Henri Cartier-Bresson ja Ai Weiwei

Koko syksyn olen haaveillut taideretkestä Helsinkiin. Nyt oli sitten arkivapaa, eikä siipalla ja minulla muita suunitelmia. Siis Museokortti mukaan, hyppy Onnibussiin ja menoksi!

Ensin mentiin Ateneumiin katsomaan Henri Cartier-Bressonia. Olen aiemmin nähnyt hänen valokuviaan kauan sitten lempimuseossani Tanskan Louisianassa ja muutama vuosi sitten Kuopion VB-valokuvakeskuksella. Niin kuin olin arvellut, tällainen joulua edeltävä arkipäivä oli hyvä museopäivä. Ateneumissa ei ollut tungosta, vaan kuvia pystyi katsomaan ihan rauhassa ja läheltäkin. Cartier-Bressonin kuvia olikin esillä tosi paljon (n. 300) ja aikaahan siellä sitten kuluikin kolmisen tuntia. Ateneumin www-sivuilla on hyvä tietopaketti kuvaajasta ja näyttelystä.

Iso osa näyttelyn kuvista oli jaoteltu maantieteellisesti: Eurooppa, USA, Meksiko, Intia, Neuvostoliitto, Kiina jne. Näistä maantieteellisistä sarjoista minua kiinnostivat eniten 1948-49 Kiinassa kuvatut valokuvat. Kiina-kuvissa hienoa oli se, että vaikka oltiin historian suuressa taitekohdassa, Cartier-Bresson kuvasi rivisotilasta tai sitä tavallista ihmistä ja arkea. Kuvissa oli aistivinaan ihmisten pelon ja epävarmuuden Kansanarmeijan vallatessa kaupunkeja Kuomingtanilta. Hienoja sarjoja olivat myös Neuvostoliitossa 1950-ja 1970-luvulla kuvatut valokuvat. Jotenkin kuvaava on, että en olisi välttämättä edes erottanut vuosikymmeniä toisistaan, jos vuosia ei olisi merkitty kuviin. Vaikka kuvissa näki, että politiikka vaikutti arkeen, poliittiset vallanpitäjät (Lenin, Stalin jne.) näkyivät vain julisteina arjen taustalla.

Kaikessa näkyi totta kai Cartier-Bressonin rakkaus sommitteluun. Hienoa on sommittelun täydentyminen sillä, että kuvaaja malttaa odottaa, että tapahtuu jotakin joka herättää sommitelman eloon. Sivuhuoneessa pyöri filmi, jossa itse Cartier-Bresson oli äänessä. Hän selitti eräästä kuvasta (kreikkalaisen kylän kalkitulla kujalla hyppeli pikkutyttö katua pitkin), että näkymä oli hieno ja hän kuvasi siinä ympäristössä paitsi tytön, myös ortodoksipapin ja että "oli itsestään selvää, että tytön kuva tuli valituksi". Papin hahmo ei täydentänyt kuvaa oikealla tavalla. Tämä kuvaa hyvin Cartier-Bressonin kuvien yhteydessä usein mainittua "ratkaisevaa hetkeä".

Samalla filmillä esitetyistä monista viisaista ajatuksista mieleen jäi muotokuvien esittelyn yhteydessä Cartier-Bressonin lausuma ajatus siitä, että "ihmisellä on vanhaksi tullessaan sellaiset kasvot, jotka hän ansaitsee" (vapaa käännös). Eli eletty elämä jättää paljastavat jäljet kasvoihin. Ja kyllä Cartier-Bressoninkin muotokuvia katselessa huomasi, että uurteet voivat olla hymyn synnyttämiä (tai sitten ei...).

Lounaan jälkeen suunnistimme Tennispalatsin HAMiin katsomaan Ai Weiwein taidetta. Jos Cartier-Bresson vaikutti dokumentoimalla yhteiskunnan muutoksia, Ai Weiwei vasta onkin tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka on tietysti joutunut ongelmiin Kiinan hallinnon kanssa. Tähän näyttelyyn on valittu 25 työtä, joiden materiaali oli Suomeen sopivasti puu. Pari niistä on tehty ihan Helsinkiä varten.

Työt eivät olleet mitään pikku piiperryksiä vaan Tennispalatsin tila oli saatu täyteen hyötykäyttöön, kun sisälle oli esim. pystytetty vanhan rakennuksen osista Valkoinen talo (2015), joka oli toinen niistä Helsinkiä varten tehdyistä töistä. Usein jäin vain ihailemaan puusepäntyön tarkkutta ja liitosten hienoutta. Jonkin (pienimmästä päästä olevan) työn kohdalla mainittiinkin, että teoksen totetuttamiseen meni Ai Weiwein puuseppätiimiltä 2 vuotta.

Kuten HAMin teosesittelysivulla  jonkin työn kohdalla sanotaan: "Kiina koostuu useista eri kulttuureista ja kansoista, joita historian varrella on pyritty hallitsemaan ja sovittamaan yhtenäiseksi valtioksi". Tuota pyrkimystä Ai Weiwei kuvaa monissa töissään. Ne olivatkin todella ajatuksia herättäviä.
Puu (2010): Valtava puu, joka on koottu monien eri puiden ja puulajien kuolleista rungoista ja oksista, karkein liitoksin ja raudoin. Näyttää lähes puulta, mutta ei ihan...
Läpi (2007): Valtavista temppelipilareista koostuva rakennelma, jossa pilarit puhkovat siroja antiikkipöytiä mielivaltaisesti.
Pöytä, jonka kaksi jalkaa ovat seinää vasten (2014): Kaunis antiikkipöytä on huolellisen puusepäntyön tuloksena tehty uudennäköisiksi - ehjäksi, mutta käyttökelvottomaksi.

