Syksyn keikkakokemuksia

Syksyn aikana on tullut käytyä parilla keikalla. Äkkiseltään ajatellen keikat eivät olisi voineet erota toisistaan enemmän: toinen oli marraskuinen Talossa Samuli Putro -festivaali Tampere-talon isossa salissa ja toinen viime viikonloppuinen Knipin ja hänen poikansa Danielin duo-keikka paikallisella Lounais-Hämeen Pirtillä. Suuret puitteet, massayleisö - intiimi tilaisuus, pieni porukka.

Talossa Samuli Putro -festivaali alkoi jo klo 16 ja viimeinen keikka päättyi vasta n. ko 21.30. Noin tunnin väliaikoja oli kaksi ja niihin pystyi tilaamaan väliaikatarjoilua. Ilta kului oikein leppoisasti ja siinä välillä söimme vähän maukasta iltapalaakin. 

Festivaali koostui kolmesta keikasta, josta ensimmäinen oli ihan soolokeikka kitaran kanssa, toinen jousikvartetin säestämä osuus ja vasta kolmannessa otettiin bändi mukaan. Ja tässä tullaan siihen, että ei tämä nyt niin hirveästi eronnut Knipin ja Danielin keikasta: soolokeikka oli tosi intiimi juttu, samoin jousikvartetin kanssa soitettu osuus. Tampere-talon äänentoisto oli loistava, ja kun sulki silmänsä saattoi hyvin kuvitella, että Putro soitti siinä viiden metrin päässä ja paikalla oli vain muutama ihminen. Kappaleiden aikana salissa oli lähes hiirenhiljaista. Toki Putron putromaiset välispiikit naurattivat yleisöä myös konsertin alkupuolella. Konsertin viimeisellä kolmanneksella olikin sitten kovempi meno ja yleisö myötäeli menossa ihan äänekkäästi... Itse pidin eniten juuri tuosta alkupuolen lähes maagisesta tunnelmasta.

No, sitten Tammelaan, Lounais-Hämeen Pirtille. Forssan seudulle uudelleen asettunut Jonna Tervomaa on kehitellyt kivan Neljä vuodenaikaa -klubin eli kutsuu vieraakseen muusikoita soittamaan Pirtille. Aikaisemmat vierailut eivät ole osuneet aikatauluihin (esim. Yonaa olisin kyllä mielelläni käynyt kuuntelemassa). Nyt onneksi aikataulut sopivat ja pääsimme paikalle. Tällä kertaa oli mahdollisuus lunastaa ennen konserttia paikka seisovan pöydän iltapalalle, ja toki sen teimme. Musiikkia on mukava kuunnella, kun on vatsa täynnä hyvä ruokaa. 

Egotrippiä on tullut paljon kuunneltua, mutta Knipi on tuttu vain radiosoitosta. Monta tuttua kappaletta kuitenkin tuli, jotain Egotripiltäkin ja Knipin muille säveltämiä lauluja, kuten Mestaripiirros. Kuten Knipi itsekin totesi, aika monessa biisissä ajeltiin jossakin (esim. Katkoviivoja, Asfaltin pinta ja Matkustaja (suloinen, suloinen, surullinen laulu!)). Jonnakin astui lavalle parin kappaleen ajaksi. Kiva elämys oli tämäkin keikka!

Gothic Modern, Ateneum 4.10.2024 - 26.1.2025

Gothic Modern -näyttely esittelee sitä, millaisia vaikutteita 1800- ja 1900-lukujen taitteessa eläneet taiteilijat saivat keskiajan ja saksalaisen renessanssin taiteesta.  Tutkijoiden mukaan keskiajan ja saksalaisen renessanssin vaikutus modernin taiteen kehitykselle on paljon suurempi kuin tähän asti on ymmärretty. Yksi keskeisimpiä teemoja näyttelyssä on kuolema, aihe joka on aina askarruttanut ihmistä. Kansainvälisen näyttelyn yhteistyökumppaneita ovat Norjan Nasjonalmuseet ja Wienin Albertina Museum, joissa näyttely nähdään Ateneumin jälkeen. Vanhoja mestareita on Ateneumissa esillä niukemmin (mm. Lucas Cranach, Albert Dürer jne.), vaikutteen saajia runsaammin. 

Kuolema on menneinä aikoina - ja vielä silloin 1800- ja 1900-lukujen taitteessakin - ollut tapahtuma, joka on koskettanut ihmistä enemmän kuin nykyään. Lapsikuolleisuus on ollut suurta, erilaiset sairaudet ovat temmaneet ihmisiä nopeastikin, ja kulkutaudit ovat harventaneet väestöä ihan eri tavalla kuin nykyään (vaikka korona pientä käsitystä antoikin, mitä oli elää ennen tehokasta sairaanhoitoa). Epäilemättä siksi taitelijatkin ovat pohtineet ja kuvanneet paljon kuolemaa.

Tässä matkamuistot näyttelystä, kortti ja kirjanmerki: Akseli Gallen-Kallelan Kuolema ja kukka (1896), ja Simbergin Kuoleman puutarha -maalauksen (1896 vuodelta sekin!) lempeä luuranko. Kuolema ja kukka -teos ajoittuu Gallen-Kallelan Marjatta-tytön kuoleman jälkeiseen aikaan, lieneekö se taitelijan surutyötä? 

Kuolemamaalauksien tosi klassikko on Bernt Notke. Hän maalasi 1400-luvun lopulla Lyypekin Mariankirkkoon Kuolemantanssi-maalauksen, mutta kirkko paloi ja maalaus tuhoutui lopullisesti vuonna 1942. Notken työpajan maalaama Kuolemantanssi löytyy kuitenkin Tallinnan Nigulisten kirkosta. Kävin katsomassa maalausta noin vuosi sitten,  ja se teki kyllä säväyksen. On helppo kuvitella, että se on tehty ruton raivotessa ja tappaessa ihmisiä säätyyn katsomatta, edes paavi ja keisari eivät ole turvassa Kuoleman tanssiinkutsulta. Gothic modern -näyttelyssä Ateneumin seinälle oli tuotu suurikokoinen jäljennös Notken klassikosta.

Kuva Wikipediasta (suurenna klikkaamalla...)

