Viikonloppuna tempauduin irti arjesta ja upposin hetkeksi elokuvien maailmaan. Tätä tuli harrastettua nuorena enemmänkin, nyt lasken itseni lähinnä elokuvan kohtuukäyttäjäksi. Mutta fiilis on kyllä hieno, kun antaa elokuvan viedä itsensä enemmän tai vähemmän fiktiivisiin maailmoihin.
Lämmittelin perjantai-iltana katsomalla kotipaikkakunnan teatterissa Vinterbergin ohjaaman elokuvan Kaukana maailman menosta. Se kuvaa alkuun vähän feministiselläkin otteella naistilanomistajan, Bathsheba Everdinen (Carey Mulligan), elämää 1800-luvun Englannissa. Mitä juoneen tulee, oli vähän epäuskottavaa, että sievä ja nöpönenäinen Bathsheba olisi herättänyt sellaista hurmosta ympäristön miehissä. Mutta lisäksi oli juonen kannalta äärimmäisen kummallista, että tuo itsenäinen naishahmo lankesi tarjokkaista juuri siihen heti kättelyssä roistoksi arvattavaan mieheen (anteeksi lievä juonipaljastus...). Mutta epookki oli hienoa ja maisemat ihania, aika kului siis ihan mukavasti.
Lauantaina ajelin bussilla Helsinkiin, katsoin kaksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin filmiä ja ajelin takaisin. Ensimmäisen elokuva, jonka katsoin oli Keiichi Haran ohjaama, mangaan perustuva animaatio Miss Hokusai. En tiedä voiko tätä sanoa animeksi, genre kun ei ole minulle kovinkaan tuttu (pari Miyazakia olen nähnyt, suunnilleen siinä se onkin)? Miss Hokusai on siis historiallinen piirroselokuva, joka kertoo vuoden 1814 Edosta, Tokiosta. Kuuluisa puupiirrostaiteilija Hokusai elää melkoisen boheemia elämää taitelijayhteisönsä kanssa. Yhteisöön kuuluu myös hänen tyttärensä, O-Ei. Elokuva antaa kuvan O-Ein itsenäisyydesta ja taiteellisesta lahjakkuudesta, jota hän myös pääsee "Hokusain studion" jäsenenä toteuttamaan. Ajoittain minua häiritsi elokuvan väliin äänekäs rockhenkinen musiikki (kylläpäs tuo kuulostaakin kukkahattutädiltä...), mutta muuten pääsin kyllä hyvin tunnelmaan.
Ja sitten jotain ihan muuta. Eli Justin Simien esikoiselokuva Dear white people, joka kertoo konservatiivisesta Winchesterin yliopistosta. Pääosassa on neljä mustaa opiskelijaa, joilla kaikilla on vähän erilainen asema opiskelijayhteisössä, ja erilaiset tavoitteet ja selvitymisstrategiat. Elokuvan yhteydessä viitataan usein Spike Leen Do the right thing -elokuvaan (1989), eikä turhaan, samoja sävyjä tuntui löytyvän. Dear white people -elokuva on täynnä hauskaa ja terävää analyysiä rodun merkityksestä nyky-USAssa. Vaikutelmaksi jäi, että tilanne ei tunnu paljon parantuneen sitten Spike Leen elokuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti