Perjantaiherkut

Siis minähän olen sielultani pikkukaupunkilainen, ellen ihan maalainenkin. Suurempiin kaupunkeihin minulla ei ole kummempaa hinkua. MUTTA on joitakin asioita, joita kaipaan isommista kaupungeista. Yksi niistä on sushi. Puutetta on kyllä paikattu opettelemalla itse sushin tekoa, mutta ei se ole ihan sama juttu. Meidän repertuaarimme on melko suppea: kalana kotioloissa on vain lohta, siitä ja kasviksista sitten askarellaan makirullia ja nigiripalloja. No, lisäksi mies on oppinut tekemään  makeahkoa munakasrullaa, jossa on mukana seesaminsiemeniä (mmmm...).

Sushi on ehdottomasti eksoottisinta ruuanlaitossamme, meillä ei juurikaan juhlita kansainvälisillä vaikutteilla. No, kreikkalaistyylistä ruokaa laitammme kyllä myös. Mutta normaalisti ruokavaliomme on sellaista silakkapihvi-kaalilaatikko -linjaa. Perinneruokavaliomme kuitenkin valmentaa hyvin sushin syöntiin, Savossa päin kun syödään paljon kalaa eri muodoissa. Graavi kala, josta läheskään kaikki eivät tunnu pitävän (!), on suurta herkkuamme - miksipä ei siis sushikin!

Tällä hetkellä mies käy isolla kirkolla ihan säännöllisesti ja keksimme että niille reissuille voi ottaa mukaan piknik-repun, joka on samalla kylmälaukku. Ja onneksi vielä aivan neutraalin ja normaalin näköinen reppu noin ulospäin. Siinä hän sitten kantaa meille perjantai-illan herkkueväitä. On vähän monipuolisemmat tarjoomukset kuin mitä me kotona teemme: on useamman lajista kalaa, tofua ym. Niinpä nytkin perjantai vastaanotettiin tällä kattauksella:

Mutta hyviä on ne itse tehdytkin. Esimerkiksi helsinkiläisen Tokyokan-liikken sivulla on hyviä ohjeita kotisushin tekoon.

Ylistyslaulu Linklaterille

Minusta tänä vuonna on tullut varsin vähän kiinnostavia elokuvia, itse kun en trillereistä, fantasiasta, scifistä jne. juuri välitä. No, tämän aamun Hesarissa kriitikotkin arvioivat elokuvavuoden keskinkertaiseksi. Neljä kriitikoista nosti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon Richard Linklaterin elokuvan Boyhood, eikä turhaan. Kävin katsomassa sen juuri perjantai-iltana.

Boyhood-elokuva oli kyllä ihan omaa laatuaan. Siinä on seurattu saman pojan elämää 12 vuoden ajan. Näyttelijät pysyivät samoina koko elokuvan ajan, joten siihen oli tosi helppo eläytyä. Elokuva kertoi paitsi pojan kehityksestä nuoreksi mieheksi, siinä samalla hänen perheenjäseniensä elämänmuutoksista ja yleensä koko perhedynamiikasta vuosien varrella. Elokuva sai ajattelemaan sitä millaista elämä USAssa on Suomeen verrattuna, ihan arjen tasolla. Kaikkinensa tämä oli jotenkin hyvin amerikkalainen elokuva, kertoi myös yhteiskunnan muutoksista noina vuosina vaikka painopiste toki oli yksilönkehityksessä. Kiinnostava, kiinnostava elokuva ja ideana ainutlaatuinen. Aviomies, joka ei oikein ollut juoneen perehtynyt mennessämme, ihmetteli vielä jälkikäteenkin että "eikö tää tosiaan ollut dokumentti?".

Aiemmin olen nähnyt Linklaterin kolmen elokuvan sarjan, joista muuten 2 osaa tuli juuri viikonloppuna Teemalta. Niissä on sama pitkän aikavälin idea. Ne kertovat samojen henkilöiden (Jessen ja Celinen) elämästä ja parisuhteesta n. 10 vuoden välein. Aina kun uusi elokuva ilmestyi, paloin halusta nähdä, mitä heille nyt kuuluu. Ehkä jatkoa sarjalle seuraa vielä? Elokuvat ovat tietenkin aika puhevetoisia eli eivät toimintaelokuvan ystäville. Jos et ole nähnyt ko. elokuvia, seuraavassa tekstissä on juonipaljastuksia:

Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995)
Amerikkalainen Jesse (Ethan Hawke) ja ranskalainen Celine (Julie Delpy) tapaavat toisensa junassa ja viettävät yhdessä illan ja yön Wienissä.

Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004)
Yhdeksän vuotta on kulunut, Jesse (kirjailija) ja Celine (ympäristöjärjestön työntekijä) kohtaavat taas sattuman johdattamana toisensa. Mihin elämä on heidät vienyt, vieläkö tunne on jäljellä?

Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013)
Jesse ja Celine ovat eläneet jo vuosia yhdessä, arki on tullut suhteeseen. Nyt on aika tehdä päätös: rakastaa toisiaan ikuisesti vaiko erota lopullisesti.

Teeman elokuvafestivaali 26.-30.11.