Monta muutakin kuolemakuvaa näyttelyssä oli, Hugo Simbergin lempeät luurangot olivat hyvin edustettuina. Onpa kiva ajatella, että kohta myös eurooppalainen yleisö saa tutustua niihin. Uskoisin niiden herättävän huomiota myös Oslossa ja Wienissä.

Magnus Enckelliltä näyttelyssä oli Kuoleman vaellus -teos (1896, taas...), mutta jäin kyllä kaipamaan Enckellin Poika ja pääkallo -teosta (1893). Se ei ollut esillä myöskään Tampereen Enckell-näyttelyssä (2021-22). Lapsi kuoleman äärellä, tehokas rinnastus:

Kuva Wikipediasta

Vierivä kivi ei sammaloidu

Kävelyn ja arkiliikunnan ohessa olen yleensä aina harrastanut liikuntaa jollakin tavalla.  Nuorena tyttönä olin innokas uimari, siitä muistoksi jäi leveähkö hartialinja. Opiskeluaikana kössi oli muotia, meidän opiskelijasukupolveamme taidettiin vähän pilkallisesti tituleerata "kössisukupolveksi", kun kuljimme yliopistolla mailat repuissa. Kiihkeimpänä työkautenani harrastin kuntonyrkkeilyä muutaman vuoden, se toi stressiin sopivaa vastapainoa, säkkiin oli mukava purkaa paineita... Erilaisilla kuntosalien ryhmäliikuntatunneilla olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Viimeisimpänä bodybalance-tunneilla, jotka toimivatkin suoranaisena johdatuksena nykyiseen liikuntaharrastukseeni eli joogaan.

Tutustuin joogaan käymällä alkuun tunneilla, joiden ymmärtäisin olleen yinjoogaa. Yinjooga on rauhallista joogaa, jossa venytellään ja pyritään sen avulla rauhoittumaan. Yksinkertaisissa venytysasennoissa pysytään useita minuutteja. Minulle se oli liian rauhallista - koska muu liikunta jää vähälle, toivon joogalta myös lihaskuntoon vaikuttavia liikkeitä.

Kuvassa on pyhättöni, johon vaellan (jos mahdollista) joka maanantai joogatunnille. Tarkkaan ottaen harjoituksen kesto on puolitoista tuntia. Tämä nykyinen viikottainen joogani on ehkä enemmän astangajoogatyyppistä. Astangassa tehdään aina samoja joogaharjoitteita tietyssä melko muuttumattomassa järjestyksessä. Tämä muuttumattomuus ei ehkä sovi vaihtelunhaluisille, mutta itse pidän juuri tuosta riitinomaisesta toistosta. Joogahengitys on myös olennainen osa astangajoogaa. Joogaryhmässäni aloitetaan aina lattialta hengitysharjoitusten kanssa. Sitten siirrytään aurinkotervehdysssarjoihin, tehdään erilaisia voima- ja tasapainoliikkeitä seisten ja istuen. Lopussa on venyttelyä ja ruhtinaallinen 15 minuutin loppurentotus. Useimmiten onnistun torkahtamaan loppurentoutuksessa, ainakin jos siinä käytetään äänimaljoja.

Itse pidän erityisesti tasapainoliikkeitä äärimmäisen hyödyllisinä, koska kun ikää kertyy, tasapaino on aina vain tärkeämpää pärjäämisen kannalta. On kyllä muuten jännää, miten paljon tasapaino vaihtelee, ihan vireystilan mukaan. Joogatuntini on illansuussa, ja joskus on ihan ylivoimaista saada edes puu-asanaa pidettyä, jos takana on rankka työpäivä. Puhumattakaan mistään silmät kiinni tehtävistä tasapainoharjoituksista, jotka ovat vaikeita hyvänäkin päivänä. On kyllä vähän haikeana todettava, että kyllä se tasapaino oli nuorempana parempi, viivytystaistelua tässä käydään. Silti päällimmäinen tunne liikunnan jälkeen on aina ilo, että taas jaksoin ja pystyin edes tämän verran, vielä tämä vanha kroppani toimii ja jaksaa.

Kirjat ja elokuvat: 2024 2- ja 3-kvartaalit

Tekee mieli puolustautua, kun ei ole tullut paljon luetuksi eikä käydyksi elokuvissakaan. On ollut muita kiireitä, näön kanssa on ollut ongelmia jne. jne. "Kyllä sika syitä löytää, maa kova, kärsä kipeä" - kuten muinainen pomoni tapasi reippaasti kommentoida alaisten selittelyjä. Nyt joka tapauksessa riittää siis yhteinen kooste 2. ja 3. kvartaalista.

Lähes lempikirjailijani, Saara Turunen, julkaisi uuden Hyeenan päivät -kirjan. Turusen tyyli kirjoittaa iskee aina, ja aihekin on henkilökohtaisesti puhutteleva. Vaikka aikaa omista lapsettomuushoidoista on kulunut runsaasti, hoidot läpikäyneenä tunnistin monet tilanteet ja ajatukset. Ja yleensä koko pohdinnan siitä, mitä lapsen saaminen oikeastaan merkitsee.

Pari hyvää historiallista viihdekirjaa osui kvartaaliin. Helena Steen jatkoi sarjaansa Annin elämästä Tehtailijan rouva -kirjallaan, joka vei lukijat taas 30-luvun Englantiin. Uusi kirjoittaja, Johanna Annola, onnistui ilahduttamaan ei-niin-streotyyppisellä Valkenee kaukainen ranta -romaanillaan leskirouvasta, joka rahapulassaan joutuu nöyrtymään vaivaistalon johtajattareksi. Vastentahtoinen pesti johti virkistävästi aivan uudenlaiseen elämänasenteeseen.

Roope Lipasti on mukavasti laajentanut reptuaariaan historiallisen romaanin suuntaan. Mikael Agricolasta kertonut romaani sai jatkokseen kerrassaan vetävän Luutnantti Ströbelin istumajärjestys -kertomuksen Luutnantti Ströbelistä, joka pisti koko 1600-luvun Turun sekaisin.