Kirjoja kustannusmaailmasta

Kustantajan ja kirjailijan suhde ja työ - kiinnostava aihe. Lopetin juuri Hannu Mäkelän Muistan : Otavan aika  -kirjan (Tammi, 2015) ja sitä edelsi Antti Heikkisen Turjailija  (Siltala, 2015). Kaksi näkökulmaa samaan aiheeseen: kustantajan/kustannustoimittajan ja itse kirjailijan.

Kustantajan työssä pitäisi löytää uusia lahjakkuuksia ja toisaalta pitää huolta vakiintuneista talon kirjailijoista. Pitäisi osata auttaa kirjailijaa muokkaamaan ehkä hyvinkin hahmollaan olevasta lupaavasta raakileesta teos valmiiksi. Pitäisi osata torjua epäonnistuneet yritelmät sekä uusilta että vakiintuneilta kirjailijoilta loukkaamatta ketään. "Yksi suurimpia prinsiippejä virkailijan työssä lienee se, ettei etabloituneelle kirjailijalle saa sanoa totuutta hänen käsikirjoituksestaan, vaikkei se olisikaan onnistunut", kuten Mäkelä asian ilmaisee. Pitäisi auttaa kirjailijaa myös talouteen ja toimeentuloon liittyvissä ongelmissa, mutta usein näkyy joutuvan hoitamaan kirjailijan asioita ihan muutenkin. Jotenkin vähän raadollinen kuva osapuolten suhteesta syntyy näiden kirjojen valossa. Kirjailijasuhteiden hoidossa viinakin tuntuu virranneen aika runsaasti.

Hannu Mäkelä kuvaa suurta määrää  kustannustalonsa työntekijöitä, kirjailijoita ja muita työssä tapaamiaan ihmisiä. Osa kuvauksista on hyvinkin positiviisia, toimeen on tultu ja oltu ystäviäkin. Osa suhteista on kuvauksista päätellen neutraaleja työsuhteita. Mutta mukana on lyhykäisyydessään aika armottomiakin kuvauksia, pahimmat vihamiehet tuntuvat löytyvän oman kustannustalon sisältä - ja Tammellehan Mäkelä nykyään kirjoittaakin. Ei kaikkia kirjailijoitakaan silitetä myötäkarvaan, paikka paikoin tulee sellainen olo, että onko tämä jo vähän epäsolidaarista kirjailijaa kohtaan, että missä on työhön liittyvä vaitiolovelvollisuus. Useat kirjailijat saatetaan hautaan saakka ja usein etenkin elämän loppuvaiheet ovat aika surullisia. Mielikuva vanhainkotivierailusta Viljo Kajavan luo jää vaivaaman minua, Kajavan runojen ystävää  Viimeisellä vierailulla Kajava suuttuu lapsellisen puhumattomaksi, kun hänelle ei tuoda luvattuja Ilta Sanomia ja banaaneja.

Heikki Turunen ei varmaan ole kustantajalleen WSOY:lle ollut niitä helpoimpia kirjailjoita. Antti Heikkinen kertoo melko ihannoivassa Turjailija-elämäkerrassaan tästäkin suhteeesta. Kustantaja Vilho Vikstenille Turunen tarinoidensa mukaan vei aina runsaasti tekstiä, joita Viksten sitten karsi suunnilleen satoja sivuja. Poistoista väiteltiin ja riideltiin, joskus ihan käsirysyä käyden. Turusen tuntien viina totisesti lienee virrannut näissäkin yhteyksissä. Viksten ei muistelmiaan kirjoittanut, mutta voisi kuvitella että luonnehdinta huonon itsetunnon kannssa kamppailevasta Turusesta voisi olla saman tyylinen kuin Mäkelän Jomppa Ojaharjusta kirjoittama: "Suulaitten höpöttäjien kanssa ei voi keskustella, he eivät toisia kuuntele; maailma on heille show ja näyttämö. Ehkäpä siksi he ovat sisimmältään hyvin yksinäisiä, eivätkä muulla tavoin osaa olla toisten kanssa."

Eipä elämäkerrat tähän lopu, seuraavaksi täytyy varmaan tarttua myös Vikstenin talllin kuuluneen Eeva Joenpellon elämäkertaan (Helena Ruuska: Eeva Joenpelto - elämän kirjailija, WSOY, 2015) ja hakea naisnäkökulmaa tähän asiaan.

Käsityön merkeissä töissä

Joskus (tosin harvoin!) töissä on niin kivaa, että melkein hävettää, että siitä maksetaan palkkaakin. Tänä syksynä olen saanut osallistua töissä pariin käsityöjuttuun, joiden yhteydessä tuo tunne on päässyt yllättämään. Ensimmäinen tällainen tilaisuus oli lokakuussa kirjastolla järjestetty Suuri käsityöilta. Illan kirjoja julkaisseista käsityöläisvieraista suurin osa oli ihan kotikulmilta. Kaikki he kertoivat työuristaan mukaansa tempaavasti ja samoin siitä, miten olivat päätyneet kirjantekijöiksi. Tilaisuudessa oli mukava tunnelma, ja yleisöllä oli paljon kysymyksiä vieraille.

Maria Malmström, intohimoinen nukkekotiaskartelija, julkaisi tänä vuonna jo kolmannen kirjansa Nukkekoti Väinölän elämästä (Nukkekoti Väinölän joulu, Tammi 2015). Kirjan tekemisen ohella häntä on pitänyt kiireisenä Onnelin ja Annelin talvi -elokuvan lavastukseen osallistuminen. Elokuvassahan pikkuruinen Vaaksanheimon väki asustelee tyttöjen nukkekodissa. Nukkekotiaskartelijalle roska ei ole roska, vaan kaikkea katsotaan kuulemma sillä silmällä, mitä siitä saisi tehtyä. Nukkekoti Väinölällä on oma blogisivukin, jossa pääsee tutkimaan miniatyyrimaailmoita.