Teeman elokuvafestivaalilla esitettiin monta hienoa elokuvaa, mutta tärkeimmältä tuntui katsoa uudestaan Sauran Korppi sylissä -elokuva. Muistan nähneeni sen joskus 70-luvulla, vielä kotona asuessani. Totta on, mitä elokuvasta sanotaan: siitä jäävät mieleen Jeanetten Porque te vas -kappale ja pääosaa esittävän pikkutytön vakava katse. Muistin elokuvan tunnelman unenomaisesti ja sen, että minua vaivasi että en oikein ymmärtänyt elokuvaa. Sittemin olen vaikuttunut  Sauran joistakin muista elokuvista, esim. flamenco-elokuva Carmen oli parikymppisenä mieletön elämys, kävin sen katsomassa usemmankin kerran. Mutta Korppi sylissä on aina jänyt katsomatta uudelleen.Tällä katselukerralla luulen ymmärtäneeni elokuvan paremmin. Elokuvan parasta antia oli se, miten kuvataan lapsen tapa hahmottaa maailmaa ympärillään. Todellisuus, muistikuvat ja kuvitelmat sekoittuvat.

Tässä faktat elokuvasta:
Korppi sylissä (Cria cuervos) (110 min.) K12. Vuodelta 1976.
Mestariohjaaja Carlos Sauran hienoimpiin töihin kuuluva kuvaus kuolemasta, Francon ajan Espanjasta ja vanhempansa menettäneestä surumielisestä tytöstä. Ana Torrent esittää pientä Ana-tyttöä, ja Geraldine Chaplin on kaksoisroolissa Anan äitinä ja aikuisena Anana.
Lue lisää Ylen www-sivulta.

Ja sitten linkki Youtube-videoon, jossa tuo elokuvan mieleen jäävä kappale soi. Tämä 70-luvun hienoa iskelmäantia edustava kappale saa ihan uusia ulottuvuuksia, kun elokuvan pikkutyttö soittelee sitä lelunomaisella levysoittimella, kun kaikki tuntuu hajoavan ympäriltä:

Marraskuun lukuhaaste

Syksy on ollut kulttuuriharrastusten suhteen luvattoman synkeä, ei ole juuri raportoitavaa. Koska joka tapauksessa luen koko ajan jotakin, päätin tarttua kirjailija Karo Hämäläisen lukuhaasteeseen. Hän haastoi ihmiset lukemaan kirjoja Suomen Kuvalehden artikkelissaan. Ideana on siis lukea marraskuussa päivittäin vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta: romaaneja, sarjakuvaa, runoja tms. Oheisessa kuvassa kirjahyllyn lukemista odottavien osastoa. Täytyykin muistaa varata joku runokirja kiirepäiviä varten....

Marraskuun aikana raportoin blogissa lyhyesti ne kirjat, jotka saan luettua loppuun haasteen aikana. Useimmiten minulla on useita kirjoja yhtä aikaa luettavana.

2.11. Heikkinen, Antti: Risainen elämä (2014). Tämä oli minulla aika pitkään työn alla.  Kyseessä on siis Juicen elämäkerta. Minua kirja kiinnosti yhtä paljon Heikkisen takia, jonka Pihkatappi-kirja oli mukava lukuelämys. Risainen elämä -kirjasta noin 50 % on Juicen kappaleiden analyysiä eli parhaiten kirja toimii tosifaneille. (Jaa, tarkkaan ottaen tämä ei ollut kaunokirjallisuutta...)

2.11. Skiftesvik, Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014). Tämä kirja on omaelämäkerrallinen, sisältää vähän hajanaisia muistoja elämän varrelta lapsuudesta ihan nykypäivään, sujuvasti kerrottuna. 10 vuotta Oulussa asuneena Skiftesvikin kirjoja on tullut jonkin verran lueskeltua. Toimittajataustainen Skiftesvik oli Oulussa ihan näkyvä persoona, sikälikin nämä omaelämäkerralliset tarinat kiinnostivat.

8.11. Aronen, Eeva-Kaarina: Edda (2014). Aronen on minulle vähän vaikea kirjailija. Kirjoissa on jokin maagisen realisimin tyyppinen taso, jota en tavoita, vaan jään aina ällistelemään, että mitä todella tapahtui.Tämä kirja tapahtuu kahdessa aikatasossa. Se kertoo 50-luvun Töölössä asuvista pikkutytöistä, Eetusta ja Aatusta, joiden elämää muuttaa asuintalossa tapahtuva tragedia. Toinen taso on aikuistuneen Eetun, Eddan, elämä. Vaikka tunnustan olevani selkeämmän juoniromaanin ystävä, Aronen on loistava kirjoittaja, aistielämykset välittyvät suorastaan häkellyttävästi lukiessa.

9.11. Kross, Jaan: Sattumien summa : yhdeksän novellia (2013)
Jaan Krossin novellituotanto on saatu suomennettua tämän neljännen novellikokoelman myötä. Novellit ovat kirjassa aikajärjestyksessä (1981-2004). Ensimmäiset novellit olivat kiinnostavimmat, viimeiset olivat osin selvityksiä Viron lähihistoriasta, niiden kaunokirjallinen arvo on ehkä vähäisempi. En malta olla mainostamatta Krossin ensimmäisen suomennetun novellikokoelman (Kleion silmien alla (1984)) ensimmäistä novellia, Michelssonin paluu, jota suorastaan rakastan. Se kertoo tarinan Michel Sittowista (1469-1525), kuuluisasta tallinnalaisesta maalarista ja kuvanveistäjästä. Mielestäni Krossin novellituotantoon kannattaa tutustua siitä päästä.