Syksypuolella lukemisessa ei mitään kummempia elämyksiä enää tullut vastaan, lukeminen tuntui koko ajan aika vaivalloiselta.  Paul Austerin Baumgartner-kirja ihan elokuun lopulla palautti vähän uskoa lukemisen iloon, teksti oli niin vaivatonta ja sujuvaa, että vanhan professorin elämäntarinaa luki ilokseen. Mutta ei kirjasta mitään syvää muistijälkeä jää. Kesemmällä luettu Ann Tyler on vähän samantyyppinen tapaus: ilo lukea, mutta jos kysytte vuoden päästä, mistä Kellotanssi-kirja kertoi, niin enpä muista.

Elokuvissa suurin elämys oli vierailu Punavuoren Riviera -elokuvateatterissa. Oli ihan hauska elämys katsoa ruoka-aiheinen Tie sydämeen -elokuva, niin että siinä samalla sai napostella juustotarjottimen anteja ja siemailla siideriä. Kokemus oli toimiva nimenomaan elokuvan aiheen vuoksi.

Teatteri Sirkus Suosalo vauhdissa

Suosalon Teatteri Sirkus Suosalo on ihana idea. Heti kun kuulin siitä, päätin että tämä on katsastettava, jos mahdollista. Onhan tämä ihan varsinainen idylli, näytelmäesityksiä puistoissa, sirkusteltassa:

Eli Martti Suosalo on teettänyt ison kankaisen teatteriteltan (Keuruulla!) ja sisustanut sen mm. sirkus Apollon vanhalla katsomolla. Nousevaan katsomoon mahtuu 300 ihmistä. Ja sitten kesäkiertueelle. Suosalolla on monenlaisia monologiesityksiä vanhastaan ja uuttakin on tehty. Ohjelmistossa on ollut esim. Yökyöpelit-lastennäytelmä sekä monologiesitykset Starman ja Luolamies. Ohjelmistokin on siis moninainen ja vaihteleva.

Teatterin Komeljanttarit kiertoradalla! -kiertue on käynyt elo-syyskuun aikana Helsingissä, Hartolassa, Laukaan Lievestuoreella, Tampereella sekä nyt lopuksi Turussa. Pikkuisen näkyy tingityn kotisivuilla ilmoitetusta periaatteesta, että "Suosalo haluaa pystyttää teatteriteltan yllättäviinkin paikkoihin ja viedä näytelmiä myös paikkakunnille, joissa ei muuten pääse kokemaan teatteria". No, Hartola ja Lievestuore onneksi ovat pieniä paikkoja. Toivotaan, että alkuperäisen idean mukaan yleisöksi saadaan muitakin  kuin meitä kukkahattutätejä.

Me suuntasimme Turkuun ja näytelmäksi valikoitui Luolamies, vaikka Starman olisi ehkä uuden ja ajankohtaisen luontoteemansa vuoksi kiinnostanut enemmän. Luolamies on siis Rob Beckerin kirjoittama monologi, joka on lähellä stand up -komiikkaa. Toki Suosalon versiossa on varmaan muisto vaan alkuperäisestä esityksestä... Näytelmän kantaesitys oli näet jo vuonna 1991. Koska teema on miesten ja naisten väliset väärinymmärrykset, vähän pelkäsin että aika on ajanut siitä jo ohi. Ja joo, vaikea on kuvitella nykynuorisoa nauramassa näille näytelmän sukupuolieroja koskeville havainnoille, mutta itse olen niin vanha, että monet jutut tosiaan osuivat ja huvittivat. Kyllä viihdyin. Ja vähän se antoi ajattelmisen aihettakin. Ihan arkielämässä törmäyksiä parisuhteessa aiheuttaa meillä useimmiten se, miten naisena multitaskaan asioita ja kuinka siippa haluaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan - se siis periytyy luolamieskaudelta, kun nainen oli keräilijä ja mies metsästäjä eli fokus on lähtökohtaisesti ihan erilainen...

Esitys alkoi jo ennen kuin esitys alkoi. Erityisen hauskaa oli se, että yleisön sisääntulovaiheessa Suosalo näytti diaprojektorilla (!) kuvia itsensä ja vaimonsa lapsuus- ja nuoruusvuosilta ja kertoi niistä hervottomia tarinoita. Kiva bonus, ihana idea!

Kiertueen loput esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta jos törmäätte tähän sirkukseen tulevina kesinä, niin kannattaa poiketa.

Louhisaaressa

Luvassa oli sateisempi kesäpäivä, joten päätimme siirtyä rannikkolle, jossa yleensä sataa vähemmän. Suunnaksi siis Askainen ja Louhisaari.

Netissä on hyvät Kansallismuseon ylläpitämät sivut, josta kiinnostunut löytää paljon tietoa Louhisaaresta ja sen omistajasuvuista (siis mm. Fleming- ja Mannerheim-suvuista). Me emme osallistuneet millekään opastetulle kierrokselle (vaikka välillä teki mieli lyöttäytyä sen opastetun marttaporukan jatkeeksi, joka tiloissa kierteli samaan aikaan...). Toki kuuntelimme tasatunnein linnan pihalla annetun lyhyen opastuksen. Paljon tuli tietoa siinäkin.

Louhisaari on Suomessa hyvin harvinainen barokkiarkkitehtuuria edustava linna. Linna on sisustettu eri aikakausien tyyliin: 1. ja 3. kerros on sisustettu 1600-luvun asuun ja 2 kerros eli asuinkerros on sisustettu 1700-1800-lukujen tyyliin. Ensimmäisessä kerroksessa on arkisia oleskelutiloja sekä talous- ja varastotiloja. Toinen kerros on ollut herrasväen varsinainen asuinkerros ja kolmas kerros taas juhlakerros. Löytyy tiloja aikansa suurimmasta juhlasalista ruokakomeroon.

Tiloissa oli hienoja yksityiskohtia, kattomaalauksia, kaakeliuuneja, kiinteitä kaappeja, kalusteita jne. Portaikko kattomaalauksineen oli erityisen hieno ja palvelusväen kapea portaikkoa hauska kontrasti herrasväen portaikolle. Lähes pari tuntia hurahti huomaamatta tiloja kierrellessä. 