Potkukelkan tekoa Nukkekoti Väinölän tapaan -kirjassa

Pirkko Kuusela on seudun käsityöalan grand old lady, joka on julkaissut jo aiemmin pari kirjaa (Himmelikirja ja Vanhat farkut uusiksi). Hän ja Sirpa Eloranta ovat tänä syksynä tehneet yhdessä uuden kirjan,  Munankuorimosaiikki (Moreeni, 2015). Illan aikana tuli selväksi, että aika paljon kananmunankuoria tarvitaan, jos vaikkapa pöytää ryhtyy niillä päällystämään. Leipomoista ja suurtalouksista kuoria kuulemma saa, he vastasivat, kun yleisö ihmetteli, millaista mahtaa olla kananmunien kulutus rouvien talouksissa....

Munankuoret voi laittaa joko suurpiirteisemmin tai tarkasti asetellen

Kauimpaa tullut vieras oli Seija Saarinen Aurasta. Hän on ollut toimittamassa suosittuja Tölkkidesign-kirjoja. Tänä syksynä ilmestyi niitä jo toinen (Paasilinnan kustantamana). Kaikki illan käsityövieraat käyttävät melko mielikuvituksellisia materiaaleja, mutta tölkkiklipsut ovat mielestäni ihmeellisimmät - miten kukaan ikinä voi keksiä, että niistäkin voi tehdä kaikkea kaunista? Seijalle tutuin materiaali tuntui kuitenkin olevan kahvipussit, ja hän on tehnyt kirjan myös niiden käytöstä askartelussa (Kahvipussin uusi ulottuvuus, Paasilinnan 2012).

Tölkkidesign-kirjan ykkösosan kuvitusta

Syksyn toinen mieltä ilahduttanut käsityötapahtuma taas oli viime viikonloppuna Pelipäivämme yhteydessä. Me pari kirjastolaista ohjasimme kirja-askartelua kirjaston vanhoista poistokirjoista. Lupasimme ohjata muutaman yksinkertaisen mallin tekoa, mutta kirjallisia ohjeita ja materiaaleja toki tarjosimme käyttöön vaikka minkälaisiin malleihin. Askartelupajaan osallistui kaikenikäisiä ihmisiä, osa teki töitä monta tuntia, osa vain poikkesi Pelipäivän muiden rientojen välissä tekemässä jotakin pienempää. Ihmiset juttelivat keskenään ja tuntui että kaikilla - lapsilla ja aikuisilla - oli mukavaa. Minusta on ihanaa ajatella, että kirjasto voisi olla paikka, jossa saa kontaktin toisiin ihmisiin - ja tämä paja tosiaan toimi niin. Voi kun vielä keksisi sen, mikä on se tapahtumakonsepti, johon ihmiset saisi koottua juttelemaan lukemisestaan yhtä innokkaasti!

Joulukuusikartio ja siili olivat päivän suosikit

Kartanokahvit Jokioisilla

Tähän aikaan vuodesta Jokioisilla järjestetään Kartanoalueen joulumarkkinat ja siihen liittyvät Kartanokahvit eli Jokioisten maa- ja kotitalousnaisten järjestämä kahvitus Jokioisten kartanon tiloissa. Viime vuoden kahvitarjoiluihin osallistui Facebook-sivujen mukaan n. 400 ihmistä, joten ajoittaisia ruuhkiakin lienee syntynyt. Mutta ainakin tänään heti siinä kello kymmenen jälkeen oli oikein mukavaa ja rauhallista, kun kävimme nauttimassa siellä sunnuntain aamukahvit. Varsin kohtuulliseen seitsemän euron hintaan sai maukkaat "sen seitsemän sortin" tarjoilut, makeaa ja suolaista sopivassa suhteessa.

Sen verran olen pessimisti, että päätin ottaa kameran mukaan ja ikuistaa kahvitteluympäristön vähän tavallista tarkemmin. Kartanohan on MTT:n seuraajan eli Luonnonvarakeskuksen (Luke) hallinnon käytössä, ja sinne ei siis ihan normiarkena tavallisella kaduntallaajalla ole asiaa. Siksi kahvitilaisuus on aina ollutkin mukava tapa päästä kurkistamaan kartanon saleihin. Kartanoalueen rakennukset omistaa nykyään Senaattikiinteistö ja Luke luopuu kiihtyvällä tahdilla tilojen vuokraamisesta. Ei siis voi olla ihan varma, vieläkö vuoden päästä pääsee kartanoon kahvittelemaan, vai onko se jo jollakin uudella omistajalla - sellaista on maailman meno nykyään...

Museoviraston sivuila kerrotaan, että kenraalimajuri von Willebrand rakennutti alueelle yhteensä yli 30 rakennusta 1800-luvun alkuvuosina. Uusklassistinen päärakennus on vuodelta 1798. Laaja englantilaistyyppisine puisto on peräisin 1600-luvulta. Von Willbrandin jälkeen omistajiin kuului mm. Alfred Kordelin, jonka kuoleman jälkeen kartano siirtyikin Suomen valtion omistukseen. Lisätietoa kartanon historiasta esim. seuraavilla sivuilla:
Jokioisten kartano ja Loimijokilaakson viljelymaisema. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.