11.11. Pättikangas, Eira: Kuinka monta iltaa (2014). Sitten kevyempää. Kurikkalainen Pättikangas kirjoittaa niiiin pohojalaasta, niiiin pohojolaasta että. Ihan kaikkea en edes ymmärrä, murretta korostetaan vähän liikaakin, mutta muuten Pättikangas on ihan pätevä kirjoittaja. Nämä ei ole ihan vain naisten viihdettä, henkilöhahmot on vähän moniulotteisempia ja juonenkäänteet ei ole ihan ennalta arvattavia. Tämä kirja on mainio 50-luvun ajankuvaus.

14.11. Goodwin, Jason: Janitsaaripuu (2006). 1836 vuoden Istanbuliin sijoittuvassa dekkarissa rikoksia ratkoo Yashim Togalu, eunukki. Periaatteessa juuri sellainen dekkari, josta pidän, historialliset ovat suosikkejani. Mutta tämä olisi pitänyt lukea yhtä kyytiä. Nyt iltaisin, pätkinä lukiessa, putosin vähän juonestakin ja väsähdin välillä kirjan kieleen, joka vilisi turkkilaisia vierassanoja. Periaatteessa ihan hyvä kirja.

18.11. Koivukari, Tapio: Missä aallot murtuvat (2005).  Luodetuulen maan (2002) jatko-osa kertoo saman perhekunnan tarinaa 1920-luvulta toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Hienoa saaristolaiselämän kuvausta maustettuna raumalaistyyppisellä puheenparrella. Raumalaisuuden lisäksi kieltä rikastuttaa (hankaloittaa?) runsas merenkäyntiterimistö. Mutta joo, kyllä luen trilogian kolmannenkin osan, ehdottomasti.

25.11. Atwood, Margaret: Poikkeustila (2007). Novellikokoelman kaikki novellit kertovat Nell-nimisen henkilön elämänvaiheista. Lukiessa iski epäilys: olenko joskus lukenut jo tämän? Eli ei ihan niin vaikuttavaa ja mieleenjäävää tekstiä kuin esim. Herran tarhurit tai Nimeltään Grace. Ihan ok silti.

28.11. Ekman, Kerstin: Huijareiden paraati (2014). Kirjan päähenkilöt ovat epäsuhtainen pari, kaksi hyvin erityyppistä naista, jotka ajautuvat yhteistyöhön kirjojen kirjoittamisessa. Kirjat kirjoittaa suurimmalta osin ruma ja julkisuutta kammoava Babban, kirjat julkaistaan kuitenkin kauniin, edustavan ja sosiaalisen Lillemorin nimissä. Lillemor korjaa kirjoista kunnian ja maineen. Ennen pitkää naisten välit alkavat entuudestaan kiristyä... Kirja oli ajatuksia herättävä, mutta toisaalta varsin hauska ja kevyt luettava.

Keski-ikää vai varhaisvanhuutta?

Keski-ikä on eittämättä saapunut ellei suorastaan varhaisvanhuus. Nykyään yksi säännöllisimmin seuraamiani ohjelmia radiossa on Lauantain toivotut levyt, jolle muistan nuorena tuhahdelleeni raskaasti. Ohjelmahan on Yleisradion vanhin yhä edelleen lähetettävä ohjelma, aloitettu vuonna 1935. Ohjelmapaikka ollut iät ajat se sama eli lauantaina klo 18.10-19, heti Iltahartauden jälkeen. Itse kuuntelen kyllä lähinnä Areenasta. Suosittelen ohjelmaa lämpimästi niille, jotka koettavat avartaa musiikkimakuaan.

Kaava on edelleen vanha tuttu: klassisella aloitetaan ja loppua kohti kevenee, viimeisenä saattaa olla joku ihan uutuuskappalekin. Yhteensä kappaleita on n. 15. Otetaanpa ihan satunnainen soittolistaesimerkki (lokakuulta 2013):
Rore: Ave regina caelorum (The Tallis Scholars)
Bach: Allegro spiritoso sinfoniasta Es-duuri (Saint Paulin kamariorkesteri)
Gluck: Alceste (Maria Callas)
Klami: Metsänhaltija (Paavali Jumppanen)
Aaltio: Hella W. (Ben Foster ja orkesteri)
Coates: By the sleeping lagoon (Harry James)
Kirsi: Pieni Liisa parka (Erkki Eräs)
Joyce: Syysunelmia (Hannu Hovi ja Maynie Siren)
Lennon & McCarthy: Jos käden annat vain (Ann Christine ja Johnny)
Rodriguez: Sandrevan lullaby (Sixto Rodriguez)
Johansson: Balladi mustista hiuksista (Seija Simola)
Ashimba: Mwanadamu (Ashimba)

No, onhan tämä ammatinvalintakysymyskin: työssä kun olisi hyötyä siitä, että tuntisi musiikkia. Ja missäpä sitä laajemman kattauksen saisi kuin Lauantain toivottuja kuunnellessa. Ja joo, huvittelen (huonolla menestyksellä) yrittämällä tunnistaa kappaleita. Esitettyjen kappaleiden tiedot kerrotaan aina jälkikäteen, joten tällainen kisailu kappaleiden tunnistamisessa on kai suosittu huvi  - meillä varhaisvanhuspiireissä siis...

