Yönseutu Kakolassa

Sain taannoin syntymäpäivälahjaksi yllätyksen. Sain lahjakortin, josta kävi ilmi, että hotellissa yövyttäisiin, mutta siitä ei käynyt ilmi edes paikkakunta. Minulle sanottiin vain, että pidä 3.12. vapaana. Arvelin, että poiketaan teatteriin tai ehkä jonkun bändin keikalle johonkin lähikaupunkiin. 

Mutta yllätyin kyllä, kun matka veikin Turkuun, Kakolanmäelle. Lahjakortti olikin Hotel Kakolanmäkeen, entiseen  Lääninvankilaan. Turun lääninvankila valmistui 1890 ja oli viimeinen Suomeen rakennettu lääninvankila. Rakennuksen muutostyöt aloitettiin syksyllä 2018 ja hotelli avattiin syyskuussa 2020. Kakolanmäellähän on paljon muutakin, entisissä Kakolan rakennuksissa on nyt asuntojen lisäksi ravintola Kakolanruusu, leipomo-kahvila bageri Å (josta saa hyvää leipää!), kahvipaahtimo, panimo, Kakolan myymälä ja juuri avattu Kakola Spa. Kakolanmäki taisi uinua tyhjillään n. 10 vuotta ennen kuin tämä rakennusprojekti alkoi. Se on vähän hämmästyttävää, koska alue on kuitenkin aivan keskustan kupeessa.

Hotelli oli mukava kokemus. Yövyimme ihan standard-huoneessa, emmekä niissä sellin näköisissä... Huone oli yhdistetty kolmesta sellistä, että eipä ne sellit ole todellakaan isoja olleet. Huoneessa oli komeita holvikaaria katossa ja tosi hiljaista, kun seinät ovat varmaan tosi paksut. Yhteisissä tiloissa, kuten käytävissä, oli säilytetty "vankilatunnelmaa" ja esim. aamiaishuoneen seinillä oli valokuvasuurennoksia Kakolan menneestä elämästä.

Varsinainen yllätysten yllätys olikin sitten iltaohjelma - voi sanoa, että paras syntymäpäivälahja aikoihin. Teatterin sijasta minut vietiinkin hotellirakennuksessa sijaitsevaan Kakolan kirkkoon. Kirkossa konsertoi oikeuspsykologi, laulaja Julia Korkman. Konsertin nimi oli Lauluja rikosrekisteristä. Ja toden totta, Julian kaikki laulut liittyivät rikoksiin tai oikeusprosessiin. Siinä laulujen välissä hän kertoili samoista aiheista faktapohjaisesti, ihan powerpointtien kanssa... Eli rikosoikeuden luento ja konsertti samalla kertaa, nerokasta! Ja niin viihdyttävää, Julia oli luennoitsijanakin mukaansa tempaava.

Musiikin sovituksista vastasi Aki Hauru (joka oli mukana myös muusikkona), muina muusikkoina toimivat Teemu Mattson, Joakim Berghäll and Robi de Godzinsky. Kappaleiden sovitukset olivat ehkä vähän jazzahtavia, vaikka tyylivalikoima oli kyllä laaja: kansanmusiikkia, poppia, rockia, jazzia, teatterimusiikkia jne. Soittimina oli runsaasti puhaltimia, mm. sousafoni (!!). Juliakin muuten soitti jossakin kappaleessa saksofonia.

Olin myyty heti kun ensimmäinen kappale alkoi soida: "Bang bang, he shot me down..." , konsertti alkoi tuolla Nancy Sinatran tunnetuksi tekemällä ihanuudella. Kun puhuttiin perheväkivallasta, lauluna oli Suzanne Vegan My name is Luka, stalkkausaihepiiriin  liittyi Stingin Every breath you take, kun puhuttiin todistamisen ogelmista, sitä elävöitettiin  Morriconen elokuvasävelmällä Here's to you (Nicola and Bart) jne. Kuultiin musiikkia laidasta laitaan. Julia Korkman olisi kyllä tehnyt uran ammattilaulajanakin, ja sitä hän haastattelujen mukaan joskus harkitsikin.

Jos on olemassa Julia Korkman -fanclub, olen valmis liittymään heti. Mistä näitä monitaitureita oikein tulee? Miten he sen tekevät?

Greta Hällfors-Sipilä ja Sulho Sipilä (16.9.2022-15.1.2023 Turun taidemuseossa)

Helsingin HAMissa oli 14.8. asti Greta Hällfors-Sipilän ja Sulho Sipilän näyttely, johon en selvinnyt. Siispä olin todella iloinen, kun sama näyttely siirtyi Turun taidemuseolle ja lähdinkin  katsomaan sen tuoreeltaan. Näyttelymainoksessa on parivaljakon tunnetuin (?) maalaus, Johanneksen kirkko (1918), jota kai pitkään pidettiin Sulhon työnä, mutta se on sittemmin paljastunut Gretan maalaukseksi.

Greta Hällfors (1899-1974) ja Sulho Sipilä  (1895–1949) – tai Tiva  ja Halle, kuten heitä kutsuttiin – tapasivat taideopintojen parissa vuonna 1915 (Greta oli siis vain 16-vuotias!)  ja menivät naimisiin vuonna 1924.