Tässä ensin vähän ulkokuvia:

Ja sitten vielä joku sisäkuvakin hienoista yksityiskohdista:

Finlandia-ehdokkaani

No, totta puhuen en ole kovin paljon edes ehtinyt syksyn uutuuksia vielä lueskella. Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tuskin tulen ihan  hirveästi innostumaan esim. Katja Ketun Yöperhosesta tai Sofi Oksasen Normasta. Puhumattakaan nyt jostain niin kokeellisesta kuin Laura Lindstedtin Oneiron.

Muutaman veikkauslistoilla pyörineen kirjan olen ehtinyt lukea. Heidin Könkään Hertalta odotin kai liikaa. Hyvässä muistissa oli joku kuukausi sitten luettu Könkään vanhempaan tuotantoon kuulunut Luvattu (2000), jota luin yötä myöten, sisäisen vilun vallassa. Hertta ei saanut sellaisia tunnekuohuja liikkeelle. Samoin olen vähän ihmetellyt Petri Tammisen Meriromaanin suosiota Finlandia-veikkauksissa. Minulle siitä jäi vain vähän masentunut olo, että näin surkeata se elämä on.

Tunnustan auliisti, että en ole lukijana kaunokirjallinen: erikoiset kerrontaratkaisut ja harvoin (mutta kuitenkin joskus) hieno kielenkäyttö eivät ole kirjoissa minulle SE juttu. Kaunokirjallisesti minuun vetoaa useimmiten niukka perusproosa. Minä kaipaan sitä, että kirja saa minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita, ja niinpä virityn usein kirjoista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa. Unohdan helposti kirjojen juonet, jos niissä on vain "kirjallisia" ansioita. Mutta kirja, jossa on kunnon tarina, jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Paljon on kirjoja vielä lukemattakin, mutta toistaiseksi tämän vuoden mieleenjäävimpiä kotimaisia kirjoja (ja siispä myös henkilökohtaisia Finlandia-ehdokkaitani) ovat:
1) Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus). 1600-luvulle sijoittuva kirja apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Kirja sai minut mietiskelemään järjestäytyneen yhteiskunnan kehitystä ja oikeuden olemusta. Tarina oli värikäs ja kiinnostava, ja jäi totisesti mieleen kummittelemaan.
2) Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi). Aiemmassa blogipostuksessani kirjoitin, että kirjassa "kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä."
3) Matti Rönkä: Eino (Gummerus). Viktor Kärppä -kirjat ovat mielestäni mukavasti luistavia dekkareita. Mutta nytpä oikein innostuin, kun Rönkä on siirtynyt tällaiseen perusproosaan. Tässä ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Syysretki Melkuttimille

Kun ilmat alkavat kylmetä, palaan hetkeksi alkusyksyn leppeämpiin tunnelmiin. Syyskuun puolivälissä oli jokin ihanan aurinkoinen viikonloppu ja päätimme suunnistaa metsään. Tarkoitus oli vähän katsella puolukoitakin, mutta (kaikeksi onneksi) puolukat loistivat poissaolollaan ja saimme keskittyä ihan luonnosta nauttimiseen.

Savosta tulleena sitä kaipailee aina välillä vettä, järvimaisemia. Silloin on paras ottaa suunta Hämeen järviylängön alueelle. Tällä kertaa suunnistimme Melkutin-järville. Kuten Metsähallituksen sivuilla sanotaan, kohde on "oivallinen päiväretkikohde myös perheen pienimmille", joten se sopii siis myös tällaiselle sunnuntairetkeilijälle. Melkuttimet ovat kuitenkin myös osa isompaa vaellusreitistöä, joten tuonakin sunnuntaiaamuna laavujen lähellä teltoista kömpi esiin sellaisia tosiretkeilijän näköisiä yöpyjiä, jotka lienevät vaeltaneen sinne kaukaakin. Melkuttimiltakin pääsee vaikka mihin suuntaan, kuten alueen opasteista selviää:

On kyllä ihan ihme, että tuollainen paratiisi on säilynyt rantarakentamiselta ja kesämökkiasutukselta. Maasto on helppokulkuista mäntymetsää, jossa on kunnon polut. Punkaharjun maisemat tulevat paikka paikoin mieleen, joissakin harjukohdissa. Syksyn värejä näkyi jo jonkin verran.

Järvet ovat uskomattoman kirkasvetisiä - eipä ihme että siellä onkin urheilusukeltajien harjoittelupaikka. Kesällä siellä pääsee pulahtamaan uimaan helposti ja laavupaikkojakin on tarjolla säännöllisin välimatkoin.

Rakkautta ja anarkiaa ynnä muuta

Viikonloppuna tempauduin irti arjesta ja upposin hetkeksi elokuvien maailmaan. Tätä tuli harrastettua nuorena enemmänkin, nyt lasken itseni lähinnä elokuvan kohtuukäyttäjäksi. Mutta fiilis on kyllä hieno, kun antaa elokuvan viedä itsensä enemmän tai vähemmän fiktiivisiin maailmoihin.

Lämmittelin perjantai-iltana katsomalla kotipaikkakunnan teatterissa Vinterbergin ohjaaman elokuvan Kaukana maailman menosta. Se kuvaa alkuun vähän feministiselläkin otteella naistilanomistajan, Bathsheba Everdinen  (Carey Mulligan), elämää 1800-luvun Englannissa. Mitä juoneen tulee, oli vähän epäuskottavaa, että sievä ja nöpönenäinen Bathsheba olisi herättänyt sellaista hurmosta ympäristön miehissä. Mutta lisäksi oli juonen kannalta äärimmäisen kummallista, että tuo itsenäinen naishahmo lankesi tarjokkaista juuri siihen heti kättelyssä roistoksi arvattavaan mieheen (anteeksi lievä juonipaljastus...). Mutta epookki oli hienoa ja maisemat ihania, aika kului siis ihan mukavasti.