Linnan kahvilassa nautitun maukkaan seisovan pöydän lounaan jälkeen jaksettiin vielä tutustua puutarhaan. Vuonna 2016 Louhisaareen on perustettu Pehr Kalmin oppien mukainen hyötypuutarha. Tämä puutarha on sijoitettu lähes samalle paikalle kuin missä kartanon oma hyötypuutarha on aikoinaan sijainnut. Kreivitär Vendla Sofia Mannerheimin aikana on luultavasti istutettu kirkolle johtava puukuja ja kartanon ympärille muodostettu ns. englantilainen maisemapuisto. Rannassa oleva puistopaviljonki rakennettiin 1825, alunperin se toimi kylpylärakennuksena. Nyt ranta on karannut jo kauas!

Louhisaari oli oikein hyvä kesäpäivän retkikohde. Ja toden totta, sadepilvet pysyivät mantereen puolella pitkälle iltapäivään ja vasta juuri lähtiessä ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla. Matkan varrella näimme, että sisämaassa oli satanut ihan reippaasti jo aiemmin.

Egotrippi Laukon kartanolla 29.6.2024

2018 kirjoitin ihastuneen postauksen vierailtuamme Laukon kartanossa. Tuolloin varovasti haaveilin, että voisi joskus poiketa Laukossa keikkapäivinä. Vuoden 2018 jälkeen konsertti/keikkatoiminta onkin aktivoitunut kovasti ja Laukon puistossa on kymmeniä konsertteja ja keikkoja kesän aikana. Ja ne ovat suosittuja!

Viime kesänä kävimme katsomassa Laukossa Vesteristä yhtyeineen. Oli pikkaisen kiireinen päivä ja vaikka olisimme halunneet tulla viettämään kesäpäivää Laukkoon hyvissä ajoin, ehdimme vain keikalle. Laukko on pienen hiekkatien päässä ja loppumatka meni autoletkassa madellen ja vähän huolestuttikin, ehditäänkö. No, hyvin ehdittiin, taidettiin ehtiä kahvitellakin ennen keikka. Mutta silloin päätin, että seuraavalla kerralla tullaan pitkän kaavan mukaan, kaikessa rauhassa.

Se pitkän kaavan kerta oli viime lauantaina (29.6.), kun Laukossa esiintyi Egotrippi. Bändi ei ole sillä tavalla koskaan ollut se ihan tärkein bändi  minulle, mutta kävin kerran aikaisemmin tosi hyvällä bändin keikalla ja halusin kokea sen uudelleen. Onhan tämä yhtye soinut elämässä mukana jo 30 vuotta!

Ajattelimme varata Laukon ravintolasta pöydän klo 15 (keikka alkoi klo 18.30), mutta ainakaan netin  kautta se ei onnistunut, vaan tarjolla oli vain klo 14 aikoja. Eipä mitään, varattiin pöytä klo 14:ksi. Siinä vaiheessa saapuessamme alueella oli vielä hyvin rauhallista. Buffet-pöydän monipuolinen salaattiosasto ansaitsee erityiskiitoksen. Ruoka oli niin hyvää, että kuvamaan ehdin vasta siipan santsilautasen, joka ei tietenkään ole ihan niin hieno kuin se ensimmäinen lautanen. Pääruokana oli lohta ja broileria, jälkiruokana kahvit leivonnaisvalikoiman kanssa. Söimme ja nautiskelimme kaikessa rauhassa.

Ruuan jälkeen istuskelimme hetken puiston pöydässä vatsaa vajuuttamassa ja sitten katselimme päärakennuksen näyttelyt. Esillä oli Marianne Uutisen maalauksia ja Kristiina Kantasen valokuvia. Taiteen lisäksi oli kiva ihailla rakennuksen arkkitehtuuria.

Varmaan jo kello 17:n maissa siirryimme keikka-alueelle puistoon. Konsepti on kyllä hyvä, puistossa on hieman viettävä rinne ja rinteen alaosassa (tänä kesänä uusittu) esiintymislava. Rinteen yläosassa on talon puolesta puutarhatuoleja, rinteessä pöytiä ja penkkejä ja paljon  tilaa omin varustein saapuvalle piknik-väelle. Tarjolla aurinkoa tai puiden siimestä, valinnan mukaan. Tosi moni oli liikkellä omien taittotuolien kanssa, mutta me parkkeerasimme ylärinteeseen, talon tuoleihin. Soundchekin aikana tuli selväksi, että hyvin kuuluu sinnekin.

Sitten vietettiin hetki laatuaikaa ennen keikkaa, kaivettiin repusta lukemista, katseltiin kaunista kesäpäivää ja taivaalla liikkuvia pilviä. Ihanan rentouttavaa!

Ja keikka oli hyvä, Egotrippi ei pettänyt odotuksia. Väliajan kanssa tilaisuus kesti noin kello 21:een. Siitä sitten ajelimme pieniä maaseututeitä kotiin kesäyössä. Kesäpäivän viettoa parhaimmillaan, sanon minä!

Ensi viikonloppuna Laukon rajoja todella koetellaan, kun heille saapuu vieraaksi Eppu Normaali. Laukon Facebookissa varoitellaankin: "Loppuunmyydylle keikalle odotetaan ennätysyleisöä eli muistakaa lähteä matkaan ajoissa. Käytännössä kannattaa lähteä ajelemaan kohti Laukkoa siten, että tähtää olevansa perillä 2 tuntia ennen keikan alkamista." Yhteiskuljetuksilla kulkeminen on  varmaan mukava vaihtoehto tuollaisena päivänä.

Vihje kesämatkakohteeksi: Söderlångvik Kemiössä

Rikkaat mesenaatit ovat aina kiehtoneet minua ja pitkällinen haaveni olikin päästä tutustumaan Amos Andersonin museona toimivaan Söderlångvikin kartanoon Kemiöön. Anderson hankki kartanon omistukseensa 1927. Alunperin huomattavasti pienempää rakennusta on laajennettu sivusiivillä 1938, ja hirsirakenteinen kartano sai tuolloin myös rappauspinnan. Päärakennuksen monivuotinen peruskorjaus valmistui 2021, joten rakennus oli täydessä loistossaan kun viime heinäkuussa tuo haaveilemani vierailu viimein toteutettiin. Kaikki kartanon sisäpinnat on palautettu mahdollisimman lähelle 1940-luvun tyyliä.

