Kirjat ja elokuvat 2016: 4. kvartaali

Huippuelämystähtiä oli kitsaasti jaossa, mutta aika mukavia lukuelämyksiä neljännessä kvartaalissa silti oli. Keltaisen kirjaston laatuun voi usein luottaa. Tässä kvartaalissa luin lisää Colm Tóibinia eli Brooklyn -kirjan (2011)  ja Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet (2014). Molemmat olivat jotenkin ihania, vaivattomia lukukokemuksia - yhtään ei tarvinnut pinnistellä ja pakottaa itseään lukemaan, vaan tarina imi ja vei mennessään. Ulkomaisista kirjailjoista Maggie O'Farrell oli myös mukava tuttavuus, häntäkin täyttyy ehdottomasti lukea lisää. Liane Moriartyn viihteellisjännittävät kirjat tässä onkin kaikki jo luettu ja kovasti odotan jatkoa niille.

Syksyn kotimaisia kirjallisuuspalkintoehdokkaitakin lueskelin (Korhonen, Sandström, Weselius), mutta en nyt ihan otettu niistä ollut. Kaikissa oli jotenkin yliyrittämisen makua (vrt. Tóibin ja Murakami). Tuskattomin ja luontevin lukukokemus kotimaisista romaaneista oli Tuulaliina Variksen Huvila.  Varis onkin vanha suosikkini - Maan päällä paikka yksi on -kirja on eräs mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani.

Loppuvuodesta aloitin Suuren Sarjakuvaprojektin. Olen lukenut sarjakuvaa tosi vähän ja niinpä klassikotkin ovat lukematta. Eipä siis ihme, että ainoan  tämän kvartaalin huippuelämys-kirjatähden sai Art Spiegelmanin Maus-sarjakuva. Huomaan sarjakuvissakin pitäväni elämäntarinoista, jotka ovat painotukseltaan kirjalllisista (ei niinkään visuaalisia). Sarjakuvaan liittyy myös huippuelämys-elokuvatähti, jonka sai Ethel & Ernest -elokuva - sehän pohjautuu siis Raymond Briggsin sarjakuvakirjaan, ja tämä elokuva oli oikeastaan kimmokkeena koko sarjakuvaprojektilleni.

Kaikki vuoden 2016 luetut kirjat ja elokuvissakäynnit on listattu blogin Kirjat ja elokuvat 2016 -välilehdelle. Askartelen uuden välilehden vuotta 2017 varten tuota pikaa. Jotenkin tuntuu, että muistan nyt lukemani/katsomani pikkuisen paremmin -  jopa yhden lauseen lyhyt luonnehdinta palauttaa usein mieleen jotakin olennaista kirjasta/elokuvasta.

Maaseudun Tulevaisuuden Sata vuotta, sata kuvaa -juhlanäyttely Kuopion museossa 6.5.2017 asti

Onneksi toivuin sopivasti jouluksi kaameasta flunssasta ja jaksoin jo suunnitella vähän kulttuuririentojakin. Joululomareissulle lähtiessä päätettiin ajella Kuopion kautta, "jos ehditään museon aukioloaikana". No, Jyväskylän kohdalla piti jo välimatkataulukon kanssa laskeskella, jääkö aikaa tutustua museon näyttelyyn, jos nyt sitten sinne ajellaan. Käännettiin auton nokka kohti Kuopiota, ja kokonainen tunti jäikin aikaa vierailla Kuopion museossa.

Mikä meitä sinne sitten veti? Maaseudun tulevaisuuden 100-vuotisjuhlanäyttely "Sata vuotta, sata kuvaa". Näyttely avautui ensimmäisen kerran alkuvuodesta Pohjoisessa Valokuvakeskuksessa Oulussa. Oulusta näyttely siirtyi metsämuseo Lustoon Punkaharjulle, sieltä Kuopion kulttuurihistorialliseen museoon (missä se on esillä 6.5.2017 asti)  ja Kuopiosta matka jatkuu vielä maatalousmuseo Sarkaan Loimaalle. Tämä Loimaalle tuleminen selvisi oikeastaan vasta Kuopiossa, joten täytyy varmaan tehdä tuonne Sarkaan uusi retki ihan ajan kanssa, kunhan näyttely siirtyy sinne. Youtubessa voi tutustua Kuopion näyttelyn avajaisissa kuvattuun kuraattori Liisa Heikkilä-Palon haastatteluun.

Näyttelyssä vanhinta kuva-aineistoa oli esim. I. K. Inhalta ja Eino Mäkiseltä (joka on kunnostautunut kuvaamalla paljon myös kansatieteellistä filmiaineistoa).  Näyttelyä muokataan ilmeisesti aina vähän paikkakuntakohtaisesti. Niinpä Kuopiossa näyttelyä on täydennetty museon omalla aineistolla eli Victor Barsokevitschin ja Karl Granitin valokuvilla. Tässä pari otosta 1800-luvulta viimeksimainitulta:

Sata vuotta, sata kuvaa –näyttely esitteli maaseutua monipuolisesti niin lehtikuvan, valokuvataiteen kuin kansatieteen näkökulman kautta. Maaseudun muutos tuli hyvin esille kuvakavalkadissa. Kuvaajien joukosta löytyi mm. vanhoja suosikkejani, Pekka Turusta ja Esko Männikköä, mutta paljon uusiakin tuttavuuksia. Tässä esimerkkinä Karl Granitin vanhojen kuvien vastapainoksi nykyaikainen tehoviljelty peltomaisema ja sen vuodenkierto eli Tapio Heikkilä: Halikonjokilaakso huhti-, touko- ja lokakuussa 2001:

Näyttely toi esille myös kotialbumien näkökulmaa maaseutuun. Siitä esimerkkinä esillä oli Maaseudun tulevaisuus -lehden latokuvakilpailun satoa. Ladoilla ei nykymaataloudessa ole suurtakaan roolia, ja se näkyy myös näissä kuvissa:

Näyttelyn loppupuolella tuli vastaan aarre: suuri kosketusnäyttö, joka piti sisällään lehtikuvaaja Erkki Voutilaisen elämäntyön hyvin eri teemoihin järjestettettyinä kokonaisuuksina. Vuodesta 1956 vuoteen 1981 Maaseudun Tulevaisuuden kuvaajana toiminut Voutilainen on ikuistanut Suomen maaseutua monesta eri näkökulmasta. Valitettavasti juuri tässä aika loppui kesken, mutta ehkä sitten Loimaalla... Tässä välillä Voutilaisen kuvia voi selata Museoviraston Kuvakokoelmat -sivustolta (tarkennetun haun hakuehdoksi: Alakokoelma/Erityiskokoelma: Maaseudun tulevaisuus). Ongelmana on vain se, että kuvia on niin paljon. Näyttelyn valikoma oli tosiaan kompakti ja aiheen mukaan järjestetty.

P.s. Blogini kuvat avautuvat isommiksi, kun niitä klikkaa.

Helene Schjerfbeck Turun taidemuseolla

Viikonlopun aherrus töissä palkittiin arkivapaalla. Arkivapaita on hyvä käyttää näyttelykäynteihin, koska niin välttää pahimmat ruuhkat. Nyt suuntasin Turun taidemuseolle, jossa Helene Schjerfbeck  -näyttely on vetänyt syksyn aikana paljon katsojia. Näyttely on esillä 29.1.2017 asti.

Jo bussimatkalla hurmaannuin kauniista, vähälumisista peltomaisemista. Nouseva aurinko, häivähdys sumua... Museo ja sen ympäristö näyttivät hienolta talviauringon valossa. Myös sisältä taidemuseo on näkemisen arvoinen, onhan se remontoitu 2000-luvulla:

Pidin kovasti Schjerfbeck -näyttelyn ripustuksesta. Siellä oli esillä töitä lähes koko hänen elämänsä (1862-1946) varrelta, koska hänhän aloitti varhain ja maalasi loppuun asti. Huoneet oli teemoitettu. Ensimmäisessä huoneessa oli lähinnä alkukauden historiamaalauksia, jotkut huoneet oli pyhitetty muotokuville jne.

Itse pidin erityisesti kahdesta huoneesta. "Hiljaisuuden huoneessa" oli hillityn värisiä interiöörikuvia ja muotokuvia, erityisen paljon  kotiympyröissä kuvattuja. Lukevia naisia, käsitöitä tekeviä naisia, naisia hiljaisissa askareissaan - usein mallina Helenen äiti. Myöhemmässä elämässään Helene ei paljon matkustellut. Ympyröiden pienuutta kuvasti jotenkin se, että sama punainen keinutuoli toistui niin monissa kuvissa. Tämä Olga-äidin muotokuva (Kotona, 1903) jotenkin liikuttikin, koska kuvassa näkyi paikkapaloja ja liitoksia:

Toinen erityisen puhutteleva huone oli huone, jossa teemana oli punainen väri. Sielläkin keinutuoli vilahteli... Tässä tytön kuvassa (Tyttö hiekkakuopassa, 1912) punainen väri on vallitseva, lämmin elementti:

Useimmissa kuvissa punainen (jonka jotenkin yhdistän elämänvoimaan ja energiaan...) vain häivähti, kuvatun poskilla tai ehkä vain huulilla.

Näyttelyn eri tiloissa oli mukana Helenen omakuvia. Alkupäässä näyttelyä kuvat olivat nuoren, kuvasta suoraan intensiivisesti katsojaa kohti katsovan ihmisen muotokuvia. Viimeiseen näyttelyhuoneeseen oli sitten kerätty myöhempiä muotokuvia, aina viimeiseen niukkaan hiilipiirrokseen. Muotokuvahuoneessa oli myös tämä Punatäpäläinen omakuva (1944), jossa totta tosiaan huulilta löytyy enää vain pieni värihäivähdys, yksi punainen piste...:

Hyvästi Leonard!

Olihan se  odotettavissa, mutta uutinen pysäytti silti: Leonard Cohen on kuollut. Olen kertonut suhteestani Coheniin aiemmassa postauksessa, ei siitä sen enempää. Huomenna täytyy kuunnella Jake Nymanin Popradio, jossa hän muistelee Cohenin uraa.

Kuva: Commons.wikimedia.org

Ethel & Ernest

Olen tylsä ihminen. Myös matkoilla käyn usein elokuvissa, ihan niin kuin kotonakin. Mitä sitä urautuneita tapojaan muuttamaan, matkoillakaan. On kiva nuuskia paikallista "elokuvaskeneä", etsiä jokin kiva vanha elokuvateatteri tai paikallinen elokuva-arkisto. Usein sellaisen paikan yhteydessä on hyvä kuppilakin. Yhdellä matkalla kävikin niin, että lähes kaikki illat istuttiin elokuvissa, kun hotellin vieressä oli elokuva-arkisto (joka esitti mm. mykkäelokuvia) ja kaupungissa osui vielä olemaan kansainvälinen animaatiofestivaali. Siellä ei sitten kielitaidonkaan ollut niin väliä. Joskus  on näet käynyt niinkin, että vaikka on huolella metsästetty dubbaamaton alkuperäisversio elokuvasta, niin sitten englannin kielen taito ei ihan olekaan riittänyt. Coen veljesten mestariteoksen, Menetetyn maan, kaikki käänteet eivät muistaakseni ihan auenneet ilman käännöstekstiä...

Viikonvaihteen Edinburghin reissu oli ihan elokuvatäysosuma, kuinkas muutenkaan, kun kaupunki on maailmanlaajuisestikin tunnettu elokuvakaupunki (Edinburgh International Film Festivalia vietetään aina elokuuussa). Kävimme elokuvissa Edinburgh Film Housessa, joka on juuri sellainen ihana, vähän jo ajan patinoima elokuvateatteri, jossa on VALTAVA sali. Ja se hyvä kuppila, jossa venyä ennen ja jälkeen elokuvan.

Film House, kuvalähde: commons.wikimedia.org

Ja se elokuva oli tosi hyvä valinta. Näimme Lumiukko-kirjan (1978) ja -animaation kuvittajan, Raymond Briggsin, uudempaan sarjakuvakirjaan Ethel & Ernest : a true story (1999) perustuvan animaatioelokuvan. Elokuvan on ohjannut Roger Mainwood ja se oli tullut ensi-iltaan juuri lokakuun lopussa. Tarina on Briggsin vanhempien elämäntarina heidän tapaamisestaan (1928) hamaan kuolemaan 1970-luvulla. Aivan loistava kuvaus siitä, miten historian käänteet näkyvät pienen ihmisen elämässä. Elokuva kuvittaa työväenluokkaisen perheen elämää ja huolia, mutta samalla yhteiskunnan sosiaalisia, poliittisia ja teknologisia muutoksia.

Elokuvassa oli hiljaista huumoria. Ethel on ennen naimisiin menoaan ja kotirouvaksi jäämistään palvelijattarena hienossa perhessä, Ernest taas on rempseä maitomies, jonka vasemmistolaiset mielipiteet saivat Ethelin voihkimaan ("Mutta emmehän me ole työväenluokkaa..."). Raymondin, lahjakkaan ainoan pojan, taideopinnot ja pitkä tukka olivat kauhistus kummallekin ("Mutta sinä voisit opiskella insinööriksi..."). Hauska oli myös seurailla tekniikan kehittymistä: pesukoneen, televison ja puhelimen  ym. laitteiden vaikutusta arkielämään.

Elokuvan animaatiokuvitus oli vahvimmillaan sodan tuntoja kuvatessa, väriskaalan vaihdellessa tehokkaan musta-valkoisesta tulenpunaiseen. Sodan läpin mentiin päättäväisissä "keep calm and carry on" -tunnelmissa, vaikka pommit räjähtelivät ympärillä. Lopun vanhenmisen ja kuoleman kuvatkin olivat pysäyttäviä.

Elokuvan traileri:

Yayoi Kusama: In infinity (HAM 7.10.2016-22.1.2017)

Jo alkusyksystä Tukholmasta kiiri uutisia Yayoi Kusaman näyttelystä. Hurmioitunut julkaisi blogissaan niin kiinnostavan kuvauksen, että päätin oitis käydä näyttelyn katsomassa, kunhan se Suomeen saadaan. Lauantaina klo 11 olin siis monen muun kanssa odottamassa HAMin oven takana pääsyä Kusaman In infinity -näyttelyyn. Toivorikkaasti ajattelin, että hesalaiset eivät ole aamuvirkkuja, mutta kyllähän siellä oli paljon ihmisiä heti aamusta ja poislähdön aikaan vajaan parin tunnin kuluttua oli vielä vilkkaampaa. Olin aamulla vetäissyt kaapista päälleni vaatteen sen enempää miettimättä, mutta perillä alkoi tuntua, että alitajunta oli tehnyt työtään:

Eli ei epäilystäkään, minä marimekon suurkuluttajana, pallo- ja raitapaitojen rakastajana olin näyttelyn todellista kohderyhmää :) Kusamahan on tehnyt paljon yhteistyötä myös muodinluojien kanssa ja kylläpä tuntui siltä, että Vuitton-yhteistyön lisäksi olisi ehkä kannattanut viritellä yhteistyötä myös tänne pohjolaan, Marimekkoon päin.  Jo museon portaikossa olo Marimekon pallopaidassa  oli tosi kotoisa:

Ikuinen sieluni -sarjan töistä voisi aivan hyvin tehdä myös painokankaita:

Vähän tietysti ahdistikin ajatus siitä, että taiteilija töissään kuvaa omaa aistiharhaista maailmaansa, sitä miten maailman näkee. Silti kaikki se runsaus ihastutti: että kun niitä pilkkuja tai verkkoa aletaan tehdä, niin tehdään sitten kunnolla, ihan hulluuteen asti. Jotenkin mielessään näki sen keskittyneen, meditatiivisen pilkuttamisen:

"Miks hää pittää  NIIN kovasti kurpitsoista?", kuului pikkutyttö utelevan vanhemmiltaan. Näyttelyssä oli paljon sellaista, minkä kuvittelisin olevan lasten mielikuvitusta vaivaavaa ja ruokkivaa. Esimerkiksi Äärettömyyden pelihuone - Elämän ylistys, huone, joka oli käveltävä läpi parikin kertaa henkeä pidätellen, riisipaperipallojen vaihtuvia värejä pimeydessä ihastellen. Kuin Liisana Ihmemaassa:

Lauantaina bonuksena oli mahdollisuus seurata Taideyliopiston teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opiskelijoiden performansseja. Yayoi Kusamahan on itse ollut hyvin aktiivinen performanssien, tai kuten siihen aikaan niitä kutsuttiin, happeningien järjestäjä. Tässäpä kuvakooste muutamasta esityksestä (tässä vaiheessa oma pallopaita alkoi ahdistaa: "ei, minä EN ole osa mitään performanssia - tää paita vaan sattui päälle...):

Näyttely on esillä 22.1.2017 asti eli aikaa on. Kannattaa poiketa.

Kirjat ja elokuvat 2016: 3. kvartaali

Tässä kvartaalissa oli kesäloma, otollinen lukukausi. Kesä on taas elokuvien kannalta tosi surkeaa aikaa. Kävin elokuvissa hädin tuskin kerran kuussa. Toisaalta viime aikoina syksyn kiireet ovat hyydyttäneet lukemista, mutta elokuvatarjontaa alkaa taas olla aika mukavasti. Tässä kuva alkusyksyn mökkiviikonlopulta - kesämökki on mun lukuparatiisini, kuin sähköiset viestimet ei kilpaile huomiosta:

Kvartaalin kirjaparhaimmistoa:
Juhani Syrjän Juho (Gummerus, 2008), kolme erillistä kirjaa yksiin kansiin pakattuna. Kirjat alkavat kansalaissodan synkistä sävyistä, mutta tahti kevenee ja kiihtyy loppua kohti. Tykkäsin kovasti päähenkilön lannistumattomasta mielenlaadusta, suomalaisssa kirjoissa harvoin kuvataan optimismia.
Colm Tóibinin Nora Webster (Keltainen kirjasto, Tammi, 2016) oli kvartaalin The Kirja. Tässä kirjassa juonen käänteet ovat aika minimalistisia, mitään suurta ei tapahdu. Mutta puolison yllättävästä kuolemasta toipuvan Noran (ja muun perheen) surun  kuvaus on äärettömän tarkkaa ja osuvaa. Ja selviytymistarinana kirja on lohdullinen. Suru väistyy, vaikkakin hitaasti. Kirjan kieli on puhdasta nautintoa alusta loppuun.
Emma Clinen Tytöt-romaania (Otava, 2016) kehutaan Hesarissa seuraavasti: "psykologinen silmä, jolla Cline kirjoittaa päähenkilöstään Eviestä, nostaa romaanin hienojen tyttöromaanien kaanoniin". No, sen vain sanon, että kirjaa lukiessa kaikki pakolliset askareet ja kotityöt, jotka keskeyttivät lukemisen, saivat minut ärähtelemään ja murisemaan.
Samalla tavalla mukaansa tempaisi jo vanhempi romaani, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000), joka mökillä luettuna sai minut neuroottisesti tarkkailemaan metsänreunoja ja pimeitä kolkkia, että voisiko siellä olla peikkoja...

Hyvinä kirjoina mieleen jäivät myös Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016) , Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, 2015),  Terhi Rannelan Frau (Karisto, 2016) ja  moni muukin. Eli loistava lukukvartaali!

Mitä elokuviin tulee, niin Kuosmasen Hymyilevä mies ja Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu ovat kehunsa ansainneet, mukavia pieniä elokuvia molemmat.

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla kävin ihan arkiviikolla ja näin vain  yhden, etukäteen tarkkaan valitun elokuvan: Millerin Maggie's plan. Hyvät näyttelijät Ethan Hawk, Julianne Moore ja hurmaava, hurmaava Greta Gerwig tekivät mainiota työtä. New York näyttäytyi kerrankin sellaisena kaupunkina, johon olisi ihana matkustaa - siinä ja monessa muussa elokuva toi mieleen Woody Allenin vanhat Annie Hallit yms.

Ateneumissa muotokuvien pauloissa

Kävin vähän aikaa sitten Ateneumissa. Joo, katsastin kyllä Alice Neelin näyttelynkin, mutta arvasin jo etukäteen, että ei se ole ihan minun juttuni. Luin innokkaasti tauluihin liittyviä mielekiintoisia tarinoita, mutta kuvat katsoin aika nopeasti. Sikses kiva paikka -blogissa on nostettu esiin Neelin näyttelyn mieskuvaa, naisnäkökulmaa taas löytyy Julia + ihminen -blogista.

Minun käyntini kohokohta löytyi sieltä perusnäyttelyn puolelta. Koko perusnäyttelyn uusi esillepano sai tutkimaan maalauksia ihan uudella innolla, mutta varsinainen makupala oli käytävän pätkä, jossa esiteltiin taiteilijoiden muotokuvia. Osa oli omakuvia, osa muiden tekemiä. Niitä katsoessa tuli sellainen olo, että hyvässä muotokuvassa todella näkyy kuvattavan luonne ja sielu.

Katsotaanpa nyt ensin tätä kuvaparia:

Näyttävätkö mukavilta miehiltä? Vasemmalla Tyko Sallinen Jalmari Ruokokosken maalamassa muotokuvassa (1919). Sallisesta on jäänyt jälkipolville aika ristiriitainen kuva: juopotteleva elämä Hyvinkään Krapula-ateljeessa, tytärten oudot kuolemat, Mirri-vaimon kohtalo jne. Ei, kyllä kuvaan on vangittu hankalan miehen olemus. Oikeanpuoleinen Einari Wehmas on minulle kuta kuinkin tuntematon taiteilija (sen tiedän, että hän oli runoilija Elina Vaaran neljäs aviomies). Mutta omakuva (1925) ei kyllä ole erityisen imarteleva; en välittäisi tutustua tuohon mieheen...

Entäpä sitten nämä miehet:

Tapani Raittilan omakuva (1953) vasemmalla. Hesarin Bäcksbackan taidekokoelmaa arvioivassa jutussa (2009) Raittila esiteltiin esimerkkinä "suomalaisen maalaustaiteen hyvän akselista", nimenomaan verrattuna Salliseen, Jalmari Ruokokoskeen ja Yrjö Saariseen. Raittilan työntekoa kuvattiin virkamiesmäiseksi järjestelmällisyydeksi, johon eivät kuulu voimakkaat tunteet. "Väriaskeesin" ja "musta-valko-harmaan" taiteilijoihin lukeutuu myös Unto Koistinen, jonka omakuva (1949) on tuossa oikealla (vähän huono kuva, kun maalaus oli katonrajassa...). Kuvien perusteella tulee heti kuva vaatimattomista, uhoamattomista puurtajista...

Sitten sydäntäsärkevä muotokuva:

Vilho Lammen omakuva (1933) kertoo kaiken. Kaksi vuotta kuvan maalaamisen jälkeen Lampi teki itsemurhan hyppäämällä Tuiran silloilta Merikoskeen, Oulujokeen. Henkinen väsymys ja ahdistus näkyy tässäkin kuvassa. Ateneumissa kuva oli alimmassa rivissä, ja kuvan yläpuolella oleva hylly varjosti maalausta niin, että melkein piti nöyrtyä polvilleen nähdäkseen kuvan kunnolla.

Ja sitten ihan vaan muutama hieno muotokuva, jollain tavalla aikaa tai ihmistä hyvin kuvaava:

Vasemmalla ylhäällä Alvar Cawén tyylikkäässä, keskeneräisen näköisessä omakuvassaan vuodelta 1923. Oikealla ylhäällä Helene Schjerfbeck keskivaiheen pelkistyneessä omakuvassaan vuodelta 1915, yksi harvoja naismuotokuvia tuolla seinällä. Vasemmalla alhaalla Hugo Simbergin omakuva vuodelta 1907 (1906 ovat valmistuneet Tampereen tuomikirkon maalaukset). Alaoikean muotokuva pääsi mukaan oikeastaan siksi, että se muistutti minusta huvittavasti Aki Kaurismäkeä. Kuva esittää 30-vuotiaana kuollutta neroa, Werner Holmbergia. Maalaus on Per Södermarkin ja vuodelta 1853.

Sanonpa vain, että muotokuvat ovat mielenkiintoisia. Näitä ja muita tauluja voi tutkia parempina kuvina Kansallisgalleria-sivustolta.

Hyvästi kesä!

Kesän viimeiset kukat, kuvattuna ennen kuin pakkanen ne vie...

Vieraana Enni Mustonen ja muuta Miina Sillanpään juhlavuoden ohjelmaa

Välillä töissä on kivaa. Tämä syksy on meillä päin vietetty muistamalla seutukunnan tärkeää henkilöä, Miina Sillanpäätä, joka syntyi Jokioisilla 150 vuotta sitten. Myös Forssan kirjasto on ollut mukana järjestämässä ohjelmaa syksylle.

Forssan kirjaston yläkerran näyttelytilan on syyskuuksi vallannut Forssan museon pystyttämä juhlavuoden näyttely. Miina näet aloitti työuransa Forssan puuvillatehtaan tehtaantyttönä. Siitä hän sitten siirtyi piiaksi ja hänet tunnettiikin myöhemmässä elämässään piikojen puolustajana ja asianajajana. Hän työskenteli myöhemmin mm. palvelijataryhdistyksessä. Sillanpää oli aktiivinen myös Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen toiminnassa. Niinpä Sillanpäästä tulikin yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista, jotka valittiin vuonna 1907. Hän oli myös ensimmäinen suomalainen naisministeri ja vähän yllättävästi, keskeinen taustavaikuttaja Ensikotitoimintaa perustettaessa. Ei mikään tyhjä tyttö, totta vie!

Kirjastolla olemme syyskuussa miettineet piikojen asemaa monelta kantilta. Järjestimme aikuisten kirjavinkkausillan, jossa esiteltiin piikojen ja vähän laajemminkin palvelijoiden elämään liittyvää kirjallisutta, etupäässä siis romaaneja. Itse keskityin kotimaiseen aineistoon, kollega hoiteli sitten käännöskirjallisuuden esittelyn. Illassa oli kymmenkunta osallistujaa ja mukava, keskustelevainen tunnelma. Ihan erityisesti voin vinkkaamistani kirjoista suositella syksyn uutuutta, Rytisalon Lempiä ja vanhaa suosikkiani, Heidi Köngäksen Luvattua.

Piikateemaan liittyy myös Kirjastokino-kokeilumme eli idea esittää kirjastotalon luentosalin kohtuullisen hyvillä laitteilla pari piikateemaista elokuvaa. Toimin itse ensimmäisen elokuvaesityksen "emäntänä". Olin vähän skeptinen, että mahtaako Roland af Hällströmin Paimen, piika ja emäntä -elokuva (1938) kiinnostaa ketään, elokuvan ansiot kun nykypäivänä ovat lähinnä kansatieteelliset. Mutta niinpä yllätyin positiivisesti, kun taas kymmenkunta ihmistä saapui paikalle. Pari mummoa jo puolta tuntia aiemmin: "Me niin tykätään näistä vanhoista kotimaisista elokuvista". Kivaa oli. Ja elokuva kyllä kuvasi tosi hienosti maalaispiian elämää 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Toinen elokuvamme 20.9. klo 18 on Juurakon Hulda (1937). Saaneeko se katsojia, kun on paljon tutumpi elokuva - jää nähtäväksi.