Lauantaina ajelin bussilla Helsinkiin, katsoin kaksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin filmiä ja ajelin takaisin. Ensimmäisen elokuva, jonka katsoin oli Keiichi Haran ohjaama, mangaan perustuva animaatio Miss Hokusai. En tiedä voiko tätä sanoa animeksi, genre kun ei ole minulle kovinkaan tuttu (pari Miyazakia olen nähnyt, suunnilleen siinä se onkin)? Miss Hokusai on siis historiallinen piirroselokuva, joka kertoo vuoden 1814 Edosta, Tokiosta. Kuuluisa puupiirrostaiteilija Hokusai elää melkoisen boheemia elämää taitelijayhteisönsä kanssa. Yhteisöön kuuluu myös hänen tyttärensä, O-Ei. Elokuva antaa kuvan O-Ein itsenäisyydesta ja taiteellisesta lahjakkuudesta, jota hän myös pääsee "Hokusain studion" jäsenenä toteuttamaan. Ajoittain minua häiritsi elokuvan väliin äänekäs rockhenkinen musiikki (kylläpäs tuo kuulostaakin kukkahattutädiltä...), mutta muuten pääsin kyllä hyvin tunnelmaan.

Ja sitten jotain ihan muuta. Eli Justin Simien esikoiselokuva Dear white people, joka kertoo konservatiivisesta Winchesterin yliopistosta. Pääosassa on neljä mustaa opiskelijaa, joilla kaikilla on vähän erilainen asema opiskelijayhteisössä, ja erilaiset tavoitteet ja selvitymisstrategiat. Elokuvan yhteydessä viitataan usein Spike Leen Do the right thing -elokuvaan (1989), eikä turhaan, samoja sävyjä tuntui löytyvän. Dear white people -elokuva on  täynnä hauskaa ja terävää analyysiä rodun merkityksestä nyky-USAssa. Vaikutelmaksi jäi, että tilanne ei tunnu paljon parantuneen sitten Spike Leen elokuvan.

Syysajo Jokioisten Museorautatiellä

Naapurikunnassa on matkakohde, jossa mielellään käyttää vierailevia lapsi- ja muitakin perheitä. Kyseessä on Jokioisten Museorautatie, jossa kesäviikonloppuisin liikennöi höyryjunia. Museojunaliikenne Minkiön ja Jokioisten välisellä 6 kilometrin osuudella käynnistyi kesällä 1978. Vuonna 1994 liikenteelle avattiin myös vanhalle ratapenkereelle uudelleen rakennettu 8 kilometrin pituinen Minkiö - Humppila -rataosuus. Toimintaa pyöritetään yhdistyspohjalta.

Kyytiin noustaan lähinnä Jokioisilta, Humppilasta ja Minkiöltä, vaikka onhan radan varrella seisakkejakin. Minkiö on mukava kesäretkikohde, jossa voi tutustua rautatiekalustoon (ajella vaikkapa resiinalla!) ja tehdä ostoksia Museorautatien kaupassa ja kahvilassa. Kesän aikana Minkiöllä on erilaisia tapahtumia, mm. Minkiön maalaismarkinat ja Höyryfestivaalit. Ja kansaa on tapahtumissa aina tungokseen asti.

Kävimme nyt viikonloppuna ensimmäistä kertaa osallistumassa Museorautatien kauden lopettajaisiin, syysajopäivään. Syysajopäivänä  junaliikenne alkoi alkuiltapäivällä ja jatkui iltamyöhään, klo 22.30:een. Tapahtumaan myytiin vain päiväpilettejä hintaan 14/7 €. Lähdimme illan viimeisellä junalla Jokioisista Minkiölle.

Juna saapuu Jokioisten asemalle

Veturi siirretään junan toiseen päähän, ja taas mennään!

Olihan siinä oma tunnelmansa. Ilta oli jo lähtövaiheessa hämärtymässä. Vaunut oli valaistu petrolilampuilla. Onneksi oli ajankohtaan nähden tosiaan varsin lämmin ilta, joten menomatkan teimme avovaunussa. Sieltä pystyi ihailemaan junan hämärään lennättämiä kipinäpilviä, ihailemaan pelloille kohoavaa sumua ja nuuhkimaan kypsyvän viljan tuoksua pelloilta. Minkiöllä näimme ennen  paluujunan lähtöä vielä ajokauden päättävän komean ilotulituksen. Paluumatkan Jokioisiin teimmekin sitten kaminalla lämmitetyssä umpivaunussa.

Valoa kansalle

Minkiöllä olikin jo aika hämärää

Bodybalancessa voi olla vaikka lintu

Syksy tuli ja kesän hyötyliikunnan jälkeen alkoi taas tuntua, että kroppa kaipaa jotain tehokkaampaakin. Sormet eivät laskeudu juuri polvia alemmaksi. Niska narisee päätä kääntäessä. Sieltä täältä kolottaa... En ole oikein keksinyt mitään innostavaa harrastusta tänä syksynä, ja niinpä ajattelin, että olisikohan aika panostaa ruumiinkulttuuriin?

Monen kuukauden tauon jälkeen suunnistin eilen siis bodybalancetunnille. Balancehan on osa hyvin tuotteistettua Les Mills -tuntiperhettä, johon kuuluu erilaisia jumppia kuten bodystep, bodycombat jne. jne. Sinänsä hyvä idea: samat jumpat pyörivät ympäri maailman standardoituina ja samanlaisina. Voit poiketa tunnille vaikka New Yorkin jumppasaleille lomalla ollessasi, musiikki ja liikkeet ovat samat. (No, kyllä minäkin kerran kävin Kajaanissa kokeilemassa toimiiko konsepti, ja toimihan se...). Ohjelmat vaihtuvat kaikkialla kolmen kuukauden välein.