YLEn Elävässä Arkistossa on juhlaohjelma vuodelta 2005, mukana ohjelmaa on ollut tekemässä mm. Jake Nyman. Varmasti kuuntelun arvoinen, vaikka en itsekään ole vielä sitä kuunnellut.

Kulttuurin superviikonloppu kotikulmilla

Syksyn kiireet vievät mennessään niin, että blogin päivittäminen tahtoo jäädä jalkoihin. Elo-syyskuun vaihteen kulttuurin superviikonloppua Forssassa on kuitenkin syytä muistella jälkikäteenkin.

Art Häme -tapahtuma oli jalkautunut Forssaan. Lisäksi täällä vietettiin jokavuotista Forssa-viikkoa ja myös Mykkäelokuvafestivaalit olivat samana viikoloppuna. Kiirettä siis piti, mutta monta hyvää muistoa jäi sulateltavaksi. Tässä viikonlopun huippukokemukset:

1) Wahren-keskuksen järjestämät Kirjalliset illalliset 29.8. Vanhassa Värjärissä.

Sen verran olen kulinaristi, että jo pelkästään historialliseen henkeen toteutettu seitsemän ruokalajin hyvä illallinen olisi riittänyt minulle ohjelmaksi. Mutta siinä pää- ja jälkiruokien välissä kuulimme esitelmöitsijävierastamme eli Kaari Utriota. Hän on tästä naapurista, Somerniemeltä. Utrio on hyvä esiintyjä, esitelmä oli mielenkiintoinen ja juuri sopivan mittainen (n. 40 minuuttia). Kun vielä pöytäseura oli mitä mielyttävintä, ilta oli ihan napakymppi. Ainakin näin Kukkahattutädin näkökulmasta.

2) Salomaa, Vaarula, Merilä ja Hammarberg : forssalaisten kokoelmien helmiä - näyttely (Näyttelytila Vinkkelissä, kirjastotalon 3. krs)

Art Häme ’14 -tapahtumaa varten Forssan kaupungin, Kuhankosken Killan ja Lounaismaan Osuuspankin taidekokoelmat käytiin läpi ja noin 800 teoksen joukosta valittiin teoksia neljältä arvostetulta taiteilijalta.Mukana ovat Urho Salomaa (1902–1965), Väinö Merilä (1921–1984), Olavi Vaarula (1927–1989), Pentti Hammarberg (1930–1991). Neljä hyvin erilaista taiteilijaa. Salomaalta ja Hammarbergilta on esillä maisemia ja kaupunkinäkymiä, Merilältä kantaaottaavaa grafiikkaa. Oma suosikkini on Vaarula, jonka unenomaiset maalaukset tuovat mieleen esim. Marc Chagallin ja Otto Mäkilän työt (viimeksi mainittu ilmeisesti olikin Vaarulan aikaan opettajana Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa). Tämä näyttely on esillä 27.9.asti, toivottavasti mahdollismman moni sen näkee.

3) Mykkäelokuvafestivaalien City lights -elokuvan esitys 31.8.

Forssassa vietettiin jo viidettätoista kertaa Mykkäelokuvafestivaaleja. Suurin osa esityksistä oli vanhassa Forssan Elävienkuvien teatterissa. Siellä näytösten tunnelma on intiimi ja mukava. Tällä kertaa festivaalit kuitenkin huipentuivat 31.8. Chaplinin City lights -elokuvan esitykseen Urheilutalo Feeniksissä. Elokuvan alkuperäismusiikin esitti Sibelius-Akatemialaisista koottu, lähes 50 soittajan filmiorkesteri. Orkesteria johti Heikki Elo. Paikalla oli noin 600 katsojaa. Luulenpa, että kaikki poistuimme tyytyväisinä ja vaikuttuneina. Oli se vaan hienoa!

Kasvivärjäystä

Osallistuin heinä-elokuun vaihteessa paikallisen kansalaisopiston kaksipäiväiselle lankojen kasvivärjäyskurssille. Kurssi pidettiin opiston kesämökin rannassa. Etukäteen hieman pelotti, kun säätiedotuksissa lupailtiin hurjaa ukkosmyrskyä ensimmäiselle päivälle. No, onneksi keli oli aika kohtuullinen, toisena päivänä sitten suorastaan ihanteellinen.

Olin tehnyt valmiiksi n. 50 gramman vyyhtejä 7 veljestä -langasta, valkoisesta, luonnonvalkoisesta ja vaaleanharmaasta. Kurssin ekana päivänä mulle sitten selvisi, että vyyhtiin kannattaa laittaa muutama väljä pasmalanka estämään vyyhdin sotkeutumista ja tietysti joka vyyhteen myös haltijalanka, josta sitä sitten roikotetaan väripadoissa kepin varassa. Hyväksi haltijalangaksi osoittautui kurssilta saatu moppilanka (vyyhtejä selvitellessä esim. kalalanka tuntui erittäin helposti sotkuun menevältä...).