Tämä ilta oli yhtä juhlaa: kirjaston kirjailijavieraana oli Kirsti Manninen alias Enni Mustonen, jonka Syrjästäkatsojan tarina -sarja on piikakirjallisuuden huipputeos. Ja lukijoiden suosikki. Niinpä paikalle saapui lähes sata (!) innokasta kuulijaa. Onneksi osasimme aavistaa, että kaikki entiset ennätykset ehkä lyödään ja ainakin meistä kirjastolaisista tuntui, että tila toimi tuollekin väkimäärälle. Manninen on kokenut puhuja, joka osasi käyttää hyväkseen myös äänentoistolaitteita. Esitys oli sujuvaa ja viihdyttäväää tarinointia naisten työstä, piikojen ja emäntien asemasta, kirjasarjan taiteilijaperheistä, kirjojen kirjoittamisesta jne.

Eikä tässä kaikki, seudullisesti saamme nauttia vielä seuraavista Miinan juhlavuoden esityksistä syksyn mittaan:
- Naiset esiin!  - Rosa Meriläinen ja Saara Särmä luennoivat aiheesta 27.9.2016 klo 18 alkaen Forssan työväentalolla
- Miina Sillanpää : edelläkävijä - professori Aura Korppi-Tommola luennoi Miina Sillanpään urasta ja kertoo Edelläkävijä-kirjastaan 19.10.2016 klo 18 alkaen Jokioisten kunnantalon valtuustosali
- Miina Sillanpään merkitys naisten aseman parantamisessa - professori emerita Irma Sulkusen luento
15.11.2016 klo 18 alkaen Jokioisten kunnantalon valtuustosalissa.

Metsäretkillä mm. Saaren kansanpuistossa

On ollut vähän kiireitä, töissä ja kotona, niin kuin monilla näin syksyisin. Takana 6-päiväinen työviikko, töistä kotiin siinä lauantai-iltapäivällä. Miten lievittää väsynyttä ja vähän stressaantunuttakin oloa? No, mennään metsään, kun on kaunis ilmakin!

Ja metsässä sitten oltiin, sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantai-iltapäivänä ajeltiin 10 kilometrin päähän, Saaren kansanpuistoon, kävelemään sellainen pieni luontopolku. Ilman mitään tavoitteita, ihan vain ihailemaan syksyistä luontoa. Kahvit oli mukana termospullossa. Ja sinne metsään se jäi, viikon työväsymys.

Saaren kansanpuisto on hauska paikka, sinne kannattaa poiketa kauempaakin. Siellä voi tehdä pientä patikointia helpoilla poluilla, paistaa vaikka makkarat laavupaikoilla. Kesällä se on hieno, lapsiperheillekin sopiva uimapaikka. Kesäaikaan voi myös poiketa Kaukolanharjun näkötornilla.

Puiston historia on mielenkiintoinen ja kytkeytyy siis läheiseen Saaren kartanoon. Aikoinaan Saaren kartanon omistajia ovat olleet muun muassa de la Chapellet eli Edelfeltin vaimon suku - ja Edelfelt on maalannutkin näkymiä kansanpuistonkin alueelta. Sittemin kartanon omisti apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell (häneltä kartano siirtyi  tyttärelle, Vivica Bandlerille). Kansanpuisto perustettiin yleiseksi virkistys- ja vapaa-ajanviettopaikaksi jo von Frenckellin aikaan, vuonna 1932, kun Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys vuokrasi maat Saaren kartanolta.

Nykytietoa puistoalueesta löytyy Luontoon-sivustolta.

Sunnuntaina rymyttiin sitten sen tarkemmin täsmentämättä ihan vaan lähimetsiä sienten perässä ja saalista löytyi mukavasti...

Akateemisen Kirjojen yö (Turku, 18.8.2016)

Minusta on mukava kuulla, kun kirjailija kertoo kirjoistaan. Yleensä silloin kiinnostuu melkein kirjasta kuin kirjasta, niin että lukee sen - ihmettelen aina sitä, kuinka hyviä ja luontevia esiintyjiä nykykirjailijat ovat. Niinpä tykkään käydä kirjamessuilla ja kiertelen aina kuuntelemassa mahdollisimman monia kirjailijahaastatteluja. Enimmäkseen olen käynyt Helsingissä, koska usein on sattunut perjantaivapaa juuri tuona viikonloppuna. Ennen vanhaan kävin  mielelläni myös ns. kustantajien illoissa, joihin kustantajat kutsuivat kirjakauppa- ja kirjastoväkeä tutustumaan uutuuskirjoihin. Sittemmin kustantajien rahapula on lopettanut nämä tilaisuudet, tai ehkä markkinointia suunnataan nykyään enemmän kirjabloggareille, mene ja tiedä.