Nuoret taideopiskelijat seurasivat kiinnostuneina uusia ulkomaisia taidevirtauksia. He saivat vaikutteita erityisesti  Henri Matissen ja Marc Chagallin taiteesta  ja kubismista. Toistensa, kotiaiheiden, ikkunanäkymien (Johanneksen kirkosta on monta maalausta...) ja asetelmien kuvaaminen oli molemmille tyypillistä ja toistuvaa. Heitä pidetään nykyään merkittävinä Helsinki- ja kaupunkikuvaajina. Heidän maalaustyyleissään on samankaltaisuutta, mutta Sulho maalasi mieluiten öljyväreillä, Greta taas guassi- ja vesiväreillä.

Niin Greta kuin Sulhokin olivat taiteellisesti monilahjakkaita. Kuvataiteen lisäksi molemmille tärkeä musiikki ja soittaminen säilyivät yhteisenä harrastuksena. Gretan sanotaan olleen lähes konserttitason pianisti, Sulhon instrumentti taisi olla viulu. He molemmat rakastivat juhlimista ja huoletonta elämää, sitä todistavat Turun näyttelyssä monet valokuvat pariskunnasta osallistumassa iloisiin juhliin, autoajeluihin jne.

Koska taiteilijaura käynnistyi verkkaisesti, Sulho kouluttautui merivoimien upseeriksi päästäkseen taloushuolista. Hän valmistui Merisotakoulusta vuonna 1927.  Työpurjehdukset olivat pitkiä ja Greta kärsi yksinolosta (pariskunta jäi lapsettomaksi) ja ikävästä. Yksinäisyys saattoi vaikuttaa hänen mielensä järkkymiseen. Greta joutui Kellokosken sairaalaan vuonna 1946, diagnoosina oli skitsofrenia. Sydänvaivoista kärsinyt Sulho kuoli jo 1949, viimeisenä päivänäkin hän oli käynyt tervehtimässä Gretaa. Greta eli vielä pitkään  Kellokosken sairaalassa, unohdettuna. 

Tarina on niin surullinen: alussa kaksi onnellista, rakastunutta lasta, jotka vuosien mittaan kasaantuneet huolet ja murheet rusensivat. Lisää heidän elämänvaiheistaan voi lukea Hallen ja Tivan tarina -kirjasta (Wsoy, 2005).

Mutta jäljelle jäivät värikkäät, iloiset maalaukset. Etenkin Gretan maalauksissa on jotenkin käsinkosketeltava tunnelma, niissäkin, jotka ovat vähän luonnoksenomaisia.

Tyttö Viiskulmassa, 1918, G. H-S.

Lumenluoja, 1918, S. S.

Halle pelaa shakkia Wreden kanssa, 1922, G. H-S.

Äiti Hanasaaren hiekkarannalla, 1921, G. H-S.

Ompelukoneen ääressä, 1910-1929, G. H-S.

Mukavan Turku-päivän täydensi Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esitys Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä - täsmänäytelmä kirjastoihmiselle, kerta kaikkiaan!

Kirjat ja elokuvat: 2022 3-kvartaali

Nyt on kyllä tunnustettava, että tässä kvartaalissa on ollut kaikenlaista muuta työn alla, niin että lukeminen ja elokuvissa käyminen on jäänyt aika vähiin. Vähäisin syy lukemattomuuteen ei ole se, että Kuninkuusravi-viikonlopulta jäi päällle joku ihmeellinen ravi-innostus, joka on johtanut siihen että melko paljon aikaa kuluu Hevosurheilu-lehden lukemiseen (!), toto-tv:n seuraamiseen (!!) ja pienten totoveikkausten tekemiseen (!!!). Kummallista...

Niistä vähistäkään kirjoista, jotka olen lukenut, en ole jaksanut oikein innostua. Esiin voisi nostaa juuri Nobel-palkinnon saaneen Annie Ernauxin Isästä ; Äidistä -kirjan, joka on vähän surullinen tarina tytöstä, jonka yliopisto-opinnot ja elämänpiiri Pariisissa vieraannuttaa juuristaan ja perheestään. Enemmän kuitenkin pidin Ernauxin 2021 ilmestyneestä muistelmateoksesta Vuodet. Kerrankin  muuten Nobel-kirjailija, jota olen lukenut!

Toinen mieleenjäänyt kirja on Bonnie Garmusin 50-60 -luvun Yhdysvaltojen tiede-ja televisiomaailman sijoittuva Kaikki on kemiaa -romaani. Helposti lähestyttävää tekstiä (no, ei  nyt ihan chick-litiä), mutta painavaa asiaa naisen asemasta työelämässä ja odotuksista, joita naisiin kohdistuu.  Kirjan päähenkilö, Elizabeth Zott, on kemistin uraansa aloitteleva älykäs tiedenainen. Naisen uran tiellä on kuitenkin paljon esteitä...

Elokuvatilanne on ollut katastrofaalinen - jostakin syystä kotipaikkakunnan kaksi elokuvateatteria ovat alkaneet pyörittää aivan identtistä ohjelmistoa. Tahtoo sanoa takuuvarmoja, enimmäkseen kotimaisia elokuvia. Tämän kvartaalin kiinnostavin elokuva, espanjalainen Hyvä pomo -elokuva pitkin jo lähteä katsomaan Karkkilaan. Javier Bardem oli aivan loistava roolissan ja elokuva antoi ajattelemisen aihetta. 