 

Ensimmäisenä päivänä pääsin keittelemään värilientä kuivuneista kielon lehdistä, joita itsekin olin kotoa kerännyt. Kuivasta kielosta muuten tuli tosi kaunis vaaleanruskea sävy, ei yhtään vihertävä. Rannalla oli pitkä rivi patoja tulella, kasveina kielon lisäksi esim. kuusenkävyt, suopursu, nokkonen ja vähän vieraampana aineena kokenilli. Näytimme varmaan vähän noita-akoilta siinä yltyvän tuulen ja myrskyn keskellä patoja hämmennellessämme.

 

Ehdimme ensimmäisenä päivänä vasta keittää kieloliemen. Kielolle riitti se, että lehtiä keiteltiin 1 tunti. Seuraavana aamuna jatkoimme siivilöimällä liemen ja lämmittämällä sen n. 50 asteeseen. Esikastellut vyyhdet upotettiin liuokseen. Sitten liuosta lämmitettiin muistaakseni johonkin 70-80 asteeseen ennen kuin lisättiin puretusaine, aluna. Alunan lisäämisen ajaksi langat otettiin pois liuoksesta ja alunan liuettua pantiin takaisin. Sitten väriliemi lämmitettiin n. 90 asteeseen ja pidettiin lankoja siinä lämpötilassa tunnin ajan. Lopuksi liuosta jäähdyteltiin hiiiiiitaaaasti ja jäähtyneet vyyhdet huuhdeltiin järvessä ja laitettiin langoille kuivumaan. Villalanka kestää kuulemma vanuttumatta suuriakin lämpötilan vaihdoksia, jos kuumentaminen ja jäähdyttäminen tapahtuu hitaasti.

Päivien aikana tehtin tosi monenlaisia väripatoja ja eri liemistä tehtiin vielä jälkivärjäyksiä ja sekoituksia, joten tuloksena oli monenlaisia lankoja. Koetin dokumentoida lankani hyvin (eli mikä oli pohjaväri ja millainen väriliemi), mutta siinä kiireessä tahtoi kyllä mennä muistiinpanot vähän sekaisin. Mitähän niistä langoista sitten tekisi?

 

Tanskanmaalla

Käväisin pikavierailulla ihanassa Kööpenhaminassa. Yhtenä päivänä suuntasimme Kööpenhaminan ulkopuolelle. Menimme junalla ensin katsomaan Karen Blixenin kotimuseota (Rungstedt) ja sitten Louisianan taidemuseoon. Ihan täysi päivä: Blixenin museolla olimme klo 13 ja  Louisianasta palailimme keskustaan vasta iltamyöhällä, museo kun on auki aina klo 22:een. 

Matka sujui kätevästi junalla, kohteet ovat saman eli Helsingøriin menevän junaradan varrella ja junia kulki tiheästi.  Kaikki junat eivät tosi pysähtyneet Rungstedt Kystin asemalle. Sen sijaan Louisianan lähiasemalle Humlebækissa junat kyllä pysähtyivät. Juna-asemilta oli hyvät opasteet kohteisiin, joihin oli alle kilometrin matka asemilta. Copenhagen Card kattoi sekä matkat että sisäänpääsyn kohteisiin.

Olin käynyt kummassakin paikassa aikaisemmin, Louisianassa useitakin kertoja. Mutta nyt saavuin Blixenin kotimuseoon ensimmäisen kerran kävellen, ja vielä metsäpolkua pitkin. Museota ympäröi hieno metsäpuutarha, suojelualue suurine jalopuineen. Lehdossa oli erityisen komeita pyökkejä. Puisto on samalla lintujen suojelualue. Vanhoissa puissa on pesäpaikkoja ja lisäksi metsässä oli runsaasti linnunpönttöjä. Lintuja ja sirkutusta siellä toden totta olikin! Tänne, suuren pyökin juurelle, on Karen Blixen myös haudattu:

Polku johti Blixenin talolle puutarhan kautta. Polun varrella oli myös viehättävä kukkapuutarha, josta haetaan varmaan päivittäin kukat museon upeisiin kukka-asetelmiin, Blixenin tapoja noudatetaan tässä tarkasti. Talo on viehtättävä, niin kuin kotimuseot usein ovat. On niin paljon mukavampaa katsoa tavaroita kodinomaisissa olosuhteissa kuin vitriineihin suljettuna.

Louisianan museo on paitsi taidemuseo, myös sellainen kokonaistaide-elämys, että sitä on vaikea kuvata. Iso puisto veistoksineen kutsuu vaeltelemaan, ja sellaisena kauniina päivänä, jona mekin siellä olimme, puisto olikin täynnä piknikin viettäjiä. Näkymät merelle ovat huikeat, ja onhan siellä uimarantakin, jos haluaa polskahtaa meren aaltoihin. Ravintolasta saa ihan hyvää ruokaa, jonka voi nauttia ulkoterassilla näköaloista nautiskellen.

