen Colm Toibin tai John Williamsin Stoner, kirjoitustyylissä oli jotain samaa.

Vuotta 1918 on käsitelty taas monissa romaaneissa. Niistä luin näissä kvartaaleissa Heidi Köngäksen Sandran (Otava, 2017), jossa kuvattiin asuinpaikkansa vuoksi sotaan mukaan sotkeutunutta perhettä. Lukemistani kuvauksista vieläkin vahvempi oli kuitenkin Jari Järvelän Kosken kahta puolta (Tammi, 2018), jossa on kekseliäästi käytetty useita lapsen näkökulmia: 1918 kuvataan mummojen (tuolloisten lapsien) Ainon ja Sofian näkökulmasta, ja koko tarinan kertojana on lapsenlapsi 70-luvulla. Hieno tarina, huippuelämys!

Huippuelämykset loistivat poissaolollaan, kunnes tässä lopussa oikein ruuhkaantuivat, kun heti Järvelän jälkeen tartuin Minna Rytisalon Rouva C -romaaniin (Gummerus, 2017). Rytisalo kirjoittaa jotenkin juuri sellaista kieltä, josta minä nautin ja kun tällä kertaa vielä aiheena oli  niin  mielenkiintoinen ihminen kuin Minna Canth, niin kirjahan piti lukea ihan ahmimalla. Huippuelämys!

Elokuvarintamalla on ollut aika tylsää. Eniten mieltä lämmitti Spike Leen Blackkklansman.