Toivotaan, että syksyn pimenevät illat (ja harvenevat ravit...) palauttavat kulttuuriharrastukset kunniaan!

Strömforsin ruukki Ruotsinpyhtäällä

Suomessa on useita vanhoja ruukkikyliä, joilla on vahva teollinen historia, useimmiten kai metalliteollisuuden alalta. Fiskars, Billnäs, Taalintehdas, Karkkila-Högfors - käymisen arvoisia paikkoja! Voikohan Verlaa ja Nuutajärveä sanoa ruukeiksi, koska siellä on tuotettu pahvia ja lasia?

Oli tarkoitus käydä tänä kesänä useammallakin ruukilla. Yhdelle vain selvittiin: tehtiin retki Loviisaan, Strömforsin ruukille. Vielä tekisi mieli Ahlforsin ruukille Noormarkkuun, mutta ehkä ensi kesänä sinne? Ruukkimiljööt ovat yleensä tosi viehättäviä, yhdistelmä kaunista luontoa, hienoja rakennuksia, pienempi tai suurempi ripaus krouvimpaa teollista perinnettä. 

Strömforsin ruukki sijaitsee Ruotsinpyhtäällä, lyhyen ajomatkan päässä Loviisan kaupungista. Toki Loviisassa kannattaa käydä samalla, jos tulee jostakin kauempaa. Loviisa kun on oikein viehättävä pikkukaupunki.

Retki alkoi hieman ankeasti, koska ruukille saavuttuamme satoi rankasti, mutta ukkoskuuro oli onneksi ohimenevä ja loppupäivän sää olikin oikein mukava. Saavuimme juuri sopivaasti osallistuaksemme draamaopastuskierrokselle vuorineuvoksetar Virginia af Forsellesin mukana. Tämä rautarouva johti ruukkia vuodesta 1790 vuoteen 1847. Kävelyretkellä tutustuttiin ruukin historiaan, ihmisiin, tarinoihin, rakennuksiin sekä miljööseen. Rouva kommentoi kärkkäästi sekä ruukin historiallisia tapahtumia että nykypäivää.

Kävelyretkellä poikettiin moniin sisätiloihinkin. Käväistiin mm. Ruotsinpyhtään kirkossa, jossa  on Helene Schjerfbeckin vuonna 1898 maalama alttaritaulu, Ylösnousemus. Käväistiin parissakin museoidussa pajarakennuksessa. Niistä toisessa oli meneillään työnäytös, jossa taottiin nauloja. Ruuukin "heinävinttigalleriassa" oli miljööseen sopiva TaideSepät Ry:n kesänäyttely. Alueella oli siis paljon nähtävää.

Kierroksen jälkeen oli mukava ihan vain pyöriä ympäriinsä alueella kauniina kesäpäivänä ja ihailla miljöötä, rakennuksia, jokea, saaria jne. Söimme maukkaan lounaan ravintola Myllyssä, joka nimensä mukaan oli viehättävä, hirsiseinäinen myllytupa. Alueella on toki useampiakin ruokapaikkoja, mutta olimme oikein tyytyväisiä valintaamme.

Strömforsissa menikin monta tuntia, joten Loviisassa poikkkesimme lopuksi vain nopeasti. Joimme iltapäiväkahvit kuuluisassa Tuhannen tuskan kahvilassa. Mielenkiintoinen paikka, jossa omistaja onnistuu kyllä luomaan kahvilaan ihanan hengen. Ja tarjoomuksetkin olivat herkullisia. Kiireisenä sinne ei kyllä kannata mennä, sen verran suosittu paikka näytti olevan kesäviikonloppuna.

Emil Cedercreutzin museo Harjavallassa

Loma loppui tänään. Kolmen viikon lomasta iso osa meni velvollisuuksien parissa, niinpä tuntui tärkeältä tehdä viimeisenä lomapäivänä jotakin "lomanomaista". Siispä auton nokka kohti Harjavaltaa ja Emil Cedercreutzin museota. Tämä museo on jo pitkään ollut ehdolla käyntikohteeksi, mutta nyt sinne siis selvittiin.

Emil Cedercreutz syntyi vuonna 1879 säätyläisperheeseen, Satakunnan Köyliön Köyliönkartanoon. Lapsuuskodissa Emil tutustui maalaiselämään ja sen töihin ja se näkyi myös hänen tuotannossaan (ne hevoset, ne hevoset...). Elämä maaseudulla herätti hänessä myös kiinnostuksen kansankulttuuriiin ja johti myöhemmin merkittävien esinekokoelmien keräämiseen. Perheen toivomusten mukaisesti Cedercreutz aloitti lakitieteen opinnot, mutta veri veti kuvanveiston pariin. Cedercreutz aloitti kuvanveistäjän koulutuksensa Ateneumissa, mutta hän suoritti opintoja myös ulkomailla, Brysselissä, Roomassa ja Pariisissa. Hän työskenteli myöhemminkin pääsääntöisesti talvet Euroopassa ja palasi vain kesäisin Suomeen. Kesäpaikakseen hän hankki Harjavallasta maata Kokemäenjoen rannalta. Harjulan talo valmistui 1914. Perheettömän Cedercreutzin kuoleman (1949) jälkeen Harjulasta muodostettiin säätiön ylläpitämä museo.

Harjulan talo koostuu mielikuvituksellisista yhteenliitetyistä osista.

Cedercreutzin museo osoittautui todella laajaksi ja mukavan monipuoliseksi. Aloittelimme tutustumalla Työn jälkeen -veistosnäyttelyyn, joka esittelee kuvanveistäjän veistostuotantoa alkuperäisessä ateljee- ja veistossalirakennuksessa.Täällä oli esillä monenlaista: kaikenkokoisia veistoksia, reliefiejä, muotokuvia, erityisen runsaasti tosiaan hevosveistoksia. Yksi Cedercreutzin tunnetuimpia töitä onkin Äidinrakkaus, joka on tammaa ja pientä varsaa esittävä veistos Helsingin Varsapuistikossa. Mutta kyllä Emil muitakin eläimiä veisti...

Viereisessä salissa esiteltiin Cedercreutzin keräämää, muiden taiteilijoiden töistä koostuvaa taidekokoelmaa. Cedercreutz tunnettiin vieraanvaraisena isäntänä, Harjulassa kestittiin kesäisin ystäviä ja tuttavia, joiden joukossa oli varmaan paljon muita taitelijoita. Töitä vaihdettiin varmaan ystävyyden osoituksina? Pari helmeä osui silmiin täältäkin.

Einari Vehmas: Lato peltomaisemassa (1918)

Vahvistettuamme itseämme museon kahvilassa, liityimme mukaan opastetulle kierrokselle varsinaiseen kotimuseoon, Harjulan taloon. Cedercreutz ei käyttänyt arkkitehtiä, vaan suunnitteli talonsa itse. Erityisesti sisustuksessa näkyy isännän kädenjälki. Kaikki oli rönsyävän runsasta ja värikästä, esillä oli paljon matkoilta tuotua esineistöä ja tekstiilejä, esimerkiksi toinen toistaan upeampia mattoja. Olihan lattioilla myös ajan tavan mukaan erilaisia taljoja tiikeristä jääkarhuun! Siluettikuvia oli käytetty koristamaan kattoja, lamppuja jne. Takkoihin oli maalattu tyylikkäät koristekuviot. Todella mielikuvituksellinen koti, jossa en kuvia paljon ehtinyt ottaa, kun piti ahmia sisustuksen yksityiskohtia silmin. Tässä yleiskuva kirjastohuoneesta, josta saa jo jonkinlaisen käsityksen sisustustyylistä.

Seuraavaksi kiertelimme puistossa, tutkimme patsaspuiston veistoksia sekä alueen rakennuksia ja istutuksia. Cedercreutz oli tunnettu puutarhahoitoharrastuksestaankin ja jotakin siitä näkyi vielä pihapiirissä. Vähän kauempana pihapiirissä oli vanha, Cedercreutzin suunnittelema rakennusryhmä, ns. Maahengen temppeli, johon hän kokosi kansatieteellistä kokoelmaa, esineistöä maaseudulta. Tämä temppeli oli orgaanisesti kasvaneen näköinen, iloisen raidallisin (!) värein maalattu rakennusrykelmä metsän siimeksessä. Siellä oli jopa torni, vaikka se ei ottamassani kuvassa näy...

Kuvia pihapiiristä ja puistosta

Vanha Maahengen temppeli

Yksi huone museorakennuksessa oli omistettu Cedercreutzin siluettitaiteelle. Ilmeikkäiden siluetin keinoin toteutettujen muotokuvien lisäksi hänen tekemiään siluetteja käytettiin paljon kuvituksena tuon ajan kirjoissa ja lehdissä. Siluettien leikkaamista Cedercreutz oli harrastanut pienestä pojasta asti ja harjaantunut siinä uskomattoman taitavaksi.

Viimeinen kohteemme oli "uusi" Maahengen temppeli eli vuosien 1971-1996 välillä rakennettu museon uusin osa, jossa oli esillä Cedercreutzin kokoamaa kansatieteellistä esineistöä. Ja sitä sitten oli, voi pojat! Saleja oli monta ja jokainen esineistöä pullollaan. Kaikenlaista hauskaa, tuttua ja vieraampaa, tuli vastaan. Esimerkiksi vanha ryijynteko-ohje, jossa uhataan tekijönoikeudellisin seuraamuksin sitä, joka ohjetta jäljentää/valmistaa sen perusteella enenmmän kuin yhden kappaleen ryijyä/ei palauta ohjetta 2 kk:n sisällä jne. Ryijyt tuntuivat muuten olevan Cedercreutzille oikea sydämen asia, koska niitä oli paitsi Maahengen temppelissä, myös Harjulan talossa.

Yleiskuva yhdestä salista, huomaa ryijyt...

Se ryijynteko-ohje uhkauksineen

Tikattavan täkin käsittelyynkin on siis kone...

Taiteilijoiden kotimuseot ovat uskomattoman hienoja käyntikohteita!

Kansanmusiikkia kansanpuistossa -tapahtuma, Tammela (9.7.2022)

Alkukesästä kävin juuri avatussa museossa (Lahden Malvassa) ja nyt heinäkuun alussa pääsin käymään aivan uudessa musiikkitapahtumassa (!), josta totisesti toivon tulevan pysyvän tapahtuman. Kansanmusiikkia kansanpuistossa -tapahtuman järjesti Lounais-Hämeen Musiikkipäivät yhteistyössä Suomen Kansanmusiikkiliiton kanssa. Kuten tapahtuman verkkosivuilla sanotaan, "sen erityisyys syntyy elävimmän kansanmusiikin ja Saaren kansanpuiston upean luonnonmaiseman yhteisyydestä".

Lounais-Hämeen musiikkipäivien ja yleensäkin tämän alueen musiikitarjonnassa painotus on ollut klassisessa musiikissa, bluesissa ja jatsissa. Mikään näistä ei ole oikein ominta omaani. Kansanmusiikki kiinnostaa ehdottomasti enemmän. Vuosia sitten lähikunnassa, Koskella, järjestettin Koskis-folkia, joka oli aivan ihan tapahtuma, mutta kuoli pois. Siellä näin esim. 90-luvulla ikimuistoisen Elonkerjuu-bändin esityksen: reippaita kansanlauluja pohjalaisiin kansanpukuihin pukeutuneena. Sen jälkeen Lauri Tähkän ura onkin mielestäni ollut ihan alamäkeä. Olen myös mielinyt Kaustisille tai edes Haapavesi-folkiin joskus, mutta aikataulut ovat aina olleet mahdottomat. Siispä oli aivan täpinöissäni, kun tuli mahdollisuus kuulla kansamusiikia ihan lähellä kotia.

Puitteet olivat upeat: tapahtuma järjestettiin Saaren kansanpuistossa, Tammelassa.  Saaren kansanpuiston perusti virkistysalueeksi 1932 Saaren kartanon omistaja Erik von Frenckell. Puisto myytiin Forssan kaupungille ja Tammelan kunnalle 1980.  Tapahtuma-alue on luonnonkaunis Suujärven ja Kuivajärven välinen kannas, jossa on siis hyvät uimarannat, kesäkioski ja Lounais-Hämeen Pirtti -kotiseututalo, jossa toimii ravintola. Ja mikä parasta,  Suujärveen viettävään rinteeseen on rakennettu ulkoilmateatteri, joka toimi oikein hyvin konserttikatsomona. Fasiliteetit olivat siis mainiot. Säiden  haltijatkin olivat suosiolliset ja päivä oli pilvipoutainen lämmin kesäpäivä, juuri sopiva kokopäivän ulkoilmatapahtumalle. No, viimeisen bändin lopetellessa alkoi sataa, ja kun olimme pyöräilleet paikalle, kotimatka oli kosteahko. Mutta ei se siinä vaiheessa haitannut enää mitään.

Varmaan yksikään artisteista ei jättänyt kehumatta miljöötä, jossa esiintyivät. Tässä kuva, joka on otettu luonnonrinteessä olevasta katsomosta lavalle päin. Lavan takana kaunis järvinäkymä, joka tekee kaikki taustakankaat tarpeettomaksi, kuten joku esiintyjistä sanoi. Välillä järvellä uiskenteli kuikkiakin...

Lavalla esiintymässä Juurakko

Päivän musiikillinen anti oli vaihtelevuudessaan mainio.  Tilaisuudessa esiintyivät mm. Salamakannel solistivieraanaan Jonna Tervomaa, Bill Hota, Juurakko, Mikko Perkoila & Vinkulelu, Mauno Järvelä & Näppäripelimannit, Maija Kauhanen, Pekko Käppi & K:H:H:L ystävineen sekä Vanhanpiian pojat. Monenlaista musiikkia, totta tosiaan. Tapahtuman verkkosivulta löytyvät tarkemmat taitelijaesittelyt.

Bill Hota ja Vanhanpiian pojat olivat ratkiriemukkaita, murteella hauskuttavia ja  kuplettiperinteestä ammentavia kokoonpanoja. Bil Hotan tausta on Etelä-Pohjanmaalla, Vanhanpiian pojat taas tulee Savosta. Maija Kauhanen on kansainvälistäkin tunnustusta saanut muusikko, joka säesti lähes hypnoottista esitystään kanteleella, ja erikoisilla, osin omatekoisilla lyömäsoittimilla. Mikko Perkoilan esitys jäi mieleen nokkelista lastenlaulusanoituksista ja aivan fantastisista tee-se-itse-soittimista: saimme kuulla esim. Finlandia-hymnin sählypallo-okariinalla soitettuna. 

Päivän suurin elämys oli kuitenkin Juurakko-bändi. Bändi on aloittanut ymmärtääkseni jo opiskeluvuosinaan 2012 ja valittu Vuoden Artistiksi 2020 Etnogaalassa, jossa kansanmusiikkiala palkitsee vuosittain alan ansioituneita taiteilijoita. Enkä minä ollut bändistä mitään kuullut... Voimakasta ja vaikuttavaa blues/soul-tyyppistä laulua, säestettynä mielenkiintoisin soittimin: käytössä olivat kantele, matkaharmoni, jouhikko, kampa, munniharppu jne. Tätä yhtyettä pitää kuunnella lisää!

Hieno päivä, toivottavasti saamme tulevina vuosina tälle jatkoa.

Kirjat ja elokuvat: 2022 2-kvartaali

Huhti-toukokuussa lukeminen oli suurelta osin velvollisuuslukemista, osallistuin vinkkauksiin sekä aikuisille että lapsille. Kaikki luettu ei ollut ihan ominta kamaa: vinkkauskirjojen pitäisi olla monenlaisille lukijoille sopivia, ja lasten kirjoja en muuten luekaan kuin vinkkaustarkoituksiin... Viimeisimmässä Kirjastolehdessä oli aika puhutteleva vanhenevan kirjastosedän valituskolumni, jossa yksi valituksen aihe oli, että vanheneva kirjastosetä joutuu vapaa-aikanaan  lukemaan itseään kiinnostamattomia kirjoja pystyäkseen vinkkaamaan niitä lukupiirin rouville... Vähän sain jo kiinni fiiliksestä, mutta onneksi vasta vähän.

Toukokuun lopupuolella pääsin sitten itseäni kiinnostaviin kirjoihin käsiksi. Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -romaania tosin pyörittelin alussa vähän vastentahtoisesti käsissäni: "ei sitten taas ole laitettu välimerkkejä eikä isoja kirjaimia, jaksaakohan tätä...". Tämä ongelma unohtui viimeistään sivulla kaksi, koska kahdentoista naisen tarinat veivät mukanaan. Kaikkien naisten tarinat kytkeytyivät jollakin tavalla Amma-nimiseen keskushenkilöön, joka esiintyi kaikissa tarinoissa jossakin roolissa, pienemmässä tai isommassa sellaisessa. Aika, rotu, yhteiskuntaluokka, sukupuoli-identiteetti ym. vaihtuivat, mutta jokainen tarina oli kiinnostava.

Toukokuun kivaa lukemista oli myös Elizabeth Stroutin Voi William!-kirja. Siinä aiemmista romaaneista tuttu Lucy Barton pui suhdetta entiseen aviomieheensä, Williamiin. Stroutin kirjoitustapa istuu lukutapaani kuin hansikas (outo kielikuva, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan...). Tällaisia kirjoittajia on muutama muukin: Ann Tyler, Colm Toibin tulevat heti mieleen. Eli en usko että he välttämättä ovat kaikkien mielestä loistavia kirjoittajia, mutta minä saavutan jonkinlaisen rentoutuneen nirvanan heitä lukiessani.

Kesäkuussa löysin taas sisäisen mummoni, kun nautiskellen luin Eira Pättikankaan 1800-luvun loppuun sijoittuvaa Talvella päivät ovat pitkiä -romaania. Ainakin kirjaston tiskiltä katsoen Pättikankaan lukijat ovat näet enimmältään ikäihmisiä, mutta minäkin kyllä  nautin näistä pohjalaismurteella kerrotuista naisten tarinoista. Tässä kirjassa Sessi lähtee piian hommista hattukauppaan töihin tavoitteenaan itsenäinen elämä ja toimeentulo.

Lievä pettymys tässä kvartaalissa oli Nick Hornbyn Olet tässä -romaani. Vanhemman naisen ja nuoren miehen suhde esitettiin hyvin hankalana ja sen ongelmia ruodittiin aika junnaavasti. Madeline Millerin Akhilleen laulu taas ei tehnyt ollenkaan sellaista säväystä kuin häneltä aiemmin lukemani Kirke. Toki antiikin taruista tutut hahmot kiinnostivat tällaista historian ystävää.

Elokuvissa ei sitten olekaan tullut käytyä, toukokuussa joku leffa karkasi ohi ja kesemmällä ei mitään mielenkiintoista ole ollutkaan ohjelmistossa. Palataan siis elokuviin syksymmällä.

Luontoretki Salmistonmäelle

Salmistonmäki on luonnonsuojelualue Forssassa. Forssan kaupunki on kunnostanut Salmistonmäkeä osana kansallista kaupunkipuistoa. Kunnostusprojektissa Salmistonmäkeen valmistui myös uusi lintutorni. 12. kesäkuuta osallistuimme siipan kanssa parin tunnin mittaiselle luontoretkelle, jossa paitsi esiteltiin tuo uusi lintutorni, niin tutustuttiin myös alueen monipuoliseen kasvistoon. Retken asiantuntijoina olivat lintutornin rakentanut humppilalainen Jouko Alhainen, joka valotti alueen linnustoa sekä  biologi, emeritusprofessori Heikki Toivonen, joka taas kertoi kasveista.

Sää oli tosi kohdillaan  tuollaiselle retkelle. Forssasta on noin 8 kilometriä lintutornille eli tuollainen kiva pyöräilymatka. Oli puolipilvinen, tuulinen päivä, joten edes itikoista ei tarvinnut kantaa huolta tällä retkellä! Osallistujia oli juuri sopivasti, reilu kymmenen, joten porukka pysyi tiiviinä ja puheet kuuluivat hyvin ilman äänentoistolaitteitakin. 

Alue on linnustoltaan rikas: läheinen suolampi ja metsikkö tarjoavat Salmistonmäen kallioisen niittymaiseman ohella elinpaikkoja monille eri lintulajeille. Luontoretken aikanakin bongattiin mm. nuolihaukkoja lentelemässä mäen yllä. Jouko Ahainen kertoi hauskasti sitkeästä mustarastaasta, jolla oli pesä edellisessä, puretussa lintutornissa ja joka sitten odotteli kärsivällisesti uuden tornin valmistumista tehdäkseen pesän juuri samaan kohtaan huipulle, "ylälavan" alle. Kotipiirissäkin on huomattu mustarastaiden uskomaton paikkauskollisuus, kun vuodesta vuoteen pesä ilmestyy samaan paikkaan vajan seinustalle, tikkaiden päälle.

Heikki Toivainen vakuutti myös kasvilajeja löytyvän Salmistonmäeltä runsaasti: nyt väriä antoivat punaisena hehkuvat mäkitervakot ja laajat keto-orvokkikasvustot. Mutta löytyipä sieltä esim. kalliokielokin, jota en aiemmin olekaan luonnossa huomannut. Asiantuntija esitteli todellisen harvinaisuudenkin eli tummaraunioisen, joka on kallion raoista kasvava saniainen. Opin myös nimen uudelle perhoselle eli sellainen perhonen, jonka siipien yläosa on oranssi ja alaosa on valkoinen, on nimeltään auroraperhonen.

Samana viikonloppuna poikkesimme myös Tammelan kunnan järjestemälle kulttuurikävelylle Mustialan perinteikkään maatalousoppilaitoksen alueelle. Sekin oli oikein onnistunut retki. Näin muualta muuttaneena on mukava oppia kaikenlaista uudesta kotiseudustaan. Erilaisille lähiretkille kannattaa kyllä lyöttäytyä mukaan!

Malva - Lahden visuaalisten taiteiden museo

Silloin tällöin pääsee käymään juuri avattuun museoon. Mieleen ovat jääneet tuoreeltaan tehdyt keikat esim. Loimaan Sarkaan ja Amos Rexiin. Tänä viikonloppuna pääsin taas tuoreeseen museoon, kun kävimme tutustumassa Lahden uuteen visuaalisten taiteiden museoon, Malvaan. Samana aamuna Hesarissa oli näyttelyarvostelu Malvan näyttelystä, ja vähän hirvitti, että onkohan siellä nyt suurikin ruuhka, mutta mukavan väljää siellä oli. Vielä.

Koska povaan kyllä Malvalle yleisömenestystä. Konsepti oli kiva: vanhaan Mallasjuoman vuonna 1912 valmistuneeseen panimorakennukseen tyylillä korjatut tilat, helposti saavutettavissa keskellä kaupunkia. Vanhan tehdasrakennuksen oheen on rakennettu myös uutta näyttelytilaa. Museotilojen lisäksi tarjolla on hyvät oheispalvelut: mukava museokauppa, kahvila ja bistroravintola. Tyyli oli vähän samantyyppinen kuin esim. Tukholman Fotografiskassa. 

Näyttelyjä oli esillä kolmessa kerroksessa (1., 3. ja 5. kerroksessa). Heti ensimmäisen kerroksen 15 metriä korkeassa ala-aulassa oli vastassa koko seinän täyttävä (ja kävijävirran  mukaan muuttuva?) Ekho Collectiven Ahto-valoteos. Aamun sattumusten vuoksi verenpaine oli ehkä hieman korkealla museoon tullessa, ja tämä valoteos oli juuri oikea tapa rauhoittua. Istuimme siis pitkään katsomassa valoteoksen liikettä seinällä.

Ensimmäinen  kerros täyttyi muuten hollantilaisen muotoilija-taiteilija Maarten Baasin Piiloleikki-näyttelystä (18.9.2022 asti), josta siis oli arvostelu saman aamun Hesarissa (28.5.). Kun en juuri eurooppalaisia taidevirtauksia seuraile, taiteilija oli minulle tyyten tuntematon. Näyttelystä pidin kovasti, se oli ajatuksia herättävä, mutta leikkisä. Erityisen pitkään viihdyin Reaaliaika-sarjan huoneessa. Huoneessa oli erilaisia kelloja, joissa videotekniikan avulla työntekijä vaihtaa minuutti minuutilta uuden ajan kellotauluihin. Siis useimmissa (analogisissa kelloissa) todella piirretään minuuttiviisari joka minuutti uudestaan ja sitten pyyhitään pois, ja aloitetaan uuden viisarin piirtäminen hieman uuteen paikkaan. Kelloista oli digitaalinenkin versio, jossa numeroiden takana ahertava videoitu työntekijä mustaa tarpeettomia diginumeron osia ja lastalla paljastaa tarvitut osat mustasta peittomaalista... Oli todella meditatiivista touhua katsoa ajan kulumista näin konkreettisesti. Viihdyimme Baasin näyttelyssä pitkään.