Balance on rauhallinen, mutta tehokas jumppa, joka perustuu joogaan, tai chin ja pilatekseen. Kotipaikkakunnan  joogaryhmät ovat olleet makuuni hieman liian rauhallisia, koska tunnustettakoon, että rentoutuminen on minulle välillä ylivoimaisen vaikeaa. Balance alkaa aina tai chi -lämmittelyllä ja jatkuu siitä joogan aurinkotervehdyssarjan kautta erilaisiin (välillä haastaviinkin) voima- ja tasapainoliikkeisiin. Lopussa on kiertoja, venytyksiä ja  LYHYT rentoutus.

En malta olla esittelemättä suurinta saavutustani eli lintu-asentoa (tämä on kyllä balancen vaikeimpia liikkeitä ja kuuluu jumppaohjelmaan hyvin harvoin...). Lintu-asennossa nojataan käsien varaan eteen niin, että polvet ovat käsiä vasten, ja sitten irrotetaan jalat maasta! Vaatii aika hyvää tasapainoa, että ei tuuskahda nenälleen.

Lähes parasta tässä jumpassa on musiikki. Olen hyvin "musiikilla käyvä" jumppari ja jokunen jumppa on tullut hylätyksi karmean musiikin takia. Esim. paikallisen urheiluseuran sinänsä ihanassa puistojumpassa soitettiin humppaa - ja minä en kestänyt... Balancetuntien musiikeista olen ollut jopa niin innostunut, että olen kuunnellut artistien levyjä ihan muutenkin (esim. Moby ja Coldplay ovat balancetuttavuuksia vuosien varrelta).

Pohjolan valkea kaupunki, Oulu

Kesäloma huipentui vierailuun entisessä kotikaupungissa, Oulussa. Asuin siellä 1990-luvun. Silloin tuntui kyllä ihan hyvältäkin muuttaa pienemmälle paikkakunnalle nopeasti kasvaneesta kaupungista. Mutta Oulusta jäi tosi mukavia muistoja ja siellä on aina kiva käydä tutkailemassa mitä ne huimat taas ovat saaneet aikaan, ja missä se kaupunki nyt jo tulee vastaan. Tässäpä listaan Oulusta muutamia "asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin".

Ainolan puisto ja Hupisaaret. Kauniina kesäpäivänä tuntuivat entistäkin eläväisemmiltä - oikea lapsiperheiden paratiisi!

Oulujoki  ja Patosilta. Joki oli jälleen kerran tulvan vallassa, puistoon karkaamassa... Patosillasta tulevat mieleen lukemattomat kävelyretket, matkat työhön ja kotiin. Tuijottelut ylä- tai alavirtaan.

Pikisaari, Hietasaari, Nallikari. Hienot ulkoilureitit keskustasta merelliseen Ouluun. Tässä Pikisaaren sillalta keskustan suuntaan otetussa kuvassa näkyy hienosti Oulun ajallinen kerrostuneisuus. Nostokurkien luona on työn alla tulevaisuus, uusi Sokos :)

Keskustan vanhat, upeat rakennukset. Esimerkiksi käy kaupungintalon ympäristö: sen kukkaistutukset ja hauska patsas. Kolmannessa kuvassa näkyvä hurmaava vaaleanpunainen rakennus on kulttuuritalo Valve.

Ja vielä pari asiaa, joita ei tullut dokumentoitua kuvina:
- ihana, ihana elokuvateatteri Star Tuirassa
- Antellin kahvilat ja Antellin omenahyve

Osallistuimme Oulun Seudun Oppaat Ry:n Sara Wacklinin jalanjäljillä -kävelykierrokselle ja tutustuimme Pohjois-Pohjanmaan museon Sara Wacklin -näyttelyyn. Oululainen Sara Wacklin (1790–1846) oli maamme varhaisimpia naiskirjailijoita ja naisten koulutuksen uranuurtaja. Kotiin tultuani kaivoin hyllystä esille luettavaksi hänen "Sata muistelmaa Pohjanmaalta" -kirjansa, jossa Sara kertoo 1800-luvun alun Oulun elämästä värikkäästi, voisipa sanoa juoruillenkin. Samalla siinä kerrotaan tuon ajan elämästä tosi havainnollisesti ja hauskasti.

Eikä Oulu-fiilistely tähän loppunut. Seuraavaksi käteen tarttui Pauliina Vanhatalon tuore "Pitkä valotusaika" -kirja, jossa kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä.

Café Kailas

Sanomalehtiä lukemattomana kesämökkiläisenä on aina vähän pihalla mökkipaikkakunnan tapahtumista ja voi mennä kauankin ennen kuin löytää jonkin uuden jutun. Niinpä vasta tänä kesänä bongasimme jo pari-kolme vuotta Heinolan Siltasaaressa toimineen kahvilan. Kahvila kun ei kovin hyvin näy ohikulkevalle tielle, jossa useinkin olemme ajelleet.

Useat liikemiehet harjoittivat Jyrängönvirran partaalla Siltasaaressa panimotoimintaa, kunnes kunnallisneuvos Niilo Helander osti paikan rakennuksineen huutokaupassa vuonna 1903. Helander kunnosti saaren ulkoalueita, laajennutti päärakennuksen komeaksi sekä rakennutti vaimolleen 1920-luvulla huvimajan saunoineen, jonka eteen tehtiin pieni uima-allas. Päärakennus tuhoutui sodassa vuonna 1941, mutta huvimaja ja uima-allaskin ovat säilyneet ehjänä tähän päivään.