Tänä vuonna en pääse Helsingin kirjamessuille, koska olen töissä, myös lauantaina. Niinpä kiinnostuin oitis, kun huomasin että Turun Taiteiden yön osana (18.8.) Akateemisessa kirjakaupassa vietettiin Kirjojen yötä. Paikalla oli useita kiinnostavia (enimmäkseen turkulaisia) kirjailijavieraita: Jyrki Heino, Pekka Hiltunen, Tommi Kinnunen, Heli Laaksonen, Zinaida Linden, Reijo Mäki, Mike Pohjola, Terhi Rannela, Peter Sandström, Taavi Soininvaara, Kaari Utrio ja Kristiina Vuori. Tila oli yllättävän toimiva, useimmat haastattelut saimme kuulla ihan istumapaikolta, lähietäisyydeltä. Iltapäivän ja iltamyöhän haastattelut jäivät kuulematta. Rannelaa olisin mielelläni kuullut, pidin kovasti hänen Frau-romaanistaan, mutta liikkeelle lähdin lähinnä kahden herran houkuttelemana.

Jyrki Heino julkaisee tänä syksynä  kolmannen dekkarinsa (Kelmit, kust. S & S). Olin aivan otettu ensimmäisestä (Kellari, S & S 2012) ja pidin toki toisestakin (Kello, S & S 2014). Nämä dekkarit kertovat 1700-1800 -lukujen vaihteen Turusta, jossa rikoksia ratkovat luutnantti Carl Wennehielm, hänen ystävänsä kaupunginviskaali Appengren ja hänen taloudenhoitajansa mamselli Mannelin. Historialliset dekkarit ovat heikkouteni (vrt. Hargla, Sansom, Akunin jne.) ja nämä ovat mainioita sellaisia. Heino on  kiinnostava mies, Turun yliopiston biokemian professori, joka siis "harrastaa" dekkareiden kirjoittamista. Ensimmäisen kirjan ensimmäisen version hän kuulemma kirjoitti kymmenessä päivässä kesälomallaan...

Jyrki Heino

Toinen kiinnostava herra oli kirjailija, käsikirjoittaja ja (rooli)pelisuunnittelija Mike Pohjola, jonka 1827-romaani  (kust. Gummerus) olikin minulla  juuri sopivasti luvun alla. En ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan, mutta tämä uusin oli kyllä mukava tuttavuus: spekulatiivisfiktiivinen tarina Turun palosta. Kyllähän se on Suomen historian kannalta ollut hirveän tärkeä tapahtuma, ja on suorastaan kummallista, että sitä ja sen syitä ei ole aiemmin käytetty kaunokirjallisuuden aiheena. No, nyt meillä on villiäkin  villimpi, viihdyttävä teoria siitä, mitä Turussa tuolloin todella tapahtui. Siitähän aikoinaan syytettiin piika Maria Vassia ja hänen huoletonta tulenkäsittelyään. Sanotaanko näin, että tämä versio tarinasta saa Suomen ensimmäisen arkkipiispan, Jakob Tengströmin, todennäköisesti heittelehtimään haudassaan...

Mike Pohjola

Peter Sandström on kirjailija, jota en ole lukenut, ja taas kävi niin, että kirjailijan kuuleminen sai kiinnostumaan. On siis etsittävä luettaviksi Valkea kuulas (S & S, 2014) ja sen uusi "jatko-osa" Laudatur (S & S, 2016)

Riuttalan talomuseo Karttulassa

Synkkiä pilviä Riuttalan yllä...

Lomalla kävimme tutustumassa Karttulassa Riuttalan talomuseoon. Riuttalan talonpoikaiskulttuurin suojelusäätiö hankki viimeisen yksityisen omistajan kuoleman jälkeen Riuttalan tilasta maa-alueen ja rakennukset vuoden 1975 alussa, ja myös pääosan talon irtaimistosta. Rakennusten kunnostus ja talon saattaminen 1900-luvun alkupuolen asuun aloitettiin jo samana syksynä Museoviraston tuella. Karttulan kunnan liittyminen Kuopioon hävitti museolta yhden tukijan ja säätiö painiskelee nyt valitettavasti rahoitusvaikeuksissa. Laajan rakennuskokonaisuuden ylläpitäminen ei ole halpaa lystiä. Markkinointia ei helpota se, että museon syrjässä (yli 40 km pieniä hiekkateitä Kuopiosta katsoen). Tätähän kannattaisi esitellä vaikka ukomaalaisille, jos se olisi helpommin saavutettavissa. Vaan syrjäisyyden vuoksipa se on säilynytkin... Vanhan sanonnan mukaan taloon ei tarvittu ulkopuolelta muuta kuin "suolaa ja Jumalan sanaa".

Toivottavasti rahoitus ylläpitoon järjestyy, sillä näin ehjää ja hienoa talokokonaisuutta ei ainakaan minulle ole muualla vastaan tullut. Museoalue käsittää yli 20 erilaista rakennusta. Kokonaisuutta ei ole turmeltu millään uudisrakennuksilla, vaikka viimeinen yksityinen omistaja siis kuoli 1975. Lähes kaikki Riuttalan nykyiset rakennukset on rakennettu  Ikäheimojen suvun omistuksen aikana. Pääkartano on valmistunut vuonna 1852. Kokonaisuus on melko täydellinen:  alueelta löytyy jopa ruumisaitta. Pari rakennusta on tuotu lähialueelta purettujen tilalle, esim tuulimylly ei ole ihan se alkuperäinen, vaikka on pystytetty alkuperäiselle paikalleen. Itse ihmettelin, missä halkoja on säilytetty, kunnes luin oppaasta juuri sen rakennuksen palaneen.