Museossa on hieno nykytaiteen peruskokoelma ja isoja vaihtuvia näyttelyjä. Aiemmilla reissuilla olen nähnyt vaihtuvissa näyttelyissä ainakin aboriginaalien taidetta ja Henri Cartier-Bressonin valokuvia. Tällä kertaa vaihtuvassa näyttelyssä esiteltiin ekspressionismin edustaja Emil Nolde ( (1867-1956), saksalainen taiteilija, jolla kuitenkin oli tiukat siteet myös Tanskaan. Työt olivat vaikuttavia voimakkaissa väreissään.
http://en.louisiana.dk/exhibition/emil-nolde

Lempipatsaani

Jos minulta jossakin yhteydessä kysyttäisiin, mikä on lempipatsaani, minulla olisi jo vastaus valmiina. Se seisoo kesämökkipaikkakuntani, Heinolan, museon pihassa. Kalakissa-patsaan on tehnyt kuvanveistäjä Anja Juurikkala (s. 1923 Heinolassa). Aina kesän alussa pitää käydä tervehtimässä kissaa talven jäljeltä, vaikka museoonkaan ei poikkeaisi. (Heinolassa on muuten useita mainioita museoita, mutta se on jo toinen juttu).

Anja Juurikkalan suuntautuminen taidealalle ei ollut mitenkään itsestään selvää. Äiti olisi halunnut hänestä sairaanhoitajaa tai opettajaa. Taideteollisuuskeskuskouluun hän kuitenkin sitten pyrki ja pääsi vuonna 1943.

Anja Juurikkala työskenteli Arabialla vuodesta 1946 vuoteen 1960. Hänet tunnetaan monista astioiden kuva-aiheista, jotka muuten usein liittyvät eläimiin, esim. Heluna-maitokannu ja lastenastiasto Zoo. Heinolan museon kokoelmissa on myös Juurikkalan suunnittelemia ihastuttavia pieniä koriste-eläimiä.

1960-luvun alussa Juurikkala turhaantui työhönsä Arabialla. Hän pyrki ja pääsi Taideakatemian kuvanveistolinjalle. Materiaalikseen Juurikkala valitsi pronssin. Hän toi entisestä työstään mukana myös huumoria veistoksiinsa. Kalakissa-veistos kuuluu ehdottomasti samaan jatkumoon Arabialle tehtyjen eläinhahmojen kanssa. Patsaan ensimmäinen valos valmistui 1970.



Kuin elävä, eikö totta?

Museoretki Mänttään

Suuntasimme kohti Mänttää eräänä sateisena kesäkuun lopun arkipäivänä. Gösta-museon parkkipaikalla puolen päivän aikaan alkoi ahdistaa... Autolle ei löytynyt paikkaa - lähtivätkö kaikki sadepäivää pakoon taidemuseoretkelle? Päätimme sunnata tutustuman ensin Gustaf-museoon ja lounaalle ja katsastaa tilanteen myöhemmin.
Funktionalismia edustava Gustaf-museo Mäntän keskustassa valmistui G.A. Serlachius Osakeyhtiön pääkonttoriksi vuonna 1934. Museona se avattiin vuonna 2003. Kyllähän näyttelytkin kiinnostavia olivat, mutta parasta oli kuitenkin museoitu pääkonttorimiljöö, johtajan ja johtokunnan arvovaltaa huokuvat huoneet.

Gustafin jälkeen pistäydyimmen lounaalla tehtaan edustus- ja vierastiloiksi sekä henkilöstön kokoontumis- ja harrastuspaikaksi rakennetulla Mäntän Klubilla. Ruoka oli hyvää ja tilat hienosti entisöidyt.

Sitten uusi yritys Göstaan ja olihan se parkkipaikka tyhjentynyt. Museoon kannattaa siis ehkä suunnata iltapäivällä näin kesäruuhkien aikaan. Gösta Serlachius suunnitteli taidemuseota vuosien ajan, mutta totta suunnitelmasta tuli vasta hänen kuoltuaan, kun Ruth Serlachius yhdessä Gösta Serlachiuksen perillisten kanssa päätti avata osan Joenniemen kartanosta elokuussa 1945 museokäyttöön. Se oli tuolloin maamme seitsemäs taidemuseo. Vuonna 1972 taidesäätiö osti Joenniemen kartanon ja sitä ympäröivän puiston. Vuosina 1983-84 Joenniemen kartano restauroitiin perusteellisesti ja otettiin kokonaisuudessaan taidemuseokäyttöön. Ja nyt sitten taidemuseoon on uutena osana liitetty espanjalaisen arkkitehtitoimiston suunnittelema uudisosa.


Vanha Joenniemen kartano

Uusi osa istuu luontoon

Vanhan ja uuden liitos toisesta suunnasta...

Vanhan ja uuden liitos toisesta suunnasta...

Vanha Joenniemen kartano on hienosti ylläpidetty ja toimiva näyttelytila. Nyt siellä oli esim. Maisema ja hullu kuvailija -näyttely, jossa kultakauden ja modernismin töihin yhdistyi Riikka Ala-Harjan tekstejä. Uuden paviljongin puolella oli esim. suomalaista ja kansainvälistä pop-taidetta esittelevä SuperPop! -näyttely. Hieno yhdistelmä arkkitehtuuria ja kuvataidetta kaiken kaikkiaan.

Unohtamatta kartanoa ympäröivää puutarhaa, josta olisi ehkä voinut nauttia enemmänkin, jos ei olisi lähes koko ajan satanut kuin saavista kaataen...  Ja olisihan Mäntässä ollut kuvataideviikkojen näyttelyjäkin, mutta ei sitä nyt kaikkea ehdi yhdessä päivässä.