Nykyisin  huvimajassa sijaitsee siis Café Kailas. Kahvilarakennus on tosi viehättävä. Yläkertaankin kannattaa kiivetä, alakerrassa onkin vain pari pöytää. Kesällä käydessä parasta on toki jäädä ulos, piha-alue on näet tosi kaunis ja siellä on mukavia pöytiä ja istumapaikkoja. Kahvila mainostaa itseään kulttuurikahvilana ja siellä järjestetäänkin ilmeisesti monenlaista ohjelmaa: taidenäyttelyjä, konsertteja, teatteriesityksiä jne. En ole (ainakaan vielä) osallistunut mihinkään tapahtumaan, mutta tämä tulevan viikonlopun tapahtuma kyllä olisi kiinnostanut, jos siellä päin oltaisiin: http://www.kailastock.fi/.

Kun kerran kehumaan rupesin, on mainittava myös toinen kiva kahvila mökkimatkamme varrelta: kahvila Vanha Kevar on perinteitä arvostaen entisöity vanha kestikievari, joka sijaitsee Asikkalassa, Kurhilan kylässä (= in the middle of nowhere).

Täydellinen kesäpäivä

Tänä kesänä kauniit päivät ovat olleet vähissä. Niinpä kun sellainen oli luvassa, tuntui tärkeältä tehdä jotakin erityistä. Aiemmassa pyhiinvaelluspostauksessa taisin kertoa haaveestani tehdä "pienoispyhiinvaellus" kotimaassa. Päätimme kulkea ihan omatoimisesti ja -ehtoisesti Sastamalan kirkkovaelluksen Karkusta Vammalan keskustaan. Matka on vajaa 20 kilometriä kaikkine sivupoikkeamineen.

Niinpä singahdimme jo perjantai-iltana Sastamalaan. Yövyimme Vammalan Seurahuoneella ja  hyvin nukutun yön ja kunnon hotelliaamiaisen jälkeen olikin mukava lähteä vaellukselle heti lauantaiaamuna. Hotellista saimme vielä kahvia termospulloon muita eväitä täydentämään. Menimme autolla Karkun asemalle, ja aloitimme vaelluksen Vammalaa kohti.

Päivä oli kutakuinkin täydellinen kesäpäivä. Koko matkan tie kulki viehättävissä maalaismaisemissa. Alkumatkasta  kuljimme noin viisi kilometriä päällystettyä tietä Karkun kirkolle. Sitten tie jo heti kohta vaihtuikin vielä pienemmäksi hiekkatieksi, jossa oli tosi vähän liikennettä. Aurinko ei paistanut liian kuumasti, tuuleskeli lempeästi ja tien pientareilla kukoistivat kaikki maailman niittykukat. Apila tuoksui huumaavasti.

Karkun kirkko oli reittimme kirkoista uusin, harmaakivikirkko vuodelta 1913.

1400-luvulla rakennettu Sastamalan Pyhän Marian kirkko on Sastamalan kirkoista vanhin.

Se toimii tiekirkkona ja oli siis auki myös lauantaina. Akustiikaltaan hyvä kirkko on vuosittain vietettävän Sastamala Gregoriana -musiikkijuhlan päänäyttämö ja koska juhlat olivat vielä käynnissä, kirkolla oli kovastikin vipinää. Opas oli paikalla ja kertoi meille kirkon historiasta ja esineistöstä. Kirkossa oli mm. hieno vanha ornamenttikuvioitu saarnastuoli, näyttävä kokoelma puuveistoksia ja  ruumispaarit, joihin oli maalattu ajatuksia herättäviä mietelauseita...

1500-luvun alussa rakennettu Tyrvään Pyhän Olavin kirkko on kirkoista tunnetuin, se palon jälkeen uudelleen rakennettu.

Täällä olimme käyneet jo aiemminkin tutustumassa kirkon sisätiloihin ja Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan maalauksiin. Kävelyn jälkeen näihin aarteisiin tuskin olisi jaksanutkaan tutustua, joten meitä ei lainkaan haitannut se, että kirkko on lauantaisin suljettu. Hieno sää ja ympäröivät Rautaveden maisemat kyllä riittivät tällä kertaa.

Kuuden tunnin kuluttua saavuimme Vammalaan. Asemalta juna vei meidät takaisin Karkkuun ja autolle. Hieno kesäpäivä! Tässä vielä kuva aittakahvilan ikkunasta matkan varrelta - olisin kyllä mieluusti tavannut sen keljun kissan...

Puutarhakierros Porkkalan kartanolla, Lammilla

Tämän kesän teemaksi näyttävät muodostuvan kartanot. Viikonloppuna käväisimme tutustumassa Porkkalan kartanon puistoon Lammilla. Puisto on avoinna vain rajoitetusti, 2015 aukioloajat löytyvät tästä tiedotteesta. Vierailuaikoja muihin ajankohtiin voi ilmeisesti kuitenkin sopia etukäteen ja tilata myös opastettuja kierroksia.

Porkkalan kartanosta tunnetaan mainintoja jo 1300-luvulta. Laurell-suvun omistuksessa  kartano on ollut vuodesta 1898. Myös kartanon päärakennusta ympäröivä laaja, englantilaistyylinen puisto periytyy valtaosin 1800-luvulta. Kartanon puutarhaa on kunnostettu ja entisöity sekä puiston kasvillisuutta kartoitettu. Kartanolla on omia erikoiskasveja, esimerkiksi tänä vuonna kartanon jättiläisagaavet saivat Luken kasvigeenivaratutkijoiden kehittämän historiallisen puutarhan tunnuskasvin "arvonimen". Osaa kartanopuiston alkuperäisistä vanhoista kasveista on saatavilla Porkkalan kartanon puutarhamyymälässä. Myymälän osoite ja aukioloajat löytyvät tuolta nettisivuilta.