Asuinrakennuksia on kaksi erillistä: päärakennus ja "Pihanpää". Päärakennus on porstuan ja parin kamarin jakama, toisessa päässä on asuintupa eli miestentupa, toisessa päässä ruokatupa eli naistentupa. Lautavuoratun ja keltamullalla maalatun Pihanpään kamareiden sileäksi veistetyt hirsiseinät on maalattu (kalkkirappauksella tms.?) ja ne on sisustettu fiinimmin.

Päärakennus ja Pihanpää

Päärakennus toiselta puolelta

Sisäkuva päärakennuksen naistentuvasta

Aikaa museolla sai kulumaan vaikka kuinka, rakennuksia kun tosiaan riitti. Myös ulkorakennuksissa oli kiinnostavaa irtaimistoa: työvälineita, koneita, astioita, vaatetavaraa - sellaistakin, jonka funktiot jäivät arvoitukseksi. Kun katsoo näitä rakennuksia, ei voi olla ihmettelemättä, miten entisillä työvälineillä on pystytty rakentamaan jotakin näin kaunista.

3-kerroksinen riihi, siihen aikaan Suomen suurin

Naapurikylältä siirretty tuulimylly, lähes käyttökuntoinen

Nuottakota veneineen

Hienoja rakennusten yksityiskohtia

Vielä pienempiä ykistyiskohtia

Rakennusten yksityiskohtien lisäksi silmään tarttui paljon "sisustuksellista" kaunista ja ihanaa:

Kukkateema

Nyt museo on auki  vain kesäisin, tänä kesänä 10.6. – 28.8.2016, pe - su kello 12.00 - 17.00. Onneksi edes sen verran, joku kesä on kai jo mennyt ihan suljettunakin. Eipä voi kuin toivoa, että jostakin ilmestyisi taikasauva, joka taikoisi Riuttalalle elinmahdollisuudet tulevillekin vuosikymmenille!

Tietoa kohteesta Museoraitilla.

Iltapäivä Kuopiossa

Kesälomamatkalla ehdin viettää ohikulkumatkalla pari tuntia Kuopiossa. Vierailin kaksi lempikohdettani, Kuopion korttelimuseon (vain kahvilla!) ja VB-valokuvakeskuksen.

Korttelimuseon kahvila juurtui sydämeeni jo 80-luvulla, kun olin Kuopiossa kesätöissä. Iltavuoro alkoi usein kahvittelulla museon ihanalla sisäpihalla. Nyt tarjolla oli ihanaa mustikkakukkoa vaniljakastikkeen kera:

VB-valokuvakeskuksen Sacred Legacy -kesänäyttelyssä Kuopiossa on esillä 28.8. asti kuusikymmentä Edward S. Curtisin (1868-1952)  legendaarista valokuvaa Pohjois-Amerikan intiaaneista yli sadan vuoden takaa. Kuvat on otettu vuosina 1900-1930. Ne ovat esillä ensi kertaa Suomessa.

Wikipedian mukaan Curtis toimi 1890-luvulla Seattlen johtavana seurapiirikuvaajana. Mikähän lienee saanut hänet sitten vuonna 1900 jättämään tuon varmaan tuottoisamman leipäpuun ja siirtymään kuvaamaan ja dokumentoimaan intiaanien elämää. 20-osaisen The North American Indian -kirjasarjan viimeinen osa ilmestyi vuonna 1930.

Curtisin kansatieteellisiä kuvia on ilmeisesti vuosien varrella kritisoitu manipuloiduksi. Curtis retusoi kuvista pois modernin maailman merkkejä: sateenvarjoja, kelloja, vaunuja ym. perinteiseen intiaanikulttuuriin kuulumatonta ja toisaalta lavasti tilanteita kuvauksia varten.

Tässä VB:n näyttelyssä oli kansatieteellisten kuvien sijasta painotus muotokuvissa ja niistä pidinkin eniten. Seurapiirikuvaajana hankitut taidot tulevat esiin näissä ajattomissa ja tyylikkäissä intiaanikuvissakin. Tässä säädyttömän huonolaatuinen kollaasi muutamasta mutokuvasta, noin mallin vuoksi. Esim. tuo intiaanitytön kuva on aivan upea muotokuva ja voisi olla otettu vaikka eilen:

Savon Sanomien Taiteentuntija-blogissa esitellään näyttely hyvin.

Uintiretki Korteniemeen

Liesjärven kansallispuistossa, Tammelassa, on Metsähallituksen ylläpitämä huippukohde: Korteniemen entinen metsänvartijatila, jossa kesäaikaan elellään 1910-luvun elämää. Siellä hoidetaan alkuperäisrotujen kotieläimiä ja viljellään vanhoja kasvilajikkeita perinteisin menetelmin. Tilalla järjestetään kaikenlaisia talkoita ja työnäytöksia, joissa yleisökin pääsee mukaan vaikkapa heinäntekoon tai rukiin leikkuuseen. Talkoot päättyvät usein mahdollisuuteen käydä savusaunassa. Itse olen osallistunut lähinnä Luonnonkukkapäiviin ym. kukkahattutätimäisempiin tapahtumiin...

Tänään poikkesimme sinne hellepäivän iltana virallisten aukioloaikojen ulkopuolella ihan vaan uimaan. Tästä paratiisista löytyy  tietysti ihana luonnonhiekkarantakin. Tässä kuvia pihapiiristä ja eläimistä.

Metsänvartijan torppa

Piharakennus

Rohtosuopayrtti seinustalla

Järven rantaa

Isäntä ja emäntä tulivat vastaan

Lisätietoa Korteniemestä:
http://www.luontoon.fi/korteniemi