Kolmannessa kerroksessa oli esillä Lahden julistetriennaalen 350 julistetta, sarjoja oli kolme:

1. Ympäristöjulisteet
2. Koti ja asuminen - puu kestävän kehityksen kodissa
3. Aatteelliset, sosiaaliset ja kulttuurijulisteet 

Ympäristöaiheesta on helppo tehdä vaikuttavia ja informatiivisia julisteita. Merten tila tuntui oleven huolena monissa julisteissa, erityisesti muoviroska merissä:

Kuisma Väänänen, Akseli Kouvo: Trash Fish of 2018.

Toki huolta kannettiin myös muusta luonnosta:

Iwona Cichy (Poland): Earth. Our only home. Be(e) aware.

   

Song Song (China): Where to go.

Ylimmän, viidennen kerroksen Juuret – Aarteita kokoelmista -näyttely esitteli museon kokoelmiin kuuluvia julisteita, taideteoksia ja huonekaluja, vähän vuosikymmenittäin järjestettynä.

Näyttelykierroksen annin täydensi hyvä lounas alakerran Malskin bistro -ravintolassa. Oma paistettu vuohenjuusto ja parsarisotto -annokseni oli herkullinen, ja siippakin oli tyytyväinen kanavartaisiinsa. Kummassakin annoksessa oli mukana (paahdettua/paistettua/friteerattua?) lehtikaalia, ja on kyllä sanottava, että tämä on ensimmäinen kerta kun voin todella sanoa nauttineeni sen mausta.

Loppuvuoden Malva-näyttelyistä erityisesti Erik Bruun kiinnostaa, hänen oivaltava grafiikkansa on aina vedonnut minuun. Luvassa on myös Nanna Suden ja Marjatta Tapiolan näyttelyt.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko

Anneli Kannon Rottien pyhimys -kirja on nostanut Hattulan kirkon uskomattoman yleisöryntäyksen kohteeksi, niin kiehtovasti siinä kuvataan kirkkomaalausten syntyä. Tuo "taiteilijaromaanihan" sai viime viikolla Kiitos kirjasta -mitalin - se on varmaan omiaan lisäämään yleisön kiinnostusta Pyhän Ristin kirkkoa kohtaan tulevanakin kesänä. Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalareista ei ole säilynyt mitään tietoa. Siksi Kannolla on ollut vapaus kuvitella, mutta toki hän on yhdistänyt tarinaansa perusteellisen taustatutkimuksen.

Minäkin innostuin ulkojäsenenä mukaan, kun paikallinen kirjallisuuspiirimme teki retken Hattulaan. Paikallisoppaan lisäksi mukaan oli saatu myös Anneli Kanto kertoilemaan kirkon ja maalausten historiasta. Hyytävän kylmästä kevätillasta huolimatta kirkonmäellä viihtyi hyvin tunnin verran kuuntelemassa näiden kahden sujuvaa tarinointia.

Tiilen käyttö materiaalina yhdistää kirkkoa Hämeen linnan rakennusvaiheisiin, rakentajien arvellaan olleen samoja. Monesti sivuttiin myös sisarkirkkoa, Lohjan Pyhän Laurin kirkkoa, jonka maalauksia pidetään samojen tekijöiden maalaamina. Pitänee siis tehdä retki myös Lohjalle. 

Kirkko on nykyisessä muodossaan rakennettu 1400-luvun loppupuolella.  Kirkkosalin maalaukset ovat peräisin 1510-luvulla ja esittävät Raamatun kertomuksia ja pyhimyksiä. Holveissa maalauksia ei ole koskaan peitetty, mutta pylväät ja seinät peitettiin 1800-luvun alkupuolella kalkilla, joka sitten taas poistettin 1880-luvun loppupuolella. Maalaukset on viimeksi konservoitu 1980-luvulla. Maalausten aiheet käsittelevät sekä Vanhan että Uuden testamentin tapahtumia. Seinillä avautuu koko Raamatun historia Paratiisista ja syntiinlankeemuksesta aina viimeiseen tuomioon, Jeesuksen elämänvaiheet Marian raskaudesta ristille saakka. Sanoma välittyy lukutaidottomalle rahvaallekin. Oppaamme luonnehtikin kuvia vähän raflaavasti Hämeen ensimmäiseksi sarjakuvaksi....

Yleiskuva holvistosta:

Esimerkinomaisesti tässä kuva siitä, kun Eeva syntyy Aatamin kylkiluusta. Eevan mukana Paratiisiin astuu synti: karhu (?) syö lampaan, susi (?) pyydystää linnun jne.:

Santiago de Compostelasta tuttu hahmo tuli vastaan apostolien joukoissa: apostoli Jakob, suomalaisttain Pyhä Jaakko, matkasauvoinene ja hattuineen - simpukka vain puuttui. Hattulan kirkko on ollut suosittu pyhiinvaelluskohde jo keskiajalla ja varmaan etappi monelle vaikkapa sinne Santiago de Compostelaan suunnanneelle matkaajalle.

Kirkko on tunnettu myös puuveistoksista, joihin kuuluu muun muassa tämä kuuluisa Hattulan Madonna:

Minua viehätti myös tämä vähäisempi väki Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä kuvaavassa veistosryhmässä:

Mutta parasta oli se pysähtynyt, ikiaikainen tunnelma siinä kirkonmäellä. Tänne on tultu jo vuosisatoja, monenlaisia aikoja on nähty, me olemme vain osa pitkää jatkumoa...