Elonkierron teemakierroksella

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen MTT:n Elonkierto-puistossa järjestetään kesäisin erilaisia teemakierroksia. Maksuttomat kierrokset ovat hyvää PR:ää tutkimuslaitokselle. Nyt kesäkuun lopussa aiheena olivat linnut, ja suosio oli taattu. Vaikka tummat sadepilvet pelottelivat taivaalla, paikalle löysi varmaan 150 linnuista kiinnostunutta ihmistä.

Puiston ympäri kävellessä linnuista kertoi biologi, tietokirjailija Pertti Koskimies. Taas tuli todistettua, että kun ihminen tietää asiastaan, on siitä innostunut ja osaa välittää innostuksensa, pari tuntia kuunnellessa menee ihan siivillä. Koskimies oli hyvä ja selkeäsanainen esiintyjä. MTT:kin oli löytänyt hyvän äänentoistoratkaisun, joka toimi hankalissa ulko-olosuhteissa. Koskimiehen aiheet vaihtelivat lintujen suunnistustavoista niiden elinympäristöjen muuttumiseen, lintujen parisuhdeproblematiikasta lintusananlaskuihin jne. Ja senkin opimme, mikä erottaa linnut kaikista muista elollisista olennoista: höyhenet!



Mieshän on ihan lintumiehen näköinen...

 

Osallistujia oli runsaasti.



Niinpä kävelyosuuksilla jono vähän venyi.

Loppukesän tapahtumat voi tarkistaa MTT:n sivuilta.

Kotimaanmatkailua junassa

Pitkästä aikaa matkustin yöjunalla. No, siihenhän ei nyky-Suomessa ole paljon mahdollisuuksiakaan... Nousin yöjunavaunuun Tampereella klo 22  ja heräsin aamulla virkeänä Rovaniemellä klo 8 - miten kätevää! 

Minä olen junaihminen. Olen aikoinaan matakustanut junilla tosi paljon, ja suurimman osan elämästäni asunutkin junapaikkakunnilla. Interreilannutkin, tietysti. Yöjunia käytin usein kulkiessani Tampereelta Savoon, joskus päiävaunuissa istuen, joskus raskin ostaa makuuvaunupaikankin. Silloin makuupaikka tuntui ylellisyyden huipulta.

Mutta kehitys on kehittynyt tässäkin. Nyt minulla oli makuupaikka kaksikerrosvaunun yläosassa, jossa hyteissä on oma vessa ja suihkukin! Satuin vielä olemaan ainoa matkustaja kahden hengen hytissä, joka olisi varmaan kahdelle hengelle ollut tosi pieni. Näin yhdelle hengelle se oli juuri sopiva. Vessan suihkusysteemissä koko vessan lavuaariseinä kääntyi sivuun, ja avot!: vessa muttui suihkukopiksi. Pitihän sitä kokeilla aamulla ja niinpä saavuin Rovaniemelle suihkunraikkaana.

Pari kuvaa mukavasta yösijastani:

Yleisnäkymä ovelta

Ja se vessa, jossa siis koko lavuaariseinä kääntyy...

Värioppia puutarhassa

Puutarha on iso ilonaiheeni ( jos kohta välillä murheenikin). Taidot eivät aina ihan riitä siihen mitä  tavoittelee, pihan olosuhteetkin tulevat joskus vastaan. Mutta missään ei oikeastaan nykyään saa sellaista flow-tilaa, kuin puutarhassa askaroidessaan. Etenkin keväällä käy usein niin, että menee pihalle tekemään jotakin pientä töiden jälkeen ja loppujen lopuksi vääntäytyy sisälle iltauutisten aikaan happimyrkytyksen saaneena.

Minulla oli  yli kymmenen vuotta sitten, omakotitaloon muuttaessani, tarkkoja mielikuvia siitä, millaisen pihan halusin. Isoäidin perennoja, perinnekasveja, väriskaalana sini-valkoinen. Missään tapauksessa en pitänyt keltaisista enkä etenkään vaaleanpunaisista kukista. No, kävi niin kuin kävi - puutarhasssa oli jo kasveja ja lahjaksi sai hyviä, terveitä taimia. Enhän nyt voinut olemassa olevia kasveja kaatopaikallekaan kärrätä: iloisenkeltaista vuohjenjuurta, fuksianpunaista pionia, vaaleanpunaista harmaamalvikkia, keltaista tyräkkia jne. jne. Kun nyt katsoo puutarhaa, huomaa että tarkat värisuunnitelmat ovat unohtuneet.

Sittemmin olen kertaillut väriopin alkeita muun harrastukseni yhteydessä. Siellä väriopin tunnilla huomasin, että mietin enemmän värejä puutarhani yhteydessä kuin esim. pukeutumisessani. Periaatteessa olen pyrkinyt lähiväriharmoniaan, kaunis yhdistelmä on mielestäni esim lila-sininen-valkoinen. Mutta puutarhani on aika omalakinen paikka ja nyt kun toukokuun lopussa kiertelin puutarhaa, huomasin yllättäen että siellä oli vallalla vastaväriharmonia. Jotenkin kummallisesti useammasta puutarhan kolkasta löytyi iloisia kelta-violetteja kasviyhdistelmiä. Kuinkahan näin on päässyt käymään? Vaan kauniilta näyttivät nekin, oikeastaan nykyään on melkein vaikea keksiä mikä väriyhdistelmä saisi aikaan puistatusta puutarhassa. En siis ikipäivänä pukeutuisi kelta-violettiin.