Kartanoksi muuttunut hirsitalo

Näkymä pihan suuntaan

Autotalli karyatidi-patsaineen

Kemiöläissyntyinen Amos Anderson (1878–1961) ponnisti vaatimattomista oloista vaurauteen. Varallisuutensa pohjan hän loi  ensimmäisen maailmansodan aikaan kiinteistösijoittajana Helsingissä. Amoksesta oli moneksi: hän oli liikemies, lehtikustantaja ja taidemesenaatti. Parhaiten hänet muistetaan ehkä Hufvudstadsbladet-lehden omistajana. Hän oli kulttuurin ystävä ja erityisen kiinnostunut keskiajasta ja katolisuudesta, vanhasta kirkkoarkkitehtuurista, musiikista, kuvataiteesta sekä teatterista - ja tämä kaikki näkyi myös Söderlångvikissa.

Kartanon näyttelyissä on esillä valikoima pääasiassa suomalaista taidetta vuodesta 1900 vuoteen 1950 Föreningen Konstsamfundetin kokoelmista. Sisustus ja taidekokoelma luovat hienon, harmonisen kokonaisuuden. Aika tuntuu pysähtyvän kartanoa kiertäessä.

Kaikki hohti uutuuttaan

Työhuone

Alvar Cawénin maalaus sopii sanomalehden omistajan kotiin

 

Kartanon esineistöön liittyy monenlaisia tarinoita.  Kun Suomessa luovuttiin kuningashankkeesta, kuninkaalle jo hankitut tavarat huutokaupattiin, näistä sohvakalusto päätyi Söderlångvikiin. Autotallin seinää koristavat hienot patsaat, karyatidit, taas ovat peräisin Svenska Teaternin remontista. Vaatimaton, vanha keinutuoli kirjaston nurkassa on peräisin Amoksen lapsuudenkodista, ja muistuttaa isännän juurista.

Kokonaisuuteen kuuluu tärkeänä osana Paul Olssonin suunnittelema muotopuutarha. Söderlångvik on myös yksi maan suurimmista omenatarhoista. Omenatarhat ympäröivät kartanoa. Alueella on kivoja kävelyreittejä, jotka vievät meren rannalle ja omenatarhoille. Lisäksi alueella oli hyvät ravintolapalvelut, ja toki sekin tekee tästä hyvän retkikohteen.

Omenapuutarhaa

Omenapuun juurelta

Söderlångvikin innoittamana vierailin tänä keväänä myös Helsingin Yrjönkadulla sijaitsevassa Andersonin  kaupunkiasunnossa. Museo on avoinna keskiviikkoisin klo 16–20 ja lauantaisin klo 11–17, joten sinne ei poiketa ihan ex tempore. Kaupunkiasuntokin oli kiinnostava, mutta tunsin kyllä Amoksen läsnäolon selvemmin Kemiössä, jossa koti oli säilynyt alkuperäisemmässä asussa.

Kirjat ja elokuvat: 2024 1-kvartaali

Tässä kvartaalissa kaipailin kevyttä luettavaa, oli vähän vaikea keskittyä mihinkään ja tarttua kirjaan. Apu löytyi mm. Anu Joenpolven Rantakylä-sarjan osista, jotka olivat sellaisia Enni Mustosen alkupään tuotannon perillisiä. Topakoita naisihmisiä muuttamassa maalle: romantiikkaa ja työstä voimaantumista. Joskus kyllä ihmetyttää, että miksi nämä työstä voimaantumiskuvaukset aina sijoittuvat maalle, voisko aiheena olla vaikka aloitteleva naisyrittäjä Helsingissä? Samaan happy-go-lucky -tyylin lukemisiin luokitan Katarina Widholmin 30-luvun Tukholmaan sijoittuvan Viaton sydän lyö - kirjan, joka taas toi mieleen Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan.

Historia-aiheet vetivät muutenkin, kuten yleensä. Karin Collinsin kuvaus Hangosta talvisodan aikaan sai odottamaan jatkoa tarinalle. Ja vanhana oululaisena ilahduin Anu Vähäahon Ouluun sijoittuvasta En voi sua unhoittaa poies -kirjasta. Kun kirjan sivuhenkilönä on Sara Wacklin ja loppuhuipennuksena Oulun palo, niin onhan se kiinnostavaa!

Kuun loppupuolella aloin sitten lukea Heini Junkkaalan kokoamaa Pirkko Saision elämäkertaa. Vaikka pidin kovasti kirjan kerrontaratkaisusta, ja jutut olivat paikka paikoin aivan huimia, kokonaisuus oli kyllä aika raskas (959 s.!!). Ihan kaikkea sitä en olisi Saisiosta tarvinnut tietää, ehkä editointia olisi voinut tehdä enemmän. Niinpä jumittelin kirjan parissa aika pitkään. Silti suositus kirjalle, jos Suomen kirjallisuus/teatterielämä kiinnostaa.

Elokuvavuosi alkoi hyvin, katsoin Oscar-ehdokkaita ja -palkittuja elokuvia, kuten Poor things ja Past lives. Alkuvuoden ainoa huippuelämystähtikin menee elokuvalle: Alexander Paynen ohjaama Holdovers vei sydämeni totaalisesti. Siinä oli jotakin samanlaista kuin Kuolleiden runoilijoiden seurassa, mutta täysin ilman paatosta, vinon huumorin kanssa. Mahtava ajankuva, sitä ihan luuli katsovansa 70-luvulla kuvattua elokuvaa.

Eero Järnefelt Ateneumissa

Käväisinpä minäkin Ateneumin uudessa Järnefelt-näyttelyssä. Väkeä oli kuin pipoa, mutta ihmeen hyvin siellä tällainen yksinäinen kulkija pystyi puikkelehtimaan. Hieno näyttely, hieno taiteilija!

Eero Järnefelt on jo perhe-ja sukutaustansa vuoksi kiinnostava ihminen, laaja-alainen kulttuurivaikuttaja. On ihan uskomatonta, miten samasta perhepiiristä on noussut niin paljon lahjakkaita, taiteellisia ihmisiä. Kannattaa ehdottomasti lukea Arvid Järnefeltin suvun vaiheista kirjoittama Vanhempieni romaani.