Osallistuimme Ruusu- ja erikoisuuskierrokselle, joka kesti lähes kaksi tuntia. Toki puutarhaan olisi voinut tutustua itsenäisestikin, mutta sisäänpääsymaksu (varsin kohtuullinen 4 €) kattoi siis tuon opastuksenkin! Kasveista sai tietysti paljon enemmän tietoa näin asiantuntijan vetämällä kierroksella. Koska alue oli hehtaarien kokoinen, varmaan kaikenlaisiin kotipuutarhoihin tuli kyllä ideoita: oli metsäpuutarha, itämaisia kivikkoistutuksia, ruusutarha, suuria perennaistutuksia varjossa ja auringossa - you name it!

Puistossa oli upeita yleisnäkymiä ja toisaalta hienoja yksityiskohtia, joita olisi voinut jäädä ihastelemaan iltamyöhään:

Tässä muutama minua ihastuttanut yksittäiskasvi:

Likusterisyreeni ja marskinlilja

Komea köynnöshortensia

Viehättäviä ruusuja oli runsaasti...

Ja lopuksi taas kahviteltiin ihastuttavassa ulkokahvilassa:

Runon ja suven päivän tunnelmia

6.7. on Eino Leinon syntymäpäivä, joka on vuodesta 1992 ollut liputuspäivä: Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Aloite runon ja suven päivästä on Wikipedian mukaan peräisin Veikko Sinisalolta.

En ole runoihminen, valitettavan vähän tulee runoja luettua. Tänäänkään en lähtenyt viettämään juhlapäivää mihinkään runotilaisuuteen, joita paikkakunnallamme olisi ollut tarjolla useampikin. Runomakunikin on kiistatta vanhahtava: Larin-Kyösti ja P. Mustapää ovat mielestäni edelleen suunnilleen parasta mitä suomalainen runous tarjoaa.

Vaikka en olekaan aktiivinen runoudenharrastaja, olen ehdottomasti sitä mieltä, että runo on päivänsä ansainnut. Edustakoon Einari Vuorelan runo tässä nyt sellaista ihanaa, kuvailevaa luontorunoutta, josta pidän:

Kiuru on tehnyt
tupansa tuuleen
ja visertää nyt
portaallaan.
Sade on huuhdellut
sinikellojen hameet
ja nyt on ketojen
ja pellonpiennarten
ihana rikkaus 
tuulessa kuivumassa.

Einari Vuorela
Puut ajattelevat, 1967

Elisabet Ahon innoittamana Urajärven kartanossa

Olen lukenut Elisabet Ahon Urajärven kartanoa käsittelevistä kolmesta kirjasta nyt kaksi. Valkea kuin uni ajoittuu vuosille 1830-1851, Lilly vuosille 1861-1918. Ensimmäinen kirja kertoo Axel von Heidemanista ja hänen kahdesta vaimostaan. Ensimmäisen vaimonsa, 15-vuotiaan Sofian, Axel nai ollessaan itse lähempänä kolmeakymmentä. Lienee ajan tapa, mutta aika karmaisevalta se tuntuu, kun ainakin Ahon kirjan mukaan kyseessä oli vielä ikäisekseen lapsellinen tyttö. Sofian mielenterveys järkkyy myöhemmällä iällä ja sillä perusteella Axel ottaa hänestä avioeron naidakseen taloudenhoitajansa, Johannan. Axelin ja Sofian pojista toinen kuolee nuorena ja toinen ei viihdy kotona, vaan lähtee merille.

Toinen kirja, Lilly, kertoo Axelin ja Johannan lapsista, Lillystä ja Hugosta. Lilly on poikkeuksellinen nainen, joka haluaa kouluttautua ja toimii myöhemmin opettajanakin Heinolassa. Hugo taas on Ahon kuvauksen mukaan epäkäytännöllinen taiteilijaluonne, joka ei oikein jaksa perehtyä tilanhoitoon, vaan mieluummin seurustelisi tuon ajan nimekkäiden taiteilijoiden kanssa. Hugo saa aviottoman lapsen piian kanssa. Tuon pojan vaiheista kerrotaan Elisabet Ahon kolmannessa kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Asikkalassa, mökkimatkamme varrella, sijaitseva Urajärven kartano kuului lähes 250 vuotta tälle aateliselle von Heideman -suvulle. Viimeinen von Heideman -sukuinen omistaja oli siis Lilly, joka  kuoli 1917. Hän asui kartanoa yhdessa naimattoman veljensä Hugon (1851-1915) kanssa. He testamenttasivat kotikartanonsa ylläpidettäväksi kartanomuseona, joka avasi ovensa yleisölle jo vuonna 1928 ja on nyt Museoviraston ylläpitämä. (Piian kanssa saadulla aviottomalla pojalla ei siis ollut perintöoikeutta, vaikka hänen syntyperänsä tunnettiinkin kai ihan yleisesti...)

Upouuden Museokortin (á 54 €) innostamina vierailimme juhannuksen mökkimatkalla viimein tässä kartanomuseossa. Oli mukavan hiljainen päivä. Museon opastukset järjestetään tasatunnein, ja meidän opastuskierroksellamme oli ylellisesti vain viisi osallistujaa - lähes yksityiskierros siis... Museo on avattu remontin jälkeen  kesällä 2013. Kaikki oli siis hienossa kunnossa ja koko museoalue mitä viehättävin. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Tässä muutamia kuvia:

Ruokasali

Sali, jossa oli aika modernin oloinen väritys...

Vierashuone, jossa päiväunien ottaminen on hankalaa...

Hugon työhuone ja sen upea takka

Jälkikäteen joimme kahvit piharakennuksen mukavassa kahvilassa