Tässä pari kuvaa vastaväriharmoniasta:

Rönsyakankaali ja sipulikukkia

 

Saksankurjenmiekat ja kultatyräkki

Tutustumassa Viipurin kirjastoon

Helatorstaiviikonloppuna pistäydyin ryhmämatkalla tutustumassa Viipuriin, mm. Alvar Aallon kirjastoon. Kirjaston restaurointihan valmistui vuoden 2013 lopussa, kestettyään parikymmentä vuotta. Rahoitusta kerättiin Suomestakin lukuisiin osaprojekteihin. Remontti saatettiin kuitenkin loppuun Venäjän hallituksen myöntämän määrärahan turvin. Restauroinnin pohjana olivat Suomesta saadut alkuperäispiirustukset ja sitä valvoi koko ajan Viipurin kirjaston Suomen restaurointiyhdistys.

Tosi hienoa oli. Toisaalta oli vähän sellainen olo, että nyt juuri kirjaston onnistui näkemään kaikessa loistossaan. Vierailuviikonloppumme oli varsin sateinen, ja jotkut matkalaisista kertoivat nähneensä kirjaston tasakatoilla seisovia laajoja vesilammikoita... Itse ihmettelin talon ilmastointia: kun talon luentosalissa oli suorastaan turhan viileää, kirjaston lainaussalissa oli tuskallisen tukalaa. Talossa on korjattu ilmalämmitysjärjestelmä ja se kyllä tuntui kirjahallissa toimivan, mutta ilmanvaihdosta en ole ihan varma. Siinä kun seisoskeli esittelyä kuuntelelemassa, alkoi melkein pyörryttää.

Mutta kannatti käydä Viipurissa, Monrepos'n puistokin oli hieno, huolimatta tuulen kanssa tulleesta sateesta.

Tässä muutama kuva kirjastolta:

Hienoja yksityiskohtia: ulko-ovi

Eteisaula ikkunoineen ja portaikkoineen oli niin funkkista, niin funkkista.

Katon valoikkunat hurmaavat arkkitehteja ympäri maailman.

Yleisnäkymä kirjahalliin.

Liikuttava yksityiskohta: ihanat lamput, johtoja ei ole kytketty mihinkään.

 

 Ikkunat tuovat luonnon sisälle hienosti.

Lisätietoa kirjastosta mm.: http://www.alvaraalto.fi/viipuri/  

Tarina Nooan arkista

Kävin keväällä katsomassa Darren Arnofskyn Noah-elokuvan. Se jätti minut vähän hämmentyneeksi, niin varmaan monet katsojat. Elokuva oli jonkinlainen toiminta-fantasia -elokuva, mutta ajoittain taas hidasta filosofointia. En ihan ymmärtänyt mikä oli se kohdeyleisö, jolle elokuva olisi toiminut kokonaisuudessaan. Itse katselin väkivaltaa sormien välistä, vierellä teinipojat torkkuivat eettisten pohdintojen aikana. No, kotiin tultua piti tarttua Raamattuun ja lukea, miten se tarina oikeasti menikään.

Siinä Nooaa pohtiessani nousi mieleen vuosia siten luettu Julian Barnesin kirja, jossa muistelin olleen jokseenkin hillittömän kuvauksen arkin elämästä. Tarkistus osoitti, että kirja oli ”10 ½ lukua maailmanhistoriaa”. Novellikokoelman ensimmäinen novelli ”Salamatkustaja” kertoo elämästä Nooan arkissa.

Tarina oli hauska toisellakin lukemalla. Salamatkustajana arkilla ollut eläin kertoo kitkerän totuuden Nooasta ja hänen perheestään. Kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään huviretki. Arkki oli usean laivan laivue, sadetta kesti puolitoista vuotta ja maa oli veden vallassa neljä vuotta. Nooa ei ollut kaksinen purjehtija, hänet kun oli valittu pikemminkin hurskautensa kuin purjehdustaitojensa takia. Matkajärjestelyt olivat fiasko ja olot vankilanomaiset. Useita eläinlajeja tuhoutui hämärissä olosuhteissa: basiliskit, yksisarviset, behemotit, salamanterit (ne oikeat!), karbunkkelit jne.

Salamatkustaja käskee meidän unohtaa ihanteelliset käsityksen Nooasta varhaisena luonnonsuojelijana. Hänen mukaansa Nooa halusi vain varmistaa, että hänellä olisi syötävää kun vedenpaisumus olisi väistynyt. Arkilla vallitsi vainoharhaisuuden ja terrorin ilmapiiri. ”Jos et miellytä Haamin vaimoa tänään, voit olla viillokkia huomenna”. Tällainen jännitys oli monille eläimille liikaa ja salamatkustaja onkin varma, että matka neurotisoi koko sopuliheimon.

Nautin suunnattomasti tällaisista tutuista, uudesta näkökulmasta kerrotuista tarinoista. Esimerkiksi Michel Tournier harrastaa tätä: Kolmen kuninkaan kumarrus -kirjassa kerrotaan myös neljännestä Itämaan tietäjästä, siitä joka myöhästyi ja Perjantai-kirjassa Tournier taas kertoo Robinson Crusoen tarinaa uudesta näkökulmasta.