Eero Järnefelt on ollut taitelijana hyvin monipuolinen. 1800-luvun lopussa, nuorena taitelijana, hänkin innostui kansallisuusaatteesta ja karelianismista. Mutta hän ei ollut näissäkään töissä samalla tavalla irti arjesta kuin esim. Gallen-Kallela, jonka töistä tunnetaan erityisesti esim. Kalevala-aiheiset maalaukset. Järnefeltin kansallisuusaate näkyi maisemamaalauksessa ja realistisessa kansankuvauksessa. Erityisesti Koli innoitti Järnefeltiä. 

Syysmaisema Pielisjärveltä (1899)

Kesäyön kuu (1889)

Oman kansansa Järnefelt löysi Savosta. Erityisen paljon hän maalasi Lapinlahden Väisälänmäellä. Siellä on maalattu myös tunnettu kaskenpolttoa esittävä Raatajat rahanalaiset (1893). Kuvaa siunaillaan usein kuvauksena entisajan ihmisten surkeasta elämästä, mutta ei siinä nyt ehkä ihan siitä ole kyse. Kaskenpoltto tuohon aikaan on ollut normaali maatalouden työ, johon on osallistuttu koko perheen voimin, ja päälle on ymmärrettävästi pantu varmaan pahimmat ryysyt. Ankaraltahan se näyttää. Itse pidän yli kaiken Isäntä ja rengit -maalauksesta (1893). Järnefelt ymmärtääkseni piti savolaisia mukavina, mutta melko saamattomina. Maalauksessa ei kyse ole kuitenkaan saamattomuudesta, vaan ansaitusta ruokalevosta, josta noustaan iltapäivän töihin levänneempinä. Kyllä isäntä sen ymmärtää. 

Isäntä ja rengit (1893)

Näyttelyssä oli esillä paljon muotokuvia. Tilaustöiden määrään on varmaan syynsä, muotokuvamaalarina hän on ollut nähdäkseni todella taitava. Muotokuvia löytyy yhteiskunnan valtaapitävistä oman perheen jäseniin. Kuvissa on  näkevinään ihmisen luonteen ja olemuksen, melkeinpä näkee kuvattavan liikkeet ja ilmeet.

Aino Sibelius (1895)

Näyttely on esillä Ateneumissa 25.8. asti, hyvin ehtii siis.

Kuopio, mon amour

Talvilomalla poikettiin Kuopiossa, tuossa ihanassa "oekeetten immeisten" kaupungissa vuorokauden verran. Ja paljonhan sitä ehtii kun kiirettä pitää...

Ihan ensimmäiseksi poikettiin VB-valokuvakeskukseen, jossa olen nähnyt lukemattomat hyvät valokuvanäyttelyt. Nyt mentiin ihan summassa, ja hyvä tuuri kävikin: VB-valokuvakeskuksessa oli viimeistä viikonloppua auki mielenkiintoinen vanhojen valokuvien näyttely.  Näyttelyssä oli tosi kivoja kuvia: muotokuvia, kuvia vanhasta Kuopiosta jne. Ihanaa, että ehdimme. Victor Barsokevitschin (1863-1933) nimi kyllä tunnetaan hyvin, mutta tämä näyttely valotti sitä, että Barsokevitschin nimen takaa löytyi itse asiassa työryhmä, kollektiivi, jonka nimettömiksi jääneistä jäsenistä iso osa oli naisia. Näyttelyn nimi olikin “Adélesta Gretaan - Valokuvaajia Victorin varjossa”. Tässä yksi noista keskeisistä naiskuvaajista, Hilma Koivisto. Eikö hän olekin hurmaava ilmestys? 

Hilma Koivisto (os. Miettinen), 1908

Kuopiossa juhlitaan olan takaa 150 vuotta sitten syntynyttä maalari Juho Rissasta. Juho Rissasen juhlavuosi huipentuu syntymäpäiväviikkoon 2.–10.3.2024, kaupungissa olisi tarjolla monenlaista kiinnostavaa juhlaohjelmaa. Mutta me juhlimme jo etukäteen ja menimme siis Kuopion kaupunginteatteriin katsomaan Antti Heikkisen käsikirjoittamaa ja Taava Hakalan ohjaamaa "Maalari - Juho Rissanen" -näytelmää. Rissasen roolissa nähdään Ilkka Pentti. Ei ollut kummia odotuksia, joten yllätyin ihan positiivisesti. Tarina kulki hyvin, näyttelijät osasivat hommansa ja savon  murre hiveli korvia. Teatteri on tilanakin hieno, remontoitu vimpan päälle ja 60-luvun arkkitehtuuri hivelee silmiä.

Tämän portaikon muistan jo lapsuudesta.

Seuraavana päivänä suunnattiin Kuopion taidemuseolle, jossa taas on juhlavuoden näyttely "Juho Rissanen – Kuvauksen vilkkaus" (29.9.2023–7.4.2024). Näyttely avasi kirjein ja valokuvin mukavasti Rissasen elämää (kuten toki edellisen päivän näytelmäkin). Itse maalauksia oli esillä ehkä vähän vähemmän kuin odotin, ja niistäkin pidän kyllä eniten nuoruuden töistä, joissa Rissasen kuuluisa viiva vielä näkyy. Tämän "Savon Mona Lisana" tunnetun maalauksen eteenhän sitä oli pysähdyttävä toviksikin.

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo (1897)

Museon alakerrassa oli "Überhund – taiteen kiehtovat koirat" -näyttely (16.2.-19.5.2024), joka kiertää hieman vaihtuvin kokoonpanoin eri museoissa. Näyttelyn on alunperin kuratoinut museonjohtaja Susanna Luojus Salon taidemuseoon, siellä se jäi näkemättä. Näyttely oli tosi runsas ja monipuolinen, esillä oli taidetta ikivanhoista veistoksista ihan uusimpaan nykytaiteeseen. Yllättävän hauska näyttely, ja siellä kuluikin enemmän aikaa kuin  Rissasen näyttelyssä. Kuvittelisin, että tämä näyttely olisi esim. koululaisryhmille ja tarharyhmille ihan mahtava tapa tutustua taiteeseen.

Alvar Cawén: Metsästäjän kotiinpaluu (1925)

Sitten oli tarkoitus nopeasti poiketa kahvilla Kahvila Kantissa, Kuopion museon ja päkirjaston uudessa kompleksissa, mutta sinnekin juututtiin toviksi näyttelyyn. Kuopion museon uudessa näyttelytilassa oli näet viimeistä päivää esillä Wildlife Photographer of the Year -kilpailun palkitut kuvat, pitihän nekin katsoa.

Kahvila Kantissa saatiin hyvät kahvit, eikä Kuopiossa toki koskaan tarvitse nälkää nähdä. Teatterimatkalla poikettiin Hanna Partasen kalakukkoleipomoon syömään lihapiirakat, näitä on pakko aina saada Kuopion reissuilla. Koska yövyttiin hotellissa, kalakukko jäi ostamatta tällä kertaa. Illalla oli tarkoitus suunnistaa muikkuaterialle Sampoon, mutta se olikin remontissa. Ehkä hyvä niin, tulee välillä kokeiltua muitakin ruokapaikkoja. Nyt nälältä pelasti mainio uusi tuttavuus, ravintola Kreeta. Täällä käydään varmaan toistekin.

Partasen leipomon uunit lämpiävät puilla

Karitsaa ja retsinaa Kreeta-ravintolassa

Poistuimme Kuopiosta kaikkemme antaneina, ruumis ja sielu ravittuina.

Valokuvan viemänä Turussa ja vähän muuallakin

Liikennelakoista johtuen yövyin Turussa pari yötä ja jäi paljon luppoaikaa. No, kukkahattutäti kiertää tietysti museoita ylimääräisellä ajallaan.

Iiu Susiraja - Ei  mikään helppo nakki (WAM 2.2.-12.5.2024)

Kuvankaappaus videosta Fix (2017)

Alunperin olin ajatellut, että Iiu Susiraja ei ehkä kiinnosta niin paljon, että menisin WAMin näyttelyyn, mutta sinnekin tuli siis mentyä. Näyttelyssä oli paitsi valokuvia, myös videoita, installaatioita ja  3D -tulostuksena tehtyjä veistoksia, mukavan monipuolinen kattaus siis.

Koen Susirajan valokuvat jotenkin todella häritsevinä, jopa ahdistavina. Uskon, että taiteilija olisi siitä ihan tyytyväinen, onhan näyttelynkin nimessäkin "ei mikään helppo nakki". Näen kyllä töissä viitteitä feminismiin, kehopositiivisuteen ja anarkiaan, mutta... Susirajahan itse jättää tulkinnat katsojille, hän vain kiinnostuu esineistä ja miettii kuvakonteksteja niille. Töiden nimet ovat myös tärkeitä ja ne tuovat usein sinänsä haudanvakaviin astelmallisiin muotokuviin huumoriakin. 

Videoteokset ovat syystä tai toisesta mielestäni "kesympiä", ehkä siksi, että niissä esineitä oli vähemmän ja niiden käyttö videoissa (varmaan ihan vain kuvausteknisistä syistä) ei ole ihan niin provosoivaa. Hesarin arvostelija piti 3D -veistoksia kitschinä (HS 16.2.), itse koin ne ja installaatiot melkein henkireikinä näyttelyssä; että oli tarjolla jotakin kevyempääkin, joka sai välillä myös hymyilemään.

Iiu Susirajalla on hienot verkkosivut, joissa voi tutustua hyvin hänen tuotantoonsa. Esim. WAMin näyttelyn videot taitavat kaikki löytyä katsottaviksi sieltä.

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo:  Pohjoistuulen metsä (Turun taidemuseo 6.1.-19.5.2024)

Ritva Kovalainen: Biodiversiteetti (2021)

Tämä kuvaajakaksikko on työskennellyt jo 30 vuotta metsäaiheen parissa, joten heillä on aiheeseensa melkoinen perspektiivi. Aikaisemmissa töissä on pohdittu metsämytologiaa ja metsätalouden varjopuolia. Uusin näyttely ja siihen liittyvä valokuvataiteellinen tietoteos ovat kuvaus luonnonmetsistämme elämää ylläpitävänä monimuotoisena tilana. Se kuvaa niitä rikkaita ekosysteemejä, joita pohjoiset havumetsämme parhaimmillaan ovat. Näyttelyssä käsitellään myös metsäluonnon uhanalaistumista ja häviämistä. 

Verrattuna Iiu Susirajan näyttelyyn, tämän näyttelyn tekijöillä todellakin oli agenda ja sanoma. Valokuvien ohessa tarjolla on paljon faktatietoa luonnonmetsien tilasta. Kaikessa perusteellisuudessaan näyttely oli ainakin minulle enemmän tiedollinen kuin taiteellinen elämys. Valokuva voi toimia siis näinkin.

Kummallakin kuvaajalla on verkkosivut, joissa esitellään heidän tuotantoaan:
Ritva Kovalainen
Sanni Seppo

Hannu Vanhasen yleisöluento Hannes Heikuran valokuvataiteesta Tampereella Galleria Himmelblaussa 16.2.2024 (Aamulehden striimaus)

Galleria Himmelblaussa on esillä Hannes Heikuran (1958–2015) toistaiseksi laajin retrospektiivinen näyttely. En ehdi käydä siellä (näyttely on auki 7.3.2024 asti), joten olin tosi iloinen, kun Hannu Vanhasen luento striimattiin ja on katsottavissa Aamulehden sivuilla parin viikon ajan. Muistan Heikuran loistavana Hesarin uutiskuvaajana, jonka monet kuvat jäivät kyllä mieleen ensi näkemältä. Kukapa ei muistaisi kuvia afganistanilaisesta poliisista unikkopellossa tai kuvia lopen uupuneesta  Mika Myllylästä harjoittelemassa suolla.

Näyttelyssä on esillä paitsi Helsingin Sanomissa julkaistuja ikonisia lehtikuvia eri puolilta maailmaa, myös Helsinki-trilogian taidevalokuvia. Etenkin jälkimmäiset kuvat avautuivat paremmin luennon avulla kuin jos olisi kierrellyt näyttelyssä itsekseen.

Kuvien lisäksi luennolla kerrottiin Heikuran työskentelytavoista. Uutiskuvaajana hän oli itsenäinen tekijä, ei toimittajan apulainen. Toimittajakin odotti mielenkiinnolla, millaisen kuvan kanssa Heikura palaa keikalta. Kuvat olivat oivaltavia ja Heikura saikin monena vuonna Vuoden lehtikuva -palkinnon. Myös taidekuvissaan hän tuntuu kuvanneen ympäristöään luonnonvalokuvaajan otteella, usein pitkällä objektiivilla niin, että oli itse ulkopuolinen kuvaustilanteissa. Hänen taidekuvansa ovat hetken taidetta.

Myös Heikuran tuotannosta löytyy kiinnostuneille hienot verkkosivut.

Olipa siis mainio valokuvaviikko!

Ranskalainen Agentit-televisiosarja vei mukanaan

 

Ranskalainen Agentit-televisiosarja (Dix pour cent) on jo aikaa sitten pyörinyt Netflixillä, mutta kun en suorotoistoja osta, törmäsin siihen vasta nyt, kun julkaistut neljä kautta ovat katsottavissa Yle Areenassa. Sarja nimi johdatti harhaan (minähän en jännityssarjoista paljon perusta) ja vasta ystävän vinkistä kiinnostuin sarjasta. Kaikki neljä kautta tulikin katsottua aika ripeästi, sarja vei ihan mukanaan. Ja tietysti ihana Pariisi...

Agentit kertoo pariisilaisesta Ask-nimisestä toimistosta, jossa näyttelijöiden agentit kilpailevat keskenään (ja muiden agentuurien kanssa) asiakkaista ja filmaussopimuksista. Toimiston väen elämä on sanalla sanoen hektistä, niin työ- kuin yksityiselämän rintamalla. Sarjan osat vievät joukkoa kriisistä kriisiin.

Agentuurin henkilökuntaa ovat liian kiltti agentti Gabriel, hirviömäinen Andréa, pomottamaan pyrkivä Mathias, alusta asti mukana ollut veteraani Arlette sekä joukko muuta henkilökuntaa kuten assistentteja: Camille (Mathiaksen avioton lapsi, tosin muut eivät sitä tiedä...), Hervé, Noémie jne. Sarjassa kuvataan paljon työntekijöiden yksityiselämääkin. Se ei kuitenkaan ole sarjan "clou", vaan ne oikeat näyttelijätähdet, jotka asioivat agentuurissa.

Jokaisessa jaksossa nähdään siis myös joku oikea tähtinäyttelijä, joka hakee kuvitteellista roolia jossain tuotannossa. En tunne ranskalaisia näyttelijöitä kovin hyvin, mutta esim. nämä suuruudet bongasin sarjan eri osista:  Isabelle Adjani, Isabelle Huppert, Juliette Binoche, Charlotte Gainsbourg, jopa Sigourney Weaver käväisi yhdessä osassa. Näyttelijät parodioivat itseään, kaikkine heikkouksineen ja kummallisuuksineen. Esim. Isabelle Huppert on aivan hurmaava näyttelijänä, joka ei osaa sanoa ei juuri mihinkään tarjoukseen. Agentit joutuvat sitten sovittelemaan mahdottomia kuvaus- ja esitysaikatauluja. Näyttelijä kiitää päiväkuvauksista yökuvauksiin minuuttiaikataululla ja eri tahot eivät saa tietää päällekkäisistä kuvauksista... Välillä vain ihmetellään, että koskahan näyttelijä mahtaa nukkua!

Yleensäkin on ihana välillä nähdä joku eurooppalainen tv-sarja, joka ei ole jännäri tai historiallinen pukudraama. Lisää tällaista!

Tämä löytyy siis Yle Areenasta. Myös postauksen kuva on peräisin Ylen sivuilta.

Kirjat ja elokuvat: 2023 4-kvartaali

Tähän kvartaaliin eli loppuvuoteen osuu Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistus ja palkinnon jako. En kovin monta ehdokaskirjaa ehtinyt lukea, mutta Sirpa Kähkösen ja Iida Turpeisen kirjat luettuani olin heti varma, että tässä on kirjat, jotka pääsevät ainakin ehdokkaiksi.

Ja Kähkösen kirja voitti palkinnon kyllä ansaitusti. Se oli jotenkin niin hurja ja intensiivinen. Kirjan luettuaan tuli sellainen olo, että nyt on Kuopio-sarja taputeltu, kaikki on sanottu. Kyllä todella jännittää, mitä Kähkönen kirjoittaa seuraavaksi, vai kirjoittaako enää mitään...

Iida Turpeisen kirja oli hieno lukuelämys myös. Tieteenhistorian lomaan kutoutui tarinoita ihmisistä. Erityisesti pidin siitä, että miesten ohella esiin nostettiin myös naisia, kuten Alaskan kuvernöörin Furuhjelmin sisar Constance sekä yliopiston professori von Normannin apulainen, kuvittaja ja taidemaalari Hilda Olson. Eläinmuseon Stellerin merilehmän luurangolla lienee Turpeisen ansiosta ruuhkaa nykyään.

Kerri Maherin Pariisin kirjakauppias -kirja esitteli myös mielenkiintoisen naishahmon eli Shakespeare & Company -kirjakaupan perustajan, Sylvia Beachin. Kirja on mukaansa tempaava kuvaus ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä eurooppalaisesta kulttuurielämästä ja sen voimahahmoista. Esiin nousee erityisesti James Joyce, jonka Odysseus-kirjan Beach kustansi. Prosessi ei ollut helppo! Yle Areenan dokumentti James Joycesta ja Odysseys-romaanista sivuaa hauskasti tätä kirjaa, vaikka Beach jääkin siinä varjoihin.

Mukavia hetkiä vietin myös cosy crime -dekkareiden (Lynn Messina ja S.J. Bennet) parissa sekä lukemalla Carol Shieldsin kirjoja (osin luin jo aiemmin luettuja uudelleen). Shields on niitä kirjailijoita, joiden lukeminen on aina helppoa ja ihanaa, ja joiden parissa jotenkin elpyy. Muita sellaisia ovat esim. Anne Tyler ja Colm Tóibín.

Elokuvissa en edellenkään ole käynyt läheskään normaalitahtia, ja  niistä ei tässä loppuvuoden kvartaalissa ole erityistä kerrottavaa. Elokuvavuosi 2024 sen sijaan on alkanut lupaavasti.